Viimeksi pelaamasi peli ja mietteitä siitä

[Hakkonen_88]

Dark souls 1 ja 2

Aiemmin olin jo pelannut DS3 + dlct läpi ja myöskin bloodbornen useaan kertaan, vanhempia tuotoksia siis en ole aiemmin pelannut.

DS1 remastered oli alkuun aika kankeahko, kun tottunut paljon nopeampaan taisteluun ym. Mutta tuli pelattua läpi ja jäi vielä sellainen olo, että voisi uudestaakin pelata. Ihan hyvä teos siis edelleenkin, jos ne grafiikat ei ole se pääasia pelaajalle.

DS2 sotfs, tämä jäi valitettavasti kesken. Vihollisten uudelleen asettelu ei oikein itselle napannut, eli tehty alkuperäisestä vaikeampi peli tästä käytännössä lisäämällä vihollisten määrää.

Edit. Original DS2 + dlct tuli ostettua alesta PC:lle. Tämä kyllä maistu jo hyvinkin, eikä läheskään tuntunut niin epäreilulta kuin Sotfs versio. Läpi tuli vedettyä ja nyt NG+ olis seuraavaks edessä.

 

[perato]

Little Nightmares

Sympaattinen pikku kauhupeli. Oudon nälän riivaama keltatakkinen pikku-ukko seikkailee groteskien, etäisesti ihmistä muistuttavien hirviöiden kansoittamassa laivassa. Otukset ovat häiritsevän näköisiä ja tuovat mieleen Tim Schaferin tai Burtonin luomukset. Joka paikassa pyörii myös outoja, sienten näköisiä tonttuja.

Nightmares muistuttaa paljon Playdeadin Insideä. Tässäkin on hiippailua, pulmanratkontaa, tasohyppelyä ja pakoonjuoksua. Isoin yhtymäkohta on kuitenkin pelien tunnelma, jossa pieni lapsi yrittää selvitä isojen, pahojen aikuisten maailmassa, ja tarina kerrotaan kokonaan sanattomasti. Taidetyylit ovat sentään täysin erilaisia.

Erittäin hyvänä ratkaisuna pelissä ei ole ainuttakaan hyppysäikkyä, vaan pelottava tunnelma rakennetaan hienovaraisemmin. En ole "oikeiden" kauhupelien fani, mutta tällainen tahdikas kevytkauhu uppoaa kyllä.

Ihtelle siitä jännä peli, että jäi positiivisempi mielikuva ku Insidestä tai Limbosta, joista kumpaakaan en oikeen voi kehua kovin kaksisiksi.

Civilaztion 6.
Epicistä saatu ilmatteeksi, olin kyllä tätä kaverilla vähän kokeillut ja tiesin jo etukäteen, että tässä mentiin vähän taaksepäin verrattuna edellisiin civeihin.
Arvostelujen perustellla porukka jakautunut, osa tykkää, osa ei, jonkun mielestä parempi kuin civ 5, jonkun mielestä ei.
Mun mielestä paljon huonompaan suuntaan mentiin kuin civ 5, mutta hyvä peli silti, mutta jos innostun nolifettämään civ parissa, pelaan mieluummin vanhempaa civ 5.

Ihtelle tämä oli taas selkeä upgrade varsinki lisureiden jälkeen. Pitäs kokeilla vitoseen palata että miltä se maistuu nyt taas ku lisäreiden kanssa pelannut kutosta. Ilman lisureita jäi itelläkin pelaamatta ja vitosella meni vielä tovi. Nelosta kokeilin alotella, mut ei jaksanut kyl se kiinnostaa enää pätkääkään, se oikeastaan jäi vitosen jälkeen kokonaan. Vitonen teki aiemmista civeistä "obsolete" ja kutosen lisärit teki vitosesta.

Tuli lämmiteltyä Civ6 uudestaan, kesän jälkeen ei hirveesti tullut pelattua, mut nyt tuli paukutettua yks eeppinen kampanja. Vähän jää kuitenki valju fiilis tuosta voittamisesta, muuten kivaa, mutta Princelläkin tuntuu et tuo voittaminen on lähinnä "klik klik, jes voitin, seuraava peli". Pitänee nostaa vaikeustasoa ja lisää voittotavoitteita kun vihut jotenki ei onnistu noita olemassa olevia tavoittelemaan.

 

[Jumi]

Digital Combat Simulator (PC) [ilmainen, sisältö maksaa]

Olenkohan kirjoittanut tästä jo kerran tänne? No tässä kumminkin uudempi nykypäivän arvio 80 tunnin kyllästymisajan jälkeen.

Syksyllä innostuin Flight Simulator 2020:stä, sen tutoriaali opetti minut aloittelijan lentämään potkuri Cessnalla ja aina laskeutumisessa sydänpamppaili ja jännitti. Tykkäsin erityisesti lentämisestä ilman GPS/lentotietokoneita/autopilotteja jolloin piti oikeasti suunnistaa "paperikartan" ja maaston avulla. Peli tarjosikin siihen mukavasti yhden pelimuodon. Peli oli tuolloin aivan 10/10, mutta kiinnostus kumminkin karisi parissa viikossa vaikka opeteltavaa olisi ollut vielä vaikka kuinka kun en niihin lentotietokoneisiin tai radioihin kerennyt koskea. Siitä tärkeimmästä eli lentämisestä tuli liian helppoa, eikä sydän enää pampaillut edes kovassa tuulessa. Pistin pelin jäähylle ja kokeilin DCS:ää ja sen lukuisia DLC:itä(moduleja/lentokoneita).

Peli sisältää nykyaikaset hävittäjät ja Hornetit sun muut kokonaisuudessaan! Mutta minun silmään iski Bf 109. Oikeassa elämässä kone dominoi hetken toisen maailman sodan aikana ja sitähän Suomenkin ilmavoimat saivat vihdoin vuonna 1942 ostaa Saksasta. Suomi skinit swastikoineen päälle ja menoksi!

Se tunne kun VR-lasit (Oculus Quest 1 ja 2 kumpiki oli hyviä) päässä istuu ohjaamossa ja katselee ympärilleen... Tarkat tekstuurit ja kulumisen jälkiä joka paikassa, flapsien asento katsotaan siipeen maalatuista viivoista eikä mittarista... Ei tarvitse muistaa mitään ctrl+shift+h näppäinyhdistelmiä, painaa vaan VR:n avulla (monia toimivia keinoja) laskutelineet alas suoraan ohjaamon napista tai vaihtaa radiokanavaa potikasta... Aivan uskomaton tunne! Tätä konetta lennetään oikeasti! Lento-ominaisuudet moderneihin FS2020:n lentokoneisiin verrattuna ovat surkeat eli pelinä oikein viihdyttävät, ja konetta pitää oikeasti lentää. Tehokas moottori puoltaa kovasti, ja lentoonlähtö & laskeutuminen saa vieläkin aikaan sen saman adrenaliinin ja jännityksen mitä FS2020 syksyllä.

DCS moduuleiden/koneiden matkassa tulee aina kattavat PDF-ohjekirjat ja pelinsisäiset tutoriaalit, mutta tämän moduulin kohdalla siellä on pari aivan surkeaa epäonnistumista. Ensimäisenä tutoriaalina pitäisi pelinohjeiden mukaan kylmäkäynnistää koneen moottori, mutta se ei onnistu koska tutoriaali jättää välistä esim. virtojen päälle pistämisen! Youtubesta piti katsella mitä pitää tehdä. Toinen virhe oli ettei tutoriaaliukko anna lisäohjeita ennen kuin on painanut välilyöntiä, eikä mitään vihjettä välilyönnin painamiseen annettu.

Moduulien/koneiden mukana tulevat tehtävät taas ovat oikein hyviä. Yhdessä noustaan ilmaan, toisessa noustaan aikarajan puitteissa 6km korkeuteen ja kolmannessa lennetään jonkun Georgian kaupungin läpi matalalla rinkuloiden läpi ja opetellaan koneen rajoja. Mukana on myös FS2020:maista suunnistusta johon DCS:n kartat ovat oikein sopivia koska tiet ja joet pitävät paikkansa, mutta muuten kaupungit ja kylät ovat tylsää talojen copypastea. Oikeat kampanjat tosin maksavat vielä lisää.

Niin, ja sitten se yksi asia jota muut pelit eivät tarjoa eli taistelu. Suurimmaksi osaksi olen pelannut tätä simulaattorina rauhassa, ja vasta alkuviikosta innostuin kokeilemaan tositoimia. On se piru hankalaa puuhaa! Tässä kiinnostavaa teoriaa ja analysointia miten nuilla WW2-koneilla tapellaan.

Simulaattorin päälimmäinen idea on opettaa tietyn lentokoneen lentäminen teoriassa ja siinä se onnistuu hyvin!
5/5

Ps. Ja onhan siellä se legendaarinen Vietnam elokuvista tuttu UH-1H "Huey" helikopteri joka on vieläkin mielenkiintoisempi.

 

[perato]

Ps. Ja onhan siellä se legendaarinen Vietnam elokuvista tuttu UH-1H "Huey" helikopteri joka on vieläkin mielenkiintoisempi.

Ja sitten lukemaan Chickenhawk kirjaa ja opetteleen siitä temppuja =P

 

[Taneli-]

Jos nimi olisi ollut Sarah The treasure Hunter niin ei tästä kyllä juuri kerrottavaa jälkipolville olisi ollut. Ihan ok mutta olisi ehkä jäänyt pelaamatta ilman tomb raiderin leimaaa

Tosin samaa nyt voidaan sanoa todella monesta pelistä. Moniko olisi ostanut esim. pelin Dildopunk 2020 hintaan 20? Ilman siis järjetöntä mainontaa ja Keanu Reevesiä ja mitä Cyberpunk 2077 luvattiin olevan ja muistelua Witcher 3 pelistä. Uskoisin että "hieman" vähempi määrä ihmisiä kuin nyt osti, varsinkin jos saisi lukea kaikista konsoli ja PC ongelmista mitä pelissä alussa oli...

 

[Heseman]

Marvel's Spider-man: Miles Morales (PS4)
Pelasin tämän eilen illalla läpi. Lyhyesti sanottuna hyvä, muttei yhtä hyvä kuin edellinen. Lisäksi tämä tuntui enemminkin täysihintaiselta lisäriltä kuin oikealta jatko-osalta. Lyhyempikin oli, ehkä puolet ykkösen pituudesta.

Eniten häiritsi tarina, joka mielestäni kärsi pelin lyhyydestä. En spoilaa, mutta jotkin seikat juonessa olisivat hyötyneet pidennyksestä. Miles Morales -mythos ei ole mulle juurikaan tuttu, muuta kuin se, mitä Into the Spiderverse -leffassa oli. Joitakin parannuksia pelimekaniikkoihinkin kutenkin oli ja uusia kykyjä. Esimerkiksi tykkäsin siitä, kun nyt pystyi koko tukikohdan viholliset napsimaan halutessaan piilosta. Edellisessä aina ekan aallon jälkeen kaikki olivat hälytystilassa.

Kokonaisuudessaan kuitenkin siis tykkäsin tästä ja suosittelenkin sitä kaikille, joille eka osa kolahti. Tämä on myös saatavilla PS5:lle ja Sampsan videolla se näytti ihan hyvältä siinä. Mulla ei sitä vielä ole, niin tyydyin pelaamaan PS4 Prolla ja kyllä se silläkin ihan hyvältä näytti.

 

[shams]

Warhammer 40K: Gladius - Relics of War (PC, Steam)

Käytännössä Civilization Warhammer-maailmassa, mutta ilman diplomatiaa, eli kaikki sotivat kaikkia vastaan koko ajan. Oikein hyvä, ja tuottaa samanlaisen "one more turn"-addiktion kuin Civ. Huonona puolena peruspelissä on vain 4 rotua, ja loput 4 on DLC:tä. Mutta kyllä tähän uppoaa niin paljon tunteja että Complete-editionin (joka sisältää kaikki DLC:t) ostaminen on perusteltua.

 

[MKtobi]

*******************************************
*Divinity: Original Sin Enhanced Edition*
*******************************************

Aloitin kyseisin pelin pelaamisen parisen vuotta sitten, mutta tuntemattomista syistä peli jäi pitkälle tauolle, kunnes taas jokusen kuukautta sitten palasin pelin pariin - viimein läpäisten sen.

Ensimmäinen kosketukseni Divinity-sarjaan oli Divinity: Orginal sin 2:sen muodossa. Ihastuin peliin ikihyväksi ja peli nousi omaan top 3:seen (Planescape: Torment, Baldur's gate-saage ja dos2). Tämän johdosta odotukseni oli korkeat peliä kohtaan - toki tiedostin, että kysymyksessä oli ensimmäinen osa. Petyin vain lievästi. Näin ollen tulen aika vahvasti vertailemaan dos1:stä ja dos2:sta toisiinsa.

Suurin eroavaisuus oli taistelussa. Siinä missä dos2:n taistelu oli erilaisilla suojilla läträämistä, niin dos1 pelattiin enemmän todennäköisyyksillä. Ehkä tämän johdosta ensimmäinen peli tuntui helpommalta kuin toinen (vaikeustaso molemissa tactian). Pystyin voittamaan suurempi tasoisia vihollisia huomattavasti helpommin kuin dos2:ssa, missä taistelut suurempi tasoisia vihollisia vastaan tuntui lähemmäs itsemurhalta kuin kunnon mähinältä. Ihmettelin yhdessä vaiheessa miksi jatkuvasti viholliset ovat vähintään kaksi leveliä korkeampia ennen kuin jälkeenpäin selvisi, että olin muinamiehinä mennyt yhden alueen ohitse kokonaan. Ihmettelinkin että miksi valkoista noitaa ei löydy... Jouduin käyttämään tallennuspeeloilua ainoastaan pelin viimeisessä taistelussa (kuten myös dos2:ssa).

Tarina oli ihan peruskauraa, mutta dialogi oli ihan hyvällä tasolla. Varsinkin peikkojen kanssa käydyt keskustelut painuivat mieleen. Sivutehtävät olivat mielestäni hauskoja ja varsin oivaltavia, joten niitä teki ihan mielellään. Kumppaneitten (Jahan/Madora) kanssa käyty keskustelu oli hyvin heikkoa verrattuna dos2:seen ja tämä oli suurin pettymykseni. Ei sytyttänyt, ei yhtään. Kuitenkin yleisesti dos:n huumori sopi itselleni, joten dialogi ei koskaan muuttunut tervanjuonniksi.

Loppukaneeteiksi antaisin pelille vahvan 8/10. Dos:n ainutlaatuinen pelimekaniikka pulmineen, hauskoina taisteluineen ja piilotettuine vipuineen (toisinaan menee niin hermot näiden etsimiseen) sekä lupsakkaana dialogina iskee hyvin. Suosittelen vahvasti kaikille tarinapelienystäville. Kuitenkin jos pohdiskelet valintaa dos1 ja dos2 väliltä, niin ehdottomasti dos2. Jos taas aiot pelata molemmat, pelaa ehdottamasti pelit aika järjestyksessä. Näin siirtyminen pelistä toiseen aiheuttaa hyvin positiivisen vaikutelman. Baldur's gate 3:sta odotellessa.

 

[P c L A Y E R]

Pitääpä ostaa joku Forza Motorsport sitten vielä testiin

Enkä minä simua edes hae, se aikakausi on ollut ja mennyt vaan nykyään pelaan pädillä nautiskeltavaa kaahailua mitä esim. Need For Speed edustaa huonoimmillaankin hyvin. Etenkin Criterionin kahdessa NFS pelissä on ymmärretty täydellisesti mitä autolla ajaminen on ja miltä sen pitää ohjaimen välityksellä pelaajalle tuntua.

Kiitän kuitenkin vastauksesta.

En itse ole tuota ihme Fast and The Furios Forza kikkaretta edes kokeillut. FH3 kuitenkin omasta mielestä oikein hyvä arcade kaahailu siht hyvillä fysiikoilla. Etenkin NFS sarjan super hyper arcade, massattomiin kelkkoihin verrattuna FH:ssa on autoissa massaa ja oikeaa fysiikanmallinnustakin mukana.

Onhan NFS sarjassa pari simumaisempaakin osaa, mutta vertasin noihin hot pursuitteihin ja muihin ihan täysiin lasten arcade ralleihin.

 

[Partis]

^ Kyllä siinä F&F versiossakin on ihan forza horizon 2:n fysiikat ja ajettavuus.
Vaikea muutenkin ottaa pattelin haukut todesta kun ensin haukkuu horizon 2:n fysiikat paskoiksi ja sitten kirjoittaa "Etenkin Criterionin kahdessa NFS pelissä on ymmärretty täydellisesti mitä autolla ajaminen on ja miltä sen pitää ohjaimen välityksellä pelaajalle tuntua. "
Criterionin nfs peleissähän on siis sama "jarrulla perse alta pitkään sladiin" mekaniikka mitä burnouteissa, mutta autot on huomattavasti raskaamman tuntuisia.

 

[Refloni]

NieR Automata (loput loput)

NieR Tomaatista irtosi sisältöä vielä yhdelle läpäisykerralle. Nyt kun loput A-E on nähty niin peliä voi ilmeisesti pitää läpäistynä.

En pitänyt. Taistelu on itseään liikaa toistavaa mättöä, grafiikat pilattu hirveillä filttereillä ja kaikki hahmot rasittavia. Androidi 9S:stä tosin tulee loppuvaiheessa niin yliampuva draamakuningatar, että lopputulos on tahattoman koominen. Juoni on enimmäkseen tylsä ja teennäinen, mutta siinä on välillä kiinnostavia kohtia ja loppu on aika kaunis.

Pelin ainoa osa-alue, josta minulla ei ole mitään valittamista, on musiikki. Se on yksinkertaisesti fantastista.

Olen silti iloinen että tahkosin pelin läpi, ihan yleissivistyksen vuoksi. Nierin hahmoja näkee paljon jo meemeissäkin.


Costume Quest

Halloweeniin sijoittuva kevytroolipeli. Ilkeät peikot kaappaavat karkki vai kepponen -kierroksella olevan lapsen kaksoissisaruksen. Veikka/sisko on tietysti pelastettava (saa päättää kummalla kaksosista pelaa), joten tiimiä kasaan ja peikkoja pataan. Taistelusysteemi on JRPG-vaikutteinen valikkoratkaisu, jossa hahmojen kyvyt ja niiden kohteet valitaan vuoronperään. Pahviset halloween-asut muuttuvat taistelun aikana hienoiksi jättisotureiksi. Peli on liian helppo, mutta taistelu on sen verran puuduttavaa, etten itse jaksaisikaan sitä kovin vaikeana.

Lastenpelihän tämä on, mutta olen iso Double Finen fani ja Costume Questin hakkaa mielellään läpi sen sarkastisen huumorintajun vuoksi.


Ape Out

Hotline Miamia apinoiva (höhö) mättöpeli. Gorillalla pitäisi päästä pakoon jostain epämääräisestä laitoksesta ja tappaa kaikki vastaantulijat. Jälkimmäinen ei ole pakollista enkä huomannut, pitääkö peli tapoista edes kirjaa. Riittää kun jotenkin selviää maaliin asti.

Hotlinesta poiketen pelaaja kestää pari luotia nahkaansa, mutta latauspisteitä on myös harvemmassa. Vaikeustaso on oman kokemukseni mukaan samaa luokkaa.

Tarina? Ei ole. Musiikki? Pitemmän päälle rasittavaa rummutusta. Grafiikat? Äärimmäisen pelkistetyt. Ihme kyllä en saanut vilkkuvista tekstuureista päänsärkyä. Pelattavuus? Ihan hauskaa rymistelyä, jota jaksaa sen aikaa kuin peli kestää eli pari-kolme tuntia.

 

[petomaanin pefletti]

Cyberpunk 2077
Ostin heti julkaisusta, ja yritin pelata omalla nuhapumpullani. Eihän siitä oikeen mitään tullu, hyvä jos 20fps jakso kone pyörittää lowlla. Siispä Geforce Now testiin, ja sillä homma pelaski jo huomattavasti sujuvammin ajoittaisesta nykimisestä huolimatta (piti vähän kattoa mihin vuorokaudenaikaan pelas). Tuli pelattua läpi kolmella eri lopetuksella, ja karttaa oon siivoillu tehtävistä sen jälkeen. Hyvä peli, todella hyvä.
Plussia: maailma, osa tehtävistä, tunnelma, musiikit, grafiikat
Miinuksia: bugeja, autolla ajaminen kamalaa, puhelin soi liikaa ja tehtävien grindaus alko puuduttaa jossain vaiheessa

Kingdom Rush: Frontiers
Näitä Kingdom Rusheja olin naksutellu joskus iPadilla, ja jossain mielenhäiriössä ostin alesta yhen PC:llekin. Tykkään tornipuolustuspeleistä, ja nää on kyl parhaimmistoa. Jos joku tietää parempaa, saa vinkata! 9h näköjään meni läpipeluuseen, et mitenkään kovin pitkäikästä hupia noista ei irtoa, mut toimii mukavasti esim. 15 minuutin siivuissa.

Plants vs. Zombies GOTY
Kingdom Rushin jälkilämmöillä starttasin tänkin. En oo koskaan päässy loppuun asti ko on aina ruvennu puuduttamaan, mut nyt nykäsin lopputeksteihin saakka. GOTY-puolella oli lähinnä turhaa tauhkaa, joka jää kyllä pelaamatta. Eihän tää kovin kummonen tekele enää oo, ja vanha ko taivas, mut kyllä tuohon sen 9h sai myös upotettua. Puolustuspeleistä kyl Kingdom Rushit vie tän käpöstyksen ihan 100-0.

Cloud Climber
Tää oli jonain "trending"-tyyppisenä mainintana Steamissa, ja vielä ilmanen, ni pitihän se kokeilla. Pelin idea: aloitat yksin puusta rakennetusta tornista pilvien yläpuolelta. Ympärillä näkyy toisia samanlaisia torneja, mutta muuten ei ketään missään. Peli on lähinnä käveleskelyä sinänsä näteissä maisemissa, eikä pelin aikana ehi kyllä edes IRL nälkä tulla: oli n. vartissa läpi. En ehkä oo kävelysimulaattoreiden ystävä jos ne on tämmösiä

 

[Örbelböm]

Jäi aikoinaan Zelda: Breath of the Wild WiiU:lla kesken (loppupahista vaille, halusin kerätä ensin paremmat aseet ja suojat), mutta onneksi tuli palattua pelin ääreen Switchillä kun poika innostu sitä pelaamaan.

Ja onhan tämä aivan uskomattoman hyvä peli. Oikeastaan hauskempaa sivusta seurata entä itse pelata - siinä missä itse tekee insinöörintarkat suunnitelmat ja säästelee kaikkia hyviä aseita niin 6v vetelee rennommalla asenteella ja oppii pelistä asioita jotka itsellä jäi täysin huomaamatta. Toki paljon kohtia joissa aikuisen apuakin (onneksi) tarvitaan.

Tänään kaatui Ganon vaan paljonpa jäi vielä tutkittavaa jatko-osaa odotellessa.

 

[Metsän Otus]

Tuli viimein ja vihdoin näin Souls-pelien harrastajana pelattua läpi Demon's Souls! Useampaakin otteeseen. ;-) Täss arvostelu kyseisestä kulttiklassikosta

Tämän sisällön näkemiseksi tarvitsemme suostumuksesi kolmannen osapuolen evästeiden hyväksymiseen.
Lisätietoja löydät evästesivultamme.

Hyväksy kolmannen osapuolen evästeet

Ja tekstiversio löytyy tagien alta:

Spoileri: Arvostelu

Souls-pelisarja sai alkunsa vuonna 2009 Hidetaka Miyazakin Demon Souls -projektilla. Hänen työnantajansa From Soft oli lähes konkurssin partaalla, niinpä hänelle annettiin lähes vapaat kädet tehdä mitä tahansa hän haluaa. Kenelläkään ei ollut mitään odotuksia Demon Soulssista yhtiön sisällä, mutta From Softille kävi sama tuuri kuin mitä Square Enixille tapahtui Final Fantasy pelin myötä. Demon’s Souls päätyi pelastamaan yrityksen ja nostamaan Miyazakin pelaajien uudeksi messiaaksi ympäri maailmaa. Nyt 11 vuotta ja yli 30 miljoonaa myytyä kopiota läpi sarjan. On aika palata siihen, mistä kaikki on saanut alkunsa.

Palaamme takaisin Nexukseen kokemaan Demon’s Souls parempana kuin koskaan aikaisemmin. Oi kyllä, puhun tietenkin Demon’s Soulsin PS3-emulaattorista meille PC-jumalille. Fanien rakkaudella luotu versio. Siihen rakennetut lisäosat mahdollistavat pelille 4k-resoluution sekä yli kuudenkympin asteen kuvataajuuden. Näin Demon’s Soulssia kuuluu pelata, kuninkaat. Kaikki muu olisi vain teeskentelyä ja itselleen valehtelua.

Pieni peli, suuri sielu


Mitä tulee kulttitason peleihin, en koskaan allekirjoita mitään ”pakko pelata ja kokea itse”-sopimusta, mutta Souls-pelien harrastajana on todettava seuraavaa: Demon’s Soulsin pelaaminen on kuin aikamatkustus Miyazakin luovaan mieleen. Peli tuntuu pohjapiirustukselta kaikkeen, mitä Soul-pelisarjasta löytää.

Jos et ole viime vuosikymmenen aikana koskenut yhteenkään Souls-peliin niin tässä pelisarja pähkinänkuoressa: Luolastoroolipeli-genre uudelleen tuotuna. Olet demonien tappaja ja voit luoda monenlaisia uniikkeja hahmoja itsellesi: barbaari, pappi, ristiritari, ninja-Gandalf, jousimies, pyromantikki jne. Pelasin itse pelin läpi ensiksi kuunvalo-suurmiekkaa kantavaa temppeliritaria, joka päihitti pelin jumittavat demonit ja kyseenalaistavan tekoälyn nousemalla kuolleista hetkessä. Ristiretkeni jälkeen aloitin Nexuksen uudelleenvalloituksen luomalla suuruudenhulluutta kärsivän aatelisvelhon. Loitsujen mahdilla pystyin polttamaan demonit tuhkaksi hetkessä. Ehkä vielä palaan Nexukseen luomalla ihastukseeni Mirandaan perustuvan Barbarellan.

Demonien tappajana ristiretkesi epäpyhiä otuksia vastaan vie sinut läpi kirotun kaivoksen, korkeafantasia kuningaskunnan, kultaisen kuninkaan ja hänen demoniensa valtaaman valtakunnan, pakanoiden hautuumaan ja tietenkin tuo kaikkien rakastama ja pelisarjasta tuttu: Wuhanin suo. Kjäh kjäh. Luulitteko oikeasti, ettei pelisarjan esikoinen sisältäisi suomaata?

Mitä taas tulee pelin hahmoihin. Miltei kaikki tarinan hahmot, joihin voit törmätä Dark Soulissa ovat suoraan kopioitu Demonssista: pyhiinvaeltaja ritari, viaton noita, hilpeä ja täynnä elämää nauttiva ritari, hulluksi menevä velho, itäistä-miekkaa saalistava soturi, verenhimoinen ritari, kaatunut ritari, maatierosvo Patches ja tietenkin vanha kuningas, jolla nousi kusipäähän!

Pelin monet demonit ovat luovasti ja kekseliäästi toteutettu, jopa yksinkertaiset jättiläisdemonit tuovat jotain omalaatuista peliin: Vanha sankari on sokea, joten hän hyödyntää kuuloaistiaan. Tornin ritari pitää kirjaimellisesti päihittää Akilleksen kantapään kautta, Tuomarin kätyrin munuaista voi viiltää tai vaihtoehtoisesti voit ampua suoraan Tuomariin loitsulla tai nuolella. Yksinkertaisia demoneita, mutta silti edes jollain tapaa muistettavia.


Pimeää puolta vaille

Onko kymmenen vuoden takainen peli vanhentunut kuin vanha maito? Miltä tuntuu pelata Demon’s Soulssia kaikkien sisarpelien jälkeen, kun sarjaa on vuosien varrella hiottu entistä timanttisemmaksi? Käydään läpi eroavaisuudet.

Nexuksen maailma ei ole avoin kuten Lordranin kuningaskunta tai Yharnamin kaupunki. Demonien tappaja matkustaa tasosta toiseen turvallisen tukikohtansa kautta. Pelien julmista tasoista et kuitenkaan löydä yhden yhtäkään nuotiota tai lamppua, jotka tarjoaisivat sinulle turvaa. Aloittaessasi tason sinun on nujerrettava jokainen tiellesi tuleva epäkuollut sekä demoni.

Ajatus voi aluksi tuntua pelottavalta, mutta Demon’s Souls on ehdottomasti sarjan helpoin nakki. Valitettavasti myös sarjan jumittavaisin. Hittolainen! Pelatessani peliä tuntui kuin olisin pelaamassa jotain eurooppalaista toimintaroolipeliä. Ei onneksi kuitenkaan mitään hajonnutta surkimusta, joka saisi yhtiön osakkeen laskemaan 40% ja juristit kiristämään hirttoköyttä. Mutta sen enempää Cyberpunk 2077:sta ei tarvitse puhua. ;-D

Peli ei kuitenkaan ole haasteeton. Huolimattomuudesta rankaistaan armottomasti ja demonien tappajan pitää vahtia staminaansa sekä manaansa taistellessaan demoneita vastaan. Itseasiassa pelatessani Demonssia minulle tuli mieleen vanha kunnon Diablo kakkonen. Ai, miksi vai? No koska Demonin tappajani kantoivat säkkinsä täynnä erilaisia rohtoja sekä yrttejä läpi vaelluksen.

Demoneista vielä sen verran, että vaikka pidin niistä kovasti on minun pakko ottaa pois sanoja suustani. Mielenkiintoisia ja muistettavia kyllä, mutta suurin osa heistä ovat vain behemotteja. From Softin tekninen taito ei vaan vielä riittänyt luomaan yhtä intensiivisiä taisteluita kuin mitä Kossin orpolapsi tai Isshin Asshina pystyvät tuomaan pöydälle. Jopa Dyynin Leto Atreidas Toinen on loppupeleissä vain madoista koostuva hirviö, jonka voi polttaa helposti tuhkaksi.

Jumalaakin mahtavampi

Olen aina rakastanut From Softin kunnioitusta eurooppalaista kulttuuria sekä fantasia- ja kauhukirjallisuutta kohtaan. Ulkopuolisena he haluavat näyttää kunnioituksensa ja innostuksensa historiaamme kohtaan. Rakastan yhtä paljon Dark Soulssin korkeafantasiaa kuin Bloodbornen tuomaa tieteiskauhua. Kauhutarina korkeakoulutetuista, jotka toivat turmion kaupunkiinsa etsiessään jumalaa tieteen voimin.

Demon’s Souls on pohjimmiltaan korkeafantasiaa kuten soihtua kantava lapsensa Dark Souls. Pelistä löytyy yksi hyvin tärkeä eroavaisuus. Pelin teema on erittäin pakanallinen, tai sitten buddhalainen itäisten linssien kautta. Hamingja -- karma on omalaatuinen pelimekanismi, jonka löydät vain Demon’s Soulssista. Maailma taipuu valkoiseen tai pimeään suuntaan. Kuolema ei ole koskaan loppu Souls-pelisarjassa. Ei edes silloin, kun vanha jumala muuttaa sen tahtonsa alla omakseen. Demonien tappaja syntyy uudelleen toistamiseen, mutta vaikutukset maailmaan jatkuvat muiden ihmisten hyveiden…… tai paheiden muodossa.

Olit sitten materialistinen tai henkinen, päätöksesi vaikuttavat seuraavaan pelikertaasi ja maailma muuttuu päätöksiesi myötä. Pelatessasi näet latausruudussa viittauksia hahmoihin, joita et mahdollisesti näe ollenkaan ensimmäisellä tai edes toisella pelikierroksellasi. Hahmot ilmestyvät riippuen maailmantaipumuksesta.

Tykkään aina, kun pelimekaniikka saa jonkinlaisen tarinallisen merkityksen peliin. Henkisenä temppeliritari oli huikeaa saada jumalan siunaus palkinnoksi. Puhtaan valkoisesta suosta löysin aivan vahingossa tikkaat uuteen alueeseen ja mitä löysinkään sieltä? Longinuksen keihään Istarellan.

Itseasiassa ilman mitään sen suurempia juonenpaljastuksia. Sarjassa toistuvan Kuunvalo suurmiekan löytäminen oli jumalallisen teatraalista. En voi kuin vain nostaa hattuani Miyazakille. Jumala tuo valon sinne, mistä sitä vähiten oletit. Umbasa.

Maailma ei pelkästään muutu Hamingjasi myötä vaan myös hahmon kunnia taipuu kohti valkoista tai mustaa. Tässä pelissä ei siis anneta anteeksi, jos ennen uudelleensyntymääsi päätät iskeä tikarilla ketään viatonta vaeltajaa. Ole siis tarkkana ja mittaa tekosi hinta ennen kuin allekirjoitat työsopimuksen Mephistoleen kanssa. Palkkiot ovat ihan kivoja, mutta eivät ehkä sen arvoisia. Sehän on kuin Siddharta opetti. Materialismi, halut, toiveet, mitä näemme, mitä haluamme. Kaikki palaa, koska haluamme muokata sen tahtomme alle. Muista, että miten näemme, maailma on myös osa identtiämme. Jumalista et pääse eroon, mutta olemalla välinpitämätön kiusauksille, et myöskään anna valtaa Luciferin pahuudelle. Lainatakseni Buddhaa: ”En palvele ketään, eikä minun kuulukaan.”

Lopetus

Demon’s Souls on palkitseva pelikokemus niin sarjan konkareille kuin uusille vaeltajille. Se oli aivan huikeaa päästä kokemaan Neiti Astraen ja Garl Vinlandin päävastustaistelu omin käsin. Päävastuksen teema on eeppinen, tason suunnittelu ja toteutus ovat kaiken kaikkiaan unohtumattomia. Pienet yksityiskohdat tekevät pelistä kuuluisan. Oli myös palkitsevaa päihittää omin käsin pelistä kuuluisat ja kirotut demonit kuten Flamelurker ja Maneater. Nuo kuuluisat demonit, joista vanhat konkarit kiroavat tähän päivääkin mennessä.

Sitten taas mitä tulee niihin pienimpiin yksityiskohtiin. En voinut uskoa silmiäni, mitenkä From Soft oli aidosti toteuttanut kissan sormuksen ikonin……. Joku hullu koodari oli päättänyt laittaa aidon kissan kuvan sormukseen ja Miyazaki hyväksyi sen. Tuo ehdoton hullumies!

Demonin tappajat! Käykää hakemassa itsellenne Demon’s Souls Playstation kolmoseen joko Vantaan pelidivarista, Kampin konsolinetistä tai Lahden Puolenkuunpeleistä. Tukekaa pieniä yrityksiä näin synkkinä aikoina. PS3-emulaattorin ja Demon Soulssin lisäosien lataaminen tapahtuu vaivatta. Odotellessamme Elden Ring pelin tuloa on vain hienoa mennä kokemaan peli, josta kaikki sai alkunsa.

Umbasa.

 

[BlackWolf]

Cloud Climber
Tää oli jonain "trending"-tyyppisenä mainintana Steamissa, ja vielä ilmanen, ni pitihän se kokeilla. Pelin idea: aloitat yksin puusta rakennetusta tornista pilvien yläpuolelta. Ympärillä näkyy toisia samanlaisia torneja, mutta muuten ei ketään missään. Peli on lähinnä käveleskelyä sinänsä näteissä maisemissa, eikä pelin aikana ehi kyllä edes IRL nälkä tulla: oli n. vartissa läpi. En ehkä oo kävelysimulaattoreiden ystävä jos ne on tämmösiä

Tämähän oli hirmu hyvä! Kiitos suosituksesta.

 

[Heseman]

Mass Effect 3 (PC)
Biowaren scifieepos saa päätöksen trilogian kolmannessa osassa. Sota Reapereita vastaan kulminoituu kun nämä aloittavat laajamittaisen hyökkäyksen Maahan. Shepardin tehtävänä on näin ollen saada liittouduttua Linnunradan eri muukalaislajit yhteen rintamaan ja kasattua salaperäinen Crucible-laite, joka on ainoa mahdollisuus Reapereita vastaan.

Pelasin trilogiaa viimeksi tämän ilmestymisen aikaan 2012, enkä silloin kauheasti pitänyt tästä kolmannesta. Nyt kun pelasin sen toisen kerran läpi, ei se ihan niin huonolta enää tuntunutkaan. Jotkin asiat pistävät edelleen ikävästi silmään kuten EDI:n robottikeho sekä nolo animeninja Kai Leng, mutta ei enää niin pahasti kuin yhdeksän vuotta sitten. Juoni itsessään on ihan perushyvä, mutta parasta oli mielestäni pienet hetket kavereiden kanssa kuten Liaran varmuuden vuoksi kyhäämä tietopakkaus-varasuunnitelma, Garruksen kanssa juomien ammuskelu Citadelin suljetulla alueella tai bailaaminen Jackin kassa Purgatory-baarissa. Hommasin tällä kertaa myös lisärit ja ne olivat yllättävän hyvää tasoa, Citadel ehkä suosikkini. Näissä on kuitenkin se vika, että ne sotkevat pääjuonta pahasti, varsinkin Citadel, joka aktivoituu vasta yli juonen puolivälin, jolloin olisi lomailua oleellisempaakin tekemistä kuten vaikka Reapereita vastaan sotiminen. Tämä on muutenkin kässärin heikoimpia osuuksia, Reaperit niittävät tuhoa galaksissa mutta jengi silti vaan bilettää Purgatoryssä. Toinen iso heikkous on se surullisen kuuluisa loppu, joka julkaisun aikaan oli yksinkertaisesti pöljä ja sai aikaan suurta nerdragea. Ilmaisen Extended Cut DLC:n myötä loppu on vähemmän pöljä, mutta silti raavin lopussa paikoitellen päätäni, että mitä hittoa tämäkin nyt meinaa. Hyvän lopun kirjoittaminen tarinaan on toki hankalaa, mutta sitähän käsikirjoittavat tekevät työkseen, eli siitä heitä myöskin ruoskitaan tarvittaessa.

Se missä kolmonen parantaa eniten on räiskintä, joka on sarjan parasta. Se on sujuvaa, Shepu osaa jopa väistellä ja biotiikka/tekniikkakyvyt ovat hauskoja käyttää. Pelasin pelin läpi Insanityllä enkä kokenut sitä erityisen hankalana kuin ehkä muutamassa kohtaa, usein kuolema johtui siitä, että olin liian kauan esillä ja vihollisten tulitus niitti shieldini ja heti perään terveyteni. Mutta kun pidin lähes koko ajan Liaraa ja Javikia mukana, ei taistelu ollut kovinkaan monimutkaista. Liaran singulariteetti nostaa viholliset esiin ja Sentinelini Throw/Warp tekee vihollisita selvää varsin nopeasti. Shieldit/barrierit taas kaatuvat Overloadilla jos niitä vihollisilla on. Usein en edes ampunut aseella kertaakaan taistelun aikana. Tässä kolmosessa on mukana myös co-op moninpeli, mutta nopealla testaamisella ei peliseuraa näyttänyt enää löytyvän, vaikka netin mukaan viime vuonna skene oli edelleen aktiivista. Sääli, koska muistan pitäneeni siitä varsin paljon aikanaan. e: Seuraavana päivänä löytyi jopa pelikin, että kyllä sitä edelleen pelataan. Taso vaan oli aika kova sellaiselle, joka ei ole moninpeliä vuosiin pelannut. e2: Ilmeisesti moninpeli ei tykännyt, kun olin aktivoinut laajemman FoV:n, vaikkakin ihan vaan coalescedin näppäinkomentoa modaamalla. Kun käynnistin pelin uudelleen ja koitin mennä kameranäkymää muokkaamatta pääsin heti aulaan. Vähän ärsyttää, kun jos haluaa pelata moninpeliä niin kamera on kiinni hahmon hartioissa, mutta toisaalta onpahan sama kaikille. Toisaalta taas, tää on co-op niin mitä väliä jos jollakulla vähän laajempi näkymä...

Vaikka seuraavalla kommentilla saankin varmaan vihaisen väkijoukon soihtuineen ja talikoineen ikkunani alle, niin pidin tästä kolmosesta silti enemmän kuin kakkosesta näin vuosien jälkeen. Kakkonen oli outo välivaihe siirtymässä roolipelistä toimintapeliksi ja sen seurauksena kaikki ei ollut siinä ihan yhtä hiottua kuten tässä. Ykkösen on kuitenkin se paras, kuten aiemmin tässä ketjussa jo kuvailin. Juoni, tunnelma, musiikki ja yleisesti toteutus vaan oli siinä parasta, vaikka tietty kankeus olikin läsnä, etenkin räiskinnässä. Kokonaisuutena trilogiaan kannattaa ehdottomasti tutustua, jos scifi yhtään kiinnostaa aihepiirinä. Piakkoin ollaan julkaisemassa remasteroitu Legendary Edition, mutta ennakkotiedot kertovat mm. pienestä sensuroinnista. Kannattaa siis odottaa virallisia arvioita, ennen kuin lähtee sitä hommaamaan. (Tämä toki pätee kaikkiin peleihin, älkää ennakkotilatko mitään!)

Legendary Editionia käytetään ehkä myös arvioimaan, kuinka paljon tällä pelisarjalla on ostovoimaa ja kannattaako uusia pelejä sarjaan tehdä. Toisaalta näkisi tästä maailmasta enemmänkin, mutta toisaalta trilogia veti tarinan sen verran pakettiin, ettei sitä kauheasti voi jatkaa. Toisaalta harmi, ettei tätä ole tehty enempää. Tai no, Youtubessa törmäsin johonkin Andromeda-nimiseen harrastelijamodiin, mutta se ei vaikuttanut kovinkaan hyvältä. Eivät ne raukat osanneet edes kasvoanimaatioita tehdä kunnolla ja muutenkin näytti olevan melkoinen bugikasa...

 

[Insti]

Plague Tale - Innocence (PS4)

Kuulin pelistä loppuvuodesta jossakin suomalaisessa pelipodcastissa. Vaikka onkin julkaistu 2019 niin peli on mennyt täysin tutkan ohi. Heti kun tästä kuuli niin innoistuin pelistä ja ostaahan se piti.

Graafisesti peli vei mukanaan heti, vaikka kasvot olikin välillä aika tökeröitä, mutta ne maisemat. Oli kyllä tunnelmallisen näköistä maisemaa!

Musiikit olivat myös teemaan sopivia, mutta ääninäyttely oli aika... teennäistä ja kamalaa. Varsinkin Hugon ja Amician dialogi alussa oli hirveää. Myöskin usein puhe oli epäselvää, onneksi oli tekstitys englanniksi, muuten olisi osa jutuista mennyt ohi.

Itse peli sitten olikin suurimmaksi osaksi timanttia. Alun haparoinnin jälkeen Amicia alkoi tottelemaan ja hiukan kankeaan ampumiseen pääsi sisälle niin peli maistui. Missään vaiheessa ei maistunut puulta, peli oli juuri hyvän mittainen. Itsellä läpäisyyn meni noin 13-14 tuntia arvioituna, pelistä ei tainnut nähdä kauan siinä meni.

Kuolema korjasi monta kertaa, useimmiten joko liian lähellä rottia ja nappasivat kiinni vaikka näytti että matkaa oli vielä. Siitä aasinsilta vaikeustasoon, peli on helppo. Alkuvaiheilla vielä käytettiin hämäyksiä, että vihuista pääsi eroon mutta loppua kohden tapettiinkin sitten jo kaikki vastaantulijat. Joko tulet sammuksiin tai sitten heikommat lingolla matalaksi. Vähän olisi kaivannut erilaisia lähestymistapoja, oikeastaan Hugolla pelattu osio oli mahtavaa vaihtelua, hänellä kun ei ollut aseita lainkaan, kunnes..

Peli oli hyvä, uudelleen ei varmaan jaksa pelata eikä trophyja kerätä. Jatko-osaa odotellessa.

Plussat:
-Graafisesti näyttävä
-Juoni oli ihan toimiva ja piti loppuun asti otteessa
-Musiikit

Miinukset:
-Pelin helppous
-Vihollisten tekoälyttömyys

3,5/5

 

[vetten äärelle istutettu]

Need For Speed: Heat (PS4)

Spoileri

Uusin NFS. Ei hirveästi ollut luottoa kun sama tekijä kuin muutamilla aiemmilla. Ihan ok pelejä, mutta ei ne olleet autopelejä sillä tavalla millä autopelin kuuluu olla. Tällä saralla Heat oli heti selkeä muutos vanhaan kaavaan ja kyseessä on modernimman aikakauden presentaatio setämiesluokan autopornosta. Tykkään kun pääosassa on autot ja niiden hienosti pädin toiseen päähän mallinnettu ajettavuus! Tällä saa multa heti 4/5.

Olin onnellinen, peli maistui..sitten..
...virittelin autoja, ja huomasin että pelistä katosi hauskuus kun valitsi "vääriä" mutta "suorituskykyisempiä" palikoita autoon. Jokaisella osalla on selkeä merkitys ajettavuuteen ja tässä pitää oikeasti osata viedä se auto sinne haluamaansa suuntaan että se on omaan hanskaan sopiva. Kun tajusin, että pelin pelattavuus muuttuu jokaisen palikan mukana, avartui jotain uutta ja hienoa.

Väärät jouset, väärät renkaat, mikä tahansa yksittäinen tekijä ja peli on pilalla kun auton ajettavuus muuttuu hienovaraisesti mutta selkeästi, kaikella on syy-seuraussuhteensa, luulen myös että tästä pelistä löytää jokainen autopeleistä kiinnostunut haluamansa jos jaksaa syventyä edes vähän, kaikki kuitenkin selitetty tekstillä hyvin ja asiallisesti.

Ainakin tuo minun suosima katusetupilla ajelu tuntuu todella autenttiselta mekaanisesta näkökulmasta, fysiikat nyt on mitä on, mutta siksi siitä tykkäänkin kun fysiikat on kevyet niin pelissä on hauskaa vauhdintuntua eri tavalla kuin liian jäykissä simulaatioissa. Esim ratasetuppi tuntuu jotenkin epäluonnolliselta jne, kokeilkaa itte!

Tässä myös päivän lailliset ja yölliset laittomat kisat erikseen, omilla sound trackeillaan, vuorokauden aikaa voi vaihtaa milloin tahansa. Psytrance soi kun ajetaan 300km/h vauhdilla paratiisin valojen vilkkuessa ympärillä. Kaunista. Autojen äänet myös upeat, asentelin Lotukseeni just 2.6litrasen V6 koneen, röpöttää ja murisee

Tärkeä juttu oli myös laittaa voicet offille niin pelistä pystyy nauttimaan aivan eri tavalla, ne on aika väkinäistä ribalea niinkö ne näissä aina on. Mutta välivideot saattaa olla silti ihan hienoja kunhan vain ne rasittavat puhuvat päät vaimentaa.

Lisäksi driftingi parasta, kun pelin kaasunhallinta, ohjaus ja auton yleinen mekaaninen palaute on aivan täydellisessä symbioosissa.

Katotaan mitä tää jatkossa tarjoaa, en uskalla kymppiä antaa vielä että jätän tälle tilaa kehittyä. Hienoa että vuoden 2012 Most Wantedin jälkeen ollaan saatu jälleen hyvä NFS. Ansaitsee nimensä.

Kaikesta näkee ja kuulee että nyt ollaan tehtyä autopeliä. Peliä. Törmäysmallia ei ole, mikä on mielestäni hyvä niin pääpaino pysyy ajamisessa. Oletettavasti myös nettipuolella.

Terveisin Pädiajelujen erikoismies.

edit: Paska peli. Ainoastaan eka valitsemani auto, Lotus Exige, tietyillä asetuksilla toimi uskottavasti. Muuten en saanut mitään autoa toimimaan millään asetuksilla viihdyttävästi/uskottavasti. Ei tätä voi suositella alun oikeatvalinnatvahingossa psykoosin jälkeen. Houh.

 

[Hellsinki]

NHL 98.

Aivan mahtava tunnelma ja kommentaattori on järisyttävän hauska.
Grafiikka on hienoa 3dfx glide tyyliin ja sitä kelpaa katsella

 

[perato]

Melko sekavaa pelaamista ollut nyt viime viikot, ei oikeen ole jaksanut keskittyä mihinkään tässä kuussa:
Resident Evil 2 jäi lopulta käynnistämättä uudelleen vaikka oli tarkotus muka kokeilla sillä toisellakin hahmolla. Company of Heroesia pelasin pari tehtävää nostalgia huumassa ku luin D-Day aiheista kirjaa, ei jaksanut innostua enää vaikka edellisestä peluusta 5 vuotta. Dishonored: Death of the Outsider käynnisty ja sitä kokeili kokonaista 20 minuuttia. Pitäs varmaan tämä pelata ennen ku tulee taas liian valosaa. Cities: Skylinesiä vähän räpeltänyt, mut ei sekään oikeen ole vielä tarrannut vaikka uus lisurikin tuli siihen ostettua. Overcooked 2 Surf&Turf lisärikin jäänyt kesken.

Tony Hawks Pro Skater 1+2 peliä on tullut pelailtua ja nyt alkaa tulla siinäkin limiitti vastaan. Yllättävän paljon siitä onki irronnut iloa, kaksi "speedrun" challengea vielä harkinnut tekeväni, mutta kun näissä menee jo vähän se "ilo" hukkaan nii tiedä sit jaksaako. 73h näyttää Epicin pelikello, johon ei tosin aina oo ihan luottaminen. Kaikki hahmot, niiden challenget, Gapit, platina scoret, speed run(hardit myös nuita 2 lukuunottamatta) tuli tehtyä.

Alkaa mennä tää pelaaminen vähän semmosissa aalloissa, välillä innostaa ihan hirveesti kaikki ja sit välillä ei tarraa oikeen mikään kiinni ja sitä vaan muistelee kuinka kiva oli viime vuonna tähän aikaan pelata sitä ja tätä ja tuota.

 

[smartti]

Gears 5: itselleni ensimmäinen kosketus Gears of War -pelisarjaan. Kuvaillaan tätä nyt vaikkapa kolmannen persoonan eliittisoturiäijämäiskeräiskinnäksi reilulla gorella, huumorilla ja coop-mahdollisuudella. Uppoaa itseen kuin ilmainen ämpäri Tokmannin avajaisissa. Noin viiden tunnin peluun jälkeen räiskintä on edelleen hauskaa ja maailma sekä juoni kiinnostavia. Spontaaneja naurukohtauksiakin on tullut kun aseissa on ollut sen verran munaa, että vihut suorastaan räjähtävät veriseksi mössöksi.

Toki tässä huomasi nopeasti sen, että kartat ovat melkoisia putkia ja taistelukohtaukset tulevat aina aselaatikoiden jälkeen kohdissa joissa on erilaisia seinämiä tai laatikoita joiden takana olla suojassa. Noh, kuuluu peligenreen. Plussaa kerättävistä osista joilla päivittää dronea ja muista "collectibleista" sekä pelimaailmasta löytyvistä tarinaa täydentävistä julisteista, artikkeleista ja muistiinpanoista. Itselle immersio oikeista ihmisistä ja ihmiskunnan taistelusta Locusteja (reptiliaanialienit ovat totta!) vastaan vaan tuntuu kovin todelliselta.

Onkos tässä pelisarjassa jotain todella hyviä osia, että kannattaisi pelata väärässä järjestyksessä?

 

[hsalonen]

Iron Danger. Tämä oli Humble Bundlessa, mutta juuri sitä bundlea en ostanut. Sitten tuli aleihin ja sain Gogista halvalla, niin ostin. Hieno casual RPG, joka ei ole hirveän RPG. Käytännössä Diablo ilman leveleitä, vuoropohjaisena, "kelauksella" , kahdella hahmolla ja löyhästi Kalevalaan pohjautuvalla tarinalla. Päähahmo on Kipinä, eiku Kipuna ja häntä ja toista hahmoa, esim. Lemmikäistä, eiku Lemicheniä liikutetaan samaan aikaan. Kun tulee taistelu, niin sitten läiskäistään actioneita aikajanalle. Pelin ydinmekaniikka on sitten, että aikajanaa voi liikuttaa kumpaankin suuntaan: jos Topi löi ja tappoi sen Rasistin, niin ok, antaa mennä vaan. Jos Keiju tappoi Kipunan, niin kelataan taaksepäin ja mietitään, mitä olisi voinut tehdä toisin. Kertaakaan ei tullut vastaan mahdotonta taistelua ja kaikki oli voitettavissa. Grafiikat oli kauniita ja enemmän World of Warcraft -maisia, niinkuin hahmot olisivat piirretty ensin ja piirroksia vastaavat 3d-mallit tehty sitten.
Kerran hahmot bugasivat lattian alle, ja usean kerran kamera oli ongelma ja sitä ei saanut säädettyä hyvin (erityisesti sisätiloissa). Peli oli kyllä läpi viikossa noin parin tunnin päivittäisellä pelaamisella töiden jälkeen (alle 14h laskurissa, kun meni läpi). Jos on likainen kasuaali, niinkuin minä ja haluaa kevyen RPG:n, niin tämä on loistava peli. Jos haluaa syvyyttä, haastetta ja vaikka expaa, niin tämä ei ole se peli sinulle. Tarina on ihan hyvä ja kannattelee peliä loppuun asti, mutta ei se ole paras koskaan kirjoitettu tarina. Haastekin on vähän niin ja näin, kun pelissä ei ole varsinaisesti mitään rangaistusta kuolemisesta, kun voi vain kelata aikajanaa taaksepäin. Tosin tämä mekaniikka on siitä hieno, että se kannustaa kokeilemaan kaikkea kivaa ja luomaan omia pelikuvioita. Ja jälkimmäistä sitten laimentaa se, että kun olet tottunut vaikka Topiin, niin se partneri vaihtuu pelin juonen takia ja pitää miettiä kuviot uusiksi.
Jos kokee olevansa työssäkäyvä ihminen, joka haluaa jotain kevyttä pelata iltaisin, tässä meni viikko nopeasti. Jos alle kympillä saa, suosittelen varauksetta. HC-pelaajat löytää parempia roolipelejä tusinan, mutta itseltä esim. Pillars of Eternity jäi aikoinaan kesken, kun se alkoi maistua toistolta ja siinä oli niin paljon kaikkia sivujuonia.

 

[Kakapo]

Red dead redemption 2. Tiesin että tässä on peli jota ei kannata tahkota last-gen konsoleilla. Peli onnistuu nappaamaan otteeseen audiovisuaalisella tykityksellä, ja jopa tunnetasolla. Tiettyä zen-meditatiivista tasoa. 4 k @60fps ja dolby surround tekevät taikoja.

Rockstarin aikaisemmat yksinpelit ovat olleet jotakin 2/5 tai 3/5. Nyt kutkutellaan ihan eri leveliä. Ilo on pessimistin yllättyessä!

 

[KiriGai]

Dusk, tämä new blood interactiven julkaisema "boomer shooter" oli kyllä hemmetin hyvä peli, tarinakin oli ok ja muutama pelottava kohtakin oli.

Sen jälkeen pelannut wanhan Doomin wadeja ja modeja, jotka ovat laadultaan hemmetin hyviä. Tällähetkellä tarkoitus olisi päästä läpi anchient aliens niminen wadi, tosi hyvä ollut tähän mennessä. Sen jälkeen tarkoitus pelailla myös Winter's Fury wad loppuun kun sen aloittelin.

Outoa miten itselleni käy paremmin nuo "boomer shooterit" kuin jotku Squadin tapaiset mahdollisimman realistiset fps pelit. Harmi kun nykyään ei oikein kunnollisia arcade autopelejäkään tule ulos.

 

[Heseman]

Gears 5: itselleni ensimmäinen kosketus Gears of War -pelisarjaan. Kuvaillaan tätä nyt vaikkapa kolmannen persoonan eliittisoturiäijämäiskeräiskinnäksi reilulla gorella, huumorilla ja coop-mahdollisuudella. Uppoaa itseen kuin ilmainen ämpäri Tokmannin avajaisissa. Noin viiden tunnin peluun jälkeen räiskintä on edelleen hauskaa ja maailma sekä juoni kiinnostavia. Spontaaneja naurukohtauksiakin on tullut kun aseissa on ollut sen verran munaa, että vihut suorastaan räjähtävät veriseksi mössöksi.

Toki tässä huomasi nopeasti sen, että kartat ovat melkoisia putkia ja taistelukohtaukset tulevat aina aselaatikoiden jälkeen kohdissa joissa on erilaisia seinämiä tai laatikoita joiden takana olla suojassa. Noh, kuuluu peligenreen. Plussaa kerättävistä osista joilla päivittää dronea ja muista "collectibleista" sekä pelimaailmasta löytyvistä tarinaa täydentävistä julisteista, artikkeleista ja muistiinpanoista. Itselle immersio oikeista ihmisistä ja ihmiskunnan taistelusta Locusteja (reptiliaanialienit ovat totta!) vastaan vaan tuntuu kovin todelliselta.

Onkos tässä pelisarjassa jotain todella hyviä osia, että kannattaisi pelata väärässä järjestyksessä?

Pelasin viime vuonna ykkösen, nelosen ja vitosen ja kyllä femma oli näistä se paras. Ykköstä painoi ikä aika paljon ja nelonen oli lähinnä päivitetty ykkönen ollen kuitenkin sitä hiukan parempi. Kakkosta ja kolmosta ei taida PC:lle olla tarjolla, joten niistä en osaa sanoa.

 

[Metsän Otus]

Sekiro - Peliarvostelu

Tämän sisällön näkemiseksi tarvitsemme suostumuksesi kolmannen osapuolen evästeiden hyväksymiseen.
Lisätietoja löydät evästesivultamme.

Hyväksy kolmannen osapuolen evästeet

Miltä kuulostaisi taistelusysteemi, joka on Noiturin miekkatanssia kauniimpi sekä vapaavirtaisempi kuin Arkhamin ritarin harppaukset, - - taistelusysteemi, joka vastaa zumbatunnin rytmitanssia. Pelaaja silpoo vastustajiaan armottomasti sekä torjuu vastaiskut viimeisellä hetkellä. Jokaisen taistelun päämäärä on murtaa vastustajan suoja, jonka jälkeen vihollisen henki voidaan nopeasti viedä kuoliniskulla. Siinä Sekiro Shadows Die Twice pähkinänkuoressa.

Vihan ja raivon riivaama yksikätinen susi lähtee silpomaan tiensä läpi Japanin kohdaten sotilaita, sotakenraaleja, samuraita, jättiläisiä ja monia muita eksoottisia vihollisia ilman mitään hengähdystaukoa. Puhumattakaan tietenkin ninjoista, jotka vaanivat linnoissa, temppeleissä sekä metsissä! Jos Sekiro kaatuu taistelussa, pystyy ”keisarin varjo” nousemaan kuolleista ja voi näin jatkaa oikeuden jakamista katanallaan. Luiseen käsiproteesiin on liitetty Verkkopään seittisingot ja näin seikkaileminen avoimenmaailman Japanissa tapahtuu aivan uudella tavalla verrattuna Lordranissa tai Yharnamissa.

Sekiro on vuoden sisällä onnistunut toteuttamaan yli 5 miljoonan kopion myynnin. Pelaajat ovat antaneet selkeän pyynnön kerta toisensa jälkeen pelialan maestroille: Pelien ei tarvitse pidellä pelaajia kädestä kiinni. Antakaa pelaajille mahdollisuus seikkailla ja sitoutua maailmaan.

Suosittelen vahvasti jokaiselle toimintapelin ystävälle tarttumaan Sekiron katanaan ja lähtemään mystiseen seikkailuunsa. Vakuutan teille, että kun pääsette hyviksi pelissä niin siitä tulee hauska valssi. Ette hätiköi tai pakene apinoiden edessä vaan harppaatte armotta heitä kohti!

 

[Heseman]

Sekiro oli kyllä jännä tapaus. Ekalla kerralla koitin bruteforcettaa sitä läpi soulsborneista saaduilla opeilla ja seurauksena oli lähinnä vain kunnon ragea. Sain kuitenkin sen puskettua läpi. Aloitin toisen kierroksen heti perään pystien perässä ja se sujuikin paljon helpommin (yllätys). Tämä päättyi kuin sain ne pystit ja jäi kesken loppariin. Vuosi sitten päätin opetella pelin mekaniikan kunnolla ja jauhoin lopparia eräs viikonloppu yhteensä varmaan ainakin 6h. Sitten kun pääsin sen läpi niin fiilis oli katossa. Nyt sitten takana on viisi läpipeluuta, enkä pidä peliä enää ylivoimaisena, haastavana kylläkin. Oleellisinta on oppia bossien hyökkäysten rytmi ja mitä tehdä minkäkin hyökkäyksen aikana. En oikein osaa sanoa, pidänkö tästä vai Bloodbornesta enemmän. Pitäisi ehkä jälkimmäinen pelata uusiksi joskus.

On pelissä huonotkin puolensa, esim. minibosseja on mielestäni liikaa. Vaikka yksikädet ihan hauskoja ovatkin taistella, niin ei niitä kaikkia aina jaksaisi. Myös päättömät soturit ovat aika hanurista. Lisäksi vain kourallinen bosseista on mielestäni erinomaisia, muut lähinnä ok tai turhakkeita. Suosikkini:

Spoileri

Seven Ashina Spears, Guardian Ape, Owl, Owl Father, Divine Dragon ja Isshin the Sword Saint.

 

[Agro-Jack]

Doom + Brutal Doom modi, gzdoom. Doom Eternalin flowiin heti kättelyssä pettyneenä tuli palattua vanhan kunnon pariin. Ei voi kuin kehua tuota Brutal Doom modia, pelituntuma oli hyvin jouheva ja hyvällä tapaa moderni.
Helpommanpuoleisella vaikeustasolla tuo olikin mukavaa aivot naulaan(ja seinille) -viihdettä, viimeisiään pihisevien örkkien hengiltä potkiminen lämmittää aina mieltä. Erityisen lämpimästi jäi mieleen e4m3 alkupyrähdys, kun aloituspaikan vieressä olevan suuremman aukion sallimat liikekuviot toivat mieleen lähinnä änärin läpiajot ja rallipelien kaahailun.

 

[Stenu]

Gears 5: itselleni ensimmäinen kosketus Gears of War -pelisarjaan.

Onkos tässä pelisarjassa jotain todella hyviä osia, että kannattaisi pelata väärässä järjestyksessä?

Tämä on oma suosikkini pelisarjoista sekä campaignin ja multiplayerin osalta ja jokainen on tullut pelattua useaan kertaan.

Suosittelisin lähtemään ensimmäisestä ja ihan järjestyksessä. Itselleni tää femma oli tähän mennessä heikoin tekele, joten olisi mielenkiintoista kuulla miten nuo loput aukeaa sellaiselle joka tutustui Gearseihin sen kautta. Multiplayer on nykyään femmassakin kovaa kamaa ja säännöllisessä pelauksessa.

Jos et ensimmäisestä halua aloittaa niin Gears of War 2 on se oma suosikkini. Vasta tuli pelailtua taas läpi ja rautaa on edelleen, toki tuo 30fps vaatii totuttelua.

 

[Bansheebot]

Kakkonen vaikuttaa kovemmalta tapaukselta vitoseen verrattuna ainakin allaolevan videon perusteella. Yllättävän paljon on yksityiskohtia karsittu uudemmista peleistä.

Tämän sisällön näkemiseksi tarvitsemme suostumuksesi kolmannen osapuolen evästeiden hyväksymiseen.
Lisätietoja löydät evästesivultamme.

Hyväksy kolmannen osapuolen evästeet

 

[spa]

Ghost Recon Wildlans,
nyt on peli pelattu. Vähän reippaat 30-tuntia tuli mittariin.

Näkemykseni koskee pelkästään co-op pelimuotoa. Ohhoh, peli jossa voi itse valita tehtävän toteuttamistavan. Taktinen ja haastava. Maailma on kaunis. Tässä voi olla peli jota olen taistelutoverini kanssa pitkään odottanut. Peli joka antaa mahdollisuuden hiippailuun ja palkitsee taktisuudesta, kyllä vain, tämä peli lähti matkaan!

Alku kuluu ihastellen pelin maailmaa, pikkuhiljaa avautuen. Päätehtävää pienesti tehden, pian ollaankin sivutehtävän kimpussa, sitten toisen, ja jälleen ajetaan jonkun sivutehtävä tankkeri rekan perässä. Ja taas tehdään sitä samaa sivutehtävää, jossain eri kohdassa karttaa. Taisit arvatakin, Wildlands alkaa pikkuhiljaa paljastamaan oikeat kasvonsa kovasti ehostetun naamion takaa.
Tuntuu että pelaisi "muka peliä" peliä, joka on näennäisesti vapaa, näennäisesti hiottu ja oikeasti sisältää paljon bugeja, sellaisia jotka meidän peli-intoa söivät erittäin armottomasti.

Meidän kokemuksen mukaan varsinkin vaikeimmilla tasoilla peli on todella epäreilu ajatellen hiippailevaa pelityyliä. Tekoälyn superaistit mahdollistavat tarkat laukaukset aluskasvillisuudessa ryömiviin pyssysankareihin, pian hälytyssireenit soivat ja tekoälyn ohjastamat joukot käyvät kimppuun. Muistan kun eräälläkin kerralla seisoskelimme korkealla kalliolla, hetken kuluttua jostain todella kaukaa, kilometrien päästä joku tekoälyn pikkupartio huomasi maisemaa ihailevat sankarimme, hälytys oli valmis, uskomattominta oli että tuo joukkio juoksenteli kilometrejä ja kilometrejä perässämme. Kartta vain vilkkui vihollisten punaisista palloista. Tästä päästäänkin UI:hin joka on todella sekava sotku, hankala käyttöinen ja immersion rikkoo jatkuvat pampulat kartalla, ja erilaiset muut ilmaisimet pelissä. Tosin immersio rikkoutuu jo siinä kohtaa kun hyppäät auton kyytiin ja huomaat ajomallinnuksen olevan kuin vuosikymmenten takaa, tuntuu että autoissa ei ole lainkaan painoa. Ja kurkistelepas huvikseen sivulta käsin kun ajat autoa kuinka auton renkaat käyttytyvät, huhhuh, on mahtanut fysiikanmallinnuksen koodareilla olla vähän veltompi päivä kun tämän pelin ajomallinnus fysiikoineen on ulos pukattu. Välillä auto kimmahtelee kuin kumipallo. Soppaan kun lisää omatkin tekoläysoturit, nuo urhot jotka joskus sattuvat mukaan vahingossa tulemaan, kun tuntuu että kerrankin on päässyt hiippailemaan vihollisten tehtaaseen. Eiköhän nuo apupojat juuri silloin kurvaa paikalle, ja pian sota on valmis, ympärillä räjähtelee. On hunted tilaa, engage tilaa. Huhhhuh, hiippailu muuttuu nopeasti sliippailuksi.

Kyllähän peli kaunis on, ja erityisesti metsä kasvillisuuksineen on komeaa katseltavaa.

Kuitenkin, päältä kaunis, sisältä mahdottoman ontto tekele, sieluton.
Oma suositukseni on, älä kajoa tähän peliin, hukkaat aikaasi, kouluarvosanana vahva vitonen on ansaittu.

 

[TSIGA]

Muistan kun eräälläkin kerralla seisoskelimme korkealla kalliolla, hetken kuluttua jostain todella kaukaa, kilometrien päästä joku tekoälyn pikkupartio huomasi maisemaa ihailevat sankarimme, hälytys oli valmis, uskomattominta oli että tuo joukkio juoksenteli kilometrejä ja kilometrejä perässämme. Kartta vain vilkkui vihollisten punaisista palloista

Ai että, ja ne violetit "poliisit"? jotka armotta alkoivat tulittamaan kun näkivät, ja niitä tuli ihan älyttömästi vastaan. Ja mappi täynnä kuviota siellä ja täällä, ja kun rauhallisesti ajelet katuja niin ykskaks tuleekin jostain jengin autosta kuulaa kalloon Ostin tuon alesta 15 eurolla, ei se nyt huonoin sijoitus ollut mutta en ois täyttä hintaa maksanut

 

[Edqar]

Asterix: Caesar's Challenge (Philips CDi, DOS, MAC, 1993)



Tuli sitten kaivettua kaapin pohjalta itselle aiemmin tuntematon laite vaimon kanssa; Philips CDi pelikone, joka toimii nimensä mukaisesti CD-levyillä!
Harmi vain pelejä ei montaa ollut: flipperi (erittäin huono), jalkapallo (erittäin huono) ja postauksen aiheena oleva Asterix!

Tämä on 1-4 pelaajan lautapeli, jossa vuoroin heitetään noppaa ja liikutaan pelilaudalla. Joka kierroksella tulee tehtävä (tai ohikierros), josta voi voittaa rahaa, ruokaa/juomaa tai relicin. Pelin tarkoituksena on kerätä relicejä tietty määrä ja palata kylään ennen ajan loppumista. Määrät ja pituuden voi valita itse ennen pelin aloitusta. Peli on lopulta hyvin yksinkertainen, mutta alkuun ohjaimen-actionin välinen lagi on PC:hen tottuneelle hämmentävä, siihenkin tottui (vaikka jotkin jäi itseltä ottamatta haltuun). Tehtäviä on yllättävänkin paljon ja uusia tuli vastaan vielä kolmannellakin pelikerralla.
Relicejä ei jaettu kuin rauta-kausi aiheisista kysymyksistä, mutta niitä pystyi ostamaankin kun kauppias sattui osumaan kohdalle. Rahaa sai kunnostautumalla tehtävissä. Tehtäviä oli esim. keihäänheitto, roomalaisten irroittaminen sandaaleista (alakoukku), etsi virhe kuvasta, soita sävel perässä lyyralla, seilaa aalloissa...kuitenkin lähes yhden napin painamista oikeassa kohtaa tai ristiohjaimen vääntelyä.
Hahmonkin sai alussa valita, tosin ei sillä mitään merkitystä pelin kulkuun ollut. Olin tietenkin Obelix, kun muistui mieleen sanonta "ei Obelixkaan aina hyödyksi ole", joten se sopi hyvin kuvaan
Muutama peli meni vihkoon, mutta sitten aloimme jo järjestään voittaa Caesarin, taisin itsekin yhden pelin jopa voittaa. Vaimoke toki osasi peliä jo valmiiksi kun heidän lapsuuden jäämistöähän tuo laite on. Ilman tätä olisi oppimiskäyrä ollut kyllä kovempi. Peli kun ei juuri mitään neuvo.

Äänissä oli jotain vikaa kun diskanttiset äänet särki ja pahasti, kaikki ei. Tämä vei peli-intoa, mutta volan laskeminen auttoi ja pelattiin varmaan kuutisen peliä yhteensä (~8h jopa).
En tälle mitään arvosanaa anna, mutta suosittelen kokeilemaan, jos vastaan tulee ja on peliseuraa. Muutaman oluen kera hauskaa viihdettä
Kyllä tätä vielä joskus tulee pelattua, ehkäpä sitten nelinpelinä (oluen kera ofc)

 

[Kakapo]

Juuh. Erittäin tuttu peli tulille. Gta V. Aiemmin rautana oli ps 4 ja nyt i9 9900k + rx 6800 xt. 4k @60 fps +msaa x 2 loihtii tästä aivan eri pelin. Yksinpeli oli aiemmin ihan meh, nyt eläytyy.

 

[Sasseli]

Mä yritin tätä pelata xbox game passista, mutta tuli ihan tavattoman paha silmäsärky ja paha olo kameran liikkeestä, eikä oikein minkäänlaisia graafisia säätöjä ollut, ja vsync teki hommasta jotenkin vielä hirveämmän. T

Aivan samat kokemukset täällä.

 

[Heseman]

Ghost of Tsushima (PS4)
Nelospleikkarin viimeinen(?) yksinoikeuspeli sijoittuu 1200-luvun Tsushiman saarelle lähellä Japania, jonne mongolit tekevät hyökkäyksen ja valtaavat saaren. Samurai Jin Sakai selviytyy vaivoin hyökkäyksestä naisvaras Yunan avulla ja Jinin tehtävä on valloittaa saari takaisin mongoleilta. Tämä vaatii poikkeuksellisia taktiikoita, jotka ovat ristiriidassa hänen enoltaan saamien samuraioppien kanssa, ja tämä onkin yksi pelin juonen teemoja.

GoT on avoimen maailman hiekkalaatikko, jota pelatessa tuli vahvasti mieleen ainakin Red Dead Redemption 2, The Witcher 3, Sekiro sekä Assassin's Creedit. Valitettavasti peli ei onnistu nousemaan keskinkertaista korkeammalle ja tämä olkoonkin tiivistetty arvioni pelistä. Jaetaanpa tätä sitten vähän osiin, että mikä mätti.

Ensiksi tuo maailma. Vertaukset RDR2:een tulevat jatkuvasti mieleen, kun painetaan hevosella ympäri saarta. Sucker Punchilla ei vaan valitettavasti ole samanlaista osaamista (eikä taida olla resurssejakaan) kuin Rockstarilla. Miljöö tuntuu kovin tyhjältä ja ontolta, eikä siellä ole läheskään yhtä paljon tekemistä. Toki vaikka kalastelu olisi tuntunut vähän hölmöltä kesken sodan, mutta silti tuntui, että menen vaan jatkuvasti johonkin suuntaan ja aika harvassa olivat ne kerrat, kun erikseen poikkesin reitiltä. Usein valitsin vaan kartalta seuraavan kysymysmerkin, jos halusin löytää jotain uutta. Myöskään heppaan ei tule samanlaista kiintymistä kuin Arthurilla, kun sitä RDR2:ssa ruokittiin, harjattiin ja muutenkin se tuntui olevan osa ratsastajaa. Tässä se on vain keino mennä paikasta toiseen.

Tehtävät ovat aika tylsiä, vaikkakin hiukan paranevat kun päästään saaren pohjoisosaan. Pääosin ne ovat mongolien tappamista. Tai oikeastaan aina, ellei kyseessä ole paikalliset rosvot, jotka eivät nekään juuri eroa mongoleista. Välillä joudutaan jäljittämään porukkaa kuten Witcherissä, mutta sekin on käytännössä polun seuraamista, ruohikossa ei jäljitys onnistu. Jinillä ei ole Geraltin näkökykyä joten se on sinänsä ymmärrettävää, mutta vähän ontolta tämäkin tuntuu. Joskus tehtävä edellyttää panttivankien pelastamista, mutta siinäkin viholliset keskittyvät enemmän Jinin kimppuun. Välillä joku yksittäinen vihu kiinnostuu panttivangeista ja menee näiden eteen ja sen sijaan että vain kylmäisi ne, ilmeisesti alkaa kertoa pahaa suunnitelmaansa kuin Bond-pahikset ikään, kun Jinillä on reilusti aikaa rynnätä paikalle ja iskeä näitä selkään.

Ja nyt kun päästiin taisteluun... Se tuntuu olevan yhdistelmä Sekiroa ja Assassin's Creedejä. (Uusista Creedeistä en tiedä, viimeinen jota olen pelannut oli kolmonen silloin ilmestymisensä aikaan.) Eli pääosin taistelussa Jin on joukon keskellä ja siinä sitten yrittää tulkita, kuka on hyökkäämässä ja onko kyseessä punainen sekiromainen vaarahyökkäys, jota ei voi torjua vaan joka pitää väistää. Sekirossa vaan harvoin oli useampi viholllinen kimpussa kerralla (ellei sitten vetänyt puolta karttaa mobeja mukaansa), tässä kimppakiva on touhun nimi. Välillä on aitoja kaksintaistelujakin ja niissä sentään pystyy vähän paremmin lukemaan vihollista kun vain yksi, mutta silti mekaniikka ei toimi yhtä hyvin kuin tässä toisessa Japani-aiheisessa pelissä. Siinä esim. pystyi blokkia rämpyttämään, jolloin tällaiset huonommatkin kuten minä saivat mahdollisuuden. Jin taas on hidas torjumaan ja se pitäisi ajoittaa oikein, mikä ei minulta onnistu. Täällä yhdessä ketjussa linkattiin nopeustesti ja sen perusteella olen reilusti keskitasoa hitaampi reagoimaan niin ei ihmekään, jos jatkuvasti tuli osumaa. Ja jos nyt joku miettii, että kuinka pärjäsin Sekirossa, niin siinä on tosiaan usein vain yksi vihollinen (bossi) kerralla ja taisteluissa on tietty rytmi ja kun sen oppii, pärjää aika hyvin. Tässä taas joutuu jatkuvasti reagoimaan häröpallon keskellä ja tämä aiheutti allekirjoittaneessa lähinnä ragea. Erilaisia hyökkäyskombojakin on vähän tarjolla, mutta nekään eivät ole multa koskaan taipuneet niin rämpytys jää mulle usein ainoaksi vaihtoehdoksi. Viholliset myös torjuvat usein, jolloin niiden puolustus pitää murtaa erityisillä hyökkäystaidoilla, joita oppii lisää kun saa johtajia tapettua ja/tai vakoiltua. Näitä on neljää eri tyyppiä erilaisille vihollisille, eli miekka, kilpi, keihäs ja korsto.

Juoni on aika perus, eikä herätä suuria tunnekuohuja. Loppu sentään oli ihan jees ja yksi puolivälin puolustustehtävä. Hahmotkin olivat aika latteita, ainoastaan mainitut eno ja Yuna nousevat vähän harmaan massan yläpuolelle. Tästä Jinin poikeavista taistelumetodeista olisi saanut ehkä vähän enemmänkin juonessa irti, mutta joko eivät osanneet tai eivät halunneet liikaa ottaa kantaa. Toki sitäkin käsiteltiin, mutta latteaksi sekin vähä jäi.

Grafiikat oli ihan hienot, joskin tuntui ehkä hieman liian pastelliväreiltä tällaiseen kohtuu realistiseen pelimaailmaan. En tiedä, millaista värimaailma Japanissa on livenä, joten en osaa vertailla. En jaksa alkaa myöskään kaikkea pikkuärsytystä kirjaamaan, esimerkkinä voisi sentään mainita erään tehtävän, jossa vapautin vankeja leirissä ja nämä sitten seurasivat minua. Menin heinikkoon vihollisia piiloon, yksi vangeista hiippaili luokseni vihollisen nenän edestä ruohottomassa kohdassa, mutta tämä ei reagoinut vapaana hilluvaan vankiin mitenkään.

Tekstiseinän verran tuli tilitystä, mutta ei tämä nyt sentään maailman paskin peli ole. Ennemmin tätä siis pelaa kuin turpaansa ottaa. Tätä vaan on vissiin kehuttu jonkin verran, niin omien pelikokemusteni pohjalta en kyllä ymmärrä miksi. Pitänee vähän tutkailla muiden kommentteja netissä nyt kun on saanut omat fiilikset kirjatua ylös.

Niin, siitä myös plussaa, että japanilaiset sai puhumaan japania englannin sijaan.

 

[Refloni]

Cyberjank 2077

Tarinan tunnette. Maailman rakastetuin pelikehittäjä CD Projekt Red pisti suurpelinsä ulos ja muuttui hetkessä yhdeksi vihatuimmista. Peli ei toiminut konsoleilla ja oli jumalattoman buginen, lupaukset petettiin ja kriitikot hiljennettiin. CDPR jatkoi alamäkeään nuoleskelemalla Kiinaa ja heitti peliinsä vielä muutaman epilepsiatriggerin ihan silkkaa ilkeyttään.

Cyberpunk on silti hyvä peli.

CD Projekt on luonut harvinaista AAA-luokan eurojankkia. Eurojank-pelit ovat ikaroksia, joiden aikataulu ja budjetti eivät mitenkään riitä täyttämään tiimin valtavaa kunnianhimoa. Tuloksena on luovia, kiehtovia ja monimutkaisia, mutta toivottoman bugisia ja viimeistelemättömiä pelejä. Cyberpunkin budjetti oli kyllä suunnaton, mutta julkaisupaineet pakottivat firman heittämään pelin pihalle aivan liian pian. Cyberpunkissa huomaa paikat, joista kesken jäänyttä sisältöä on jouduttu saksimaan. Kauanhan peliä olisi pitänyt devata, jotta suunnittelijat olisivat oikeasti saaneet tehtyä sen pelin jonka halusivat? Kymmenen vuotta? Teos on kyllä viihdyttävä mutta traagisen keskeneräinen.

Cyberpunk on todennäköisesti bugisin peli mitä olen ikinä pelannut, ja varmasti bugisin jonka olen läpäissyt. Normaalisti pelaamalla joka minuutti tulee vastaan useita bugeja, ja niitä riittää kirjaimellisesti pelin viimeiseen frameen asti. (Minulla pelin viimeisessä framessa oli ajoneuvo, joka onnistui muuttumaan näkymättömäksi juuri ennen leikkausta lopputeksteihin.) Suurin osa häröilystä on onneksi puhtaasti visuaalista ja siihen tottuu. Itsestään räjähtelevät autot, seinien läpi kävelevät ihmiset ja jumitteleva UI eivät herättäneet muutaman tunnin jälkeen minussa enää mitään reaktiota. Korkeintaan vähän hymähdin, että taasko se peli siellä hölmöilee. Mukana on kyllä myös vakavampia bugeja, jotka välillä tappavat pelaajan tai pahimmillaan rikkovat osan dialogista tai tarinasta. Nämä viat ovat onneksi harvinaisempia ja niitä näkee ehkä muutaman per tunti. Ainuttakaan varsinaista pelinrikkojaa ei silti tullut vastaan ja peli kaatui tasan kerran. (Läpäisyyn meni 82 tuntia ja tein kaikki sivutehtävät mitkä löysin ja sopivat pelityyliin.)

Mitä hyvää tässä sitten on? Se kaikista tärkein eli maailma, tarina ja tunnelma. Minä olen etupäässä fiilispelaaja ja haluan uppoutua pelien maailmoihin, ja se Cyberpunkissa toimii - kunhan bugit oppii ignooraamaan. Night City on valtavan kokoinen, kiehtova ja uskottava paikka tutkittavaksi, ja täynnä mielenkiintoisia henkilöhahmoja ja pieniä tarinoita. Päätarina on toimiva pastissi kyberpunk-klassikoista ja grafiikat säteenseurantoineen ovat todella hienot.

Pelissä on loppujen lopuksi kuitenkin liikaa ongelmia. Hyvästä tarinasta huolimatta jokin tärkeä tunnelataus puuttui ja Witcher 3:sta tuttu läpäisykrapula jäi täysin välistä. Olin iloinen kun sain pelin läpi, vaikka viihdyinkin matkan varrella. En kadu ostostani - mutta en aio myöskään ennakkotilata enää mistään mitään.

Costume Quest 2

Cyberpunkin kokoisen pelin jälkeen on aina mukava nollata aivot jollain pienemmällä ja indiemmällä teoksella. Costume Quest 2 on käytännössä sama kevytroolipeli kuin ykkönenkin pienillä quality of life -parannuksilla. Taistelu on edelleen suht tympeää ja simppeliä vuoropohjaista QTE-mättöä, mutta seikkailupelilegenda Tim Schaferin huumori toimii edelleen. Karkin keräämisestä kertovan pelin pahis on hammaslääkäri.

Mmm, aikamatkailua. Uudessa tarinassa edellispelin tähdet seikkailevat ajassa kolmella eri kaudella kuin Schaferin vanhassa klassikossa ikään. Tarina on lastenpelihömppää eikä paradokseihin ja muihin monimutkaisempiin juttuihin mennä, mutta näin lyhyessä ja kevyessä (ja Epic-ilmaisessa) pelissä se täyttää tarkoituksensa.

Assassin's Creed Chronicles: China

Sielutonta paskaa.

 

[Heseman]

Star Wars: Squadrons (PC)

90-luvulla avaruustaistelusimulaattorit ("simulaattori" lienee joidenkin mielestä vähän kyseenalainen termi näille) olivat kohtuu yleinen genre. Ei isoin, mutta kyllä niitä riitti eri pelisarjoiksi saakka, kuten vaikkapa X-Wing vs. TIE Fighter, Freespace ja Independence War. Tämä peli on henkiinherätys ensimmäisenä mainitulle. Oudointa tässä on sen julkaisija EA, joka tunnetaan lähinnä taloudellisesti minmaxatuista urheilupeleistään ja olipa yhteen aikaan vieläpä maailman vihatuin yritys. Ja kun Star Citizeniä saa odottaa ja odottaa, niin monille genren faneille tämän julkaisu lieni positiivinen yllätys. Vaan miten on pelin laadun laita?

Jos siis edellä mainitut ovat tuttuja, päässee tähän aika nopeasti sisään. Hommasin jokunen vuosi sitten joystickinkin Star Citizeniä varten, joten tuli sillekin viimein käyttöä. Logitech Extreme 3D Pro, jos jotakuta kiinnostaa. Ihan kelpo tikku tällaiselle hyvin satunnaiselle lentelijälle, olisiko 60-70€ maksanut. Joikkarilla siis peli on mielestäni tarkoitus pelata. Jotkut haluavat hiiren + näppiksen koska se on tarkempi, mutta mielestäni joikkarilla immersio on parempi. Padillakin saattaa olla mahdollista pelata, mutten kokeillut. Virtuaalikypärällekin on tuki, mutta sitä ei multa löydy. Kuulemma immersio nousee sillä seuraavalle tasolle, eli jos löytyy kumpikin niin you're in a treat. Vihollisia voi valita napista tähtäimeen, suojien, laserin ja moottorin tehosuhteita voi säätää hattuvivulla (vai mikä hemmetti lienee nimeltään, siitä tikun päässä), joikkarin tason napeista voi pyytää tukialusta paikalle, suojien tasausta tai säätö kokonaan eteen/taakse, valita mitä kohteita valitaan jne. Periaatteessa koko peliä voi kontrolloida pelkällä joikkarilla valikoita myöten, niin ei tarvitse välillä hiirtä hapuilla. Peruasiat ovat siis tältä osin kunnossa.

Missä sitten mättää, on tarina ja hahmot. Ne ovat kovin yhdentekeviä ja tylsiä, eikä kampanjan läpäistyä oikein muuta ole mielessä kuin että mitähän jääkaapista löytyy. Erillistä kampanjaa kapinallisille ja Imperiumille ei ole, tarinassa vuorotellaan näiden välillä ja jää vähän jakomielinen fiilis, kun välillä kurmotetaan kapinallisia ja hetken päästä keisarin joukkojen jäänteitä. Musiikkikin on peruskamaa, Williams-johdannaista, mutta usein sen läsnäoloa ei edes huomaa. Grafiikat sentään on hyvät ja paikoitellen lennellään ihan kohtuu näyttävissä maisemissa, mutta silti koko ajan vertasin tätä mielessäni Freespace 2:een, joka voittaa joka osa-alueella paitsi ehkä teknisesti. Mikä ei sinänsä ihmetä, onhan se yli 20 vuotta vanha peli jo. Jotain kertonee sekin, että muistan edelleen hyvin amiraali Boschin, Freespace kakkosen pahiksen, joka on parempi hahmo kuin nämä Squadronsin hahmot yhteensä.

Kun mietin tätä peliä ja vertaan sitä viimeaikaiseen Star Wars -tuotantoon, tuntuu kaikkea yhdistävän se, että se on parhaimmillaankin vain keskinkertaista (Jedi: Fallen Order, Rogue One, The Mandalorian). Mitään uutta ja hienoa ei oikein tunnu syntyvän, lähinnä pelataan varman päälle. Toisaalta taas, kun uuden yrittämisen viimeaikainen esimerkki on The Last Jedi, jonka niskaansa saama paskamyrsky hakee vertaistaan, niin voiko tekijöitä syyttää? Silti toivoisin enemmän uskallusta yrittää uutta. Esimerkiksi jo vanhahko Knights of the Old Republic 2 oli ihan onnistunut, vähän erilainen näkemys Star Warsista, harmi kun se oli muiden Obsidianin tekeleiden tapaan ongelmainen ja jäi vieläpä kesken, varsinkin sen loppu on alkuperäiseen Mass Effect kolmoseen verrattavissa oleva.

Joka tapauksessa tämä peli oli siis ihan positiivinen yllätys, vaikka hyvin keskinkertaiseksi jääkin. Moninpeli voi olla monille se juttu. mä en sitä kokeillut. Toivottavasti se Star Citizenkin sieltä joskus valmistuu ja sitä odotellessa voisi vaikka Freespace 2:sta pelailla.

 

[Jumi]

Star Wars: Squadrons (PC)

<snip> Virtuaalikypärällekin on tuki, mutta sitä ei multa löydy. Kuulemma immersio nousee sillä seuraavalle tasolle, eli jos löytyy kumpikin niin you're in a treat.

Kyllä, VR-lasit päässä pääsee oikeasti istumaan paikan päälle ja koko näkökentän peittää aluksen ohjaamo. Ympärille voi katsella ja eteenpäin kurkottamalla näkee ohjaamon mittarit paremmin. Aivan uskomaton tunne!

Mutta... Voi kun on tylsää! Painovoimattomassa tilassa lentelyyn tvistin tuo vain se että aluksen virtaa voi ohjailla kilpiin, tehoon tai aseisiin tilanteesta riippuen. (Pelasin vain tunnin kunnes sai riittää, ehkä peli parantuu myöhemmin?)

En tiedä mitä odotin, mutta petyin pahasti. Olin tuohon aikaan pelannut lentosimuja vasta pari viikkoa mutta ne olivat 10x kiinnostavampia kaikinpuolin. Toisin kuin Angry Joe sanoi Squadronista puuttui kokonaan tunne siitä että voisi hallita ihan oikeaa SW-avaruusalusta! Olisi ollut niin helppo tehdä "oikea" parin minuutin monivaiheinen käynnistysoperaatio kaikille aluksille jotta pelaaja tosiaan tuntisi osaavansa lentää kaikkia SW-fightereita vai mitä ovatkaan.

Jos SW: Squadron kiinnosti niin suosittelen DCS:ää monitorilta tai VR:nä. Eniten suosittelisin sitä kaikille keski-ikäisille jotka luulevat jo nähneensä kaiken. 100x parempi peli kaikinpuolin, ja siinä todella tuntee lentävänsä mitä ikinä lentääkään. Tutoriaalitki löytyy.

 

[petomaanin pefletti]

Factorio
Pitkään oli wishlistillä, ja tylsyyden puuskassa sit ostin. Seuraavat pari-kolme viikkoa rakensinkin tehdasta, koska factory must grow.... todella koukuttava rakentelupeli. Alussa tein sarjan mokia ja starttailin aina uutta peliä ylitsepääsemättömän ongelman tullessa vastaan... tutoriaalit ja nettiohjeethan on nössöille. N+1 yrityksen ja 143h jälkeen sain lähetettyä raketin matkaan, oma base sen sijaan näyttää edelleenkin ihan spagetilta. Nyt pitänee toipua tovi ähkystä, pelailla muita pelejä, ja palailla sit paremmat suunnitelmat perstaskussa pelin pariin. Todella hyvä, suosittelen kaikille näpertelypelien ystäville.

Kingdom Rush
Edellisessä postauksessani tähän lirpakkeeseen listasin Kingdom Rush Frontiersin, ja nyt oli vuorossa sarjan eka osa... mielestäni ovat tower defense-pelien parhaimmistoa. Pelattavaa näissä ei ihan älyttömästi oo (pääjuoni+lisätehtävät läpi 13 tunnissa), mut achievementtien hinkkaajalle on pelattavaa enemmänkin. Ja ainahan voi yrittää saada ne kaikki heroic ja iron-staget suoritettua myös.

 

[Heseman]

Resident Evil 7: Biohazard (PC, Xbox gamepass)

Resident Evil -pelisarja lienee suurimmalle osalle pelaajista tuttu. Zombiekauhuna ykkös-Pleikkarilla alkanut sarja siirtyi välillä toimintavaihteelle osissa 4-6, ja näistä nelonen ja vitonen on itsekin tullut pelattua. Olen ykköstä pelannut vain hetken, kun sen PS-klassikkona joskus PS3:lle hommasin. Nelkkukelkkua sanoisin jopa yhdeksi parhaista pelaamistani toimintapeleistä. Vaikka siinäkin tietyt ongelmat esiintyi, mitkä heijastuvat vähän tähänkin...

Seiska on paluu toiminnasta rauhallisempaan tutkimiseen, mitä ilmeisesti sarjan ensimmäiset osat olivat. Ethan Wintersin vaimo Mia katoaa ja muutaman vuoden päästä hän saa kulla, että tämä on vankina hämärän Louisianan syrjäseudulla maatalossa, jota asuttaa vielä hämärämpi perhe. Ethan lähtee tutkimaan asiaa, vaikka Mia pyytää häntä pysymään poissa.

Pelinä Ressu seiska on siis enemmänkin tutkimista tunnelmallisessa miljöössä pieniä puzzzleja ratkoen, mutta ei toimintaakaan ole unohdettu. Kuvakulma on myös vaihdettu ensimmäiseen persoonaan. Aseita on vain muutama ja ammuksia harvoin on liikaa, sopivasti kuitenkin kunhan ei lähde suotta ramboilemaan. Osan vihollisista voi jopa juosta ohi eivätkä ne aina edes seuraa pitkälle. Muutama pomotaistelukin löytyy, mutta enimmäkseen vastaan tulee tylsähköjä homeisia vastustajia. Peli on parhaimmillaan alkupuolella kun pääpaino on tutkimisessa, loppupuolella toimnta siirtyy taas isompaan osaan. Muutenkin fiilis alkaa lässähtää puolenvälin jälkeen, sama tosi kävi jo aiemmin mainitsemassani nelosessa. Ja näitä kumpaakin yhdistää se, etten pitänyt tarinan viimeisestä kappaleesta juuri ollenkaan.

Kokonaisuutena seiska on kuitenkin ihan positiivinen kokemus, varsinkin jos pitää tunnelmallisesta tutkimisesta satunnaisella toiminnalla. Kestoa oli about 12h pelityylilläni, joka koostuu paljonkin samojen paikkojen eestaas kulkemiselle ja nurkkien nuohoamiselle. En kuitenkaan läheskään kaikkea keräiltävää löytänyt, joten suurennuslasin kanssa en peleissä liiku.

 

[Optimist]

Cyberpunk 2077.

En odottanut tätä peliä vuosia toisin kuin jotkut. Ihan hyvä peli, mutta hypetys meni ihan yli.

Tykkäsin kyllä ja aion pelata vieläkin.

 

[teppo mörkö]

Olin tietenkin Obelix, kun muistui mieleen sanonta "ei Obelixkaan aina hyödyksi ole", joten se sopi hyvin kuvaan

mistä tällainen sanonta on peräisin?

 

[Edqar]

mistä tällainen sanonta on peräisin?

Siitä, että Obelixkaan ei aina hyödyksi ole (syö esim. kuin hevoinen).

 

[teppo mörkö]

Siitä, että Obelixkaan ei aina hyödyksi ole (syö esim. kuin hevoinen).

tarkoitin että missä tämä on ollut? ei tule Asterix-albumeista ainakaan heti mieleen.

 

[pätman]

RE7 tuli pelattua gamepassissa.

Pelinä mielestäni aika huono, alku ihan lupaavaa tunnelmallista, mutta tuodaan peliin joku ikivanha inventaariosysteemi. Ei jeesus, kolikko vie yhden slotin ja käsiase saman, lisäksi quest itemit kuten avaimet kuluttaa tilaa. Lopussa peli muuttuukin sysipaskaksi first person shooteriksi. Peli on myös lyhyt noin 10h meni itseltä, tosin onneksi vikat kolme tuntia lopu jo fiilis.

 

[Edqar]

tarkoitin että missä tämä on ollut? ei tule Asterix-albumeista ainakaan heti mieleen.

Ei tosiaan mikään virallinen sanonta ole sarjakuvista. Olen sitä kuullut jonkun joskus jossain käyttävän. Pidin sitä hauskana ja hyvänä, joten otin ns sanavarastooni.
/Off

 

[Heseman]

The Surge 2 (PC, Xbox gamepass)

Pelihahmo herää lentokoneen maahansyöksystä ainoana selviytyjänä ja alkaa tutkia Jerichon kaupunkia, jossa valloilleen päässeet naniitit aiheuttavat sekamelskaa. Pelissä seikkaillaan kartalla, jossa saa avattua lukuisia eri oikopolkuja ympäriinsä. Viholliset heräävät henkiin pelihahmon kuollessa bosseja lukuunottamatta. Kuulostaako tutulta? Jep, tekno-soulshan tämä.

The Surge 2:n (ja ilmeisesti myös ykkösen, jota en ole pelannut) erikoisuus on varusteiden päivitys ja tarkalleen sanottuna niiden tarvikkeiden keruu. Varusteet ovat ruumiinosakohtaisia ja vaativat omat komponenttinsa päivitykseen. Siinä missä soulsborneissa päivityskomponentit ovat random-kamaa, Surgessa ne saadaan tähtäämällä vihollisia eri ruumiinosiin. Kun osa on saanut tarpeeksi vahinkoa, sen voi lyödä irti ja kyseinen päivitysosa putoaa. Tämä tuo hieman vaihtelua pelkkään tappogrindaukseen verrattuna.

Peli ei ollut soulsbornekiro-veteraanille kauhean vaikea, monet bossit kaatuivat kerrasta. Tosin oli mukana yksi ärsyttävä bossi, joka vaati multa yli 40 yritystä. Loppari kaatui sitten neljännellä. Aikaa kului mun hitaahkolla etenemisellä reilut 40h. Aloitin tämän viime keväänä mutta se jäi tauolle kun laitoin gamepassin tauolle ja jatkoin sitä nyt loppuun. Ihan hyvä kevyt-souls, mutta jos on "no hit"-soulspelaaja niin sitten tästä ei välttämättä saa tästä kauheasti irti. Aloittelijoille tämä voi olla parempi lähtökohta tällaisiin peleihin.

 

[Dillescpl]

XCOM 2: War Of The Chosen

Peliä nyt 40h takana. Olen pelannut toiseksi helpoimmalla (veteran muistaakseni) ja ompas ollut tunteiden vuoristorataa. Ottelut ufojen kanssa ovat tulleet uniin saakka. Harvan pelin taistelu menee näin ihon alle kuin tässä. Mokat harmittaa vietävästi, kun taas vaikeiden taisteluiden voitosta tulee mahtava fiilis. Strategioita tulee mietittyä monesti myös pelisession jälkeen.

Tykkään vuoropohjaisuudesta kun saa miettiä siirtoja rauhassa. Tukikohdan rakentaminen ja sotilaisen kehittyminen on myös koukuttava elementti pelissä. Pelin alussa on ollut välillä aikamoisessa nesteessa ufojen kanssa, mutta nyt 40h kohdalla alkaa olla jo hyvin niskan päällä.

Loistava peli kaiken kaikkiaan. Tuskin kuitenkaan jaksan uudelleen ottaa peluuseen, kun tämän tarinan loppuun pääsen.

 

[Refloni]

Pari lyhyempää rykäystä.

The Fall

"Parhaan tarinan palkinto vuonna 2014!" kehui Epicin kauppa. Ulkonäöltään The Fall tuo mieleen suomalaisen pulmaseikkailu The Swapperin, joka on loistava. Odotukset olivat siis aika korkealla.

Jonkun sortin avaruussotilas putoaa avaruudesta planeetan pinnalle ja loukkaantuu vakavasti. Tämän taistelupuvussa majailevan tekoälyn (pelaaja) pitää ottaa ohjat ja hankkia tyypille jostain ensiapua. Tasoloikkakontrolleista huolimatta kyseessä onkin yllättäen klassinen seikkailupeli, jossa ratkotaan pulmia inventaarioesineiden avulla. Pulmat ovat ihan loogisia. Käyttöliittymässä on paljon parantamisen varaa, esimerkiksi joka kerta kun haluaa käyttää yhtään mitään hotspotia, pitää ottaa taskulamppu esille ja sihdata sitä, ja vasta sitten voi painaa toimintanappia. Kontrollit ovat todella kömpelöt ja ajavat asiansa juuri ja juuri. Peliin on tungettu myös jonkin verran taistelua, joka on kontrollien ansiosta hirveää paskaa.

Entä onko se tarina edes hyvä? No joo, mutta loppuu kuin seinään juuri kun pääsee kunnolla vauhtiin. "Kiitos Kickstarter-tukijoille ja käyhän ihmeessä ostamassa jatko-osa Epic Games Storesta", intoilee peli lopputeksteissään. Hiukan tuli kusetettu olo.

Gorogoa

Oudoimpia seikkailupelejä mitä olen pelannut. Sanattomassa seikkailussa joku fantasia-intialainen poika etsii hedelmiä, elämänsä tarkoitusta, nirvanaa tjsp. Tarina on todella hämärä ja tulkinnanvarainen. Pelimekaniikka perustuu 2x2 matriisiin, jossa siirrellään laattoja, jotka muodostavat pelimaailman. Pulmat perustuvat laattojen luovaan yhdistelyyn ja visuaaliseen kikkailuun. Maailma toimii unilogiikalla, mutta noudattaa omia outoja sääntöjään. Niiden keksiminen on pelin suola. Taide on todella nätin näköistä ja pulmat hienosti suunniteltuja, niistä tuli hieman mieleen The Room -sarja.

Ostin pelin alesta 7,5 eurolla ja sain siihen kulutettua 75 minuuttia - pääpeli plus ekstrana annettu vanha demo. Tuntihinta ei siis ole kaksinen, mutta peli on sen verran uniikki että kannattaa kokeilla.