Viimeksi pelaamasi peli ja mietteitä siitä

[Rokkijani]

Itse olin varma että menetän järkeni Plague Talessa siihen poikaan, mutta tykkäsin pelistä tosi paljon lopulta. Hienoa tunnelmaa ja äänimaailmaa. Lopussa meni pari kertaa hermot parissa ärsyttävässä kohdassa, mutta kovasti jatkoa odotan.

 

[Partis]

Kuulosti niin hauskalta että piti ihan vilkaista youtubesta letsplay:tä ja tosiaan, pelistä näyttäisi suuri osa koostuvan siitä että talutetaan jotain poikaa paikasta toiseen kädestä pitäen. Vaikea keksiä mitään typerämpää pelimekaniikkaa, ja ansaitsette varmaan jonkun mitalin jotka tällaista paskaa jaksaa pelata.
edit: veikkaan että kaikki "this game does a lot of handholding" vitsit on jo käytetty loppuun

Mulle tuo mekaniikka ei ollut ongelma ja onhan esim ico yks ps2:n parhaita pelejä ja sekin perustui toisen hahmon taluttamiseen kenttien läpi, mutta Yorda ei koskaan käynyt hermoille toisin kuin plague talen Hugo.

Spoileri

Alussa juostaan vihollisia karkuun ja on hyvin selvää, että jos jäädään kiinni niin henki lähtee. Sitten mennään johonkin taloon piilottelemaan ja Hugo alkaa sitten ihan vaan huvikseen hakkaamaan jollain vasaralla lattiaa josta tietenkin lähtee kova meteli ja kun oma hahmo sitten hieman agressiivisemmin sanoo, että ole nyt jumalauta hiljaa niin se alkaa kiukuttelemaan ja juoksee karkuun josta tietenkin aiheutuu ongelmia.
Olkoon vaan nuori lapsi kyseessä, mutta se on just omin silmin nähnyt mitä voi tapahtua jos jää kiinni niin tuollaisen käytöksen jälkeen se ansaitseekin tulla rottien syömäksi vähintään viidesti.

 

[Heseman]

Code Veinhän myöhästyi useamman kerran ja lopulta julkaistiin 2-3 vuotta myöhässä. Ostin tietysti kun olen kova souls-pelien fani.

Alussa tuntui ihan hyvältä. On parryä ja erilaisia aseita, mutta peli alkoi puuduttamaan nopeasti. Vaikka kentissä oli korkeuseroja niin tuntui että kokoajan juostiin tylsästi tasaisella, niinkuin jonku pelin alphaversiossa. Aivan kuin pelisuunnittelijat olisivat piirtäneet kentät ruutupaperille jotka sitten vain siirrettiin peliin. Ei siinä kirjaimellisesti mitään ruutuja ollut, mutta ei puhettakaan että se olisi kiinnostava kuten soulsseissa. Pomot oli myös kummallisia, enkä oikein saanut tuntumaa niihin. Steamin pelikello jäi näyttämään 8,5h ennenku totesin pelin surkeaksi.

EDIT: Kavelilistan heppujen tunnit: 90h, 30h, 7h, 2h. Tuon 7h kohta taitaa olla kolmas pomo? En muista pääsinkö sen läpi, mutta niille paikkeille lopetin itse.

Se oli vissiin pääjuonen toinen pomo, mulle kolmas, joku perhosnainen. Tein välissä yhden luolastopomon, johon meni yli tunti kun piti herätellä Souls-lihasmuistia. Sunnuntaina kun peliä aloittelin niin jo silloin tuntui vähän tylsältä, mutta pistin väsymyksen illalliseksi tilaamieni wingsien aiheuttaman ruokakooman piikkiin. Eilen taas tylsyys jatkui ja paheni vaan ja siten kun olin tuota bossia pari kertaa kokeillut puolivillaisesti niin sai jäädä. Koko peli oli vaan niin pliisu.

 

[arcane]

Resident Evil
Jill, alle 3h läpi, loputon raketinheitin avattu. Nintendo DS-versio pelattu emulaattorilla. Hyvä, mutta aika karu Resident Evil. Yllättävän paljon tyhjiä hyödyttömiä huoneita, liian paljon ammuksia.


Resident Evil 2
GameCube, Leon A + Claire B, Normal. Olispa 180 asteen käännös. Alkaa haastavasti, sitten taas yhtäkkiä todella helppo. Varsin kesy. Poliisiasema hyvä, heti paljon yksityiskohtaisempi ja jokainen huone tärkeämpi kuin ensimmäisessä osassa. Toisen kierroksen lopussa alkaa jo vähän hyytymään, liikaa saman toistoa.



Resident Evil 3: Nemesis
GameCube, Easy (Hardilla pelattu jo moneen kertaan). Lapsuuden nostalgiaa. Lupaa alussa ihan liian hyvää peliä, Raccoon City on taivaallinen... mutta Nemesis taas on kämäinen loppuvastus, jota toistetaan liikaa. En pidä ruutipurkkien yhdistelystä. Water sample on hyvä puzzle. Uudelleenpeluuarvoa satunnaisuudella ja eri järjestyksen tapahtumilla, mutta peli ohjaa liikaa pelaamaan tietyssä järjestyksessä kaupungin. Lämpenin kuitenkin enemmän kuin aiemmin.



Resident Evil: Code Veronica X
GameCube. Huono Resident Evil. Juoni älytöntä animea, maistuu vahvasti kehno 2000-luvun alku. 3D-maisemat ja kamera osaa seurata, miksi siis yhä tankkiohjaus? Chrisin alue mukavasti "sama alue mutta täysin erilainen", mutta jo valmiiksi keskinkertaisena pelinä turhauttavan pitkä. Lopussa vähän tyhmää fan serviceä kartanokopion muodossa. Ei lainkaan uudelleenpeluuarvoa, kun vaikeustasoja ja pelitapoja on yksi.

 

[arcane]

Piti jakaa kahteen viestiin, kun ei foorumi suostu kuin 5 kuvaa per viesti.

Resident Evil (Remake)
HD Remaster, PC, Chris, Normal, paras loppu (Rebecca+Jill pelastettu). Ensimmäinen ajoittain pelottava RE. Kauttaaltaan hyviä uudistuksia: uudet alueet, uudet upeat grafiikat, uudet itsepuolustusaseet, crimson headit. Paras uusioversio mistään pelistä koskaan. Kartano on . HD remaster vähän laadullisesti heittelevä, osa taustoista epäselvää suttua.



Resident Evil Zero
HD Remaster, PC, Normal. Huonompi kuin muistin. Kaksi hahmoa on ihan ok, mutta tavaroiden levittely lattialle ja pienet inventaariot suututtavat. Mielikuvitukseton, juoni pelkkiä aukkoja, ei jännitä. Silti parempi kuin Code Veronica. HD remaster laadukkaampi kuin RE Remaken, taustoisa ei suttua vaan kauttaaltaan hyvälaatuinen.



...ja homma jatkuu ensi viikolla, kun vuorossa Resident Evil 4, johon tuli jo asenneteltua RE4 HD Project -modi. "Pelataan kaikki pääsarjan Ressat" -projektin aloittelun siis joskus syyskuun puolivälissä.

 

[Partis]

Mä tunnun olevan ainoa joka tykkäsi tuosta zeron tavara systeemistä enemmän. Toisaalta mä en ole koskaan mitenkään optimoinut pelaamistani joten ykkösen remakessa mulla oli yleensä inventaario täynnä kun löysin pulman ratkaisuun tarvittavan tavaran ja sitten piti aina juosta laatikolle.
Zerossa jätin roippeet huoneeseen minkä läpi tuli kuljettua jatkuvasti muutenkin niin kaikki oli tavallaan aina siinä matkalla.
Myöskään ykkösen crimson headeista en välittänyt ollenkaan. Sitten taas se zeron oopperaa laulava final fantasy pahis oli yksi sarjan paskimpia pahiksia typeryydellään.

 

[arcane]

Zerossa jätin roippeet huoneeseen minkä läpi tuli kuljettua jatkuvasti muutenkin niin kaikki oli tavallaan aina siinä matkalla.

Näinhän ne minullakin ovat, mutta kun...
- Zerossa ne eivät ikinä mahdu yhteen huoneeseen
- Jokainen suunta Training facilityssä on umpikuja, joka kuljetaan kerran umpikujan päähän, ja roudataan sieltä tavarat takaisin keskushalliin
- jos ei tiedä (tai muista) mitä eteen tulee, tulee varustauduttua helposti siten, että molemmilla hahmoilla on enää 1-2 paikkaa vapaana, koska haulikko + panokset vie jo puolet tilasta
- Aina kun alue vaihtuu, joutuu tekemään vähintään yhden roundtripin takaisin että saa roudattua kaikki tavarat seuraavalle alueelle
- Lopun tallennuspisteiden sijoittelu on perseestä, ja ennen lopparia joutuu roudaamaan tavarat 10+ ovea lopparin huoneelle asti.
- Ne tavarat on jossain random läjissä lattialla, ja yrität sieltä sitten poimia oikealla hahmolla oikeaa tavaraa - yllättävän usein osuu ohi
- 2 inventaariopaikkaa vievä hookshot, jota pitää roikottaa 3/4 pelistä mukana 3 käyttöpaikan vuoksi, ja sit vielä lähteä hakemaan se jostain kilometrien päästä kun oho sitä tarvittiinkin vielä

Ei toi tavarasysteemi ole mitään muuta kuin ratkaisu ongelmaan, jota ei ole olemassakaan. Ihan sama olisi olla jokaisella tallenuspisteellä se laatikko, johon tiputtaa tavarat. Voisi vaikka lisäksi antaa mahdollisuuden tiputtaa tavaran maahan, jos ei ole tilaa.

Jos olisi ollut vaan tavaralaatikot tallenuspisteillä kuten muissa kiinteän kuvakulman ressoissa, tosta mun läpäisyajasta olisi tippunut varmaan tunnin verran pois...

 

[Refloni]

Phoenix Wright: Ace Attorney Trilogy

Arvostelen yleensä vain loppuun asti pelaamani pelit. Phoenix Wrightin seikkailu sai minut kuitenkin niin pahalle päälle, että paiskasin sen hyllyyn kesäkuussa 2020. Nyt minulle on pikkuhiljaa valjennut, etten aio pelata sitä enää koskaan. Peli jätti minuun arven, jota kirpaisee aina kun harkitsen sen pariin paluuta tai näen jonkun kehuvan Ace Attorneyta. Aiheesta olisi kuitenkin sanottavaa, joten olkoon tämä teksti terapeuttinen purkaukseni.

Ace Attorney on dekkaripeli, jossa ratkotaan rikoksia ja puolustetaan asiakasta oikeussalissa. Temaattisesti pidän enemmän vaikkapa Danganronpasta, joka sanoo "on vain yksi totuus ja se on kohdattava, vaikka sattuisi" kun taas AA:n kantava teema on "asiakas on aina oikeassa" ja heidän puolestaan on jopa valehdeltava. Monet pelin tarinat pilaa ennakkotieto siitä, ettei syytetty ole voinut tehdä rikosta, koska kaikki murhat ratkeavat ja syylliseksi julistaminen on game over. Välillä asiakasta osoittaa niin monta syyttävää sormea ja johtolankaa, että uusien kivien kääntäminen tuntuu suorastaan järjettömältä. Rakenne mahdollistaa mielenkiintoisia yllätyksiä - tosin käännettä, jossa joku huutaa vastalauseen millisekuntia ennen syylliseksi julistamista, käytetään aivan liikaa.

Pelillisyys on johtolankojen haravointia ja oikean esineen käyttämistä oikeassa paikassa. Simppeliä naksuseikkailua siis. Ehheh-huumoria on paljon ja kaikkien nimet naurettavia. Pahikset tunnistaa ilkeästä virnistyksestä ja on tyydyttävää seurata heidän hajoamistaan käräjien loppumetreillä. Pelin tyyli on siis rennon hilpeä, mutta tarina ja maailma ottavat itsensä sen verran vakavasti, että peliin suhtautuu oikeana dekkarina. (Tämä on tärkeää myöhemmin.)

Pieniä tyylirikkoja on siellä täällä, kuten liian pitkiksi (8 tuntia!) venyvät tarinakaaret ja sellaiset hahmot kuin konstaapeli Meekins, jonka ihastuttava ja valloittava gimmick on raiskata pelaajan korvat megafonin kiertovinkunalla joka kolmannessa repliikissä. Mukana on myös alusta asti yliluonnollisia elementtejä, joista en pitänyt. Jos etsivätoimiston nurkissa pyörii kummitus, rikoksia ratkoessa tulee väkisinkin mieleen "Entä jos haamu teki tämän?" Homma lipsuu pelin lapasesta pikkuhiljaa, mutta kaikki on suhteellisen hyvin tähän asti.

Sitten se tapahtuu. Trilogian toisen pelin toinen oikeudenkäynti on niin paska, että se pilaa koko sarjan. Ei pelkästään kyseistä oikeudenkäyntiä eikä vain toista peliä, vaan koko sarjan. Joudun spoilaamaan sen.

Spoileri: Katastrofaalinen 2-2

Phoenixin aisapari Maya on joutunut syytetyn penkille. Hän on meedio, joka pystyy kanavoimaan aaveita kehonsa kautta. Maya on pitänyt lukitussa huoneessa spiritistisen istunnon kahden kesken asiakkaansa kanssa. Sen jälkeen huoneesta löytyi kuollut asiakas ja muistinsa menettänyt Maya. Selvä tapaus, pohtii tuomari.

Pelaaja tietää, että kummituksia on oikeasti olemassa. Selvästikin Mayan kutsuma kummitus riivasi Mayan ja tappoi asiakkaan Mayan kehossa. Maya on viaton, mutta miten sen todistaa? Eihän kukaan usko kummituksiin, ja jos asiaa yrittää selittää tuomarille, lentää oikeussalista pihalle tai suoraan hourulaan. Vai mitä?

Ei.

Syyttäjänä ei ole tuttu Miles Edgeworth, jota pystyi jossain määrin kunnioittamaan pahiksena, vaan uusi hahmo Franzeska von Karma.

En ole koskaan ennen vihannut pelihahmoa yhtä paljon kuin häntä.

Leukani putosi, kun Franzeska alkoi selittää omahyväisesti, että Mayan kutsuma kummitus riivasi hänen kehonsa ja tuloksena Maya tappoi asiakkaan.

1. On yleistä tietoa, että kummituksia on olemassa?!
2. On muka Mayan syytä, että kummitus tappoi jonkun hänen nahoissaan?!??!!

Franzeskan argumentti on ristiriidassa itsensä kanssa. Murhaaja on Maya, koska hänen kehonsa tappoi asiakkaan. Ja hänellä oli murhaan motivaatio ja tarpeeksi voimaa, koska murhaaja on kummitus. Franzeska sanoo, että taivas on sininen, koska kaikki viittaa siihen, että se on punainen. Juttu menee täysin läpi tuomarille, yleisölle, Phoenixille ja Mayalle. Voin olettaa vain, että pelaajankin on tarkoitus ottaa se tosissaan.

Ja sitten päästään niihin tarinan huonompiin puoliin.

Ace Attorneyn hahmot ovat persoonallisia ja monilla on jokin oma juttu. Yksi huitoo käsiään, yhden nimi unohdetaan koko ajan, yksi nukahtelee vähän väliä. Franzeska taas kantaa mukanaan ruoskaa, jolla hän lyö kaikkia jotka eivät nuole hänen saappaitaan.

Toisen ihmisen ruoskiminen on itse asiassa pahoinpitely. Kun Franzeska kävi ensi kertaa väkivaltaiseksi, virnistin tyytyväisenä. Nythän ämmä vasta kusessa onkin! Tästä saa loistavan valttikortin käräjäsaliin. Hänelle varmaan annetaan saman tien potkut, ehkä jopa putkat. Mitään tällaista ei kuitenkaan tapahtunut.

Peli suhtautuu Franzeskan ruoskanheilutteluun vitsinä. Aluksi luulin, että kyse oli animetyylisestä liioittelusta. Ruoska on kai vain vertauskuva naisen terävästä kielestä. Seuraavassa oikeudenkäynnissä Franzeska kuitenkin alkoi ruoskia todistajaa, joka protestoi saman tien, että eihän tuollainen mitenkään voi olla sallittua. Tuomari vain hymisteli.

Jep, Franzeska ruoskii kaikkia jopa oikeussalissa. Hän saa tällä tavoin tahtonsa läpi kuin koulukiusaaja, jonka puolella koko maailma on. Franzeska piiskaa Phoenixia, todistajia ja tuomaria, ja keskeyttää tällä tavoin heidän puheenvuoronsa, aiheuttaa selvää kipua ja muuttaa jopa tuomarin mielipidettä. Virkavalta ei silmäänsä räpäytä, kun törkeitä rikoksia tapahtuu sen nenän edessä. Tuomarikin on pitkälti Franzeskan puolella, varsinkin otettuaan vähän osumaa ruoskasta.

MITÄ?!

Jollakin pelintekijällä on selvästi ollut fetissi. Se on okei, mutta pervolle idealle on annettu aivan liian suuri rooli tarinassa. Pelillä on eräässä aiemmassa tapauksessa pokkaa käyttää oikeuden halventamista juonielementtinä Phoenixia vastaan! Franzeskan perseily on puhdasta myrkkyä pelin perusidealle eli sille, että Phoenix taistelee pahuutta vastaan lain voimalla. Lakihan ei selvästikään toimi. Sellaisena kuin peli asian esittää, mikään ei estä syyttäjää hakkaamasta tuomaria, kunnes hän julistaa syytetyn syylliseksi, todisteista ja silminnäkijöistä viis. Tämä on megaluokan juoniaukko, joka ei koske vain tätä yhtä tapausta, vaan tuhoaa pelisarjan kaikki tapaukset! Otetaan mikä tahansa oikeudenkäynti Ace Attorney -sarjassa. Miksi syyttäjä ei hanki haluamaansa väkivalloin?

Hävittyään juttunsa Franzeska kirjaimellisesti ruoskii Phoenixin tajuttomaksi. Minkään sortin seuraamuksia tempusta ei luonnollisesti koidu.

Sinnittelin tapauksen läpi savuavista korvistani huolimatta ja laitoin pelin pitkälle tauolle. Tai pysyvälle.

Oikeuslaitos on Ace Attorneyssa niin korruptoitunut, että Phoenixin ei yksinkertaisesti ole mitään järkeä olla lakimies. Hänen pitäisi pistää toimistonsa kiinni ja hyödyntää etsiväntaitojaan yksityispuolella, tai ryhtyä harjoittamaan oman käden oikeutta. Ensimmäinen jonossa olisi Franzeska.

 

[Raxama]

Shin Megami Tensei 5:ttä tullu paukutettua nyt joku reilu 30h. Tänään virallinen julkasu, mut sain ite pelin käsiini noin viikko sitten. Läpi ei vielä oo eli hirveen pitkästi ei oikeen voi ees kirjotella, mut tälleen 2017 vuodesta lähtien odottaneena ja Switchin lähtökohtasesti tätä varten ostaneena on ihan kiva olla just nyt.

Muutamat muutokset ei oikeen tunnu hirveen hyviltä tosin, pääasiassa 3 vuoroa kestävät buffit ja debuffit muuttaa pelin rytmiä silleen et niitä saa olla kokoajan räpeltämässä. Aiemmissa tosiaan kestivät loputtomiin tai kunnes joku teki niille jotain. Tohon päälle vielä toi uus Magatsuhi-mekaniikka niin joskus käy silleen et joudut tuhlaamaan oman vuoron siihen et selviät ja samalla lähtee buffit ja debuffit kävelemään ja pääsee lätkyttämään ne takas pystyyn.

Mut vaikeustaso ollu aika jees verrattuna esimerkiks neloseen tai Nocturneen. Nelosen ongelmana oli se et alussa oli vitun vaikea, mut sit nopeesti taas liian helppo. Loppupelissä sit vaikeustaso nousee taas mut se keskipeli oli aika läpihuutoa. Tässä pysyny suht tasasena alusta ainakin sinne lvl +50 nurkille et hyvä et tää on nyt sen verran funtsittu kuitenkin. Pelaan ite Normalilla ja game over ruutua pääsee silti tasasin väliajoin kattelemaan ja ottamaan vauhtia title screenin kautta.

Taistelut tuntuu tässä ylipäätään kestävän tosi pitkään, en tiedä johtuuko animaatioista (voi onneks skipata), suht hitaista menuista vai vaan siitä et nää on suunniteltu kestämään pidempään. Nelosessa bossit oli esimerkiks tosi nopeesti ohi, joko otit turpaan nopeesti tai annoit nopeesti. Ei sinänsä välttämättä miinus kuitenkaan, mutta kun joutuu useemman kerran yhen bossin aikana tekemään resurssijumppaa, herää väistämättä vähän sellanen kysymys et oliko tässä vaan tarkotuksena kattoa et riittääkö sun itemit tähän bossiin vai mikä on homman nimi.

Tarina on onneks mainlinelle aika uskollinen, vaikka tässä nyt huomattavasti enemmän tarinaa onkin kun esimerkiks Nocturnessa. 4 Apocalypse oli vähän tarinallisesti sellanen kötöstys kun siinä poikkeuksellisesti paneuduttiin niihin hahmoihin ehkä vähän turhankin paljon ja lopputuloksena oli sellanen "friendship is power"-tyylinen juoni joka ei näihin nyt sovi alkuunkaan. Toki Apocalypsessakin sai tappaa kaverinsa loppupuolella, mut peli kyllä teki sen selkeeks et tää on se väärä loppu. Oikeastaan mitään en tän pelin tarinasta kehtaa nyt tähän kirjottaa jos joku haluaa sen itse kokea, jos pelisarja jo entuudestaan tuttu niin tietyt asiat on jo tiedossa ennen pelin käynnistämistäkään, jostain syystä peli kohtelee näitäkin asioita ihan kun niiden pitäis tulla yllätyksenä.

Mut voi jeesus kun Switch alkaa näyttämään rajoittenuisuuttansa tänkin pelin kohdalla. Framerate heittelee missä sattuu, peli stutteroi välillä ihan poskettomasti ja resoluutio on jotain vaseliinipaskaa. Helvetinmoinen sääli, sillä alueet on lähtökohtasesti kivan näkösiä ja pelin graafinen ilme muutenkin ok, mutta kun teho ei riitä niin ei riitä. Täähän on ensimmäinen pääsarjan peli kotikonsolilla sitte vuoden 2003, mikä tarkottaa sitä et tälleen kahdeksantoista vuoden jälkeen saatin vähän isompaa aluetta tutkittavaks kerralla ja sekin on toiminut ihan kivasti tähän mennessä, kenttäsuunnittelu on ok ja kaikki on aika sopivan kokoista. Turhaa lääniä ei juurikaan oo ja tutkimisesta palkitaan.

Vaikka puhuin jo vaikeustasosta tossa ylempänä niin loppukaneettina vois sanoa et tää taitaa toistaseks olla vaikein SMT mitä ite pelannu, oikeastaan just ton takia kun vaikeustaso pysyy kokoajan suht tasasena eikä romahda missään vaiheessa. Strange Journey saattaa nyt olla vaikeampi mut se on toisaalta aika haista vittu-tempuilla kokonaisuudessaan maustettu peli. Tää siis sillä otannalla et Nocturne, DDS 1&2, 4 ja 4A on pelattuna. Muutoksia tässä on sen verran kuitenkin et kaikki ei toimi ihan samalla tavalla kun ennenvanhaan ja jotakin asioita joutuu funtsimaan vähän eri tavalla kun ennen, en tiedä onko tää se mikä sekottaa oman pakan ja saa ajattelemaan peliä vaikeempana mitä se oikeasti on, mut jos sarjan ensikosketus tulee olemaan just tämä peli niin melkein suosittelisin lähtemään liikkeelle sillä Casual-vaikeustasolla. Ilmasena DLC:nä ilmestyy kans joku Safety-vaikeustaso, mut jos se on yhtään samanlainen mitä Nocturne HD:n vastaava niin se kannattaa jättää koskematta, se vie ihan kaiken haasteen pois.

Jokatapauksessa varmaan helposti tän vuoden parhaimmistoa mitä julkasuihin tulee. Kaikesta huolimatta varmaan paras paikka alottaa jos sarja on missään vaiheessa herättänyt kiinnostusta, kunhan vaan tietää mihin suuntaan odotukset vetää, joku sitä tälläkin foorumilla muinoin kysy et onko tällä Persona-sarjan kanssa mitään yhteistä. Vastaus on aika lyhyesti et ei juurikaan, mitään hahmokeskeistä tarinarikasta juonta on aivan turha tältä odottaa, ja jos Personoissa paras puoli on sun mielestä just se koulupuolisko niin jonkinlaisella todennäkösyydellä tää ei välttämättä oo sulle.

 

[Mete]

Saman verran tunteja alla, yuzulla pelailen. Ei tässä vaiheessa paljoa lisättävää, mutta toivon NMH3:n tyylistä ehostusmodia joka tuunaisi asetuksia ylemmäs. DLC:n pitäisi aueta näillä näppäimillä...

 

[Raxama]

Saman verran tunteja alla, yuzulla pelailen. Ei tässä vaiheessa paljoa lisättävää, mutta toivon NMH3:n tyylistä ehostusmodia joka tuunaisi asetuksia ylemmäs. DLC:n pitäisi aueta näillä näppäimillä...

Joo, emulaattorilla kuulemma jo vähän fiksumpi kokemus. Osalla porukkaa tosin kaatuilee ja jotain pientä visuaalista bugia, niin siitä syystä pelaan ite ns. virallisemmin. Todennäkösesti korjaavat kyllä aika nopeasti noi pienetkin jutut, jonka jälkeen ei kyllä tarvi miettiä et missä saa parhaimman kokemuksen. Valitettavaa, mutta totta.

DLC:stä ei kiinnosta muuta kun Fiendit + Demi-Fiend. Grindaus-DLC ehkä, riippuen onko tää nyt ihan tosissaan tän kanssa et kaikki pomppas just sen +10lvl korkeemmalle mitä ite ja pitäis se erotus kuroa umpeen, tää kun jostain syystä tuntuu myös kiinnittävän huomattavasti enemmän huomiota levelierotukseen ku sarjan aikasemmat pelit.

 

[Mete]

Joo, emulaattorilla kuulemma jo vähän fiksumpi kokemus. Osalla porukkaa tosin kaatuilee ja jotain pientä visuaalista bugia, niin siitä syystä pelaan ite ns. virallisemmin. Todennäkösesti korjaavat kyllä aika nopeasti noi pienetkin jutut, jonka jälkeen ei kyllä tarvi miettiä et missä saa parhaimman kokemuksen. Valitettavaa, mutta totta.

DLC:stä ei kiinnosta muuta kun Fiendit + Demi-Fiend. Grindaus-DLC ehkä, riippuen onko tää nyt ihan tosissaan tän kanssa et kaikki pomppas just sen +10lvl korkeemmalle mitä ite ja pitäis se erotus kuroa umpeen, tää kun jostain syystä tuntuu myös kiinnittävän huomattavasti enemmän huomiota levelierotukseen ku sarjan aikasemmat pelit.

Jep, jokainen leveli tuntuu merkitykselliseltä ja vaikeustaso on omaan makuun passeli, tässä kun on taustalla esim Strange Journey Redux Expertillä ja Nocturne Hardtype. Yuzulla parilla demonilla on ollut bugiset tekstuurit ja kaatumisia sattuu ehkä kerran kolmeen tuntiin, mikä ei ole ollut ongelma kun neuroottisesti tallentelee jo ihan siitä syystä että kuolema voi olla aina nurkan takana.

 

[perato]

GTA V (PC)
Tuli otettua uudelleenpeluuseen pitkästä aikaa, en tätä ole ku kertaalleen aikanaan pelannut ja vähän semmonen kädenlämpönen fiilis tästä jäi viimeksi. Noh ei hirveenä tuntemuksia herätä edelleenkään, en oikee oo hirvee fani että on nuo kolme hahmoa, vaikka se sinällään toimivampi on kuin se "ryysyistä viikossa rikkauksiin" mikä vanhoja pelejä vaivasi. Myöskään en tykkää yhtään tosta Trevor hahmosta, ja haluaa sen tehtävät vaan äkkiä skippailla läpi. Paljonhan tässä on vähän samaa "ongelmaa" kuin viime pelissäkin, että jokainen missio tuntuu jotenki tutorialilta ainaki puoleen väliin peliä asti ku opetellaan uusia ja uusia näppäimiä uusille toiminnoille. Osa tehtävistä on ihan puhasta sivukauhtaa naamioituna tarinaksi "hei mennään metsästämään" yms. Nelosessakin vaivannut hiiritähtäyksen tarkkuus vaikuttaa vähän peliin ku pystyy jokaisen ahistelevan kuskin tappamaan ilman että tarttis oikeesti ajaa kilpaa. Osa tehtävistä loppuu aika nopeaa siihen, että ammut vaan. Bonuksena tätä kaupunkia on vaan kiva ihailla, ei siksi että se olisi jotenkin hieno tai komea kaupunki vaan sen yksityiskohtien vuoksi. Lähinnä siis ajatuksena, että "tämmönenki jaksettu laittaa tähän". Toisaalta pelialue on nii iso, että yksityiskohdat alkaa vähän hukkua tuonne ja yksinpelissä ei tuota pelialuetta ihan hirveenä opi, vaan kartan ja GPS:n voimalla mennään. Myöskin kerättävät tulee kerättäväksi vasta myöhemmin, ja muistaakseni ne oli aika tylsiä ja harvassa, että sekin vähän "tylsää". Meikästä esim. oli kiva Vice Cityssä ne hidden packaget kun niistä oikeasti sai jotain kivaa ja niitä oli jopa välillä ihan kiva "etsiä" koska se ei ollut mikää loputon työmaa. Nyt ei käy edes mielessä, että kävis kurkkaamassa mitään paikkaa, koska ei siellä vaan ole mitään. Sinällään realistista, toisaalta tylsää. Jonkin verran tympäsee myös tuo online systeemin vaikutus yksinpeliin, sain juuri vinkin hahmolta, että sijoitappa tähän osakkeeseen, paha vain kun osakemarkkinat jolla sitä myydään on kiinni kun on joku onlinetauko tms. Eli hahmoilta jäi rahat saamatta tästä vinkistä. Toisaalta eipä sillä rahalla muistaakseni tässä ihan hirveesti tehnyt, nuo ostettavat paikat oli muistaakseni aika tylsiä ja merkityksettömiä toisin ku esim. Vicessä.

 

[Refloni]

Assassin's Creed Chronicles (China, India, Russia)

Trilogia hyvin samanlaisia sivulta kuvattuja hiippailutasohyppelyjä. Hiiviskely on ihan mukiinmenevää, mutta peleissä on paljon rasittavia aikahaasteita ja skriptattuja takaa-ajoja, joissa ei saa sössiä milliäkään. Pahimmillaan suoritus menee alusta kymmeniä kertoja. Kentissä on haasteita, jotka kannustavat niiden läpäisemiseen uudestaan, ja New Game+:aakin tarjotaan. Ajatuskin naurattaa, että joku lähtisi vetämään näitä toista kertaa.

Chronicles-trilogia on hiippailupainotteisempi kuin yksikään pääsarjan peleistä. Jokaisen kentän jokainen osio arvostellaan pelityylin ja -taidon mukaan rankilla, joita ovat Ghost, Silencer ja Assassin ja näiden kulta-, hopea- ja pronssivariaatiot. Liukas luikku livahtaa vartijoista läpi ilman että kukaan huomaa mitään, rähmäkäpälä taas taistelee ja metelöi. Ensimmäinen palkitaan Ghost Goldilla ja jälkimmäiselle jää Assassin Bronze. Jep, Assassin's Creed -pelissä huonoin rankki on Assassin.

Päivityksiä varusteisiin saa vain pisteillä, joita jaetaan vain hyvästä - eli huomaamattomasta - pelisuorituksesta. Peli siis aktiivisesti rankaisee taistelemisesta, paitsi silloin kun pakottaa siihen esim. pomotaistelun merkeissä.

Trilogian pelit ovat mekaanisesti lähes identtiset. Tarinassa ja tyylissä löytyy pieniä eroja.

• Chinasta en tykännyt yhtään. Joku ehkä muistaakin "sielutonta paskaa" -arvosteluni kuusi sivua sitten. Päähenkilö on yrmy edgelady hyvin geneerisellä kostoreissulla. Lopussa on paremmista kostotarinoista varastettu "muista kaivaa kaksi hautaa" -heitto, joka ei sopinut siihenastiseen tarinaan ollenkaan. Peli kai kuvitteli olevansa syvällinen.
• India hulahti toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Pelissä ei ollut mitään mieleenjäävää, mutta se ei ärsyttänytkään kuten China.
• Russiassa oli sentään jotain ideaa. AC-sarjan modernein teknologia (1900-lukua!) on hyvää vaihtelua muinaisuuteen ja piristää pelimekaniikkojakin. Kivan näköisessä taidetyylissä on lainattu neukkujen vanhoista propagandajulisteista. Hahmotkin ovat vaneria eivätkä enää paperia.

Spoileri: Russian loppu

Inhoan assassiineja ja sitä, mitä he edustavat. Ubisoft on melkein aina esittänyt verenhimoisen terroristijärjestönsä sankarillisina vapaustaistelijoina. Itse asiassa oletin Russian paljastavan, että kaapuveikot olisivat Venäjän bolsevikkivallankumouksen takana - se olisi ihan heidän tyyliään. Olen avautunut aiheesta aiemminkin tällä foorumilla.

Mutta ACC Russian lopussa päästäänkin tappamaan assassiineja! Nikolai joutuu kääntymään kiltaansa vastaan tarinasyistä, ja samalla sekunnilla heitin silkkihansikkaat roskapönttöön. Huppupäiden teurastaminen puukon ja pulttilukkokiväärin kanssa oli uskomattoman vapauttavaa. Viimeisten kenttien pisteet vajosivat pohjamutiin, mutta tällaista tyydytystä ei voikaan pisteillä mitata.

En suosittele ostamaan pelejä, mutta ilmaisina ne menee hiippailufanille.

Road 96

Road 96 antoi minulle sen, minkä Life is Strange 2 lupasi. Tässäkin seikkailupelissä liftaillaan teininä "Trumpin" hallitseman "Amerikan" läpi rajalle, jonka takana odottaa vapaus. Valinnalla on väliä, yhteiskunnallisia ongelmia käsitellään ja ihana musiikki soi. Pahvikorvana en osaa sanoa, mihin genreen Road 96:n raidat luokitellaan, mutta sen tiedän, että ne herättivät samanlaisia nostalgiafiiliksiä kuin Lissun musiikit. Mukana on myös kovin tutunoloisia hahmoja.

Terve taas, "Chloe".

Peleillä on kuitenkin yksi iso ero, jonka vuoksi jätin LiS2:n kesken ensimmäisen episodin jälkeen ja jonka vuoksi Road 96 on yksi vuoden suosikeistani. Tarinan sävy.

Life is Strange 2 haluaa kertoa erittäin vakavan tarinan sosiaalisesta epäoikeudenmukaisuudesta. Pelillä on koko ajan itku kurkussa ja hampaat irvessä. Road 96 taas uskaltaa ottaa rennosti ja kertoa vitsejä, eikä höntsäily tule pelin sanoman tielle. Vakavat kohdat ovat vakavia, mutta mukana on paljon silkkaa komediaa, ja vielä toimivaa sellaista.

Dialogi on hyvin kirjoitettua ja hahmoissa on oikeita helmiä. Paras on valeuutisankkuri Sonya Sanchez, joka on täysi paskiainen, mutta hänestä oli mahdoton olla pitämättä. Sonyan karisma, itsevarmuus, elitismi ja tyhmyys tekivät hänestä harvinaisen hauskan pahiksen.

Pelimekaanisesti Road 96 on kevyt. Ensimmäisen persoonan seikkailua, yksinkertaisia puzzleja, minipelejä ja kahden resurssin - rahan ja terveyden - managerointia. Erikoisuutena on satunnaisuus. Pelaajahahmo ei ole oikea hahmo, vaan hänet valitaan satunnaisgeneroiduista vaihtoehdosta pelin alussa. Peli arpoo reissun varrelle tapahtumat ja kohtaamiset, jotka edistävät sivuhahmojen juonipolkuja. RNG ei aina tee juonista loogisia ja pieniä aukkoja löytyy, jos niitä lähtee etsimään. Vaikeustaso on matala ja hengissä on helppo pysyä, kunhan on vähän varovainen.

Dialogipuissa repliikit on usein merkitty jollain kolmesta symbolista ja on helppo arvata, että ne korreloivat loppujen kanssa. Jenkkilän Petrian pelastamiseksi Trumpin Tyrakin tyrannialta tarjotaan kolme vaihtoehtoa: paremman johtajan äänestys, vallankumouksen järjestäminen ja apaattinen survivalismi. Hyppäsin aika nopeasti vastarintaliikkeen kelkkaan. Jos maa on siinä pisteessä, että sieltä poistuminen on laitonta ja yrityksestä ammutaan tai laitetaan pakkotyöhön, sitä ei enää millään vaaleilla ratkaista.

Kun pelaajan taival päättyy tavalla tai toisella (pääsee maaliin, kuolee tai joutuu vangituksi), seuraava teini arvotaan rivistä. Yhden pelin aikana ehtii tehdä 6 tai 7 matkaa, joiden aikana pää- ja sivujuonet kehittyvät. Pelaajahahmot lähtevät eri paikoista, mutta kaikkien määränpää on sama vuori ja sen juurella nököttävä raja-asema. Vuori on ehkä kilometrin korkuinen, mutta se näkyy suurena horisontissa joka puolelta maata, jopa tuhansien kilometrien päästä. Taiteellinen valinta varmasti, mutta en oikein tykännyt miten pieneltä se sai Petrian tuntumaan.

Sivuhahmoilla on omat juonipolkunsa, joiden etenemisen näkee latausruuduissa. Sain vain yhden tehtyä kokonaan, mutta lopussa kaikkien tarinat pistettiin ainakin jollain lailla pakettiin. Lopputekstien jälkeen peli löi käteen avaimet New Game+:aan, jota voisi vaikka kokeillakin.

 

[Dragonflame]

Death´s Gambit Afterlife ollut työn alla. Kertaalleen jo läpi vetäisty, mutta tuli Bad Ending niin piti NG+ vielä kertaalleen läpäistä ja täytyy sanoa, että on kyllä aika eeppisiä noi Heroic -taistelut NG:ssä. Tuntuu oikein souls-pelien henki kun tappiinsa viritetyllä ukollakin kuolo korjaa parista osumasta.

 

[Rokkijani]

Death´s Gambit Afterlife ollut työn alla. Kertaalleen jo läpi vetäisty, mutta tuli Bad Ending niin piti NG+ vielä kertaalleen läpäistä ja täytyy sanoa, että on kyllä aika eeppisiä noi Heroic -taistelut NG:ssä. Tuntuu oikein souls-pelien henki kun tappiinsa viritetyllä ukollakin kuolo korjaa parista osumasta.

Tämä taitaa pian pleikalle tulla myös. Odottanut kyllä. Pelasin julkaisun tienoilla pari vuotta sitten.

 

[Jumi]

Death´s Gambit Afterlife ollut työn alla. Kertaalleen jo läpi vetäisty, mutta tuli Bad Ending niin piti NG+ vielä kertaalleen läpäistä ja täytyy sanoa, että on kyllä aika eeppisiä noi Heroic -taistelut NG:ssä. Tuntuu oikein souls-pelien henki kun tappiinsa viritetyllä ukollakin kuolo korjaa parista osumasta.

Mullaki alko kiinnostamaan, mutta pakko kysyä onko Blasphemous tai Salt & Sanctuary tai Hollow Knight pelattuna? Voiko tuota verrata niihin? Pidin Salt & Sanctuarystä ja Hollow Knightista, mutta Blasphemous oli yksinkertaisesti huono vaikka onkin vähän "samaa genreä".

 

[Rokkijani]

Mullaki alko kiinnostamaan, mutta pakko kysyä onko Blasphemous tai Salt & Sanctuary tai Hollow Knight pelattuna? Voiko tuota verrata niihin? Pidin Salt & Sanctuarystä ja Hollow Knightista, mutta Blasphemous oli yksinkertaisesti huono vaikka onkin vähän "samaa genreä".

Death's Gambit on ainakin monipuolisempi kuin Blasphemous sekä jos en ihan väärin muista niin taistelultaan lennokkaampi. Väistely mukavampaa jne. Ulkoasultaan ei myöskään niin ankean masentava.

Pidän enemmän kuin Blasphemouksesta. Tuota Afterlife versiota en itse ole siis pelannut, mutta se vaikuttaa parantavan alkuperäistä reilusti.

 

[perato]

GTA V (PC)
Tuli otettua uudelleenpeluuseen pitkästä aikaa, en tätä ole ku kertaalleen aikanaan pelannut ja vähän semmonen kädenlämpönen fiilis tästä jäi viimeksi. Noh ei hirveenä tuntemuksia herätä edelleenkään, en oikee oo hirvee fani että on nuo kolme hahmoa, vaikka se sinällään toimivampi on kuin se "ryysyistä viikossa rikkauksiin" mikä vanhoja pelejä vaivasi. Myöskään en tykkää yhtään tosta Trevor hahmosta, ja haluaa sen tehtävät vaan äkkiä skippailla läpi. Paljonhan tässä on vähän samaa "ongelmaa" kuin viime pelissäkin, että jokainen missio tuntuu jotenki tutorialilta ainaki puoleen väliin peliä asti ku opetellaan uusia ja uusia näppäimiä uusille toiminnoille. Osa tehtävistä on ihan puhasta sivukauhtaa naamioituna tarinaksi "hei mennään metsästämään" yms. Nelosessakin vaivannut hiiritähtäyksen tarkkuus vaikuttaa vähän peliin ku pystyy jokaisen ahistelevan kuskin tappamaan ilman että tarttis oikeesti ajaa kilpaa. Osa tehtävistä loppuu aika nopeaa siihen, että ammut vaan. Bonuksena tätä kaupunkia on vaan kiva ihailla, ei siksi että se olisi jotenkin hieno tai komea kaupunki vaan sen yksityiskohtien vuoksi. Lähinnä siis ajatuksena, että "tämmönenki jaksettu laittaa tähän". Toisaalta pelialue on nii iso, että yksityiskohdat alkaa vähän hukkua tuonne ja yksinpelissä ei tuota pelialuetta ihan hirveenä opi, vaan kartan ja GPS:n voimalla mennään. Myöskin kerättävät tulee kerättäväksi vasta myöhemmin, ja muistaakseni ne oli aika tylsiä ja harvassa, että sekin vähän "tylsää". Meikästä esim. oli kiva Vice Cityssä ne hidden packaget kun niistä oikeasti sai jotain kivaa ja niitä oli jopa välillä ihan kiva "etsiä" koska se ei ollut mikää loputon työmaa. Nyt ei käy edes mielessä, että kävis kurkkaamassa mitään paikkaa, koska ei siellä vaan ole mitään. Sinällään realistista, toisaalta tylsää. Jonkin verran tympäsee myös tuo online systeemin vaikutus yksinpeliin, sain juuri vinkin hahmolta, että sijoitappa tähän osakkeeseen, paha vain kun osakemarkkinat jolla sitä myydään on kiinni kun on joku onlinetauko tms. Eli hahmoilta jäi rahat saamatta tästä vinkistä. Toisaalta eipä sillä rahalla muistaakseni tässä ihan hirveesti tehnyt, nuo ostettavat paikat oli muistaakseni aika tylsiä ja merkityksettömiä toisin ku esim. Vicessä.

No eihän tämä hirveenä parantanut loppua kohden. Siinä missä vaikka San Andreas ja Vice tuntui jotenkin "kiihtyvän" loppua kohden, tämä tuntu jotenki tasapaksulta lähes alusta loppuun. Varsinki pari viimistä tehtävää (Big one ja se viimeinen) oli jotenki todella nihkeitä jossa vähän ammuskeltiin vaan ja sit ajettiin autoa ilman kummempaa painetta tai jännitystä. Muutenki jotenki tuntui yhä enemmän että nuo tehtävät on kaikki vähän tommosia "opettele uusi mekaniikka", jota ei sit oikeastaa käytetä mihinkään. Olis ehkä ollut jotenki mielekkäämpi jos olis vaikka osa jutuista ollut skipattavana välivideona, kuin se, että ruudulle lävähtää ohjeita millon mitäki juttua käytetään ja sit jotenki muuten olis tehty sitä syvyytä niihin tehtäviin.

Onlinesta tuli myös sekin vähän ärsytyksenä, että peli mainostaa millon mitäki "hienoa" autoa yms. yms. mutta näitä ei yksinpelissä ole, vähän laiskahko ratkaisu.

 

[Heseman]

Nier: Automata (PC, Xbox gamepass)
Noniin, uusi yritys ja tällä kertaa sain pelattua hyvään loppuun saakka. Keväällähän avauduin täällä tallennussysteemistä, jota ei jostain syystä voinut käyttää pelin alussa ennen ekaa bossia. Nyt pääsin sen ohi mutta pakko todeta, että vaikka tää joihinkin vissiin iski täysillä niin mulle tän pelaaminen oli välillä melkeinpä pakkopullaa.

Juoni vaatii kolmen "reitin" läpipeluun, jotta siitä saa edes jonkinlaisen käsityksen ja viimeisessä olin niin kyllästynyt, että laitoin helpoimmalle ja autoattackin päälle. Ja se juoni jäi silti muutenkin hyvin hämäräksi ja mitä sillä yritettiin sanoa. Taistelu oli tylsää häkkensläshiä eikä edes kovin monimuotoista mielestäni. Toki mukana olevalla podilla pystyi ampumaan gatlingilla tai ohjuksia jos moisen löytää, mutta ei se siitä kiinnostavampaa tehnyt. Pelihahmo myös välillä hyppäsi ilmaan huitomaan kesken taistelun mikä olisi jees jos mukana olisi noussut vihollinen (välillä kyllä nousikin), mutta jos ei niin mikä pointti? En ole edes varma, kuinka se aktivoitui niin ei voinut välttääkään. Toki olen surkea komboissa, mutta silti. Myös viholliset olivat vähän pöljiä.

Jos jotain positiivista pelistä pitää sanoa, niin musiikki oli sentään ihan hyvää. Ja vihonviimeinen "taistelu" kohti hyvää loppua taisi olla ainoa, mistä pidin.

Tää video oikeastaan tiivistää sen fiiliksen, kun on aloittanut jonkin oikeasti kiinnostavan pelin. Tää tuli mulla mm. Persona 5 Royalia ja Cyberpunk 2077 pelatessa, muttei tässä:

Tämän sisällön näkemiseksi tarvitsemme suostumuksesi kolmannen osapuolen evästeiden hyväksymiseen.
Lisätietoja löydät evästesivultamme.

Hyväksy kolmannen osapuolen evästeet

 

[Cereal killah]

Solasta: Crown of the Magister (PC)
Tämä meni äskettäin läpi, eli omalta osalta pelin main campaign oli aika tiivis vähän yli parin viikon pelikokemus. Solasta on vuoropohjaisella taistelusysteemillä varustettu D&D- roolipeli, jonka takana on ilmeisesti ranskalainen pikkupulju Tactical Adventures (ja näiden ensimmäinen peli). Solastalla on maine "uskollisimpana tietokoneversiona D&D 5th edition- säännöistä", mitä sitten loppupeleissä tarkoittaakaan koska en ole koskaan pelannut ns. pen-and-paper ropeja vanhanaikaiseen tyyliin, lähinnä vaan lähes kaiken olennaisen PC:lle tehdyn 90-luvulta lähtien.

Solasta oli vähän siinä rajoilla että ostanko vai enkö osta ja oli aikansa backlogilla odottamassa. Pelin arvosteluissa oli sellaista mikä vähän epäilytti että mahtaako olla minun makuun. Yksi jälkeenpäin aika osuva maininta jossain oli että "Solasta opettaa parhaiten pelaamaan D&D:tä tietokoneella (5th ed.)". Kuulostaa ehkä tylsältä, mutta se kuvastaa hyvin pelin taistelusysteemiä joka on niin läpinäkyvä ja selkeä että siinä tajuaa konkreettisemmin kaikkea sellaista mitä olen tottunut pelaamaan Baldurs Gate- tyyppisissä peleissä RtwP (real-time with pause) systeemillä ja oikeastaan aika juosten kusten eli rämpytän taistelut läpi omalla tavallani ja taustalla tapahtuu kaikenlaista. Nyt tajuan vähän paremmin että mitä kaikkea siellä taustalla tapahtuu, ja jotkut spellit on nyt tutumpia kuin aiemmin. Solastan taistelusysteemi ja UI on miellyttävä ja käyttää mm. korkeuseroja ja 3D:tä varsin hyvin joskin aika käsikirjoitetusti myös.

Omaan makuun pelin paras puoli on sen tunnelman tietty vanhanaikaisuus. Vaikka en ole koskaan pelannut kunnon lautapelejä porukalla, niin tunnistin sen fiiliksen ja luulen tajunneeni että mistä se viehätys tulee. Parin tunnin pelisessio saattaa koostua ihan vaikkapa kolmesta taistelusta, joissa ei oikeastaan tapahdu mitään kovin erikoista tai haastavaa, ja mielenkiintoisten paikkojen tutkimisesta ja pelihahmojen välisestä lempeästä jutustelusta. Kaikki hahmot luodaan itse, ja kannattaa tehdä niistä roolipelimielessä sellaisia mitkä tuntuu omilta. Peli tarjoaa siihen animaatiot ja luonnepohjaiset dialogit joka toimi ainakin minulla itse asiassa erittäinkin hyvin. Oma party tähän pääkampanjaan oli fighter (tankki) - rogue (dual wield) - cleric - sorcerer. Itse pitää jonkin verran antaa siimaa sille että kaikki ei ole eikä ole tarkoituskaan olla eeppistä tai nopeatempoista.

Solasta on saanut kritiikkiä siitä, että tarina ei ole mikään loistelias. Minuun upposi erittäinkin hyvin se, että ne minun tekemät hahmot ovat melko tavallisia tyyppejä ilman mitään kliseisen kärjistettyjä chosen one- asetelmia. Dialogit ja käsikirjoitus toimii, ja ennenkaikkea uusiin paikkoihin mennessä immersio on loistava. Paikat on monipuolisia, välillä vähän läpinäkyvän laidasta laitaan mutta toisaalta niissä on tunnelman kannalta usein tavoitettu todella olennaisia juttuja joita ei ole muualla tullut vastaan. Musiikki on näennäisen tavallista, mutta jää alitajuntaan ja on paikoin erinomaista. Pelintekijät ovat mahdollistaneet sen, että itse kullekin tulee yksilöllisesti immersiivisiä kokemuksia jos ei liian min max- henkisesti jyrää läpi; itselleni sellainen oli vaikuttavan tribalistinen "mind of the master" jossa ruoka loppui kesken joten piti säästellä kaikkea enkä päässyt tekemään level up:ia ja piti tonkia inventoryn pohjlta apuja... ja kun lopulta pääsi lepäämään niin sekään ei tuntunut kovin sattumalta miten yhdessä boksissa oli vain neljä rationia ja seuraavassa huoneessa long rest- paikka. Mutta kaikki on yksilöllistä, ja sama kokemus olisi ollut erilainen jos olisi vain hamstrannut ruokaa jonkun hahmon inventoryyn kuten yleensä.

Yksi tärkeimmistä pointeista pelin hyvyydessä on se, että se ei sorru siihen samaan tavaran ja rahan inflaatioon kuin useimmat muut ropet. Inventoryt pysyy aika maltillisina, ja käytin lähes kaikki potionit mikä on minulle äärettömän harvinaista. Kaikki laadukkaat aseet ja armorit pitää itse craftata, niihin lähinnä löytyy seikkailun varrelta äärimmäisen harvinaisia ainesosia. Lisäksi pelissä on hyvä faction systeemi, joilta löytyy välillä hyvää rompetta mutta niitäkään ei anneta mitenkään tarjottimella vaan kaikki perustuu hyvin maltilliseen mutta merkitykselliseen määrää loottia. Ihan vaan esimerkin vuoksi niin useimmat varmaan tietää tällaisten pelien "robe of protection" kaavut jotka antaa +1/+2/+3 jne. AC (armor class)...no, näitä tuli vastaan pelissä yksi kappale, se piti ostaa ihan merkityksellisellä rahasummalla yhdeltä tyypiltä, ja pistin sen tankilleni mutta sekin oli ihan valinta että joka slottiin ei saa maagista esinettä. Niin, ja se oli ihan vaan +1 AC. Mutta näin tämä peli toimii että se tekee merkitykselliseksi "back to basics" tyyliin sen missä muut pelit ovat ajat sitten menettäneet immersiota liian tavaravyöryn takia. Jossain kohtaa tajusin, että tankkini buutsit onkin maagisia ja antaa statseja...piti ihan itse tajuta että kannattaa välillä käyttää "detect magic" spelliä ja sen pohjalta "identify"...

Tästä jäi hyvät fiilikset, ja peli tarjoaa myös ilmaiset työkalut tehdä omia kampanjoita ja jakaa muille. Näyttää lupaavalta, ja ilmeisesti verrattavissa Neverwinter Nightsiin. Varmasti siirryn jossain kohtaa niiden kimppuun (DLC- lisäysten jkera), joskin vähän mietityttää että paljonko kiinnostaa se low level- pelaaminen uudestaan...

 

[Jumi]

Lonely Mountains: Downhill (PC, Linux, PS4, X1, Mac, Switch)

Tämmönen hauska 20€ pikkupeli. Ajetaan pyörällä vuorelta alas ja nappeina vain vasen, oikea, eteen, taakse ja sprintti. Ohjattavuus on hyvä, pyörä kääntyy ja pysähtyy nopeasti, kuten pitääkin sillä eteenpäin ei näe kovin pitkälle, ja siinä onkin yksi pelin huonoista puolista. Kartat pitää käytännössä muistaa ulkoa.

Pahimmillaan reitti näyttäisi jatkuvan hyppyrin jälkeen suoraan, mutta sitten se kääntyykin vasemmalle juuri sen verran että hyppy menee ohi, tai sitten reitti jatkuu suoraan mutta vasemmassa reunassa on kivi eikä sitä voi väistää kun on ilmassa. Pieni vika, mutta harmittaa joka kerta kun sellainen sattuu kohdalle.

Jos ennalta-arvaamattomat esteet unohtaa niin vuoria ja reittejä on mukava ajaa. Niissä on oikoreittejä ja pienien tehtävien suorittamista, yhtä karttaa voi jauhaa yllättävän kauan kyllästymättä. Palkkioksi saa turhia ulkoisia juttuja, eri värinen kypärä jne. Erilaisia pyöriä on sentään 6 kpl ja niissä on eri ominaisuuksia.

Semmonen 3/5 peli. Kyllä tästä 10€ maksaa ihan hyvin (tarjouksessa juuri nyt).

 

[Karppi]

Ostin Max Max cdkey alennusmyynnistä noin 2€, tuli joskus aikoinaan pelattua tämä PS4 läpi ja tykkäsin jo silloin. Nyt kun PC:llä pelaa GTX 1060 6G, 1440p resolla ja maksimi asetuksilla lukitussa 60fps niin tämä nousee uudelle levelille. Ei tämä kyllä mielestäni kalpene nykyisille avoimen maailman peleille graffoissa tai pelattavuudessa oikeastaan yhtään, tässä saa kyllä vetää ukkoja ihan kunnolla turpaan, taistelu on hieman samantyylistä kuin Arkham peleissä. Jos tätä helmeä ei ole koskaan pelannut ja Mad Max tyylinen meininki kiinnostaa niin kannattaa ehdottomasti hommata.

 

[Refloni]

Psychonauts 2

Vuoden 2005 Psychonauts on kulttiklassikoista klassisimpia. Legenda Tim Schaferin luotsaaman Double Fine -studion ensimmäinen peli oli huikean mielikuvituksellinen tasohyppely, jossa sukelleltiin ihmisaivojen sopukoihin loikkimaan pähkähulluissa mielimaailmoissa. Peli oli kaupallinen floppi, joten jatkoa saatiin vasta nyt, kun Double Fine viettää jo päälle 20-vuotispäiviään.

Psychonauts 2 on lisää samaa isompana ja hiotumpana. Grafiikka tietysti on parempaa, mutta gameplay, hahmot ja taidetyyli eivät ole muuttuneet mihinkään. Taistelu on yhtä tönkköä ja psyykkisten voimien vekslaaminen pikanäppäimistä reppuun ja takaisin on yhtä ärsyttävää kuin ennenkin. Kaikkeen tosin tottuu. Mättäminen ja kykyflippailu sujuvat puolenvälin jälkeen jo rutiinilla.

Tarinan sävyssä on hienoisia muutoksia. Molemmat pelit käsittelevät mielenterveysongelmia, mutta ykkösosassa niillä vitsailtiin ja kakkonen suhtautuu asiaan paljon vakavammin, kuin peläten kenenkään loukkaamista. Hienotunteisuus on... hyvä juttu, mutta tuloksena Psychonauts 2 ei tunnu enää ihan niin hauskalta kuin ennen. Luovaa hulluutta ja yleisempää läpänheittoa riittää edelleen, mutta iso osa ensimmäisen pelin huumorista tuli nimenomaan vakavilla asioilla pelleilystä.

Sarja on kasvanut aikuiseksi. Siinä on paljon hyvää, mutta nuoruuden räväkkyys on menetetty. Toisaalta tarina on nyt tunnetasolla paljon parempi.

Varovaisuudestaan huolimatta Psychonauts 2 on erinomainen peli. Läpäisyn jälkeen kävin keräämässä kaikki piilotetut kilkkeet ja tekemässä kaikki sivutehtävät. Jaksan tehdä niin todella harvan pelin kanssa.

Serious Sam 2

Aivoissa seikkailun jälkeen ne voikin heittää narikkaan. Serious Sam 2 tekee kaiken isommin, väkivaltaisemmin ja tyhmemmin kuin edeltäjänsä, mikä on melkoinen saavutus. Ensimmäisen pelin (tai siis pelikaksikon) tarina oli erittäin typerä ja yliammuttu perseily. Nyt kaikki lyödään TÄYSIN läskiksi.

Huumori on, paremman sanan puutteessa, kehittynyt. Ykköspelin komedia perustui lähinnä yliampumiseen ja popkulttuuriviittauksiin, SS2 taas on mennyt enemmän häiriintyneen lastenohjelman suuntaan. Kaikki on hassumpaa kuin ennen. Vihollisissa on ohjusdinosauruksia, räjähtäviä klovneja ja rugby-örkkejä. Välinäytöksissä viljellään kakka- ja kermakakkuhuumoria, mutta ainakin se on koherentimpaa kuin viimeksi. Vitsit tunnistaa nyt vitseiksi ja osa naurattaakin.

Isomman budjetin myötä mukaan on heitetty tukku uusia ominaisuuksia. Kleer-luurankohevosia lukuunottamatta kaikki viholliset on vaihdettu, vaikka huomasinkin monille vanhoille hirviöille suoria vastineita. Pelissä on ajoneuvo- ja turrettikohtauksia, jotka sopivat mukaan ihan hyvin, varsinkin koska niiden kyytiin hyppääminen on yleensä vapaaehtoista. Pelaajan puolella taistelee välillä ystävällisiä NPC:itä, joista ei hirveästi apua ole. Kaikki hahmot on nyt ääninäytelty ja peli on täynnä välivideoita, mikä tuntuu vähän oudolta, koska tarinasta on hävinnyt se vähäkin järki.

Grafiikka on vanhentunut arvokkaasti. Vuoden 2005 peliksi Serious Sam 2 näyttää todella hienolta, mistä voinee kiittää hyvää taidetyyliä, runsaita efektejä ja tarpeeksi tarkkoja skyboxeja. Monissa muissa tämän aikakauden peleissä skyboxit ovat niin hirveää suttua, että se oikeasti haittaa pelikokemusta.

Jösses.

Fysiikka taas toimii miten sattuu. Ehkä kyse on vanhan moottorin nikottelusta modernin käyttöjärjestelmän ja FPS:n kanssa.

Tallennusjärjestelmä on kummallinen. Se yhdistelee manuaalista tallentamista ja checkpointteja. Manuaalinen tallennus toimii kuten luulisi, mutta checkpointin automaattilataus kuoleman jälkeen resetoi aseet ja terveyden. Jos haluaa pitää esimerkiksi syrjäkujilta kerätyt superpommit, on pakko ladata checkpointille paluun jälkeen vielä normaali tallennus erikseen. Toisaalta jos on henkihieverissä ja ammuspulassa, checkpoint-resetti onkin iso apu. Onkohan sen tarkoitus tasapainottaa peliä?

Seuraava sarjan peli on näköjään prequel. Se latistaisi odotuksia, jos tarinalla olisi näissä jotain väliä.

 

[perato]

Kahdenlaista helvetin kätyreiden kaatoa PC:llä:

Doom (2016)
Tämä uudelleenpeluussa nyt kun ei jaksa juuri mihinkään juonelliseen keskittyä. Viimeksi kirjoittelin aika vähäisesti kommenttia muuta kuin, että mukavaa pumpumia. Edelleenhän tämä on mukavaa, pykälän vaikeammalla pelaan kuin viimeksi ihan vain, ettei mene kävelyksi. Kuitenkin sama asia vaivaa kuin viimeksikkin, eli tavaroiden "keräily". Sinällään ei haittaa jos tavaraa keräillään, mutta jos kaikki upgradet on käytännössä liimattuna siihen, teetkö jotain tehtäväkohtaisia saavutuksia tai keräiletkö salareita, niin ei se peli ihan hirveesti anna sit kuitenkaan sitä valinnanvaraa, että keräätkö vai etkö. Tokihan sitä voi itseään rampauttaa, mutta toisaalta ehkä jopa pelin hauskuudesta osa jää pois jos aseiden upgradet jää saamatta. Muistelen, että peliä on parjattu niin vihollisten vähyydestä kuin arenamaisuudesta. Itseä ei oikeastaan kumpikaan haittaa, vaan jopa enemmän se, että kentät on vähän "sokkeloita" jotka kiertää paikkoja ympäri ja samalle alueelle palataan kohta puolin. Yhdistettynä noihin salareiden/saavutusten keräilyyn, joutuu näitä pienehköjä sokkeloita sit pyörimään ympäri turhan paljon suhteessa niiden hienouteen. Vaikeammalla vaikeusasteella myös joutuu jonkinverran keräilee panssareita/healtheja ennen seuraavaa areena, tänkin olis voinut totetuttaa jouhevammin(serious sam). Ei nuo areenatyyliset mätöt haittais jos niiden välissä juostais eteenpäin ihan reilusti eikä tarttis miettiä et oliko tää nyt oikea suunta vai ei ja ennen areenaa sais tavarat täyteen ettei niitä tarttis keräillä.

Diablo 2 Resurrected
Nostalgisointia taas vaihteeksi, alkaa tuntua että viime aikojen pelailussa on paljon tätä resurrected/remastered/remake fiilistelyä, eli joko vanhojen pelien uusintaversioita tai vanhojen pelien vanhoille uskollisia jatkoja. Ja eihän siinä, kyllähän tämä maistuu edelleen. Aluksi vähän mietitytti että riittääkö tässä nyt se nostalgia ja hyvin pian se nostalgiaosuus karisikin pois ja pelin oma kiinnostavuus alkoi kantaa. Onhan tässä omat ärsytyksensä mm. kenttäsuunnittelun osalta sekä jossain määrin pelin "armottomuuden" myötä. Eli itemiä tulee todella hitaasti ja respeccejä on kohtalaisen vähän, joten mitää kokeiluja turha harrastaa, sama ottaa se paras netistä ja alkaa pelaamaan. Kentät on välillä ärsyttäviä kapeita moneen suuntaan haarautuvia putkia ja questit ovat todella vaihtelevia palkinnoiltaan. Toisaalta skillit tuntuu mielekkäiltä ja hyvän itemin saaminenkin kohottaa mieltä enemmän kuin vaikka D3. Toisaalta D3 pelaaminen tuntui jotenkin hauskemmalta kun skillivalikoima on isompi. Eli se numeron muuttaminen isommaks mekaniikka on tässä suuremmassa keskiössä kuin jatko-osassa jossa sit enemmän keskitty siihen vihujen näyttävään lahtaamiseen. Mutta joo, podcasteja ja musiikkia kuunnellessa tätä pelailee ja varmaan jääki sille tasolle, että viikottaiset änäripodcastit menee tätä pelatessa, koska nostalgia karisi pois ja muutama ärsyttävä acti tuossa välissä ja levelaus kohtalaisen hidasta, nii voinee jäädä ettei tästä mitään satojen tuntien iloa nyt kuitenkaan tule.

 

[kaarlos]

Gunfire Reborn

Kyseessä indieporukan kyhäämä first-person roguelike räiskintä, joka ammentaa selvästi Borderlandsista vaikutteita lootin ja talenttien osalta. Voi pelata 1-4 pelaajan voimin, joskin porukassa tämä selvästi loistaa ja on kieltämättä vähän helpompikin kun tiimikaverit voi nostaa henkiin tarvittaessa.

Tullut nyt pelattua tätä noin 50 tuntia ja täytyy myöntää että tämä on kyllä aivan helmi tekele, etenkin cooppina pelattuna. Peliin rakennettu kehityskaari (unlockatut aseet + scrollit ja runien yli säilyvä skilltree) muistuttavat hieman Hadeksen mekaniikkoja, joka ainakin itselleni uppoaa äärimmäisen hyvin. Joka hahmolla on vähän erilainen pelityyli ja tähän asti vaikuttaa siltä että kullekin noista löytyy ihan toimivia buildeja. Ammuskelu ja toiminta on toteutettu smoothisti ja kentästä toiseen kasvavat damagenumerot ovat ihan tyydyttäviä seurata.

Suosittelen aika varauksetta tällaisten looter-shooterien ystävälle. Jos pidätte Risk of Rain 2:sta, niin tämäkin uppoaa hyvin suurella todennäköisyydellä. Yksi loppuun asti pelattu pelisessio kaikkine sivualueineen vie noin 45 - 60 min, jonka lisäksi pelin voi tallentaa actien välissä jos haluaa jatkaa myöhemmin - sopii siis lyhyempinäkin annoksina nautittavaksi.

 

[arcane]

Gunfire Reborn

Yksi loppuun asti pelattu pelisessio kaikkine sivualueineen vie noin 45 - 60 min, jonka lisäksi pelin voi tallentaa actien välissä jos haluaa jatkaa myöhemmin - sopii siis lyhyempinäkin annoksina nautittavaksi.

Mulla on aina Act 3 alkupuolella pelikello näyttänyt jo 60min, vaikka ei olla edes mielestäni millään tavalla hidasteltu. Act 4 asti ei olla edes päästy, hyytyy viimeistään Act 3 bossiin.

Mutta tämä tallennustieto oli ihan uusi. Toimiiko moninpelissä? Miten tuo hoituu ja miten siitä jatketaan? Entä jos porukka ei ole sama?

 

[kaarlos]

Mulla on aina Act 3 alkupuolella pelikello näyttänyt jo 60min, vaikka ei olla edes mielestäni millään tavalla hidasteltu. Act 4 asti ei olla edes päästy, hyytyy viimeistään Act 3 bossiin.

Kattelin just että eilen mentiin reincarnation 3 runi muutamaa minuuttia alle tunnissa, mutta sitten taas eka nightmare sooloruni oli jotain 75 minuuttia. Aika paljonhan tuo tosiaan vaihtelee.

Mutta tämä tallennustieto oli ihan uusi. Toimiiko moninpelissä? Miten tuo hoituu ja miten siitä jatketaan? Entä jos porukka ei ole sama?

Toimii valitettavasti vain single playerissa. Kun käytät siinä "välihuoneessa" actien välillä nuotiota niin peli tallentuu ja voit ton jälkeen sammuttaa pelin ja painaa continue. Tuo on myös sellainen että jos jätät single player pelin kesken niin joudut pelaamaan sen loppuun ennenkö voit aloittaa eismerkiksi toisen multiplayer pelin, ellet sitten halua hylätä tuota tallennettua peliä.

 

[Heseman]

The Ascent (PC, Xbox gamepass)
Twinstick-ammustelu cyberpunk-henkisessä scifimiljöössä. Ilmeisesti vieraalla planeetalla, meni vähän ohi kun lähinnä kliksuttelin ohi nopeasti kaikki tekstiosuudet. Musiikki ja tosiaan se miljöö ihan jees, mutta itse ammuskelu puuduttavaa, kun pitäisi samoja jengejä ammuskella aina kun poistuu kaupunkialueelta. Alun jälkeen päädyinkin vaan kierimään niiden ohi, kun ei jaksanut. Ja peli muutenkin jäi kesken, kun tuli liian paljon vihollisia yhdellä alueella eikä parannuksia ollut (eikä niitä voi edes tietääkseni ostaa, tosin myönnettäköön, etten jaksannut kauppoja kauheasti edes kahlata).

The Forgotten City (PC, Xbox gamepass)
Pienen tiimin tekemä aikasilmukkapeli, jossa pelihahmo ajautuu antiikin Rooman aikaiseen kaupunkiin. Sitä valvoo jokin jumala, joka kostaa kaikille yhden tekemän synnin. Vaan mikä lasketaan tuossa kaupungissa synniksi? Ja mikä jumala on kyseessä? Kuka aikaansaa "Kultaisen säännön" rikkomisen, mikä johtaa päivän uusiutumiseen? Siinähän selvitettävää kerrakseen. Ihan jees peli, tykkäsin, varsinkin kun historia kiinnostaa muutenkin. Välillä tosin sai aika paljon kävellä paikasta ja hahmolta toiselle ja dialogiruutuakin joutuu aika paljon katselemaan, eli jos tämä ei nappaa niin ehkä kannattaa skipata tämä. Mutta jos muuten kiinnostaa niin suosittelen.

 

[Moloch]

Rogue Company (PC, Xbox, PS)

Muutama viikko takaperin oli EPIC:n viikon ilmaispeleissä tarjolla joku DLC -lisäys Rogue Company -peliin. Mitään käsitystä ei ollut pelistä ennen tätä, mutta nappasin DLC:n siitä huolimatta talteen.
Asentelin itse emopelin viime viikolla sitten testimielessä ja yllättäen tykästyin siihen. Kyseessä on siis F2P räiskintä, mihin on ostettavissa lisäsisältöä tuttuun tapaan.

Varsin nopeatempoinen tiimiräiskintä kyseessä, missä ei liiemmälti realismia ole. Genren perusjutut on mukana: pääase ja kakkosase sekä melee. Lisänä joka hahmolla jokin oma "juttu" kuten sinko, natolankaa, healing drone tms. Lisäksi voi ostaa ennen erän alkua kranaatteja yms. varusteita riippuen hahmon luokasta. Myös erilaisia perkkejä voi ostaa ottelun ajaksi. Hahmoluokkia on useita: hyökkääjä, puolustaja, healeri, tarkka-ampuja jne. Rooli määrittää käytettävissä olevat aseet ja varusteet sekä pelityylin.
Pelatessa saa kokemusta ja hahmo sekä aseet/varusteet/perkit kehittyy tällä kokemuksella. Varsin tuttua siis mikä on nähty Fortnitessä, PUBG, CS:Go ja mitä näitä on vielä...

Pelissä viehättää sarjakuvamaisuus ja nopeat ottelut. Ehtii hyvin logata sisään ja ottaa yhden noin 15 min matsin silloin tällöin. Tai sitten aktivoida boosterin (30/45 min) ja pelata vähän pidempään. Pelissä on samanlainen season -systeemi palkkioineen kuten esim. PUBG:a ja login palkkio päivittäisestä kirjautumisesta (expaa/boostereita/joku custom esine tai emoji).

Kannattaa ainakin kokeilla

 

[Refloni]

Inscryption

Omaperäisen Pony Islandin luoneen Daniel Mullinsin Inscryption-korttipeli jatkaa tutulla linjalla: retrotyylistä grafiikkaa, kevyttä kauhua ja neljättä seinää potkiva tarina. Korttien lätkiminen on melko simppeliä, mutta tuntuu taktiselta. Joka kortilla on hyökkäys- ja kestopisteet ja ehkä jotain erikoiskykyjä, ja uusia lappuja saa kentälle uhraamalla vanhoja. Sääntösysteemissä on kaikuja MtG:stä ja Hearthstonesta, vaikkei niiden tasolle yritetäkään kivuta.

Korttipelailun lisäksi mukana on vähän escape room -tyylistä seikkailupelaamista ja pulmanratkontaa. Pelipaikkana olevaa mökkiä pystyy tutkimaan ja sieltä voi löytää uusia kortteja ja muita apuja. Pimeydessä viihtyvän vastapelurin tuijotuksen tuntee niskassaan.

Pelistä olisi paljon muutakin sanottavaa, mutta kaikki muu oikeastaan menee spoileriosastolle. Inscryption heittää monta kierrepalloa, vaihtelee sääntöjä ja muuttuu täysin erilaiseksi. Vain karmiva tunnelma ja alkeellisimmat korttimekaniikat pysyvät.

Deathloop

Minä rakastan aikamatkatarinoita. Tällä kertaa aiheeseen tarttui Arkane, yksi lempipelitaloistani, joten Deathloop oli pakko-ostos.

Mitä tekisit, jos saisit käyttöösi aikakoneen? Itse en osaa sanoa, mutta Deathloopin vastaus "pitäisin ikuiset bileet" ei ole yhtään hullumpi. Eskapistisen AEON-ryhmittymän hallussaan pitämä Blackreefin saari on aikasilmukassa, jossa sama päivä toistuu aina uudelleen. AEONin bileissä ruoka ei lopu koskaan, kukaan ei vanhene ja kuolleetkin heräävät henkiin aina silmukan nollautuessa. Tuloksena saaren asukkaat ovat taantuneet liipaisinhulluiksi hedonisteiksi. Turvallisuuspäällikkö Colt (pelaaja) herää krapulaisena rannalta ja selvää on vain, että murhanhimoinen eksä on kintereillä ja silmukka on rikottava. Aikalooppi on "ankkuroitu" saaren merkkihenkilöihin, joten lopullinen tavoite on pistää heidät kaikki hengiltä yhden silmukan kierroksen aikana.

Pelillisesti Deathloop on aika kevyt immersiivinen simulaatio, jopa Dishonoredia yksinkertaisempi. Inventaariotetristä tai muuta resurssien managerointia ei ole. Hiippailla saa ja pitää ainakin alussa, mutta pasifistinen pelityyli ei onnistu - eikä siinä olisi tarinan puolesta mitään järkeäkään. Kunhan alun hernepyssyt on korvattu vähän raskaammalla kalustolla, nopeinta ja hauskinta on räiskiminen. Oma henki on aika kallis, koska kuoleminen nollaa silmukan ja voi pakottaa pelaamaan pitkiä pätkiä uudestaan, mutta hiilua löytyy joka paikasta ja taskussa on pari lisäelämää. Kovin vaikea peli ei ole.

Saari on täynnä mysteerejä, joita ratkotaan tarinan edetessä. Mukana on tottakai aikasilmukkaan perustuvia pulmia. Tiedät, että etsimäsi esine toimitetaan tässä osoitteessa sijaitsevaan taloon iltapäivällä. Paikalle päästessäsi huomaat, että talo onkin palanut poroksi, ja palo on syttynyt joskus keskipäivällä. Mutta entä jos tulipalon estäisi seuraavassa silmukassa? Mysteereiden selvittäminen on kivaa, vaikka niissä onkin vähän liikaa pääsykoodien jahtaamista. Arvostin myös erityisesti sitä, että premissistä huolimatta pelissä ei oikeasti ole aikarajaa. Päivä liikkuu eteenpäin vain latausruuduissa ja pelaajan ehdoilla.

Pisin miinus tulee tutoriaalikidutuksesta. Peli pitelee kädestä kauan ja puristaa kivuliaan kovaa. Tutoriaaliosio kestää monta tuntia! Kaksi, kaksi, ensimmäistä aikasilmukkaa on suoritettava juuri niinkuin peli opastaa! Vasta sen jälkeen pääsee rellestämään vapaasti ja varsinaisen pelin kimppuun. Olen nähnyt rasittavampia tutoriaaleja joskus, mutta en montaa, enkä yhtäkään näin pitkää. Tuskastuttavat tutoriaalit ovat minulle yksi AAA-pelien ärsyttävimpiä helmasyntejä.

Tarina oli lievä pettymys, sillä scifinä Deathloop on pehmeimmästä päästä. Aikamatkailun mekaniikat toimivat täysin pelattavuuden ehdoilla eikä peliä juuri kiinnosta selitellä niitä. Liian moni kysymys - lähinnä juuri aikakoneeseen ja sen toimintaan liittyvä - jää vaille vastausta. Dialogissa on sentään potkua ja hahmot ovat mukavan rennosti kirjoitettuja. Eniten esillä ovat Colt ja radiossa höpöttävä arkkivihollinen Julianna, koska lähes kaikille muille on tarjoiltava nopea lyijymyrkytys.

Mukana on moninpeli, jossa muut pelaajat voivat tunkeutua Juliannana toisten peleihin ja yrittää ottaa Coltin hengiltä. Päätin pitää moninpelin päällä ja toivotin grieffaajat tervetulleiksi, koska se lisäsi jännitystä ja matsit suosivat selvästi Coltia. Vain Coltilla on lisäelämät ja hän voi halutessaan piileskellä niin pitkään, että vihulainen kyllästyy etsimään ja häipyy. Tärkein etu Coltin hihassa on kuitenkin serveriviive, joka on kokonaan hänen puolellaan.

Kokeilin kiusaamismoodia itsekin parin matsin verran. Lagi teki siitä täysin pelikelvottoman.

 

[tomid44]

Gunfire Reborn

Kyseessä indieporukan kyhäämä first-person roguelike räiskintä, joka ammentaa selvästi Borderlandsista vaikutteita lootin ja talenttien osalta. Voi pelata 1-4 pelaajan voimin, joskin porukassa tämä selvästi loistaa ja on kieltämättä vähän helpompikin kun tiimikaverit voi nostaa henkiin tarvittaessa.

Tullut nyt pelattua tätä noin 50 tuntia ja täytyy myöntää että tämä on kyllä aivan helmi tekele, etenkin cooppina pelattuna. Peliin rakennettu kehityskaari (unlockatut aseet + scrollit ja runien yli säilyvä skilltree) muistuttavat hieman Hadeksen mekaniikkoja, joka ainakin itselleni uppoaa äärimmäisen hyvin. Joka hahmolla on vähän erilainen pelityyli ja tähän asti vaikuttaa siltä että kullekin noista löytyy ihan toimivia buildeja. Ammuskelu ja toiminta on toteutettu smoothisti ja kentästä toiseen kasvavat damagenumerot ovat ihan tyydyttäviä seurata.

Suosittelen aika varauksetta tällaisten looter-shooterien ystävälle. Jos pidätte Risk of Rain 2:sta, niin tämäkin uppoaa hyvin suurella todennäköisyydellä. Yksi loppuun asti pelattu pelisessio kaikkine sivualueineen vie noin 45 - 60 min, jonka lisäksi pelin voi tallentaa actien välissä jos haluaa jatkaa myöhemmin - sopii siis lyhyempinäkin annoksina nautittavaksi.

Tää peli tuli kans itelle black fridayna vastaan. En o mitää roguelikejä ikinää pelaillu ni aattelin kerranki testata jotai vähä perus fps räiskinnästä poikkeavaa. Hyvin on kyllä maistunu tämä peli. Vielä vähä opettelua minkälaista buildia lähtis rakentaa milläkin hahmolla kun vaikeustaso nousee. Toki tuuristakin kiinni mitä loottia saa. Vähä heikonlaisesti ite päässyt ainakin multiplayeriin. Eikö porukka pelaa vai pelaavatko vaan vaikeemmalla tasolla sitten enempi, tiiä tuosta.

 

[arcane]

Vähä heikonlaisesti ite päässyt ainakin multiplayeriin. Eikö porukka pelaa vai pelaavatko vaan vaikeemmalla tasolla sitten enempi, tiiä tuosta.

Olettaisin että suurin osa pelaa tätä kavereiden kanssa, ei tuntemattomien. Jos jotain peliporukkaa kaipaa eikä omia pelikavereita ole, niin sitten kannattaa suunnata vaikkapa johonkin peliin vihkiytyneeseen discordiin.

 

[Konttu]

Tuli ladattua steamistä Super People, yhden pelin pelasin duoa ja voitto tuli. Ihan hyvältä vaikutti.

 

[Cereal killah]

Star Wars - Knights of the Old Republic I (PC)

En nyt ihan muista mistä tuli idea tämän KOTORin ykkösosan pelaamiseen, mutta varmaankin oli sopiva ajankohta tähän yleissivistävään RPG- kokemukseen. Mainittakoon, että peliä startatessa muistin, että olen pelannut aikoinaan jompaa kumpaa KOTORia...en vaan muistanut että kumpaa, tai paljoa muutakaan. Nyt läpipeluun jälkeen olen melko varma, että se oli tämä ykkönen. Kuitenkaan en muistanut tapahtumista oikeastaan mitään, jotkut paikat ja hahmot toivat epämääräistä deja vu- fiilista lähinnä. Hämmentävää sinänsä, koska ei tämä nyt kovin unohdettava peli ole, ja tarina on parhaasta päästä mitä löytyy. No, ilmeisesti parissakymmenessä vuodessa muutama aivosolujen yhteys häviää

Parasta pelissä on toimiva Star Wars- pelimaailma, juoni ja hahmot; onhan tämä niiden osalta parempi kuin noin puolet niistä leffoista. Erityisesti party memberit ovat moniulotteisia, kehittyviä ja kiinnostavia. Enimmäkseen mukana pyöri minulla Mission, Candarous, HK-47 ja loppupäässä Jolee. Planeetoista miellytti eniten varmaankin Taris (paitsi Undercity), Tatooine ja puolet Korribanista (valley of Sith lords). Oma hahmo oli aika perus perus cookie-cutter STR-maxaava naispuolinen soldier/guardian (light side yleensä ja lopussa) joka pisti kaikki poikki ja pinoon valomiekalla sen verran vauhdikkaasti, että muut hahmot oli lähinnä näön vuoksi mukana, eikä oikestaan muutenkaan tullut kovin paljoa panostettua force voimiin tai mihinkään kovin strategiseen. Varmaan olisi voinut pelata normalin sijaan hardilla, mutta toisaalta ei se taistelu tässä niin hyvää ole että sillä olisi viitsinyt liikaa vaivata päätään. Shoppailu on pelissä yllättävän mukavaa, eli paljon hyviä kamoja saa hommattua nimenomaan ostamalla ja sen myötä kun rahanarvoista rompetta myy pois.

Huonona puolena lähinnä se, että se 2000-luvun alun graafinen ulkoasu oli aika vanhentunutta jo ilmestyessään (ei vain tässä pelissä vaan muutenkin), mutta peli sopeutuu siihen ihan riittävän hyvin ja välillä maisemat on ihan näyttäviä ja immersio hyvä. Varmaan eniten perseestä on sellaiset pitkät ja tylsät hallimaiset paikat/dungeonit joita löytyy pitkin peliä. Dialogi ja käsikirjoitus on laadukasta, toki mukana on myös jonkin verran sellaista rasittavan mustavalkoista ja osoittelevaa SJW-lässytystä, joskin SW-peliin se uppoaa ihan ok.

Kokonaisuutena kestää aikaa ihan riittävän hyvin (kun kerta pelasin läpi, vaikkakin kesti kalenteriajassa kolmisen kuukautta kun muut pelit kiinnosti yleensä enemmän). Toki remaster tulee varmaan ihan tarpeeseen jos on hyvin tehty. Kakkososan hommaan varmaan backlogille odottamaan inspiraatiota, ei kyllä nyt ihan heti halua sitä pelata mutta ennemmin tai myöhemmin.

Kathy Rain (PC)

Tämä tarttui mukaan joskus kun ilmaiseksi sai Steamissä. Näköjään aloitin 2019, mutta suurimman osan pelasin tänä syksynä. Siinä välissä oli se perinteinen seikkailupeli-efekti eli jää jumiin, luovuttaa ja unohtaa. Totesin kuitenkin, että parempi pelata vaikka ohjeiden kanssa läpi kuin jättää kesken. Ohjeiden kanssa menikin sitten pelin ykköspäivä loppuun ja osa loppupelistäkin. Peli on jaettu viiteen päivään, ja uusia paikkoja tulee sopivin väliajoin. Naispäähahmo on sellainen melko stereotyyppinen rock-mimmi, mutta riittävän hyvin rakennettu hahmona että kantaa pelin läpi oikein hyvin (ja jatko-osakin kelpaisi). Tarina sijoittuu jonnekin 90-luvun puoliväliin, joka tuo toisaalta tunnelmaa ja toisaalta mahdollistaa sen että tarinaa ei pilata millään liian nykyaikaisella. Suurimman osan ajasta peli haluaa olla Gabriel Knight 1, välillä se yrittää olla Twin Peaks ja välillä varmaan jotain muuta mitä en tunnista. Ei se mitään, onpahan huippuluokan oppi-isät, ja Kathy Rainillä on riittävästi myös ihan omaa charmia toimiakseen hyvänä pelikokemuksena alusta loppuun. Kuitenkin ehkä vähän liian lyhyt kestääkseen vertailun 90-luvun klassikoihin. Tämä on myös sellainen peli, jossa on hyvinkin helppo saada 100% achievementit jos sellainen kiinnostaa (vähintäänkin oppaan kanssa). Achievementeistä puheen ollen, tässä on varmaan näyttävin tilasto mitä olen nähnyt siitä, että miten peliä ei jätetä kesken kun on päässyt alkua pitemmälle: 17,7% on läpäissyt ekan päivän ja 17,1% koko pelin (eli viidennen päivän). Prosentteihin vaikuttaa olennaisesti, että tätä on jaettu ilmaiseksi aikoinaan, mutta tuo suhdeluku on aika päräyttävä.

Tästä on tullut äskettäin directors cut-versio, Steamissä näköjään nyt talvi-alessa 9 eur joka on ehkä nipin napin sellainen sopiva hinta tästä

 

[arcane]

Inscryption

Tuli ostettua pari päivää sitten, ja on pitänyt otteessaan. Varmasti vuoden parhaita pelejä, vaikken ole kovin montaa tänä vuonna julkaistua peliä pelannutkaan.

Minusta tuo korttipeli taipuu yllättävän monipuolisiin juttuihin, vaikka perussäännöt ovat melkoisen simppelit. Eihän se nyt mikään Slay the Spire ole, mutta pelaaminen tuntuu kuitenkin hyvältä. Päälle vielä escape room -tyylistä puzzlea ja muuta jännyyttä.

Harmillisesti ohjaintuki puuttuu, olisin tätä mieluusti pelannut television ääressä.

 

[Illotus]

Borderlands, Xbox Series X

Tuli tässä syksyllä napsuteltua läpi soolona tuo peruspelin kamppis. Onhan tämä tullut pelattua aiemminkin ilmestymisaikaan, mutta nyt meni suht putkijuoksuna, sivutehtäviä sen verran, että ei tarvinnut hikoilla liikaa. Hauska pelihän tuo on ja voisi osan lisureista pelailla läpi ennen kakkosta ja pre-sequelia. Full hd:na tuo oli edelleen ihan ok näköinen peli, tuo sarjakuvatyyli antaa aika paljon anteeksi.

Se taisteluareena-lisuri tuli ohessa ja testattua ja enpä kyllä muistanutkaan miten huono se on. Aaltoa aallon perään ilman mitään sen kummempaa.

Kindom Two Crowns. Xbox Series X

Game passissa oli tämä hidastempoinen rakentelupeli tarjolla niin tuli testattua. Olen siivoillut 4 ekaa saarta ja täytyy sanoa, että tämä on aikalailla kuin Settlers, mutta pelin kesto tulee tässä siitä jatkuvasta ravaamisesta eestaas. Joku vajaa 10h on tullut pelailtua, mutta ei tätä ehkä enempää jaksa. Peli on pohjimmiltaan hyvin simppeli ja suurin strateginen ajattelu vaaditaan rakennusjärjestystä miettiessä. Sikäli myös kuin Settlers, että hidastempoisuuden saarella alussa tehty virhearvio esim. sen suhteen montako kouluttaa mihinkin hommiin tekee hommasta tuskaista jyystöä.

Settlers 2

Kingdomin innoittamana pelasin taas kerran muutaman ekan saaren Settlers kakkosta. Kyllähän se edelleen on ihan hauskaa, mutta vaatii kyllä cheattien käyttöä sen verran, että saa ajan liikkumaan rivakammin. Osittain tässä tulee ongelmia sen kanssa, että myöhemmillä saarilla on helppo pelata alku huonosti ja tajuta se vasta parin tunnin pelailun jälkeen. Esimerkiksi kiven riittämisen kanssa voi herkästi tulla ongelmia, jos täytyy luottaa katapultteihin.

 

[Jumi]

Kindom Two Crowns

Game passissa oli tämä hidastempoinen rakentelupeli tarjolla niin tuli testattua. Olen siivoillut 4 ekaa saarta ja täytyy sanoa, että tämä on aikalailla kuin Settlers, mutta pelin kesto tulee tässä siitä jatkuvasta ravaamisesta eestaas. Joku vajaa 10h on tullut pelailtua, mutta ei tätä ehkä enempää jaksa. Peli on pohjimmiltaan hyvin simppeli ja suurin strateginen ajattelu vaaditaan rakennusjärjestystä miettiessä. Sikäli myös kuin Settlers, että hidastempoisuuden saarella alussa tehty virhearvio esim. sen suhteen montako kouluttaa mihinkin hommiin tekee hommasta tuskaista jyystöä.

Tuli hehkutettua paljon tätä Kingdom Two Crown (kaikki mahdolliset alustat) loistavana mobiilipelinä mobiilipeliketjussa... Noh, jossain 20h paikkeilla alkoi tökkiä pahasti. Pelasin silti parhaimmillaan monia päiviä sohvalla 4 tuntia putkeen, eli ei ole huono, ja varsinkin mobiilipeliksi erittäin kova kun kontrollit toimii. Tai ei toimi sillä Griffin ratsulla!

Tuleville gamedesignereille tämä on ihan 100% pakkopelattava. Ne alkupelin luupit on loistavia! Pieniä päätöksiä tehdään ihastuttavan yksinkertaisesti ja pelaaja luulee olevansa hallinnassa. Kirjoitin jopa että "Häviön jälkeen alusta on hauska aloittaa kun tietää mitä pitää tehdä. Ihan kuin Civilizationeissa!"

Juuei.. Nyt enemmän pelanneena voin kertoa että kylän kasvaessa homma luhistuu eikä mielenkiinto kanna.
KEKSIKÄÄ RATKAISU TÄHÄN ja olette miljonäärejä.

Kyllästymisen jälkeen ostin viikinki DLC:n kun harmitti pelin pikseligrafiikka (mainoksessa näkyi tarkka HD grafiikka!), mutta kävi ilmi että se on sitä samaa eri värisillä ukoilla ja erittäin pienillä pelillisillä muutoksilla.

EDIT:
Arvosana peliajan mukaan jopa puhelimella pelatessa:
1-10 tuntia: 5/5
10-20 tuntia: 3/5
20-999 tuntia:1/5

DLC kannataa ostaa vain jos koko peli ja muut lisäosat on pelattu 100%, muuten pelkkää rahan hukkaa.

 

[arcane]

Arvosana peliajan mukaan jopa puhelimella pelatessa:
1-10 tuntia: 5/5
10-20 tuntia: 3/5
20-999 tuntia:1/5

Komppaan tätä, pelasin tosin tätä isolta ruudulta kahdella pelaajalla. Siinäkin toki ongelmana se, että kahdella pelaajalla tekemistä ei ehkä ihan riitä molemmilla. Mutta pieni puuhastelu on hauskaa, muutamat ensimmäiset tunnit, mutta pian tyssähtää odotteluksi ja jatkuviksi häviöiksi, eikä pelissä oikein olekaan mitään tekemistä tai taktiikkaa.

Vissii 3/5 tai 4/5 saarta saatiin ~25h putsattua, mutta ainakin viimeksi kokeiltaessa viimeiset saaret ovat liki mahdottomia, kun laivaan ei saa tarpeeksi porukkaa/ei saa tarpeeksi rahaa mukaan, ja vihollislaumat ilmeisesti skaalaa jotenkin sen mukaan montako saarta on aiemmin putsattu. Häviö tulee joka kerta, sitten taas grindausta jossain toisaalla että saa laivan rakennettua, kasaan, ja uusi yritys vain epäonnistuakseen.

 

[Cereal killah]

Disco Elysium (PC)
[sis. "lieviä" spoilereita ehkä]

Tämän pelattavaksi ottaminen kesti minulla yllättävän pitkään. Pelaan ensijaisesti tarinavetoisia RPG:tä, ja oma kaikkien aikojen suosikki taitaa edelleen olla Planescape Torment, joten DE:n piti olla aika itsestäänselvä moderni suosikki jo etukäteen. Mutta ostin sen silloin 2020 alussa kun olin pitämässä taukoa pelaamisesta, eikä tunnin sessio DE:n kanssa jostain syystä houkuttanut sisään. No, nyt kun pelaan taas aktiivisesti niin lopultakin jatkoin sitä melkein pari vuotta vanhaa tallennusta. Toisaalta ajoitus oli loppupeleissä aika täydellinen talviloman aikaan, joten kai siinä jokin pointti oli. Varmaan siinä oli sitäkin, että kun jotain kehutaan niin varauksettomasti, niin sille tulee vähän sellainen vastareaktio että "no mahtaako se oikeasti olla niin hyvä vai meneekö teennäiseksi".

No, olin toki väärässä, peli on loistava ja siihen uppoutuu aika täydellisesti. En ehkä mitään muuta peliä jaksaisi veivata 10 tuntia yhdessä päivässä. Ajoitus nyt oli myös siksikin hyvä, että tätä on täydennetty Final cut- sisällöllä ja tuoreella Jamais Vu- patchillä tässä välissä. Pelaan äärimmäisen harvoin enää toista kertaa läpi yhtään mitään (edes omia suosikkeja), joten siinäkin mielessä olennaista, että sai sen kaiken mukaan tähän sessioon. Oma läpipeluu oli leppoisa 40 tunnin kokonaisuus, ja lisäksi palasin sen jälkeen vielä vanhojen tallennusten kautta tsekkaamaan paikkoja tai muuta olennaista joita olin missannut (kuten läjä achievementtejä, esim. loput poliittiset questit sekä loput jamais vu- lisäykset).

Tässä piti jo aikaisessa vaiheessa tehdä hyvin tietoinen päätös siitä, että miten pelaa. Olen peleissä normaalisti hyvinkin save scummaaja, mutta välillä pitää tiedostaa mihin se ei sovi. Ja tähän se ei todellakaan sovi, koska mitään combattia ei ole vaan ihan sen pelaamisen ydin on siinä, että roolipelaa, miettii skillit ja ajatukset sen mukaiseksi mitä haluaa itseltään/hahmoltaan, ja sopeutuu siihen mitä nopat antaa. En siis ladannut uudestaan mitään skill checkejä, eikä oikeastaan tehnyt edes mieli koska se sujui loppupeleissä niin luontevasti. Sekin toki edellytti tiettyä strategisuutta siinä miten säästää skill pointseja ja mihin käyttää niitä (plus vaatteet, päihteet jne). Kuitenkin se, että saa kicksejä onnistuneista "nopanheitoista" oli aika oleellista pelistä nauttimiselle. Samoin kuin se, että ei etukäteen spoilannut itseltään (vahingossa tai tarkoituksella) mitään, vaan meni sisään ilman mitään ennakkotietoja, jolloin yllätykset olivat yllätyksiä jne.

DE on käsittääkseni käytännössä muutaman virolaisen (britteihin muuttaneen) jampan luomus, ja se myös näkyy. En usko, että amerikkalaiset olisivat saaneet mitään tällaista aikaiseksi. Kokonaisuudessa erottuu toisaalta aika moniuloitteisen eurooppalainen kokemus, kuin myös globaali perspektiivi (vaikka pelimaailma onkin tavallaan fiktiivinen). Ajatuksellinen ymmärrys esim. brittiläisestä, saksalaisesta tai ranskalaisesta mielenmaisemasta nivoutuu saumattomasti pääjuonen kuvioihin. Poliittiset vaihtoehdot pelissä on kaikki enemmän tai vähemmän perseestä, mutta toisaalta kuvastaa hyvin meidänkin todellisuutta. Päihteet ja lukemattomat ihmiselämän sivujuonteet on tässä pelissä kuvattu paremmin kuin missään muussa.

Tämä on myös hyvä demonstraatio, miten valtava homma on luoda oikeasti toimiva ja immersiivinen pelimaailma. Tämähän on sinänsä vain neliökilometri ja varsin maltillinen määrä NPC:tä, mutta se sisällön määrä... pelissä on esim. yli 9000 passiivista skill checkiä. Voi elämän kevät miten paljon duunia, tekstiä, älyä ja elämänkokemusta tarvitaan, että ihan vaan se neliökilometri toimii niin hyvin.

 

[Heseman]

Fallout 4 (PC, Xbox gamepass)
Todettakoon heti alkuun, että mielipiteeni Bethesdan päästämisestä Falloutin puikkoihin on aika lailla tämä. Fallout 2 oli eka roolipelini ja pidin ykkösestä jopa kakkosta enemmän. Kumpaakin on tullut pelattua useamman kerran läpi nuorempana, varsinkin kakkosta. Kun kolmonen julkaistiin Bethesdan tekemänä, mulla oli näkemys siitä, millainen Falloutin pitää mielestäni olla ja se ei vastannut sitä. Ihan hyvä peli sinänsä siis (pelasin sen uusiksi tuossa muutama vuosi sitten GOTY-versiona), mutta tuntui enemmän Oblivionilta laserpyssyillä. New Vegas taas oli erinomainen, mutta ei siitä sen enempää tässä kohtaa.

Nelonen alkaa siis (Falloutin) normaalista tulevaisuuden lähiöstä, jossa Vault Tekin edustaja tulee tarjoamaan tuoreelle perheelle paikkaa läheisestä holvista. Ja kuinka ollakaan, pian juostaan sitä kohti kiireen vilkkaa. Sanoisin jopa, että tämä on pelin paras osuus. Holvin asukkaat syväjäädytetään, mutta kesken kaiken tuntemattomat joukot vievät päähenkilön lapsen ja surmaavat hötäkässä tämän puolison. Kun lopulta itse herätään, alkaa takaa-ajo. Sen enempää en juonesta kerro, mutta se on höperö, tylsä ja aika mitäänsanomaton.

Fallouteissa itselleni mielenkiintoisinta on aina ollut tutkia raunioita. Tämä tosin alkaa jossain kohtaa olla vähän naurettavaa, kun pommien pudotuksesta alkaa olla satoja vuosia ja silti löytyy roinaa kaapeista ja avaamattomia lukkoja. Tässä pelissä vaan on kasvatettu roinan merkitystä, kun pystyy kyhäämään paikallisiin asutuskeskuksiin kaivoa, sohvaa, ulkohuusia ja ties mitä vielä. Jaksoin ekaan kylään muutaman sängyn kasata ja sitten totesin, että ei enää kiitos. Muutenkin pelityypin peleistä poiketen keskityin vain pääjuoneen, kun sivutehtävät eivät jaksaneet kiinnostaa. Muutaman tein ja yhden niistä totesin myöhemmin liittyvän pääjuoneen. Miljöökään ei jaksanut innostaa. Yksi pelisarjan tunnuksista, voimahaarniska, tarjotaan heti alussa käyttöön, mutta kun sitä pitää vähän väliä syöttää paristoilla niin en jaksanut sitten käyttää sitä juuri lainkaan. Dialogi on myös nelosen myötä ihan vitsi. Poissa ovat monihaaraiset keskustelupuut, tarkentavat kysymykset ja kykykohtaiset spesiaalivaihtoehdot. Korkealla karismalla pystyy sentään vielä suostuttelemaan. Netissä vitsailtiin, että vaihtoehdot ovat yes, yes, sarcastic yes ja no but really yes. It's funny because it's true.



Tähän väliin teknistä nillitystä. Mulla on 165 hertsin näyttö, mutta vsync päällä FPS rajoittuu 55, mikä tuntuu tökkivältä. Jos vsyncin ottaa pois päältä (mikä sekin pitää tehdä konfiguraatiotiedostoa editoimalla), ei adaptiivinen vsync enää toimi ja tiirikointiminipeli räjähtää. Kyllä sitä pystyy siis käyttämään, mutta tuntuu liikkuvan turbonopeudella, mikä voi aiheuttaa useamman hiuspinnin katkeamisen. Varovaisella käytöllä selvisin kuitenkin. Muuten FPS taisi olla mukavat yli 100, mutta välillä tuli ihme romahduksia ruudunpäivitykseen. Peli on myös usean vuoden vanha, mutta silti vastaan tuli epämääräisiä bugeja. Pahin oli, jos vertibird tuhoutuu mutta ei tuhoudukaan vaan uppoaa maan alle räjähtelemään ja aiheuttaa "frameja per sekunnin" muuttumiseksi "sekunteja per frame". Eräskin tehtävä oli pakko vetää muutaman kerran uusiksi tämän vuoksi. Modeilla tämmöiset olisi ehkä voinut korjata, muttei MS-versiossa. Siihen kyllä saa ladattua niitä pelin sisältä, mutta esim. tärkein eli epävirallinen pätsi oli saatavilla vain, jos oli kaikki lisärit eivätkä ne kuuluneet gamepass-versioon. Paskan möivät siis.

Onko tässä pelissä siis mitään hyvää? Aika vähän, ainakin mulle. Nick Valentine sentään oli ihan jees kaveri raunioita tutkimaan. Mutta Bethesda siis vie pelisarjaa suuntaan, joka ei ainakaan minua lämmitä. Toki heillä on siihen oikeus kun omistavat sarjan oikeudet, mutta mulla on myös oikeus olla pitämättä heidän tuotoksistaan. Ja taisi tämä sentään olla parempi kuin se roskistulipalo, joka myös Fallout 76:na tunnetaan

 

[Refloni]

Call of Juarez: Gunslinger

Simppeli mutta hyvin tehty länkkäriräiskintä. Ammuskelu on arcade-tyyppistä pumpumia, jossa mukaan mahtuu pari asetta kerrallaan, aikaa voi hidastaa ja pisteitä lasketaan kuin valopyssyräiskinnöissä. Erillisissä kaksintaistelukohtauksissa on vähän quick time eventin makua, mutta tunnelma on kohdallaan. Suurikontrastinen, cel-sheidattu taidetyyli ja hahmojen näyttävät esittelyruudut ovat paljon velkaa muutaman vuoden vanhemmalle Borderlandsille.

Peli heittää mukaan vielä komeita maisemia, ja tuloksena on länkkärifanin sielua hivelevää silmäkarkkia.

Tarina esitetään vanhan pyssysankarin kertomana kalajuttuna, joten kerrankin satojen vihollisten niittäminen tuntuu uskottavalta. Kenttä saattaa muuttua lennosta kertojan päähänpistojen mukaan, kuten Borderlands 2:n parhaassa lisärissä, Tiny Tinan pöytäroolipelikampanjassa (joka tosin julkaistiin pari kuukautta Gunslingerin jälkeen). Pelihahmo Silas Greaves on ehtinyt sekaantua kaikkien kuuluisimpien lännenlegendojen seikkailuihin, ja uskomatonta kyllä peli yrittää sovittaa tarinan oikeaan historiaan. Salaisuuksissa on nippelitietoa aidoista hahmoista ja tapahtumista.

Mirror's Edge

Tyylikäs parkour-klassikko toissa vuosikymmeneltä. Pelihahmo Faith on valkoisessa kyberpunk-kaupungissa toimiva alamaailman lähetti, joka juoksee kattoja pitkin toimittamassa jonkun sortin vastarintaliikkeen asioita. Pelaaminen on reitinhausta, kiipeilystä ja tasohyppelystä koostuvaa parkouria ja kökköä taistelua. UI on niin minimaalinen, ettei siinä ole muuta kuin tähtäyspiste. Otin senkin pois päältä.

Tehtävät on aika kaavamaisia ja niissä on aivan liikaa hektisiä takaa-ajoja. Varsinkin helikoptereita, jotka roikkuvat koko ajan pelaajan pyrstöä suolaamassa, oppi inhoamaan todella nopeasti. Olisin mielelläni ottanut muutaman vispilän vähemmän ja niitten tilalle jalkasolttuja. Kaipasin myös jonkinlaista mahdollisuutta hiippailuun jatkuvan tulipallo perseessä juoksemisen sijaan. Pakotettu munaravi syö ilon kenttien tutkimisesta, vaikka löydettäviä salaisuuksia olisi.

Taistelu on tarkoituksellisen kömpelöä ähellystä, jotta pelaaja juoksisi mieluummin karkuun. Se on tällaisessa pelissä hyvä ratkaisu. Kaikkien pelihahmojen ei tarvitse olla supersotilaita. Mukaan on silti jostain käsittämättömästä syystä ängetty pakollisia tappeluita... Vähän veikkaan, että julkaisija EA:lla on tahmaiset näppinsä pelissä.

Tarina ei ole mikään ihmeellinen. Murhaan lavastettu sisko pitäisi pelastaa vallanhimoisen salaliiton kynsistä. Puolet juonenkuljetuksesta tehdään pelimoottorilla, mutta toinen puoli on huonosti vanhentunutta animaatiota, joissa varsinkin ihmishahmot on luvattoman typerän näköisiä.

Muuten pelin tyylitaju on kiistämätön. Taustakuvamatskua lyödään eteen vähän väliä.

 

[RaivokasMagma]

Call of Juarez: Gunslinger

Simppeli mutta hyvin tehty länkkäriräiskintä. Ammuskelu on arcade-tyyppistä pumpumia, jossa mukaan mahtuu pari asetta kerrallaan, aikaa voi hidastaa ja pisteitä lasketaan kuin valopyssyräiskinnöissä. Erillisissä kaksintaistelukohtauksissa on vähän quick time eventin makua, mutta tunnelma on kohdallaan. Suurikontrastinen, cel-sheidattu taidetyyli ja hahmojen näyttävät esittelyruudut ovat paljon velkaa muutaman vuoden vanhemmalle Borderlandsille.

Peli heittää mukaan vielä komeita maisemia, ja tuloksena on länkkärifanin sielua hivelevää silmäkarkkia.

Tarina esitetään vanhan pyssysankarin kertomana kalajuttuna, joten kerrankin satojen vihollisten niittäminen tuntuu uskottavalta. Kenttä saattaa muuttua lennosta kertojan päähänpistojen mukaan, kuten Borderlands 2:n parhaassa lisärissä, Tiny Tinan pöytäroolipelikampanjassa (joka tosin julkaistiin pari kuukautta Gunslingerin jälkeen). Pelihahmo Silas Greaves on ehtinyt sekaantua kaikkien kuuluisimpien lännenlegendojen seikkailuihin, ja uskomatonta kyllä peli yrittää sovittaa tarinan oikeaan historiaan. Salaisuuksissa on nippelitietoa aidoista hahmoista ja tapahtumista.

Aijai, tämä on kyllä tullu useaan kertaan vedettyä läpi. Tuntuu vain parenevan joka peluukerralla. Ja sitten vaikeammalla heti uudestaan

 

[Jumi]

Underlords (PC, Android, Linux, iOS, macOS) [ilmainen]

Tätä auto-battleria on tullut pelattua on-off vuodesta 2019 kun nämä auto-chess olivat suosionsa huipulla. Homman nimi on että ostetaan ukkeleita ja laitetaan niitä "shakkilaudalle", sitten ne tappelevat minuutin verran itsenäisesti vastustajaa vastaan. Niin mukavaa ja kevyttä pelattavaa kunhan jokaisen yksikön oppii tuntemaan. Tulee tunteroinen pelattua melkein joka ilta.

Idea on löytää oikeat allianssit ja päivittää joukot. Kun perusteet on hallussa ennen pitkää tulee nousemaan korkeaan sarjaan josta rentopelaaminen kaukana. Välissä hävitään tahallaan erä tai kaksi jotta jää 20 sekuntia enemmän aikaa ostaa uusia joukkoja, jne.

Suosittelen. Väittäisin parhaaksi auto-battleriksi. Tämä peli ei ala kyllästyttämään siinä kohti kun luulee oppineensa pelin kokonaan ja luulee sen tulleen tylsäksi!

4/5, saa nähdä koska tämä genre jatkuu.

 

[Booldie]

Warhammer 40,000: Space Marine
Tuli pelattua jatko-osan trailerin innoittamana.
Odotin jotain Gears of Warin suuntaista mutta vertaisin ehkä enemmän Darksidersiin.. Ei huono mutta peli on todella putkimainen ja alkaa toistamaan itseään jo muutaman tunnin jälkeen. Pelillisesti todella yksinkertaista joskin tyydyttävää Orkien (ja myöhemmin Chaosin) mättämistä, mutta ei siitä sen enempää irti saa.
..Yksi paremmista Warhammer peleistä mutta eipä sillä vielä pitkälle mennä.
Jos halvalla löytää niin kyllä tuosta muutama tunti viihdettä irtoaa.. Ei kovinkaan haastava tai pitkä.

 

[perato]

Star Wars: Jedi Fallen Order (PC)

En oikeastaan hirveänä tiennyt pelistä ennen starttia muuta kuin, että ihan hyviä arvosanoja saanut valomiekkailu. Sieltähän paljastui ihan hyvä valomiekkailu.

Peli on kombinaatio Tomb Raideria(niitä uusia), Dark Soulsia ja jonkinlaista metroidvaniaa. Tomb Raiderista on napattu tasoloikkailu, erilaiset hautapulmat, liukumäet ja kiipeilyt. Soulsista kenttäsuunnittelua, pomovastukset, taistelumekaniikkaa ja bonfiret. Metroidvanioista myöhemmin hankittavilla skilleillä aukaistavat salapaikat. Siinäpä on ihan solidi kombinaatio pelille ja se toimii yllättävän hyvin. Pelin kesto oli alta 20h johon siinä juuri ja juuri riitti kiinnostus. Star Wars peliksi ihan jees, alku lupasi enemmän SW fiilistä, mutta sitten mentiin taas sinne perus "Tylsä viidakko" "Tylsä aro" "Tylsä kiviplaneetta" mallille, missä se Star Wars unohtuu hyvin pian vastustajia lukuunottamatta. Kenttäsuunnittelu on tämänkin vuoksi tylsää sokkeloa Zeffoa lukuunottamatta. Juoni on vähän keskinkertainen yhdistelmä kostoa ja "muinaista siviilisaatiota". Ite en jotenki tuohon pelimekaniikkaan sinällään "lämmennyt" mutta sillä jollain Jedi Knight vaikeustasolla en juurikaan kuollut kuin tippumisiin, taistelussa taisin kuolla pari kertaa ihan pelin alkupuolella. Eli vaikeusasteita siis neljä, joista toiseksi alimmalla ei Souls tyyppisestä vaikeusasteesta puhettakaan. Ei siis tarvitse pelätä, että peli olisi jotenki raivostuttavan vaikea jos sellainen arveluttaa. Taistelu kuitenkin perustuu pitkälti "parry" "Riposte" tyyppiseen miekkailuun, joskin tuolla helpommalla pelkällä mätkimiselläkin pääsee aika pitkälle. Pienellä grindauksella saa itselleen myös kohtalaisen helposti leveleitä, jotka jossain määrin helpottaa pelaamista. Tasoloikat on helppoja siinä mielessä, että kuolemasta rankaistaan ainoastaan muutamalla elämäpisteen menetyksellä ja hahmo palaa siihen reunalle missä kuoli(tai esim. liukumäessä vähän ylöspäin).

Pelin kerättävä sivukauhta on pääasiassa kosmeettisia muutoksia, mikä on mahtava asia, joskin muutamia elämä/voimapisteitä sekä Stim(estusflask) on mahdollista saada lisää hakemalla. Peli tosin on hyvin antelias vihjeiden suhteen mistä niitä löytyy, eikä niiden hakeminen yleensä vaadi kuin vähän uudelleen kiertämistä ja pari hyppyä. Peli myös kertoo karttanäkymässä montako on löytymättä mikä rajaa etsittävää aluetta huomattavasti. Peli jonkin verran saanut kritiikkiä siitä, että alueita joutuu kävelemään uudestaan, mutta itse en kokenut sitä mitenkään väsyttävänä näin lyhyen pelin aikana, osa kierroistani kun oli vielä ihan puhtaasti "haempa tavaraa nyt kun uusi kyky" tyyppistä ja silloinkin ilahdutti, että vanhoilla alueille oli ilmestynyt uusia välipomoja.

Kaikenkaikkiaan tämä on ihan jees peli, jossa jotenkin kuitenkin maistuu ettei oikeastaan mitään ole uskallettu tehdä, vaan haluttu vain kokeilla kepillä jäätä "onko tällaiselle kysyntää". Jään jännityksellä odottamaan jatko-osaa. Kuitenkin sen 8 euron arvoinen mitä tästä maksoi. Kysymysmerkiksi jää tuleeko ikinä pelattua toista kertaa kun nuo toisinnot harventuvat harventumistaan eikä tässä ollut 'Vau' hetkiä kuin alussa ja lopussa.



Red Dead Redemption 2 (PC)

Yön lataili. CTD ekassa videossa, CTD ekassa kävelyssä, CTD ekassa taistelussa, refund ennen ku kahen tunnin testiaika on ohi. Ei jaksa alkaa selvittää missä vika, lämmöt näytti olevan ihan ok. Ei oo mikään kellotettu, säädetty pelikone, nii vois olettaa ja toivoa, että pelit toimis. Katotaan joskus hamassa tulevaisuudessa kiinnostaako enää sitten vai ei. Ei vaan jaksa tällä iällä käyttää aikaa selvittelyyn ja säätämiseen, pikaselauksella tuli melko paljon "mullaki crashaa" tyyppisiä juttuja ja ehdotukset alko menee niihin klassisiin lyö vasemmalla kädellä koneen kylkeen, asenna windows uudestaan, uhraa kana Baphometille yms.

 

[Heseman]

Dishonored - Death of the Outsider (PC, Xbox gamepass)
Tuli tämä pelisarjan kolmas osa viimein pelattua. Jos sarja ei jostain syystä ole tuttu, niin siinä eletään viktoriaanista aikaa muistuttavassa semifantasiamaailmassa, jossa mystinen Outsider antaa valitsemilleen henkilöille yliluonnollisia voimia, joilla edetään kentissä hiljaa verettömästi hiippaillen tai veitset ja aseet laulaen, oman mieltymyksen mukaan. Yksi sarjan luojista on Deus Exen toisena pääarkkitehtinä häärännyt Harvey Smith, joten jos immersiiviset simut on juttusi etkä jostain syystä ole näitä pelannut, niin kannattaa ottaa tutkaan. Myös Thiefeistä tulee muistoja tätä pelatessa, kun tyhjentelee talojen kaappeja arvoesineistä, joskaan äänimaailma ei ole läheskään yhtä vahvassa osassa.

DotO on siis sarjan kolmas osa, muttei varsinainen jatko-osa, vaan pikemminkin maksullinen erillislisäri kakkoseen. Juoni käynee pelin nimestä selville Kakkonen taitaa olla se sarjan paras osa, jonka pelasin läpi tässä parin vuoden sisään, ykkösen pelasin julkaisun aikaan silloin joskus kauan sitten. Tämä tuntui kevytversiolta kakkosesta, jopa niin paljon, että voi jo vähän puhua tyhmennyksestä. Esim. kun aiemmissa peleissä Outsiderin kyvyt käyttävät "manaa", joka palautuu itsestään vain tiettyyn pisteeseen saakka ja jos menee yli, niin tarvii hörpätä erityistä juomaa. Tässä kolmannessa voi vetää manan tyhjiin ja se palautuu silti. Muutenkin tehtäviä on vain viisi, joihin meni mun hitaalla etenemiselläni (joka koostuu valtaosin vartijoiden ja muiden vihollisten verettömästä tyrmäämisestä ja roudaamisesta epämääräisiin pimeisiin nurkkiin) about 16,5h.

Graafisesti peli on hieno, varsinkin esteettisesti. Hahmomallit taas varsinkin ykkösessä olivat jopa rumia. Parasta pelissä on sen pelattavuus ja vapaa eteneminen. Tykkään siitä, kun annetaan erilaisia vaihtoehtoja tai halutessaan voi pelin vaikka rikkoa, eikä sitä erikseen rajoiteta. Pelattavuus taas on hankala erikseen perustella, se kun vaan tuntuu hyvältä pelata peliä, liikkuminen yms. Tarina ei näissä ole kovin erikoinen, mutta maailma on mielenkiintoinen paikkoinen, mytologioineen ja hahmoineen. Etenkin kakkosen Kirin Jindosh kartanoineen on jäänyt mieleen. Pelisarja on hyvä, paikoitellen jopa erinomainen, mutta Deus Exen ja Thiefien tasoiseksi klassikoksi se ei kuitenkaan ihan mielestäni nouse. Uusia Deus Exejä lähellä sanoisin ja aina tämä kuitenkin vaikkapa sen Thiefin reboothirvityksen voittaa.

 

[jive]

Witcher 3

Sain vihdoin koko kampanjan läpi. Pari kertaa joutui ottamaan takapakkia kun edistyminen jumahti taisteluun, jonka voittaminen olisi edellyttänyt kymmenien minuuttien ajan suht virheetöntä taistelua, puhumattakaan siitä ajasta mikä kului taistelumekaniikan löytämiseen. Tästä viisastuneena aina kun joku ehdottaa lähtemistä paikkaan X -> vaihtoehto oota hetki, pikainen tallennus ja sitten vasta matkaan. Viimeisimmät päivitykset tuntuivat lisänneen tarkistuspisteisiin automaattisen tallennuksen niin säästyi nyt pidemmältä uudelleen pelaamiselta. Otin kuitenkin vaarin kokemuksesta ja metsästelin tasot ja varusteet aina reippaasti yli päätarinan suositusten ennen tarinan jatkoa. Omat valintani pelin aikana eivät johtaneet sellaiseen lopputulokseen kuin toivoin ja odotin, mutta tarttee pelailla joskus alusta uusiksi eri kulmalla ja katsoa mihin tarina silloin vie. Seuraavaksi kuitenkin tarkoitus katsoa mitä laajennokset peliin tarjoavat.
Hieno tarina kaikkiaan sivujuonteineen. Tuntui oikeastaan lopulta enemmän vuorovaikutteiselta fantasiasarjalta kuin peliltä.

 

[Raxama]

Dishonored - Death of the Outsider (PC, Xbox gamepass)

Ei mulla oikeastaan muuta sanottavaa ku et ostakaa, ladatkaa gamepassista tai muuten vaan pelatkaa nää Arkanen pelit Dishonoredista Preyhin. Voi vittu että on muuten parasta kamaa mitä nykyaikana voi pelata.

 

[perato]

Ei mulla oikeastaan muuta sanottavaa ku et ostakaa, ladatkaa gamepassista tai muuten vaan pelatkaa nää Arkanen pelit Dishonoredista Preyhin. Voi vittu että on muuten parasta kamaa mitä nykyaikana voi pelata.

Omasta mielestä hyvin tempoilevaa. Eka Dishonored ja tuo DotO on melko meh-pelejä, mutta Prey ja D2 taas oli todella hyviä, varsinkin Prey menee omaan top20 pelien joukkoon.