Koitetaas tehdä mahdollisimman lyhyt ja selkeä tilannekatsaus omasta parisuhteesta.
Ollaan oltu parisuhteessa nyt reilu kolme vuotta joista kaksi vuotta asuttu saman katon alla. Melkein heti suhteen alussa muutin samalle paikkakunnalle pitkän matkan päähän omasta kotikunnasta naisen perässä ja saman katon alle asumaan. Melkein heti yhteen muutettua tuli jo sellainen fiilis, että tämä ehkä ei ole se minun paikka asua, mutta haluan kuitenkin yrittää sillä kuitenkin niin mahtavan ihmisen olen löytänyt. Noh nyt yhteiselon aikana olen käytännössä aina tehnyt ruoat, siivonnut, kaupassa käynnit hoitanut sillä haluan kyseiset asiat hoitaa aamusta alta pois tai heti töitten jälkeen. Puoliso on taas iltaihminen niin hän haluaa ne myöhemmin hoitaa. Hänellä on myös taustalla vaikea lapsuus ja vaikea masennus ja siitä parantuminen jatkuu vielä pitkän ajan, joten olen tottakai kyseisen asian ottanut huomioon tässä. Nyt noin reilu vuoden ajan meidän parisuhde on ollut aika passiivista, "kämppis" menoa vähäsen. Itse tyydyn todella vähään läheisyyteen ja yleisesti tulen toimeen "vähällä". Puolisoni on taas todella läheisyyden kaipaava ihminen ja vaatii sitä paljon. Olemme tästä puhuneet pariinkin kertaan ja yritetty aina parantaa omia tapoja ja koittaa ottaa toinen enemmän huomioon. Itsellä on tosiaan ollut käytännössä alusta alkaen kaipuu sinne kotikaupungille mistä olen alun perin lähtösin ja olenkin puolisolle ehdottanut, että haluaisko hän muuttaa sinne. Siellä on paljon sukulaisia, tuttuja, ystäviä joiden kanssa puolisoni on tullut hyvin toimeen ja pitää heistä todella paljon. Tällä hetkellä nykyisessä kaupungissa ei juurikaan ystäviä ole. Vastaus on aina ollut kieltävä eikä missään nimessä haluaisi muuttaa erinäköisistä syistä johtuen aina.
Mitäs tässä pitäisi tehdä, kun tuntuu suhde junnaavan paikallaan keskusteluista huolimatta ja itsellä kova kaipuu takas kotikunnille. Selkesti itse onneton on, mutta on kuitenkin niin hieno ihminen vierellä, että on todella vaikea tehdä mitään päätöstä.