Ghost of Tsushima (PS4)
Nelospleikkarin viimeinen(?) yksinoikeuspeli sijoittuu 1200-luvun Tsushiman saarelle lähellä Japania, jonne mongolit tekevät hyökkäyksen ja valtaavat saaren. Samurai Jin Sakai selviytyy vaivoin hyökkäyksestä naisvaras Yunan avulla ja Jinin tehtävä on valloittaa saari takaisin mongoleilta. Tämä vaatii poikkeuksellisia taktiikoita, jotka ovat ristiriidassa hänen enoltaan saamien samuraioppien kanssa, ja tämä onkin yksi pelin juonen teemoja.
GoT on avoimen maailman hiekkalaatikko, jota pelatessa tuli vahvasti mieleen ainakin Red Dead Redemption 2, The Witcher 3, Sekiro sekä Assassin's Creedit. Valitettavasti peli ei onnistu nousemaan keskinkertaista korkeammalle ja tämä olkoonkin tiivistetty arvioni pelistä. Jaetaanpa tätä sitten vähän osiin, että mikä mätti.
Ensiksi tuo maailma. Vertaukset RDR2:een tulevat jatkuvasti mieleen, kun painetaan hevosella ympäri saarta. Sucker Punchilla ei vaan valitettavasti ole samanlaista osaamista (eikä taida olla resurssejakaan) kuin Rockstarilla. Miljöö tuntuu kovin tyhjältä ja ontolta, eikä siellä ole läheskään yhtä paljon tekemistä. Toki vaikka kalastelu olisi tuntunut vähän hölmöltä kesken sodan, mutta silti tuntui, että menen vaan jatkuvasti johonkin suuntaan ja aika harvassa olivat ne kerrat, kun erikseen poikkesin reitiltä. Usein valitsin vaan kartalta seuraavan kysymysmerkin, jos halusin löytää jotain uutta. Myöskään heppaan ei tule samanlaista kiintymistä kuin Arthurilla, kun sitä RDR2:ssa ruokittiin, harjattiin ja muutenkin se tuntui olevan osa ratsastajaa. Tässä se on vain keino mennä paikasta toiseen.
Tehtävät ovat aika tylsiä, vaikkakin hiukan paranevat kun päästään saaren pohjoisosaan. Pääosin ne ovat mongolien tappamista. Tai oikeastaan aina, ellei kyseessä ole paikalliset rosvot, jotka eivät nekään juuri eroa mongoleista. Välillä joudutaan jäljittämään porukkaa kuten Witcherissä, mutta sekin on käytännössä polun seuraamista, ruohikossa ei jäljitys onnistu. Jinillä ei ole Geraltin näkökykyä joten se on sinänsä ymmärrettävää, mutta vähän ontolta tämäkin tuntuu. Joskus tehtävä edellyttää panttivankien pelastamista, mutta siinäkin viholliset keskittyvät enemmän Jinin kimppuun. Välillä joku yksittäinen vihu kiinnostuu panttivangeista ja menee näiden eteen ja sen sijaan että vain kylmäisi ne, ilmeisesti alkaa kertoa pahaa suunnitelmaansa kuin Bond-pahikset ikään, kun Jinillä on reilusti aikaa rynnätä paikalle ja iskeä näitä selkään.
Ja nyt kun päästiin taisteluun... Se tuntuu olevan yhdistelmä Sekiroa ja Assassin's Creedejä. (Uusista Creedeistä en tiedä, viimeinen jota olen pelannut oli kolmonen silloin ilmestymisensä aikaan.) Eli pääosin taistelussa Jin on joukon keskellä ja siinä sitten yrittää tulkita, kuka on hyökkäämässä ja onko kyseessä punainen sekiromainen vaarahyökkäys, jota ei voi torjua vaan joka pitää väistää. Sekirossa vaan harvoin oli useampi viholllinen kimpussa kerralla (ellei sitten vetänyt puolta karttaa mobeja mukaansa), tässä kimppakiva on touhun nimi. Välillä on aitoja kaksintaistelujakin ja niissä sentään pystyy vähän paremmin lukemaan vihollista kun vain yksi, mutta silti mekaniikka ei toimi yhtä hyvin kuin tässä toisessa Japani-aiheisessa pelissä. Siinä esim. pystyi blokkia rämpyttämään, jolloin tällaiset huonommatkin kuten minä saivat mahdollisuuden. Jin taas on hidas torjumaan ja se pitäisi ajoittaa oikein, mikä ei minulta onnistu. Täällä yhdessä ketjussa linkattiin nopeustesti ja sen perusteella olen reilusti keskitasoa hitaampi reagoimaan niin ei ihmekään, jos jatkuvasti tuli osumaa. Ja jos nyt joku miettii, että kuinka pärjäsin Sekirossa, niin siinä on tosiaan usein vain yksi vihollinen (bossi) kerralla ja taisteluissa on tietty rytmi ja kun sen oppii, pärjää aika hyvin. Tässä taas joutuu jatkuvasti reagoimaan häröpallon keskellä ja tämä aiheutti allekirjoittaneessa lähinnä ragea. Erilaisia hyökkäyskombojakin on vähän tarjolla, mutta nekään eivät ole multa koskaan taipuneet niin rämpytys jää mulle usein ainoaksi vaihtoehdoksi. Viholliset myös torjuvat usein, jolloin niiden puolustus pitää murtaa erityisillä hyökkäystaidoilla, joita oppii lisää kun saa johtajia tapettua ja/tai vakoiltua. Näitä on neljää eri tyyppiä erilaisille vihollisille, eli miekka, kilpi, keihäs ja korsto.
Juoni on aika perus, eikä herätä suuria tunnekuohuja. Loppu sentään oli ihan jees ja yksi puolivälin puolustustehtävä. Hahmotkin olivat aika latteita, ainoastaan mainitut eno ja Yuna nousevat vähän harmaan massan yläpuolelle. Tästä Jinin poikeavista taistelumetodeista olisi saanut ehkä vähän enemmänkin juonessa irti, mutta joko eivät osanneet tai eivät halunneet liikaa ottaa kantaa. Toki sitäkin käsiteltiin, mutta latteaksi sekin vähä jäi.
Grafiikat oli ihan hienot, joskin tuntui ehkä hieman liian pastelliväreiltä tällaiseen kohtuu realistiseen pelimaailmaan. En tiedä, millaista värimaailma Japanissa on livenä, joten en osaa vertailla. En jaksa alkaa myöskään kaikkea pikkuärsytystä kirjaamaan, esimerkkinä voisi sentään mainita erään tehtävän, jossa vapautin vankeja leirissä ja nämä sitten seurasivat minua. Menin heinikkoon vihollisia piiloon, yksi vangeista hiippaili luokseni vihollisen nenän edestä ruohottomassa kohdassa, mutta tämä ei reagoinut vapaana hilluvaan vankiin mitenkään.
Tekstiseinän verran tuli tilitystä, mutta ei tämä nyt sentään maailman paskin peli ole. Ennemmin tätä siis pelaa kuin turpaansa ottaa. Tätä vaan on vissiin kehuttu jonkin verran, niin omien pelikokemusteni pohjalta en kyllä ymmärrä miksi. Pitänee vähän tutkailla muiden kommentteja netissä nyt kun on saanut omat fiilikset kirjatua ylös.
Niin, siitä myös plussaa, että japanilaiset sai puhumaan japania englannin sijaan.
Itekin nyt hiljakseen pelaillut Tsushimaa kun Prismasta sattui saamaan sopivaan 30€ hintaan ja epäilytti jo etukäteen maistuuko peli. Otan tän koko tekstin lainauksena, koska tässä nyt on paljon asioita mistä oon samaa mieltä. Pohjimmiltaan peli on kuitenkin vaihteeks yks "Open World: The Game" tyylinen teos, eli just sellanen mitä Ubisoft puskee vuosittain useemman pihalle vaan eri teemalla ja mekaniikoilla. Paljon tekemistä, mutta jos rupee miettimään et kuinka suuri osa siitä on oikeasti mielekästä, eikä vaan paikasta A paikkaan B menemistä ja perillä napin painamista, niin aika hiljasta alkaa olemaan sillä osastolla.
Mut kyllähän tässä on ihan hyviäkin juttuja. Sen sijaan et pitäs kokoajan hakata karttaa auki tai tuijottaa minimapissa olevaa merkkiä ja mennä siihen suuntaan, on pojat väsänneet tähän sellasen mekaniikan et jos lyöt merkin karttaan tai tehtävän objektiivi on aktiivisena, niin tuuli puhaltaa määränpään suuntaan. Touchpadia pyyhkimällä ylöspäin voi virkistää muistia et mihis suuntaan se puhalsikaan, ja tää on loppujenlopuks aika nerokas tapa saada huomio kiinnitettyä ite pelimaailmaan sen helvetin minimapin sijasta. Mut mitä siihen tekemiseen tulee, niin varsinkin noi kartalle ripotellut kysymysmerkit on suurin osa oikeasti aivan täyttä tauhkaa ja filleriä jota ois voinu harventaa todella rankalla kädellä. Tuntuu vaan ihan käsittämättömältä ajanhukalta kirjotella jotain haikuja keskellä puskaa tai mennä kylpyyn ja haaveilla omasta sedästä samalla kun lilluu siellä persposket paljaana. On siellä ihan ok kamaakin, ne kiipeilyhaasteet sen koukun kera on toistaseks maistunu ihan hyvin, legendojen metsästys pelkän kuvan ja kukkien värien perusteella on ollut ihan ok ja kaksintaistelut tarjoaa mukavasti haastetta hardilla jo. Linnotukset yms on vähän ristiriitasia itelle, sinällänsä ihan kivoja mut sinällänsä alkavat toistaa itteänsä aivan tuhottoman nopeasti, niinkun koko peli itseasiassa alkaa.
Pelimekaniikat taas itsessään ovat varsin ok, varmaan ainut syy minkä takia tää ei jo tuolta myyntipuolelta löydy. Taistelu on mukavaa, vaikkakin loppujenlopuks aika yksinkertaista, mutta peli ainakin antaa tarpeeks työkaluja joilla voi kokeilla muutella kokemusta haluamaansa suuntaan. Muutamia ärsykkeitä tosin mainitakseni niin se on aivan helvetin ärsyttävää jos sulla on väärä stance päällä pelin mielestä ja se alkaa siitä vinoilemaan. Sen sijaan et se olis yksinkertainen tekstimuistutus jossain nurkassa, mikä olis jo riittävän ärsyttävä ja kädestäpitomeininkiä herättävä asia, niin se koko saatanan peli lyödään jäihin kunnes teet just niinkun peli sanoo. Herää vaan kysymys et pitääkö kehittäjät pelaajia täysin aivokuolleina apinoina jotka ei osaa ajatella omilla aivoilla, vaan pitää jatkuvasti olla kertomassa mitä tehdä ja mitä painaa. Toinen on sitten hiippaileminen, joka on niin geneeristä paskaa et tuntuu et samanlaisen toteutuksen on nähny about kaikissa peleissä jotka ne mekaniikat haluaa väkisin tunkea mukaan, mutta eivät kuitenkaan uskalla olla täysverisiä hiippailupelejä. Eli toisinsanoen se on aivan saatanan helppoa, mutta sen hitaus on se mikä tappaa fiiliksen koko hommaa kohtaan, ja periaatteessa kun siitä ei mitään palkintoakaan saa ja samat kaverit voi pistää lihoiks nopeamminkin jos vaan jättää sen hiippailun väliin. Asia voi muuttua jos pelais sillä vaikeimmalla vaikeustasolla, mutta periaatteessa kun peli pakottaa sen verran noita ison vihollismäärän rähinöitä joiden vaikeustaso hardillakin vaihtelee todella helpon ja ärsyttävän väliltä. Ongelmana tosiaan se et peli voi ykskaks päättää et sun kimpussas on nyt kaks äijää miekkojen kanssa, kaks kilven kanssa, joku heiluu keihäällä ja sit joku läskiäijä on vielä viimeistelemässä paletin samalla kun muutama jousimies antaa rehtiä sit vähän kauempaa. Toki näihinkin tilanteisiin peli tarjoaa työkalut selviämiseen, mutta ei se niitten ärsyttävyyttä poista kun näet saman tilanteen viidennettä kertaa putkeen.
Mitäs sit vielä, maailma on tosiaan aika autio, mutta siellä on kyllä ihan näyttäviä alueita ihan runsaastikkin. Toistaseks ei oo ollu tarvetta jäädä pällistelemään, mut se on ihan kohtalaisen vakuuttavaa miten niinkin luumusta vehkeestä kun PS4 ollaan saatu sen verran tehoa irti et ollaan voitu lyödä tuulen mukana edes etäisesti realistisesti heiluvaa kasvustoa ihan koko ruudun täydeltä. Peli näyttää hyvältä OLEDilla HDR kera pelattuna, ja PS5:llä kun ryskyttää menemään niin peli myös pyörii tasasesti 60fps.
Juoni taas ei oo kiinnostanut oikeastaan pätkääkään vielä, Act 2 alko just. Iso paha mies tulee alistamaan armeijansa kera ja koska oot ite niin helvetin kova äijä ja yhden miehen armeija niin sähän voit pistää homman poikki pitkälti kokonaan yksin. Aika kliseinen, mutta siinä on se pieni lisämauste et siihen on tosiaan ympätty se aspekti mukaan et selviytyminen vaatii tekoja jotka ei välttämättä ole omien tai muiden moraalien kanssa linjassa, mutta jotenkin toikin on tuntunu jäävän hyvin paperinohueksi jonka myötä vaan herää ajatus et onko se nyt niin iso asia jos pitää valita sen ja kuoleman väliltä.
Ennemmin tätä pelaa kun turpaansa ottaa on pitkälti se osuvin lause tätä peliä kuvaamaan, mutta toisaalta ei se kaukana oo et ennemmin ottais turpaan kun tätä pelais. Pienissä pätkissä on maistunut ihan ok, mutta pieniä uupumuksen merkkejä alkaa olemaan jo ilmassa ton monotonisuuden ja toistavuuden osalta. Act 2 alko just, ja näyttäis että ovat sen verran älynneet et pohjoisosassa saarta on pikkasen erilaista sivutekemistä mitä Act 1 puolella oli, mutta en tiedä kantaako sekään kovin pitkälle.
The Evil Within (PC, Xbox gamepass)
Sanooko nimi Shinji Mikami mitään? Eikö, no entäs seuraavat pelit: Resident Evil 1 (alkuperäinen ja vuoden 2002 remake) & 4 ja Vanquish. Tyyppi oli pääjehuna näissä kaikissa kuten myös tässä vuoden 2014 survival horrorissa. Ja pakko myöntää, että ei tää äijä ihan turha ole. Vaikka tässä pelissä olikin muutamia ärsyttävyyksiä, on sen pelattavuus sen verran hyvä, että lopussa fiilis oli plussalla joistakin kohdista huolimatta.
Tarina alkaa, kun rikosetsivä Sebastian Castellanos tiimeineen saa kutsun paikalliseen mielisairaalaan, jossa on kasoittain ruumiita. Ja sitten meininki meneekin ihan sekavaksi. Välillä paetaan moottorisahamurhaajaa, välillä hiivitään zombieita karkuun tai puukotetaan päähän takaapäin tai vaikka räiskien, jos siltä tuntuu. Itse painotin hiippailuun ja tuntui koko ajan, että ammuksia on juuri riittävästi, muttei juuri koskaan liikaa. Miljöötkin vaihtelee maaseutukylästä toimistorakennuksiin ja kaupunkiraunioihin. Juonikin on aikamoista huttua eikä siitä saa kunnolla selkoa kuin vasta kun peli on läpi. Yllättäen paras paikka asioiden selkeyttämiseen oli hahmogalleria, joka aukeaa kun peli läpäisty. Mielestäni tällainen ei kuitenkaan ole kauhean hyvää kerrontaa, kun on pelatessa koko ajan ihan pihalla, että mitähän vittua tämäkin nyt meinaa.
Peli on siis survival horroria, joskaan mä en lue tätä kauhuksi, jännitykseksi pikemminkin. Gorea ja sisäelimiä kyllä löytyy, että jos kokee sen epämiellyttävänä niin tämä peli ei välttämättä sovi silloin pirtaan. Vihollisten kanssa selviytymisen lisäksi poimitaan ympäristöstä vihreää mönjää (jolla kehitetään Sebastianin kykyjä), ammuksia ja keräilykamoja. Ressuista tuttua menoa siis. Tallennuspisteitä on harvakseltaan ja vain joissakin kohdissa on mahdollisuus käydä manuaalisesti tallentamassa. Välillä tämä risoo, kun joutuu samoja kohtia jankkaamaan useamman kerran. Pomotaistelut eivät kovin vaikeita olleet, vaikka joitakin sai yrittää useita kertoja. Eikä peli mielestäni muutenkaan ylitsepääsemätön ollut normivaikeustasolla omalla hitaalla etenemisellä nurkat nuohoten ammusten toivossa.
Lisäreitäkin löytyy muutama ja pari ekaa kerrotaan Sebastianin kollegan, naispoliisi Kidmanin näkökulmasta. Ne taustoittavat pääpelin hämärää juonta ja netistä lukemani kommentin mukaan myös kakkososaa, jota en ole pelannut. Kolmas lisäri oli pelkkää räiskintää ja jaksoin sitä ehkä reilun vartin, jonka jälkeen laitoin pillit pussiin.
Pääpeli meni omalla pelityylilläni läpi noin 23,5 tunnissa ja kumpikin kahdesta ekasta lisäristä kesti noin 2,5h. Ja kuten totesin, oli tämä siis ihan positiivinen kokemus, vaikka tallennuspisteillä pihtailu välillä ärsyttikin. Toisaalta, se taitaakin olla yksi osa survival horrorin pelattavuutta.
Itellä on vähän ristiriitaset fiilikset tästä ekasta Evil Withinistä. Alku lupas kauhuakin, sit heti sen jälkeen oli sellasta ns. oikeeta survival horror meininkiä ja sen jälkeen homma menikin ihan räiskinnäks kun lanataan kaupungin läpi jollain bussilla ja tykitetään porukkaa siinä samalla. Ei vaan oikeen jääny sellasta selkeää kuvaa et mitä tää peli oikeastaan yritti olla, vaan sen sijaan jäi fiilis et se yritti olla monta eri asiaa samassa paketissa joka sit aiheutti sen et oikeastaan mikään osapuoli ei päässy täyteen loistoonsa.
Kokonaisuutena tää peli oli oikeastaan sen verran unohdettava, etten mä enään muista oikeastaan paria kohtaa lukuunottamatta yhtään mitään. Kieltämättä pelasin tän jo 2014/2015 muistaakseni, joten kai se on ihan luonnollista.
Mut jatko-osa olikin sit jo eri maata, se uppos aika hyvin ja sisäls sellasia asioita joita ei oikeastaan tullut edes ajateltua et ne vois survival horror tyyppisessä pelissä toimia. Kakkososassa on pari aluetta jotka on sellasia pienikokosia avoimia alueita joista löytyy tutkittavaa ja sivutehtäviä, mutta sen sijaan et se olis monotonista suorittamista vähän tohon aiemmin mainitun Tsushiman tyyliin, niin sinne ollaan ripoteltu sen verran ylläreitä joukkoon et homma pysyy mielenkiintosena, sekä ainakin Nightmarella pelatessa tuli sellanen fiilis et siitä tutkimisesta ja sivutehtävien tekemisestä oikeasti hyötyykin jotain sen sijaan et jo valmiiks helpohkosta pelistä tulee vielä helpompi kun käy hakemassa vähän parempia välineitä.
Eli jos ykkösosa uppos niin suosittelen vahvasti tsekkaamaan myös sen kakkososan, taitaa olla samassa Game Passissa ilmasena.
Cyberpunk on kivan näköinen ja siinä on paljon pelattavaa, mutta täytyy myöntää että pelin oppiminen on ollut itselle vähintään haastavaa. Suora toiminta kolahtaa skannaamista ja jutustelua enemmän. Nekin olisi mielestäni voinut toteuttaa eri tavalla. Haloa vasta aloin pelaamaan, mutta ainakin alku näyttää tosi lupaavalta. Tosi hyvin optimoitu, näyttää hyvältä, on tosi pelattava ja sitä itseään. Lämmin suositus. Infinite pakko hankinta. Far Cry 6 menee ostoon myös. Exodus oli itselle pienoinen pettymys vaikka näyttää tosi hyvältä ja pyörii nätisti. Ehkä tuntuu liian putkijuoksulta verrattuna Falloutiin, eikä örkkimeno ehkä ihan ominta.
