Parisuhteen kiemurat

[kasa]

Onko täällä jengi käynyt pariterapiassa suhteen rakoillessa? Itsellä takana seitsemän vuotta, ja legendaarisen seven-year itchin mukaisesti keväällä alkoi homma rakoilla, ja jälkikäteen voin jo myöntää ettei itsellä ollut aseita käsitellä sitä tilannetta oikein. Vasta kun vaimolla oli paikka pedattu valmiiksi ystäväperheen takkahuoneeseen homma konkretisoitui tasolle jonka mieskin tajusi, ja heräsin tilanteeseen. Pidettiin pitkä keskustelu siitä missä ollaan, miksi ollaan ja mihin halutaan mennä, ja myös todettiin että kolmas osapuoli voisi olla hyvä keskusteluissa mukana.

Pakko sanoa että esimerkiksi pari-kolme vuotta sitten olisin haistattanut idealle pariterapiasta, mutta kun sinne uskaltautui, se yllätti positiivisesti! Olen aina mieltänyt itseni aika pragmaattiseksi ja suoraviivaisen ratkaisukeskeiseksi insinööriksi ja ylenkatsonut moista huuhaata, mutta siellä terapiassa on oikeasti ollut aika avaavaa keskustella asioista. Löytää itsestään ja toisesta asioita joista ei ole jostain syystä ikinä puhuttu, ja kun ne avataan ilmapiiri tuntuu kevyemmältä heti ja terapian ulkopuolellakin tulee puhuttua spontaanimmin erilaisista vaikeista ja vakavista asioista.

Meilläkin oli suhde taantunut kaveruuden asteelle vaikka molemmilta rakkautta löytyikin edelleen, ja elo oli taantunut aika syviin uriin joissa oli helppoa ja mukavaa rullailla eteenpäin, mutta kun niistä urista kaivautui ylös, muuttui elämä paljon hauskemmaksi. Nyt tuntuu samalta kuin vuosia sitten ensimmäisenä kesänä kun vaimoni tapasin, ja pitkästä aikaa tuntuu siltä että toivoa yhteisestä tulevaisuudesta voisi ollakin!

Hieno homma. Itselläni on kokemusta pariterapiasta ja yksilöterapiasta. Näen asian siten, että terapia ei toimi, ellei molemmilla ole siihen motivaatiota. Parisuhteen toimivuus on mielestäni suurelta osin kiinni siitä, miten kumpikin on tasapainossa oman itsensä kanssa. Eli että käy läpi terapiassa omaa historiaansa, haitallisia käytösmalleja jne; niitäkin, jotka eivät vaikuta suoraan parisuhteeseen liittyvän. Terapian onnistumiseen vaikuttaa paljon myös terapeutin taidot, osa on melko kädettömiä ja osa taas hahmottaa luontaisesti aika syvällisesti tunne-elämää.

Omassa keississä exää ei juuri kiinnostanut terapia, minua se taas kiinnosti kovasti. Nimenomaan se, että pääsee ratkomaan niitä omia ristiriitojaan. "Miksi teen näin, vaikka en oikeasti halua?" Parisuhteen ongelmat ovat siinä sitten pikemminkin sivujuonne.

 

[Henkka77]

Voi olla että sohin nyt palavalla kepillä muurahaispesää, mutta imo terapiaa tarvitsee parit jotka eivät osaa keskustella keskenään mistään muusta kuin "mitä tänään syödään". Koska en näe miten se terapia siinä auttaa jos asioista osattaisiin keskustella..
Siinä ne ongelmat sitten kasautuu vuosien varrella kun mistään ei puhuta avoimesti ja sitten se viimeinen keskustelu alkaa sanoilla "meidän pitäs varmaan vähän jutella.."

Ja joo, ei se kaikille ole luontaista keskustella avoimesti kaikesta, sen toki ymmärrän. Mutta parisuhteen suhteen se olisi vaan aika tarpeellinen taito.

 

[amadeus]

Voi olla että sohin nyt palavalla kepillä muurahaispesää, mutta imo terapiaa tarvitsee parit jotka eivät osaa keskustella keskenään mistään muusta kuin "mitä tänään syödään". Koska en näe miten se terapia siinä auttaa jos asioista osattaisiin keskustella..
Siinä ne ongelmat sitten kasautuu vuosien varrella kun mistään ei puhuta avoimesti ja sitten se viimeinen keskustelu alkaa sanoilla "meidän pitäs varmaan vähän jutella.."

Ja joo, ei se kaikille ole luontaista keskustella avoimesti kaikesta, sen toki ymmärrän. Mutta parisuhteen suhteen se olisi vaan aika tarpeellinen taito.

Paradoksaalisesti tuollainen liitto, jossa ei keskustella muuta kuin "mitä syötäisiin?" pysyy usein kasassa paremmin/pitempään kuin sellainen, jossa keskustellaan kaikesta avoimesti. Ihan jo siitä syystä, että avoimia konflikteja syntyy vähemmän ja on helpompi pitää eräänlaista fantasiakuvaa yllä puolisosta ja perheen tilanteesta. Tuollainen ns. vahvasti homeostaattinen systeemi murtuu usein vasta viimeisen lapsen lähtiessä maailmalle (varmaan tuttu tilanne osalle tämänkin foorumin vanhemmista).

Muutenkaan osaa pari- ja perheterapeuteista ei juurikaan kiinnosta (esim. ratkaisu- ja ongelmakeskeiset sekä muut strategiset terapeutit), miten pari varsinaisesti keskustelee. Toki voivat niin istunnossa väittää, koska tekniikat perustuvat manipulaatioon. Tosiasiassa heitä kiinnostaa lähinnä tiettyjen "haitallisten" käyttäytymisketjujen muuttaminen tai katkaiseminen, näistä useimmat ihmiset eivät ole tietoisia. Ironisesti eniten pihalla ovat usein psykologisesti sivistyneet ihmiset, jotka harrastavat ns. psykoarkeolgiaa, etsien käyttäytymisen syitä omasta tai puolison mielestä.

 

[kasa]

Paradoksaalisesti tuollainen liitto, jossa ei keskustella muuta kuin "mitä syötäisiin?" pysyy usein kasassa paremmin/pitempään kuin sellainen, jossa keskustellaan kaikesta avoimesti. Ihan jo siitä syystä, että avoimia konflikteja syntyy vähemmän ja on helpompi pitää eräänlaista fantasiakuvaa yllä puolisosta ja perheen tilanteesta. Tuollainen ns. vahvasti homeostaattinen systeemi murtuu usein vasta viimeisen lapsen lähtiessä maailmalle (varmaan tuttu tilanne osalle tämänkin foorumin vanhemmista).

Muutenkaan osaa pari- ja perheterapeuteista ei juurikaan kiinnosta (esim. ratkaisu- ja ongelmakeskeiset sekä muut strategiset terapeutit), miten pari varsinaisesti keskustelee. Toki voivat niin istunnossa väittää, koska tekniikat perustuvat manipulaatioon. Tosiasiassa heitä kiinnostaa lähinnä tiettyjen "haitallisten" käyttäytymisketjujen muuttaminen tai katkaiseminen, näistä useimmat ihmiset eivät ole tietoisia. Ironisesti eniten pihalla ovat usein psykologisesti sivistyneet ihmiset, jotka harrastavat ns. psykoarkeolgiaa, etsien käyttäytymisen syitä omasta tai puolison mielestä.

Mistä niitä syitä käytökseen sitten löytäisi, jos ei mielestä?

Pihalla tai ei, itse olen kokenut saaneeni juuri noilta pintaa syvemmältä tutkivilta eniten apua. Ratkaisukeskeinen ei oikein auttanut pelkoihin tai välttelykäyttäytymiseen. Monelle tuntuu olevan vaikeaa olla rehellinen. Totuus on niin pelottava ja kivulias, sitä se on itsellenikin. Mä tuppaan olemaan vähän perfektionisti, ei sais tehdä virheitä ja pitäis venyä vähän kaikkeen. Tää ei ollut mikään exän vika vaan oli jo nähtävissä ennen suhdetta.

Yksi esimerkki rehellisyyden puutteesta on kun netin palstoilla kiivaasti väitetään, että lyhyille miehille ei muka heru. Kaverilleni, joka on mua ehkä 15cm lyhyempi, on aina ollut hyvännäköistä kimulia tarjolla. Yritin aikanaan itse piirittää erästä neitiä, mutta tämä viihtyi niin paljon paremmin kaverini seurassa, että näin parhaaksi jättää asian siihen.

 

[erihyva]

Voi olla että sohin nyt palavalla kepillä muurahaispesää, mutta imo terapiaa tarvitsee parit jotka eivät osaa keskustella keskenään mistään muusta kuin "mitä tänään syödään". Koska en näe miten se terapia siinä auttaa jos asioista osattaisiin keskustella..
Siinä ne ongelmat sitten kasautuu vuosien varrella kun mistään ei puhuta avoimesti ja sitten se viimeinen keskustelu alkaa sanoilla "meidän pitäs varmaan vähän jutella.."

Ja joo, ei se kaikille ole luontaista keskustella avoimesti kaikesta, sen toki ymmärrän. Mutta parisuhteen suhteen se olisi vaan aika tarpeellinen taito.

Vaikka myös hankalista asioista puhuttaisiin avoimesti, ongelmia voi myös syntyä keskustelun dynamiikasta tai sitten siitä, mitä sen keskustelun jälkeen tapahtuu. Toinen osapuoli voi vaikka olla dominoiva besserwissermoottoriturpa, ja alistuva osapuoli katsoo parhaaksi vain nyökkäillä ja "olla samaa mieltä, olet oikeassa". Tai sitten sen puhumisen jälkeen mitään ei muutu, kunhan vain hetkellisesti päästettiin paineita ulos.

Tällaisissa tilanteissa neutraali pariterapeutti eli puheenjohtaja voi olla kovastikin hyödyksi.

 

[amadeus]

Mistä niitä syitä käytökseen sitten löytäisi, jos ei mielestä?

Pihalla tai ei, itse olen kokenut saaneeni juuri noilta pintaa syvemmältä tutkivilta eniten apua. Ratkaisukeskeinen ei oikein auttanut pelkoihin tai välttelykäyttäytymiseen. Monelle tuntuu olevan vaikeaa olla rehellinen. Totuus on niin pelottava ja kivulias, sitä se on itsellenikin. Mä tuppaan olemaan vähän perfektionisti, ei sais tehdä virheitä ja pitäis venyä vähän kaikkeen. Tää ei ollut mikään exän vika vaan oli jo nähtävissä ennen suhdetta.

Siitä, mistä syitä kannattaa (lyhyt-terapian mukaan) etsiä, on tietysti monta mielipidettä. Klassisen näkökulman (Bateson, Haley, Erickson, Jackson) mukaan psykiatriset oireet ovat kommunikaatiota, keinoja joilla henkilö hallitsee omaa sosiaalista ympäristöään. Eli toisin kuin yksilöä korostavissa teorioissa, joissa "sairas" mieli tuottaa sairasta käytöstä traumojen/kemiallisen epätasapainon yms. pohjalta, nähdään omituisten/paradoksaalisten vuorovaikutus-suhteiden/kommunikaation tuottavan yksilölle sairaan mielen. Eli ne, mitä psykoanalyylissä kutsutaan primaariseksi ja sekundaariseksi hyödyksi, on käännetty päälaellleen. "People often say that this or that person has not yet found himself. But the self is not something one finds, it is something one creates." Tämä on ihan ihan pätevä perusteos, vaikka Haleyn ajattelu kehittyi melkoisesti myöhemmin: Strategies of psychotherapy : Haley, Jay, 1923-2007 : Free Download, Borrow, and Streaming : Internet Archive

Ratkaisukeskeisten mukaan taas syitä ei varsinaisesti tarvitse etsiä, kun vain pidetään yllä niitä mekanismeja, milloin ongelma ei ilmene. Ratkesin teoria on kuitenkin identtinen aikaisemman ongelmakeskeisen terapian kanssa, missä henkilön ja lähipiirin omat "parannusyritykset" itseasiassa pitävät ongelmaa yllä (yksinkertaisin esimerkki lienee agorafobia. Foobikko alkaa ahdistusta estääkseen välttää liian avoimia paikkoja, kunnes on lopulta alueen pikkuhiljaa supistuessa sulkeutunut omaan asuntoonsa. Potilaan parannuskeino on siis yhtä kuin hänen tautinsa.) Toisin kuin klassisissa näkemyksissä (esim. arkkityyppinen selitys, missä lapsen oire suojelee vanhempien avioliittoa), oireilla ei ole mitään sosiaalista funktiota. Henkilö(t) on yksinkertaisesti jumissa tietyissä käyttäytymistavoissa, mikä todellisuudessa aiheuttavat heidän vaikeutensa. Sinänsä on mielenkiintoista, miten malli on nykyään noussut niin suosituksi MT-työssä, kun teoria ei anna mitään normatiivista määritelmää mielenterveydelle tai oikealle käytökselle.

Sinänsä lyhyt-terapiassa asiakkaan ei tarvitse ymmärtää mitään syitä käyttäytymiselleen. Mm. Haley ja Watzlawick olivat jääräpäisesti sitä mieltä, ettei asioiden tiedostamisella ollut mitään tekemistä muutoksen kanssa, siitä oli jopa haittaa. "Tiedostaminen" tapahtuu vasta käyttäytymisen muutoksen jälkeen (osaltaan näin radikaali näkemys voidaan mielestäni nähdä miesten psykoanalyysin vastustamisen näkökulmasta). Useinhan noissa tapauskertomuksissa asiakkailla ei ole juurikaan käsitystä, miksi heitä todellisuudessa ohjeistetaan tekemään asia X.

Tämä on ehkä vähän OT, en varsinaisesti hoida parisuhdeongelmia, vaan kroonisia vaivoja. Sinänsä olisi mukava olla joku psyka tai terapia ketju, jos mielenkiintoa löytyy?

 

[amadeus]

Vaikka myös hankalista asioista puhuttaisiin avoimesti, ongelmia voi myös syntyä keskustelun dynamiikasta tai sitten siitä, mitä sen keskustelun jälkeen tapahtuu. Toinen osapuoli voi vaikka olla dominoiva besserwissermoottoriturpa, ja alistuva osapuoli katsoo parhaaksi vain nyökkäillä ja "olla samaa mieltä, olet oikeassa". Tai sitten sen puhumisen jälkeen mitään ei muutu, kunhan vain hetkellisesti päästettiin paineita ulos.

Tällaisissa tilanteissa neutraali pariterapeutti eli puheenjohtaja voi olla kovastikin hyödyksi.

Siinä on myös se hyöty, että se osaltaan estää "liittolaisten" värväämistä ystävä- ja sukulaispiiristä, kun on joku ulkopuolinen kolmas pyörä, kenen kanssa keskustella.Tuollainen triangulaatio ei ole hyväksi kenellekkään, erityisesti jos puolisot esim. alkavat kosiskelemaan omia lapsiaan puolelleen toista vanhempaa vastaan. Myös ystäväpiirissä voi syntyä melkoinen härdelli, jos kaverien tulee valita puolensa sopassa.

 

[kasa]

Siitä, mistä syitä kannattaa (lyhyt-terapian mukaan) etsiä, on tietysti monta mielipidettä. Klassisen näkökulman (Bateson, Haley, Erickson, Jackson) mukaan psykiatriset oireet ovat kommunikaatiota, keinoja joilla henkilö hallitsee omaa sosiaalista ympäristöään. Eli toisin kuin yksilöä korostavissa teorioissa, joissa "sairas" mieli tuottaa sairasta käytöstä traumojen/kemiallisen epätasapainon yms. pohjalta, nähdään omituisten/paradoksaalisten vuorovaikutus-suhteiden/kommunikaation tuottavan yksilölle sairaan mielen. Eli ne, mitä psykoanalyylissä kutsutaan primaariseksi ja sekundaariseksi hyödyksi, on käännetty päälaellleen. "People often say that this or that person has not yet found himself. But the self is not something one finds, it is something one creates." Tämä on ihan ihan pätevä perusteos, vaikka Haleyn ajattelu kehittyi melkoisesti myöhemmin: Strategies of psychotherapy : Haley, Jay, 1923-2007 : Free Download, Borrow, and Streaming : Internet Archive

Ratkaisukeskeisten mukaan taas syitä ei varsinaisesti tarvitse etsiä, kun vain pidetään yllä niitä mekanismeja, milloin ongelma ei ilmene. Ratkesin teoria on kuitenkin identtinen aikaisemman ongelmakeskeisen terapian kanssa, missä henkilön ja lähipiirin omat "parannusyritykset" itseasiassa pitävät ongelmaa yllä (yksinkertaisin esimerkki lienee agorafobia. Foobikko alkaa ahdistusta estääkseen välttää liian avoimia paikkoja, kunnes on lopulta alueen pikkuhiljaa supistuessa sulkeutunut omaan asuntoonsa. Potilaan parannuskeino on siis yhtä kuin hänen tautinsa.) Toisin kuin klassisissa näkemyksissä (esim. arkkityyppinen selitys, missä lapsen oire suojelee vanhempien avioliittoa), oireilla ei ole mitään sosiaalista funktiota. Henkilö(t) on yksinkertaisesti jumissa tietyissä käyttäytymistavoissa, mikä todellisuudessa aiheuttavat heidän vaikeutensa. Sinänsä on mielenkiintoista, miten malli on nykyään noussut niin suosituksi MT-työssä, kun teoria ei anna mitään normatiivista määritelmää mielenterveydelle tai oikealle käytökselle.

Sinänsä lyhyt-terapiassa asiakkaan ei tarvitse ymmärtää mitään syitä käyttäytymiselleen. Mm. Haley ja Watzlawick olivat jääräpäisesti sitä mieltä, ettei asioiden tiedostamisella ollut mitään tekemistä muutoksen kanssa, siitä oli jopa haittaa. "Tiedostaminen" tapahtuu vasta käyttäytymisen muutoksen jälkeen (osaltaan näin radikaali näkemys voidaan mielestäni nähdä miesten psykoanalyysin vastustamisen näkökulmasta). Useinhan noissa tapauskertomuksissa asiakkailla ei ole juurikaan käsitystä, miksi heitä todellisuudessa ohjeistetaan tekemään asia X.

Tämä on ehkä vähän OT, en varsinaisesti hoida parisuhdeongelmia, vaan kroonisia vaivoja. Sinänsä olisi mukava olla joku psyka tai terapia ketju, jos mielenkiintoa löytyy?

Osaisitko sanoo jotain vinkkiä siihen, että miten oppis tai uskaltais kohdata noita tunteitaan tai sitä pahaa oloa? Ite pakenen niin herkästi nettiin, peleihin, seksiin tai pornoon jne. Parisuhteessakin kun lämmäs nettipelin tulille ja kuulokkeet korville, niin tiesi että tunniks pääsi jotenkin pois siitä paskasta ilmapiiristä.

 

[amadeus]

Osaisitko sanoo jotain vinkkiä siihen, että miten oppis tai uskaltais kohdata noita tunteitaan tai sitä pahaa oloa? Ite pakenen niin herkästi nettiin, peleihin, seksiin tai pornoon jne. Parisuhteessakin kun lämmäs nettipelin tulille ja kuulokkeet korville, niin tiesi että tunniks pääsi jotenkin pois siitä paskasta ilmapiiristä.

En mielelläni ota kantaa näin pienillä tiedoilla sinusta. Kuitenkin hypoteettisilta asiakkailtani ensimmäisessä tapaamisessa pyrin saamaan tämänhetkisen ongelman sekä mahdollisen ratkaisun kuvaamisen konkreettisen käyttäytymisen tasolle. Eli en "hyväksy" mitään mielentiloihin tai -sairauksiin liittyviä kuvauksia ("olen ahdistunut", "mieheni on narsisti") tai epämääräisiä käytöksen kuvauksia ("emme osaa kommunikoida", "en ole löytänyt todellista minääni"). Tietenkään en sitä näin töksäytä, vaan keskustellessa yritän määritellä ja tarkentaa, mitä henkilö oikein haluaa todellisuudessa tapahtuvan ("Mitä sinulle tarkoittaa, kun et ole masentunut, mitä silloin teet/tapahtuu?", "mitä haluat miehesi sinulle tekevän, jotta ongelmanne on ratkaistu"). Konkreettinen maali on tärkeää jo senkin kannalta, että kumpikin osapuoli voi arvioida, edistyykö hoito vai ei. Persoonan kypsymistä, mielen tai "alitajunnan" muutoksia on mahdotonta arvioida, sitä tapahtuuko teko X (mitä ikinä se sitten asiakaalle onkaan) ei. Mikäli henkilö tarjoaa useampaa ongelmaa kerralla, kehoitan valitsemaan tärkeimmän ja palaamaan muihin myöhemmin (usein tähän ei ole edes tarvetta ellei henkilö ole kroonisesti "sairas", pahimman ongelman myötä muut ratkeavat itsestään ilman ulkopuolista apua). "Eli mitä elämässäsi tulisi tapahtua, jotta voimme lopettaa nämä tapaamiset?" on usein hyvä kysymys.

Spoileri: Huonohko esimerkki

Tähän sparraamiseen voi joskus mennä todella kauan. Minulla oli kerran asiakas jonka ongelmana oli "ujous". Sitten keskustelun aikana selvisi, että ujous tarkoittikin tälle henkilölle seurustelukumppanin puutetta. Ja, että ujous olisi voitettava ennenkuin kumppanin saaminen olisi mahdollista. Tämä ei varsinaisesti pidä paikkaansa, ujot ovat pariutuneet läpi historian ja nykyään internetin välityksellä yllättävän helpostikin. Henkilö kuitenkin uskoi, että on olemassa tila ujous, joka estää seksin/kumppanin saamisen. Tietty maallikkokin ymmärtää, että henkilön "ujous" (jo asiakkaan oman määritelmänsä perusteella) katoaa vasta panemalla. Asiakas oli kuin valmistautumassa inssiajoon pelkkiä dioja katsomalla; ikäänkuin täydellinen suoritus tulisi oppia ennen ajoharjoittelua. Näinkin yksinkertainen kognitiivinen ansa voi olla vaikea purkaa.

Tuota esimerkkisi "mykkäkoulua"/pakoilua saman katon alla en kyllä suosittele (ellei tietty ole muita toimivampi ratkaisu), yleensä tuo lisää toisen kyttäämistä ja eräänlaista peliä, jossa testataan kumpi leppyy aiemmin. Iso osa (erityisesti naisista) myös ahdistuu vielä enemmän, mikäli toinen on fyysisesti läsnä ilman kontaktia. Tässä on jo eräänlaisen noidankehän ainekset ilmassa. Jos on pakko päästä pois, ilmoittaa että menee pihasaunaan/ystävälle/sukulaiselle yms. kunhan tilanne rauhoittuu. Tietty pitää olla selvä, ettet painele vieraisiin mahdollisilla reissuilla.

Onko kellään mielenkiintoa tolle psyka/terapia keskustelulle muuten? oma lanka olisi kätevä, tätä keskustelua kuitenkin tarvitaan eri asioihin ja myös höyryjen päästämiseen.

 

[█ █ █ █ █]

Onko kellään mielenkiintoa tolle psyka/terapia keskustelulle muuten? oma lanka olisi kätevä, tätä keskustelua kuitenkin tarvitaan eri asioihin ja myös höyryjen päästämiseen.

On. Koska selvästi omaat ammattitaitoa, pistä ketju ihmeessä pystyyn. Oman analyysini perusteella voisi tosissaan olla monelle avuksi keskustella näistä asioista. Jo ihan sillä perusteella, että monet eivät edes tiedosta omaa terapiantarvettaan ja sitä, kuinka paljon oma elämä voisi parantua. Suurimmat rajoittavat tekijät ovat kuitenkin omia uskomuksia, jotka ovat todella irrationaalisia.

 

[amadeus]

On. Koska selvästi omaat ammattitaitoa, pistä ketju ihmeessä pystyyn. Oman analyysini perusteella voisi tosissaan olla monelle avuksi keskustella näistä asioista. Jo ihan sillä perusteella, että monet eivät edes tiedosta omaa terapiantarvettaan ja sitä, kuinka paljon oma elämä voisi parantua. Suurimmat rajoittavat tekijät ovat kuitenkin omia uskomuksia, jotka ovat todella irrationaalisia.

Mikä tälle ketjulle olisi sinun mielestäsi hyvä otsikko? Esim. masennus ketju on lähes pelkkää lääkekeskustelua, toki tietysti sekin on tarpeellista. Haluaisin kuitenkin (kuten varmaan sinäkin kirjoituksistasi päätellen) erilaistakin keskustelua, keskittyen psykologisiin tai sosiaalisiin "hoitoihin".

 

[Myrkky]

Mikä tälle ketjulle olisi sinun mielestäsi hyvä otsikko? Esim. masennus ketju on lähes pelkkää lääkekeskustelua, toki tietysti sekin on tarpeellista. Haluaisin kuitenkin (kuten varmaan sinäkin kirjoituksistasi päätellen) erilaistakin keskustelua, keskittyen psykologisiin tai sosiaalisiin "hoitoihin".

Tech Psykon vastaanotto tms, otsikonhan saa aina vaihdettua tai muokattua jos tarvetta tulee. Jotain tuollaista ehkä.

E: Terapian tarpeessa, tuli mieleen telkkarin epg:sta.

 

[kasa]

En mielelläni ota kantaa näin pienillä tiedoilla sinusta. Kuitenkin hypoteettisilta asiakkailtani ensimmäisessä tapaamisessa pyrin saamaan tämänhetkisen ongelman sekä mahdollisen ratkaisun kuvaamisen konkreettisen käyttäytymisen tasolle. Eli en "hyväksy" mitään mielentiloihin tai -sairauksiin liittyviä kuvauksia ("olen ahdistunut", "mieheni on narsisti") tai epämääräisiä käytöksen kuvauksia ("emme osaa kommunikoida", "en ole löytänyt todellista minääni"). Tietenkään en sitä näin töksäytä, vaan keskustellessa yritän määritellä ja tarkentaa, mitä henkilö oikein haluaa todellisuudessa tapahtuvan ("Mitä sinulle tarkoittaa, kun et ole masentunut, mitä silloin teet/tapahtuu?", "mitä haluat miehesi sinulle tekevän, jotta ongelmanne on ratkaistu"). Konkreettinen maali on tärkeää jo senkin kannalta, että kumpikin osapuoli voi arvioida, edistyykö hoito vai ei. Persoonan kypsymistä, mielen tai "alitajunnan" muutoksia on mahdotonta arvioida, sitä tapahtuuko teko X (mitä ikinä se sitten asiakaalle onkaan) ei. Mikäli henkilö tarjoaa useampaa ongelmaa kerralla, kehoitan valitsemaan tärkeimmän ja palaamaan muihin myöhemmin (usein tähän ei ole edes tarvetta ellei henkilö ole kroonisesti "sairas", pahimman ongelman myötä muut ratkeavat itsestään ilman ulkopuolista apua). "Eli mitä elämässäsi tulisi tapahtua, jotta voimme lopettaa nämä tapaamiset?" on usein hyvä kysymys.

Spoileri: Huonohko esimerkki

Tähän sparraamiseen voi joskus mennä todella kauan. Minulla oli kerran asiakas jonka ongelmana oli "ujous". Sitten keskustelun aikana selvisi, että ujous tarkoittikin tälle henkilölle seurustelukumppanin puutetta. Ja, että ujous olisi voitettava ennenkuin kumppanin saaminen olisi mahdollista. Tämä ei varsinaisesti pidä paikkaansa, ujot ovat pariutuneet läpi historian ja nykyään internetin välityksellä yllättävän helpostikin. Henkilö kuitenkin uskoi, että on olemassa tila ujous, joka estää seksin/kumppanin saamisen. Tietty maallikkokin ymmärtää, että henkilön "ujous" (jo asiakkaan oman määritelmänsä perusteella) katoaa vasta panemalla. Asiakas oli kuin valmistautumassa inssiajoon pelkkiä dioja katsomalla; ikäänkuin täydellinen suoritus tulisi oppia ennen ajoharjoittelua. Näinkin yksinkertainen kognitiivinen ansa voi olla vaikea purkaa.

Tuota esimerkkisi "mykkäkoulua"/pakoilua saman katon alla en kyllä suosittele (ellei tietty ole muita toimivampi ratkaisu), yleensä tuo lisää toisen kyttäämistä ja eräänlaista peliä, jossa testataan kumpi leppyy aiemmin. Iso osa (erityisesti naisista) myös ahdistuu vielä enemmän, mikäli toinen on fyysisesti läsnä ilman kontaktia. Tässä on jo eräänlaisen noidankehän ainekset ilmassa. Jos on pakko päästä pois, ilmoittaa että menee pihasaunaan/ystävälle/sukulaiselle yms. kunhan tilanne rauhoittuu. Tietty pitää olla selvä, ettet painele vieraisiin mahdollisilla reissuilla.

Onko kellään mielenkiintoa tolle psyka/terapia keskustelulle muuten? oma lanka olisi kätevä, tätä keskustelua kuitenkin tarvitaan eri asioihin ja myös höyryjen päästämiseen.

Jees ketjua pystyyn vaan, vakuutit ainakin mut.

 

[A_J]

Siitä, mistä syitä kannattaa (lyhyt-terapian mukaan) etsiä, on tietysti monta mielipidettä. Klassisen näkökulman (Bateson, Haley, Erickson, Jackson) mukaan psykiatriset oireet ovat kommunikaatiota, keinoja joilla henkilö hallitsee omaa sosiaalista ympäristöään. Eli toisin kuin yksilöä korostavissa teorioissa, joissa "sairas" mieli tuottaa sairasta käytöstä traumojen/kemiallisen epätasapainon yms. pohjalta, nähdään omituisten/paradoksaalisten vuorovaikutus-suhteiden/kommunikaation tuottavan yksilölle sairaan mielen.

Mitkä olisivat tällaisia psykiatrisia oireita? En siis tiedä asian ympäriltä juuri mitään, mutta minusta mielen kenttä näyttää aika laajalta: esim. masennus, ahdistus, ADHD, Asperger, pakko-oireisuus, fobiat, addiktiot jne. - osalla noista käsittääkseni nähdään olevan fysiologinen perusta ja ovat ymmärtääkseni diagnosoitavia sairauksia, jotkin sitten ehkä enemmän "oireita". Ovatko viittamasi oireet jossain laatikossa tai jotenkin rajattu joukko?

 

[█ █ █ █ █]

Don’t Tell Me What to Do!

Tämä kannattaa pitää mielessä, mikäli pitkä ja onnellinen suhde on tähtäimessä. On valitettavan yleistä, että parit ovat totaalisen kuutamolla siitä, minkä tyyppistä tukea toinen preferoi. Emotionaalinen tuki ja ymmärrys olisi hyvä tulla ensimmäisenä. Tämän jälkeen toinen on myös vastaanottavampi informatiiviselle tuelle.

 

[ReliQ]

Melkeinpä vielä tärkeämpää on tajuta, että kumppani ei voi olla ainoa tuen lähde. Tietenkin perustaidot pitää olla molemmissa, mutta en mä esimerkiksi kykene antamaan sellaista emotionaalista tukea kuin aina olisi tarpeen, koska mun aivot toimivat niin vahvasti informatiivisen tuen puolella.

 

[Jurppii]

Toi on moka, johon on helppo sortua. Itse alan aina ratkomaan toisen ongelmia ja sitten tulee se "hittoako näitä kotiin kannat ratkottavaksi" vaihe kun pitäis tajuta, että toinen vaan purki tunteitaan eikä kaivannut mitään road mappia. Samaa toki tulee tehtyä foorumeillakin. Onneksi täällä on tuo vitutusketju, mihin purettuja murheita ei sen kummemmin tule edes mieleen lähteä ratkomaan

 

[Elspeth]

^

Guilty as charged myös.

Kyllä itse näen, että miehenä olen ongelmanratkaisuhaluinen. Olen saanut myös exältä erossa kuittia, että "sun pitäis kuunnella enemmän eikä keksiä ratkaisuja!" - osaan kyllä tarjota ns. emotionaalista tukea, mutta kun neiti selittää sylissä ongelmistaan koulussa, tulee omien opiskelukokemusten mukaan heti mieleen ehdotuksia, ja niitä on vaikea pitää sisällään. Silloinkin olisi auttanut, jos olisi toimittu kuten tuossa artikkelissa, ja neiti vain ilmaissut, että haluaa purkaa tunteitaan ilman ratkaisuja.

Tosin mielestäni naiselta on epäreilua katsoa miehen viaksi sitä, että tämä tarjoaa ratkaisuja. Se on vain perustyyli varmaan suurimmalla osalla kaksilahkeisista - silloin pitää vain ilmaista tarkemmin, mitä haluaa.

Onneksi olin jo itse aiemmin päättänyt, että ko. nainen saisi lähteä, joten oli helppo kuunnella, kun nainen halusi erota, ja jättää mieleen nuo jutut. Varmaan häntä emotionaalisesti ketutti, kun minusta ei tullut eron hetkellä emotionaalista vastetta; mielessä oli jo viikonlopun baarireissu, kilikili rai-rai.

 

[█ █ █ █ █]

Melkeinpä vielä tärkeämpää on tajuta, että kumppani ei voi olla ainoa tuen lähde. Tietenkin perustaidot pitää olla molemmissa, mutta en mä esimerkiksi kykene antamaan sellaista emotionaalista tukea kuin aina olisi tarpeen, koska mun aivot toimivat niin vahvasti informatiivisen tuen puolella.

Ei tietenkään. Läheisriippuvuus suhteessa on yksi ennakkoasetelma huonolle tulevaisuudelle. Monesti erot pitkissä suhteissa tuleekin siitä, että ollaan kasvettu liikaa yhteen eikä omaa elämää enää suhteen ulkopuolella ole. Tästä on sitten helppo projektoida syiden olevan toisessa, vaikka ongelmat onkin todellisuudessa suhteen ulkopuolella omassa elämässä.

Voit kuitenkin kehittää taitojasi ja pyrkiä tukemaan toista. Validointi ei tarvitse muuta kuin kuuntelua ja vaikkapa asian toistelua. Osoitat siis kuuntelevasi, vaikka todellisuudessa olisitkin asiasta eri mieltä. Miehet ovat tyypillisesti enemmän juurikin fiksereitä, mutta ei se estä kuuntelua.

Toi on moka, johon on helppo sortua. Itse alan aina ratkomaan toisen ongelmia ja sitten tulee se "hittoako näitä kotiin kannat ratkottavaksi" vaihe kun pitäis tajuta, että toinen vaan purki tunteitaan eikä kaivannut mitään road mappia. Samaa toki tulee tehtyä foorumeillakin. Onneksi täällä on tuo vitutusketju, mihin purettuja murheita ei sen kummemmin tule edes mieleen lähteä ratkomaan

Näinhän se kieltämättä monesti eskaloituu ja siitä voi seurata riitä, joka on omiaan ajamaan asetelmaa pidemmälle siitä, ettei toinen kuuntele.

 

[Cereal killah]

Ihan hyvä juttu mutta tuo viimeinen kappale ("“Would you like me to suggest solutions? Or just understand your feelings?”) kuulostaa aivan äärimmäisen vammaiselta, ikään kuin mies olisi jokin robotti joka ei tajua mistään mitään. Jos pitää kysyä että "haluatko että ymmärrän tunteitasi" niin siinä kohtaa se peli on jo menetetty ainakin sen tapauksen osalta ja varmaan muutenkin. Toki jos suhteen molemmat osapuolet on samanlaisia vajakkeja, niin sitten varmaan voi puhua keskenään tosi onnellisesti tuollaista tekoäly-kieltä.

 

[Myrkky]

Mitäpä eron jälkeen. No alussa vitutti ja denial vaihe. Kohta kun asiasta on syyskuussa jo vuosi aikaa, niin... ihan hemmetin kivaa, aikaa otti, mutta nyt exän kamat on lähes kaikki poissa, mä pakkaan loput säkkeihin ja se hakee ja tekee niillä mitä lystää. Kämpän oon laittanut uusiksi oman maun mukaan, lukot vaihdettu, oppinut laittamaan ruokaa. Siivoan säännöllisesti ja pidän paikat järjestyksessä. Toki on vielä paljon tekemättä, mutta asia kerrallaan miten Itseä huvittaa.

En kyllä kaipaa entisiä aikoja ollenkaan, enkä edes ajattele enää miten ennen piti olla tai mitä joku muu olisi mieltä tekemisistä. Se on tää vapaus

 

[Lego kuningas]

Miten sitä emotionaalista tukea annetaan? Itse olen niin ratkaisukeskeinen, että on todella hankala samaistua kun toinen tunteitaan purkaa. Heti alkaa rattaat raksuttaa kuinka ongelman voisi ratkaista. Vaikka tunnistaisikin että henkistä tukea tässä ollaan vailla eikä ratkaisuja niin miten sitä annetaan? Joku "kyllä se siitä" tuntuu vastauksena niin lattealta ja kaukaiselta että hankala uskoa että tuollainen olisi haluttu vastaus ja johtaisi mihinkään hyvään.

 

[Jurppii]

Miten sitä emotionaalista tukea annetaan? Itse olen niin ratkaisukeskeinen, että on todella hankala samaistua kun toinen tunteitaan purkaa. Heti alkaa rattaat raksuttaa kuinka ongelman voisi ratkaista. Vaikka tunnistaisikin että henkistä tukea tässä ollaan vailla eikä ratkaisuja niin miten sitä annetaan? Joku "kyllä se siitä" tuntuu vastauksena niin lattealta ja kaukaiselta että hankala uskoa että tuollainen olisi haluttu vastaus ja johtaisi mihinkään hyvään.

Olen oppinut, että pitkälti se ihan pelkkä kuunteleminen riittää. Se on vähän kuin miehillä vitutuksen purkaminen jossain kaljatuopin äärellä. Kun avautuu, että vittu kun pomo vituttaa niin ei siinä välttämättä jaksa alkaa kuuntelemaan kun kaverit alkaa analysoimaan omaa ja pomon välistä vuorovaikutusta ja miettiä tapoja korjata omaa toimintaa tai muuta. Joskus vaan tekee hyvää päästellä höyryjä mutta se pitäis just olla kummallekin silloin selvää, että nyt ei ole mikään brainstormaus menossa.

 

[jipsu]

Miten sitä emotionaalista tukea annetaan? Itse olen niin ratkaisukeskeinen, että on todella hankala samaistua kun toinen tunteitaan purkaa. Heti alkaa rattaat raksuttaa kuinka ongelman voisi ratkaista. Vaikka tunnistaisikin että henkistä tukea tässä ollaan vailla eikä ratkaisuja niin miten sitä annetaan? Joku "kyllä se siitä" tuntuu vastauksena niin lattealta ja kaukaiselta että hankala uskoa että tuollainen olisi haluttu vastaus ja johtaisi mihinkään hyvään.

On läsnä ja on pääosin hiljaa.

 

[█ █ █ █ █]

Kuuntelu on se tärkein tekijä emotionaalisen tuen antamisessa. Jos haluat vielä tuoda kuunteluasi aktiivisemmaksi, voit analysoida tilannetta hieman, sekä yksinkertaisesti toistaa toisen kokemia tunteita. Esimerkkinä vaikkapa "on kyllä tosi ikävää kun XYZ", johon vastaat "ymmärrän, varmasti on todella ikävää" -tyyppisesti. Tämän autenttinen toteuttaminen on taito, joten se vaatii opettelua. Älä kuitenkaan tee sitä virhettä, että lähdet kyseenalaistamaan toisen tunteita, vaikka ne sinusta tuntuisivat miten hölmöiltä tahansa.

Jos huomaat toisen olevan allapäin, älä kysy "mikä sulla on?" -tyyppisiä kysymyksiä, vaan totea "Vaikutat olevan allapäin. Minulle voi puhua, jos siltä tuntuu" ja jätä asia sikseen. Ensimmäinen voi tuntua helposti syyttävältä ja vähättelevältä, vaikka se ei olisikaan tarkoitus. Melko tyypillisiä kommunikaatio-ongelmia suhteissa. Ajan kanssa nämäkin asiat oppii ja suhde paranee.

 

[Egsise]

Onko täällä jengi käynyt pariterapiassa suhteen rakoillessa?

Joo tuli minun aloitteestani sitäkin kokeiltua, ei se muuhun auttanut kuin siihen että sain uskoteltua itselleni että ihan aikusten oikeesti yritin pitää suhteen kasassa.
13v ja lopulta lähdin kävelemään, päivääkään ei ole kaduttanut mutta ei ole mennyt päivääkään etten ikävöisi lapsia jotka ylläri ylläri jäivät ex-vaimolle.
Aivan sama rahalle ja omaisuudelle, se tunne kun pääsee eroon vääränlaisesta ihmisestä on korvaamaton.

 

[Trotor]

Ettei tulisi sellaista kuvaa että ne lapset AINA jää äidille niin minun erotessa 17v avioliitosta lapset jäivät yhteishuoltoon ja nimellisesti minulle. Minua ei myöskään yritetty ryöstää rahallisesti tyhjiin. Olemme käyneet ennaltaehkäisevästi pariterapiassa nykyisen kumppanin kanssa - ihan mielenkiintoista välillä turvallisessa ympäristössä puhua asioista. Tarkoitan siis että voi ottaa esille ne sellaiset hankalat asiat toisesta/itsestä/parisuhteesta jotka ehkä muutoin ilmitullessaan johtaisivat riitaan. Ehkä kaikilla ei näitä ole, mutta kriisiparisuhteissa varmasti.

 

[Egsise]

Ettei tulisi sellaista kuvaa että ne lapset AINA jää äidille....

Ei tietenkään aina, eiköhän se ihan tilastotieto ole että 80%:lla erolapsista lähivanhempana on äiti.
Oli muuten aika hyvä kannustin itselle kun patistin ex-vaimoa parisuhdeterapiaan.

 

[pyki]

On tässä myös toisen osapuolen kanssa puhuttu mutta tuntuu siltä että omia ajatuksia ja tuntemuksia on pakko kirjoittaa myös anonyymisti esille jos jollakin sattuisi olemaan omakohtaisia kokemuksia.

Tuntuuko kenelläkään muulla että yksin on vain parempi olla? Voi tehdä mitä itse haluaa, päättää mitä sieltä Netflixistä, Youtubesta tai telkkarista katsoo, mitä syödään/syön tai mikä on päivän ohjelma? Jotenkin on vain vahvistunut tunne että vaikka tässä yhteen muutettaisiin niin haluaisin säilyttää oman asunnon, tai yhteisen asunnon pitäisi olla niin iso, että minulla olisi tarvittaessa aina oma tila johon voisin vetäytyä. Ei sen takia että en viihtyisi toisen kanssa mutta tarvitsen todella paljon omaa aikaa ja tilaa. Välillä tuntuu ahdistavalta olla päivittäin tekemisissä ihan vain whatsappin välityksellä kun en halua päivystää puhelin kädessä mitä toisella on asiaa ja ilta menee keskustellessa turhanpäiväisistä asioista. Minkä takia joka päivä täytyy olla perillä mitä tapahtuu?

Viihdyn kyllä loistavasti silloin kun olemme viettämässä yhteistä aikaa mutta jos olemme pidempiä aikoja (vaikkapa viikonlopun) yhdessä niin toisen tavat vain alkavat ärsyttää. En siedä syömisen ääniä tai sitä ettei siivota heti omia jälkiään, esimerkiksi tiskata käytettyjä astioita tai edes huuhdella niistä suurimpia ruuan jämiä. Olenko minä vain sellainen että on parempi olla yksin vai onko tuo jotenkin "sairasta" miten tykkään tehdä ja hoitaa asioita? En halua olla vähän väliä kertomassa että tykkään hänestä tai muutenkaan mitään imellettyä tarinaa mutta vaikka hän tietää tämän, niin saan aika säännöllisesti kysymyksiä että vieläkö tykkään hänestä, no tykkään. Hän kun on sanonut jo että rakastaa minua mutta minulla ei vielä ole samanlaisia tunteita, niin tuntuu vähän painostavalta. Enkö minä sitten rakastukaan enää?

Pahoittelut jos jää sekavan oloiseksi, ei tästä varmaan kokonaiskuvaa saa mutta sain kuitenkin itselleni jo paremman olon kun kirjoitin.

 

[punaparoni]

On tässä myös toisen osapuolen kanssa puhuttu mutta tuntuu siltä että omia ajatuksia ja tuntemuksia on pakko kirjoittaa myös anonyymisti esille jos jollakin sattuisi olemaan omakohtaisia kokemuksia.

Tuntuuko kenelläkään muulla että yksin on vain parempi olla? Voi tehdä mitä itse haluaa, päättää mitä sieltä Netflixistä, Youtubesta tai telkkarista katsoo, mitä syödään/syön tai mikä on päivän ohjelma? Jotenkin on vain vahvistunut tunne että vaikka tässä yhteen muutettaisiin niin haluaisin säilyttää oman asunnon, tai yhteisen asunnon pitäisi olla niin iso, että minulla olisi tarvittaessa aina oma tila johon voisin vetäytyä. Ei sen takia että en viihtyisi toisen kanssa mutta tarvitsen todella paljon omaa aikaa ja tilaa. Välillä tuntuu ahdistavalta olla päivittäin tekemisissä ihan vain whatsappin välityksellä kun en halua päivystää puhelin kädessä mitä toisella on asiaa ja ilta menee keskustellessa turhanpäiväisistä asioista. Minkä takia joka päivä täytyy olla perillä mitä tapahtuu?

Viihdyn kyllä loistavasti silloin kun olemme viettämässä yhteistä aikaa mutta jos olemme pidempiä aikoja (vaikkapa viikonlopun) yhdessä niin toisen tavat vain alkavat ärsyttää. En siedä syömisen ääniä tai sitä ettei siivota heti omia jälkiään, esimerkiksi tiskata käytettyjä astioita tai edes huuhdella niistä suurimpia ruuan jämiä. Olenko minä vain sellainen että on parempi olla yksin vai onko tuo jotenkin "sairasta" miten tykkään tehdä ja hoitaa asioita? En halua olla vähän väliä kertomassa että tykkään hänestä tai muutenkaan mitään imellettyä tarinaa mutta vaikka hän tietää tämän, niin saan aika säännöllisesti kysymyksiä että vieläkö tykkään hänestä, no tykkään. Hän kun on sanonut jo että rakastaa minua mutta minulla ei vielä ole samanlaisia tunteita, niin tuntuu vähän painostavalta. Enkö minä sitten rakastukaan enää?

Pahoittelut jos jää sekavan oloiseksi, ei tästä varmaan kokonaiskuvaa saa mutta sain kuitenkin itselleni jo paremman olon kun kirjoitin.

Lyhyesti: jos nyt on jo ongelmia sietää toisen seuraa, ei se todellakaan helpommaksi muutu saman katon alla.

 

[pyki]

Lyhyesti: jos nyt on jo ongelmia sietää toisen seuraa, ei se todellakaan helpommaksi muutu saman katon alla.

Sepä se, sama toistuu kaikkien kanssa oli suhdetta sitten takana vuosi, kaksi tai kolme. Tuntuu epäreilulta toista kohtaan että hän vain odottaa milloin minä puhallan pelin poikki. Jokaisen suhteen jälkeen tuntuu että nyt olen mennyt ihmisenä eteenpäin ja tiedän miten asiat pitäisi hoitaa. Lopputuloksena on että yritän päättää suhteen hyvissä väleissä ja päädyn taas olemaan yksin. Olen hetken ajan tyytyväinen vallitsevaan tilanteeseen mutta sen jälkeen "lähden takaisin markkinoille" ja päädyn parisuhteeseen, jossa en ole täysillä onnellinen vaikka kaikki näyttää ulkoisesti täydelliseltä.

 

[pyki]

Tämä kysymys nousee varmaan jokaisella mieleen jossain vaiheessa suhdetta. Ja se on ihan olennainen kysymys.

Jotta parisuhde tuntuu mielekkäältä, sen pitää toimia kumpaankin suuntaan: siitä pitää saada jotain, ja sen pitää tuntua siltä, että siihen haluaa itse panostaa.

Olen aika otettu näin kattavasta vastauksesta. Sait minut kyllä ajattelemaan tätä koko hommaa ihan jokaisella solullani uudestaan. Välillä tuntuu että rakastan tyttöystävääni mutta toisaalta välilä ärsyttää hänen toimensa. Hän on sen r-sanan jo sanonut ja nyt se paine on minulla. Pidän parisuhteesta mutta toisaalta rakastan sitä tunnetta kun pääsee töistä kotiin ja voi tehdä mitä huvittaa. Vaikea selittää mutta yksin oleminen on vain "se jokin".

 

[Erkki_erikeepperi]

Pidän parisuhteesta mutta toisaalta rakastan sitä tunnetta kun pääsee töistä kotiin ja voi tehdä mitä huvittaa. Vaikea selittää mutta yksin oleminen on vain "se jokin".

Mä olen ratkaissut tämän ongelman aina siten, että asun erilläni naisistani, eikä olla nähty mitenkään päivittäin tai edes joka toinen päivä.. Usein on välimatkaakin ollut jonkin verran.

Ja jossei seksi olisi tärkeä juttu, niin voisin pärjätä vaikka kokonaan ilmankin naisia. Toisaalta jossei seksi olisi tärkeä juttu, niin olisi entistä helpompaa löytää luonteeltaan yhteensopiva nainen noin muuten.

Sehän tässä on jännä nähdä, miten käy jatkossa kun ikääntyy, hormonitoiminta hiipuu, eikä enää seksikään kiinnosta entiseen malliin. Saattaa käydä niin, että viihtyy yksinäisenä setämiehenä ihan hyvin... Hommaa vaikka kiikkustuolin ja muistelee vanhoja aikoja ja seikkailuja. Aikoja, jotka eivät enää koskaan palaa.

 

[Cereal killah]

Olen aika otettu näin kattavasta vastauksesta. Sait minut kyllä ajattelemaan tätä koko hommaa ihan jokaisella solullani uudestaan. Välillä tuntuu että rakastan tyttöystävääni mutta toisaalta välilä ärsyttää hänen toimensa. Hän on sen r-sanan jo sanonut ja nyt se paine on minulla. Pidän parisuhteesta mutta toisaalta rakastan sitä tunnetta kun pääsee töistä kotiin ja voi tehdä mitä huvittaa. Vaikea selittää mutta yksin oleminen on vain "se jokin".

Sitä rakastaa tai ei rakasta, ei se ole mitään sellaista että välillä ehkä melkein tuntuu siltä tai että sitä voisi jotenkin väkinäisesti puristaa ulos. Sinä siis et rakasta (häntä) ja mihinkä se siitä noilla spekseillä muuttuisi? Tietysti jos kumpikin siitä huolimatta saa siitä suhteesta tarpeeksi niin voihan sitä jonkin aikaa ylläpitää, mutta ei nyt ainakaan lapsia kannata sekoittaa tuohon kuvioon.

 

[Ihime]

On tässä myös toisen osapuolen kanssa puhuttu mutta tuntuu siltä että omia ajatuksia ja tuntemuksia on pakko kirjoittaa myös anonyymisti esille jos jollakin sattuisi olemaan omakohtaisia kokemuksia.

Tuntuuko kenelläkään muulla että yksin on vain parempi olla? Voi tehdä mitä itse haluaa, päättää mitä sieltä Netflixistä, Youtubesta tai telkkarista katsoo, mitä syödään/syön tai mikä on päivän ohjelma? Jotenkin on vain vahvistunut tunne että vaikka tässä yhteen muutettaisiin niin haluaisin säilyttää oman asunnon, tai yhteisen asunnon pitäisi olla niin iso, että minulla olisi tarvittaessa aina oma tila johon voisin vetäytyä. Ei sen takia että en viihtyisi toisen kanssa mutta tarvitsen todella paljon omaa aikaa ja tilaa. Välillä tuntuu ahdistavalta olla päivittäin tekemisissä ihan vain whatsappin välityksellä kun en halua päivystää puhelin kädessä mitä toisella on asiaa ja ilta menee keskustellessa turhanpäiväisistä asioista. Minkä takia joka päivä täytyy olla perillä mitä tapahtuu?

Viihdyn kyllä loistavasti silloin kun olemme viettämässä yhteistä aikaa mutta jos olemme pidempiä aikoja (vaikkapa viikonlopun) yhdessä niin toisen tavat vain alkavat ärsyttää. En siedä syömisen ääniä tai sitä ettei siivota heti omia jälkiään, esimerkiksi tiskata käytettyjä astioita tai edes huuhdella niistä suurimpia ruuan jämiä. Olenko minä vain sellainen että on parempi olla yksin vai onko tuo jotenkin "sairasta" miten tykkään tehdä ja hoitaa asioita? En halua olla vähän väliä kertomassa että tykkään hänestä tai muutenkaan mitään imellettyä tarinaa mutta vaikka hän tietää tämän, niin saan aika säännöllisesti kysymyksiä että vieläkö tykkään hänestä, no tykkään. Hän kun on sanonut jo että rakastaa minua mutta minulla ei vielä ole samanlaisia tunteita, niin tuntuu vähän painostavalta. Enkö minä sitten rakastukaan enää?

Pahoittelut jos jää sekavan oloiseksi, ei tästä varmaan kokonaiskuvaa saa mutta sain kuitenkin itselleni jo paremman olon kun kirjoitin.

Olen aina arvostanut omaa aikaa todella paljon ja yleensä paras hetki kaikissa illanistujaisissa tms. on ollut kun on päässyt kotiin, vaikka kuinka hauskaa on ollut. Itsellä oli monessa suhteessa juurikin tätä ja kuvittelin että olin "rakastunut" ja minussa on jokin asetus väärin, kun kuitenkin aina se oma aika tuntui tärkeämmältä ja halusi "pakoon" välillä ihan omaan rauhaan, vaikka kaikki oli periaatteesa hyvin ja hauskaa oli.
Tilanne muuttui nyt sitten nykyisen puolison kanssa. Tajusin melkein heti alusta asti että se mitä aikasemmin olin kuvitellut "rakkaudeksi", olikin vain ihastusta. Tämän ihmisen kanssa on ihan eri fiilikset ja varsinkin alussa ei omaa aikaa juuri osannut edes haikailla, sitä meni niin ruusuisessa pumpulissa. Aika nopeaa muutettiinkiin yhteen, oikeastaan olosuhteiden ja käytännöllisyyden takiakkin, mutta arki lähti luistamaan todella hyvin. Hieman ehkä auttoi että itse teen normi 8-16 hommia ja puoliso silloin ilta hommia niin omaa aikaa löytyi väkisinkin.
Nyt kun on mennyt muutama vuosi etenpäin, tullut juuri lapsikin ja arki ns. tasoittunut ei edelleenkään tule mieleen että olisi mukavampaa yksin. Toki vauva arjen keskellä tulee välillä pientä ahdistusta kun ei omaa aikaa juuri löydy, mutta tästäkin ollaan keskusteltu ja yritetään järjestää molemmille sitä omaa aikaa aina välillä kun on mahdollista.

Eli mikä itsellä "auttoi vaivaan" oli yksinkertaisesti se että osui oikea ihminen kohdalle, jonka kanssa synkkasi niin hyvin ja johon sai niin hyvän yhteyden että oli hauskempaa kahdestaan kuin yksin! Toki yhteinen sairas huumorin taju, elokuva/tv sarja maku auttaa kovasti niin ei hirveästi tarvi tapella mitä Netflixistä katsotaan jne.

 

[Jurppii]

Kaikkeen myös tottuu, sekä yhdessä asumiseen, että vaikkapa sinkkuiluun. Ihan liiaksikin. Pahimmillaan on sitten ns. parisuhdekelvoton kun ei enää osaa olla toisen kanssa kun tarvitsee omat vapautensa aina ja kaikkialla. Ei se yhteen muutto ihan helppoa ollut ekalla eikä tokallakaan kerralla mutta silti lopulta hyvä juttu.

Jos tuntuu ihan mahdottomalta niin saattaa olla, ettei se toinen vaan ole kovin tärkeä vaan vain joku. Etenkin jos nyt ei edes ole valmis mitään tunteita myöntämään.

 

[█ █ █ █ █]

Rakkaus ei ole tunne, vaan valinta. Jos ei rakkautta ole valmis myöntämään, on joko liian alussa tai yksinkertaisesti ei ole tarpeeksi kiintynyt toiseen. Tapahtuu monesti esim. laastarisuhteissa, joissa vain korvataan edellisen puute uudella. Toki näissäkin voidaan se sanoa täysin merkityksettömästi. Mielestäni ensimmäisen vuoden sisällä heitetyt rakastan sinua -kommentit eivät tavallaan merkkaa juuri mitään, kun kansankielellä "arki ei ole vielä koittanut", ts. suhde vaikuttaa vielä pitkälti aivokemiatasolla.

Tuon Whatsappailun ymmärrän täysin. Eipä sitä itsekään enää +30v:nä oikein ymmärrä jatkuvaa viestittelyä varsinkaan suhteen alussa ja todennäköisesti myöhemminkin tulee lähinnä ostoksia tjms. suunnitelmia, eikä mitään erityisempiä ihkuviestejä, pl. erityiskeissit - pysyy siinäkin se hohto yllä. Vakuuttelun tarve taas kielii itseluottamuksen puutoksesta ja ymmärrän senkin olevan todella painostavaa.

Oletko miettinyt, että vaihtuisiko tilanne, jos kumppanisi tilalla olisi joku toinen? Onko oman tilan arvostus siis jotenkin riippuvainen juuri hänestä? Suu auki mussuttamisesta pitää kyllä kohteliaasti huomauttaa, koska se ei ole lähtökohtaisesti yleisestikään mikään kovin nätti tapa, eikä sen korjaaminen tuota suuria haasteita. Ärsyyntyminen tiskejen jätöstä myöhemmälle ajankohdalle kuulostaa hieman yliampuvalta, jos tiskit kuitenkin tulee tehtyä normaalissa aikavälissä. Eikai kukaan nyt jäätäviä tiskivuorikertymiä hirveästi arvosta. Nämä ovat tälläisiä tyypillisiä epätäydellisyyksiä, joita suhteessa pitää sietää. Suhteessa joutuu kuitenkin tekemään paljon kompromisseja.

Jos olet oikeasti sitä mieltä, että viihdyt yksin paljon enemmän kuin toinen, pitää tästä asiasta kommunikoida ja tehdä selväksi, ettei asia muutu. Ihmiset ovat aivan uskomattoman naiiveja ja uskovat omiin päässäluotuihin fantasioihin täysin sokeasti. "Voi, kun toi Pena on tosi mukava ja kohtelee mua hyvin. Sillä on nyt vaan vähän huolia, kun juo alkoholia kellonympäri 365 päivää vuodessa, mutta kyllä se siitä vielä tokenee" "Toi Tiina on kyllä ihana. Se on kaks vuotta ollut työttömänä eikä se ees hae töitä, kun uhriutuu totaalisesti kaikesta, mutta kyllä se kohta siitä" näin kärjistettyinä esimerkkeinä. Tehdä siis selväksi, ettei asia muutu siitä hänelle "otollisempaan" suuntaan, jolloin hän ymmärtää ehkä paremmin, minkä kompromissin joutuu kanssasi tekemään ja täten rakastaa sinua juuri sellaisena kuin sinä olet nyt, eikä rakasta sinusta rakentamaansa tulevaisuuden fantasiakuvaa. Toki asiat voi parantua, mutta rakkauden asettaminen oletukselle X on todella heikko lähtökohta.

Pahoittelut vähän sekavasta viestistä. Pääasia on kuitenkin itse tutkia tilannetta tarkasti ja myöntää itsellensä ne syyt. Parisuhteessa on kuitenkin aina kaksi osapuolta, joten kannattaa myös punnita ratkaisuun mukaan se toinen - jos tuntee, ettei pysty kiintymään tulevaisuudessakaan, kannattaa toinen päästää pois pienemmillä kivuilla.

 

[Ihime]

Rakkaus ei ole tunne, vaan valinta. Jos ei rakkautta ole valmis myöntämään, on joko liian alussa tai yksinkertaisesti ei ole tarpeeksi kiintynyt toiseen. Tapahtuu monesti esim. laastarisuhteissa, joissa vain korvataan edellisen puute uudella. Toki näissäkin voidaan se sanoa täysin merkityksettömästi. Mielestäni ensimmäisen vuoden sisällä heitetyt rakastan sinua -kommentit eivät tavallaan merkkaa juuri mitään, kun kansankielellä "arki ei ole vielä koittanut", ts. suhde vaikuttaa vielä pitkälti aivokemiatasolla.

Tuon Whatsappailun ymmärrän täysin. Eipä sitä itsekään enää +30v:nä oikein ymmärrä jatkuvaa viestittelyä varsinkaan suhteen alussa ja todennäköisesti myöhemminkin tulee lähinnä ostoksia tjms. suunnitelmia, eikä mitään erityisempiä ihkuviestejä, pl. erityiskeissit - pysyy siinäkin se hohto yllä. Vakuuttelun tarve taas kielii itseluottamuksen puutoksesta ja ymmärrän senkin olevan todella painostavaa.

Oletko miettinyt, että vaihtuisiko tilanne, jos kumppanisi tilalla olisi joku toinen? Onko oman tilan arvostus siis jotenkin riippuvainen juuri hänestä? Suu auki mussuttamisesta pitää kyllä kohteliaasti huomauttaa, koska se ei ole lähtökohtaisesti yleisestikään mikään kovin nätti tapa, eikä sen korjaaminen tuota suuria haasteita. Ärsyyntyminen tiskejen jätöstä myöhemmälle ajankohdalle kuulostaa hieman yliampuvalta, jos tiskit kuitenkin tulee tehtyä normaalissa aikavälissä. Eikai kukaan nyt jäätäviä tiskivuorikertymiä hirveästi arvosta. Nämä ovat tälläisiä tyypillisiä epätäydellisyyksiä, joita suhteessa pitää sietää. Suhteessa joutuu kuitenkin tekemään paljon kompromisseja.

Jos olet oikeasti sitä mieltä, että viihdyt yksin paljon enemmän kuin toinen, pitää tästä asiasta kommunikoida ja tehdä selväksi, ettei asia muutu. Ihmiset ovat aivan uskomattoman naiiveja ja uskovat omiin päässäluotuihin fantasioihin täysin sokeasti. "Voi, kun toi Pena on tosi mukava ja kohtelee mua hyvin. Sillä on nyt vaan vähän huolia, kun juo alkoholia kellonympäri 365 päivää vuodessa, mutta kyllä se siitä vielä tokenee" "Toi Tiina on kyllä ihana. Se on kaks vuotta ollut työttömänä eikä se ees hae töitä, kun uhriutuu totaalisesti kaikesta, mutta kyllä se kohta siitä" näin kärjistettyinä esimerkkeinä. Tehdä siis selväksi, ettei asia muutu siitä hänelle "otollisempaan" suuntaan, jolloin hän ymmärtää ehkä paremmin, minkä kompromissin joutuu kanssasi tekemään ja täten rakastaa sinua juuri sellaisena kuin sinä olet nyt, eikä rakasta sinusta rakentamaansa tulevaisuuden fantasiakuvaa. Toki asiat voi parantua, mutta rakkauden asettaminen oletukselle X on todella heikko lähtökohta.

Pahoittelut vähän sekavasta viestistä. Pääasia on kuitenkin itse tutkia tilannetta tarkasti ja myöntää itsellensä ne syyt. Parisuhteessa on kuitenkin aina kaksi osapuolta, joten kannattaa myös punnita ratkaisuun mukaan se toinen - jos tuntee, ettei pysty kiintymään tulevaisuudessakaan, kannattaa toinen päästää pois pienemmillä kivuilla.

Tuosta samaa mieltä että rakkaus on valinta tietyssä mielessä. Sitä ei oikeastaan voi valita keneen rakastuu ja se romanttinen rakkaus tunne kestää yleensä 1-2v. Sen jälkeen se muuttuu erillaiseksi ja viimestään siinä vaiheessa pitää tehdä valinta että haluaa rakastaa toista puolta ja olla valmis tekemään työtä sen suhteen ja rakkauden eteen. Jos ei tietoisesti tätä tee se suhde monesti sitten kuihtuu poissa "kun ei enään tunnu samalta" jne. Toki jos siinä vaiheessa kun romanttinen rakkaus tunne häviää ja ei ole valmis tekemään työtä sen parisuhteen eteen, tai tuntuu ahdistavalta että pitäisi panostaa, on luultavasti järkevämpää kummankin kannalta että suhdetta ei jatketa ja pitkitetä vääjäämätöntä.

 

[pyki]

Ehkä tässä on vähän isomman pohdinnan paikka mitä sitä elämältään haluaa. Kiitos siis silmien avauksesta kommentoijille vaikka jotenkin itsekin tiesi mikä tilanne on, mutta sille tunteelle kaipasi vahvistusta.

Huomenna on vielä yhteinen reissu edessä mutta sen jälkeen asiat on pakko nostaa pöydälle. Harmittaa ja ärsyttää oma saamattomuus että toista on pitänyt rinnalla ja antanut hänen tunteensa kasvaa mutta itse ei ole vain viheltänyt peliä poikki kun on odottanut että ehkä se tästä vielä omallakin kohdalla.

Se, että ei ole edes halua lähteä tekemään kompromisseja kertoo varmaan jo ihan riittävästi. Miksi muuttaisin jotakin elämässäni kun minun tapani on parempi? Joskus nämä asiat valkenee itsellekin vasta kirjoittaessa niitä auki ja taas ottaa päähän, kun tämän suhteen piti olla se kerta kun en tee niitä virheitä edellisistä suhteista.

 

[erihyva]

@pyki Ehkä tässä tai tulevissa parisuhteissasi voisit kertoa kumppanillesi haluistasi, toiveistasi ja havaitsemistasi ongelmakohdista, etkä syyttää kumppaniasi siitä, ettei ajatuksenlukijana tyydytä tarpeitasi. Ennen kuin tulehdus muuttuu mätäpaiseeksi. Kommunikaatio on kaikista tärkeintä.

Parisuhteessa "minun tapani on parempi" on myös epähedelmällinen lähtökohta, sillä kyseessä pitäisi olla kahden ihmisen molempia osapuolia tyydyttävä diili. Miten suhtautuisit siihen, jos kumppanisi sanoisi sinulle, että "minun tapani on parempi", ja ei suostuisi liikkumaan positiostaan mihinkään?

 

[█ █ █ █ █]

Se, että ei ole edes halua lähteä tekemään kompromisseja kertoo varmaan jo ihan riittävästi. Miksi muuttaisin jotakin elämässäni kun minun tapani on parempi? Joskus nämä asiat valkenee itsellekin vasta kirjoittaessa niitä auki ja taas ottaa päähän, kun tämän suhteen piti olla se kerta kun en tee niitä virheitä edellisistä suhteista.

Tämä ajattelutapa ei johda pitkälle parisuhteessa. On todella harvinaista, ettei joudu jossain asiassa tekemään kompromissia. Sama pätee ihan vaikkapa kämppiksen kanssa asuessa. Tosiaan kuten @erihyva mainitsi, kommunikaatio on suhteen peruspilari ja mikäli se ei ole kunnossa, ennuste suhteen pitkäikäisyydelle on melko huono. Suhteessa pitää olla jossain asioissa hieman epäitsekäs ja pyrkiä löytämään se ratkaisu, joka tyydyttää molempia.

 

[kasa]

Minäkin jouduin taas syvien pohdintojen äärelle. Tapailuasteella ollut juttu päättyi, kun nainen ei halunnut enää jatkaa. Olo on surkea. Pari vuotta sitten päättyi melkein vuosikymmenen suhde ja nyt ekaa kertaa uskaltauduin antamaan mahdollisuuden jollekin vakavammalle. Mimmi oli viehättävä ja hauskaa oli, mutta ei ilmeisesti sitten riittävän hauskaa. Pyrin avaamaan omaa elämääni nyt ensi kertaa jollekin realistisemmin, yrittäen vähentää miellyttämistä. Myös puolustin näkökantojani. Puimme asiaa muutaman viestin jälkikäteen. Olin kai liian innokas, sanonut jotain juttuja joista toinen ei pitänyt. Oliko sitten tekosyytä, ettei vaan luonteet mätsänneet/ei viehättänyt tms. Itseäni myöskin jotkut asiat toisessa mietityttivät mutta päätin antaa mahdollisuuden suhteen syvenemiselle. Viimeiseksi jääneellä tapaamisella ilmapiiri jotenkin rentoutui ja koin sen paljon mukavammaksi ja puheltiin vähän jatkostakin ja sitten tuli kuitenkin pakit. Kaipa se kuitenkin raskasta olisi ollut jos olis joutunut sanomisiaan varomaan jatkuvasti. Itseluottamus koki kolhun, että löytääkö sitä vielä jonkun.

 

[ReliQ]

Minäkin jouduin taas syvien pohdintojen äärelle. Tapailuasteella ollut juttu päättyi, kun nainen ei halunnut enää jatkaa. Olo on surkea. Pari vuotta sitten päättyi melkein vuosikymmenen suhde ja nyt ekaa kertaa uskaltauduin antamaan mahdollisuuden jollekin vakavammalle.

Vähän samankaltainen tilanne oli itsellä pari kuukautta sitten. Toisaalta tiesin, että jutusta ei lopulta tule mitään, mutta annoin itselleni luvan ihastua ja tuntea. Kyllähän se sitten sattui, kun homma kosahti, mutta olen ottanut sen asenteen, että parempi antaa kaikkien tunteiden tulla ja mennä rohkeasti eteenpäin kuin pelätä. Varsinkin lyhyen tapailun katkeamisen aiheuttamasta surusta pääsee kuitenkin nopeasti eteenpäin, mutta kannattaa silti antaa itselleen aikaa ennen kuin heittää uutta matoa koukkuun.

 

[kasa]

Vähän samankaltainen tilanne oli itsellä pari kuukautta sitten. Toisaalta tiesin, että jutusta ei lopulta tule mitään, mutta annoin itselleni luvan ihastua ja tuntea. Kyllähän se sitten sattui, kun homma kosahti, mutta olen ottanut sen asenteen, että parempi antaa kaikkien tunteiden tulla ja mennä rohkeasti eteenpäin kuin pelätä. Varsinkin lyhyen tapailun katkeamisen aiheuttamasta surusta pääsee kuitenkin nopeasti eteenpäin, mutta kannattaa silti antaa itselleen aikaa ennen kuin heittää uutta matoa koukkuun.

Jep kyllä tämä raastaa sisintä niin etten enää uskonut mahdolliseksikaan. Laitoin itseni peliin, kerroin peloistani, tunteistakin. Kyseessä on vieläpä naapuri, asuu 10m päässä..ei hitto. Muutoinkin oli tänään äärimmäisen paska päivä. Ei nyt nappaa mikään.

 

[MedHot]

Itse tällei kalja päissään sanoisin että jos kunnon introvertti niinkuin miä nii parempi olla yksin ja odottaa sitä täydellistä.

Minä onnistuin 38na löytämään moisen, täydellisen. Pitänee kosia joskus.

Mammoja siis ollut paljon vaan ei ketään näin ihanaa

 

[Taika-Jim]

Noin vuosi sitten päättyi 14v. avioliitto. Ehkä oli parempi niin, koska elämästä tuli katkeraa suorittamista. Oli omia haaveita ja tavoitteita, mutta ne jäi, koska piti edustaa ja olla menossa ja tukea ja ja ja.. jne.

Nyt kun aikaa on kulunut, tuntee olevansa elämänsä kunnossa ja hallitsevansa asioita. Silti kaipaa ehkä sitä läheisyyttä ja kosketusta, ei mitään muuta. Ei arkea, ei yhteisiä tulevaisuuden suunnitelmia, ei lomamatkoja. On vain, tekee asioita jos huvittaa, mutta ei pakosta tai velvollisuudesta. Tai siksi kun niin täytyy parisuhteessa tehdä, jotta olisi mies, perheen pää tai koska niin on aina ollut.

Toki ollaan tekemisissä viikoittain, mutta se helppous asioiden hoitamisessa on hienoa. On toki vaikeitakin hetkiä ollut, ei siinä mitään. Kyllähän se koskee päivittäin, mutta jos tästä jotain on opittu, niin muutos on aina uuden alku. En tiedä minkä, mutta jonain päivänä taas kaikki käy, kuin tanssi päällä ruusujen.

 

[ReliQ]

Jep kyllä tämä raastaa sisintä niin etten enää uskonut mahdolliseksikaan. Laitoin itseni peliin, kerroin peloistani, tunteistakin. Kyseessä on vieläpä naapuri, asuu 10m päässä..ei hitto. Muutoinkin oli tänään äärimmäisen paska päivä. Ei nyt nappaa mikään.

Heh, naapurissa asuva mimmi kyseessä mullakin. Ei ole kyllä tullut törmättyä siihen. Itselle tuo uuden ihastuksen loppumisen aiheuttama suru toisaalta tuntui hyvältä, koska se kertoi siitä pystyn tuntemaan taas eksän jälkeen.

 

[Jurppii]

@kasa

Jälkipuinti on sikäli turhaa että siinä harvoin kerrotaan totuuksia jos nyt sellaisia edes tiedetään. Usein vältetään loukkaamasta enempää ja halutaan homma helposti ja siististi ohi.

Joskus vaan ei tunnu siltä, että haluaa olla toisen kanssa ja joskus tuntuu siltä, että on suorastaan pakko päästä pois ilman mitään konkreettista syytä.

 

[kasa]

@kasa

Jälkipuinti on sikäli turhaa että siinä harvoin kerrotaan totuuksia jos nyt sellaisia edes tiedetään. Usein vältetään loukkaamasta enempää ja halutaan homma helposti ja siististi ohi.

Joskus vaan ei tunnu siltä, että haluaa olla toisen kanssa ja joskus tuntuu siltä, että on suorastaan pakko päästä pois ilman mitään konkreettista syytä.

Itse yritin puristaa totuuksia ulos naiselle ihan siksi, että kohtaisin omat pelkoni ja voisin seuraavassa suhteessa olla vähän vapaampi niistä. Tein omaa prosessiani siinä. Varmaan alitajuisesti yritin saada toisen päätä käännettyä myös, mistä mainitsin hänelle. Ja olisihan se ollut kiva saada tietää, missä vika, mutta se ei tullut esiin.

Olen ihan samaa mieltä tuosta, että joskus ei vaan halua olla toisen kanssa. Ottaa kyllä koville olla itse se, jonka kanssa ei haluta olla. Tää on tapahtunut mulle useamman kerran, että pääsen tapailemaan naista, mutta sitten se ei halua jostain syystä jatkaa.

 

[Jurppii]

Vaikea se on perustella kun kyseessä on tunne. Itse kun noita lyhyen tapailun eroja miettii niin vain yhdessä oli selkeä avoimeksi puhuttu syy: Nainen halusi tapailla muitakin ja totesin että se menee mulla kilpailuksi ja luultavasti löydän sitten jonkun jonka kanssa olen mieluummin kahdestaan. Yhden kanssa oli taas ihan perus, mielestäni neiti ei ollut tarpeeksi edustava. Pinnallista mutta minkäs teet. Ei sitä voinut suoraan sanoa.