Hieno homma. Itselläni on kokemusta pariterapiasta ja yksilöterapiasta. Näen asian siten, että terapia ei toimi, ellei molemmilla ole siihen motivaatiota. Parisuhteen toimivuus on mielestäni suurelta osin kiinni siitä, miten kumpikin on tasapainossa oman itsensä kanssa. Eli että käy läpi terapiassa omaa historiaansa, haitallisia käytösmalleja jne; niitäkin, jotka eivät vaikuta suoraan parisuhteeseen liittyvän. Terapian onnistumiseen vaikuttaa paljon myös terapeutin taidot, osa on melko kädettömiä ja osa taas hahmottaa luontaisesti aika syvällisesti tunne-elämää.Onko täällä jengi käynyt pariterapiassa suhteen rakoillessa? Itsellä takana seitsemän vuotta, ja legendaarisen seven-year itchin mukaisesti keväällä alkoi homma rakoilla, ja jälkikäteen voin jo myöntää ettei itsellä ollut aseita käsitellä sitä tilannetta oikein. Vasta kun vaimolla oli paikka pedattu valmiiksi ystäväperheen takkahuoneeseen homma konkretisoitui tasolle jonka mieskin tajusi, ja heräsin tilanteeseen. Pidettiin pitkä keskustelu siitä missä ollaan, miksi ollaan ja mihin halutaan mennä, ja myös todettiin että kolmas osapuoli voisi olla hyvä keskusteluissa mukana.
Pakko sanoa että esimerkiksi pari-kolme vuotta sitten olisin haistattanut idealle pariterapiasta, mutta kun sinne uskaltautui, se yllätti positiivisesti! Olen aina mieltänyt itseni aika pragmaattiseksi ja suoraviivaisen ratkaisukeskeiseksi insinööriksi ja ylenkatsonut moista huuhaata, mutta siellä terapiassa on oikeasti ollut aika avaavaa keskustella asioista. Löytää itsestään ja toisesta asioita joista ei ole jostain syystä ikinä puhuttu, ja kun ne avataan ilmapiiri tuntuu kevyemmältä heti ja terapian ulkopuolellakin tulee puhuttua spontaanimmin erilaisista vaikeista ja vakavista asioista.
Meilläkin oli suhde taantunut kaveruuden asteelle vaikka molemmilta rakkautta löytyikin edelleen, ja elo oli taantunut aika syviin uriin joissa oli helppoa ja mukavaa rullailla eteenpäin, mutta kun niistä urista kaivautui ylös, muuttui elämä paljon hauskemmaksi. Nyt tuntuu samalta kuin vuosia sitten ensimmäisenä kesänä kun vaimoni tapasin, ja pitkästä aikaa tuntuu siltä että toivoa yhteisestä tulevaisuudesta voisi ollakin!
Paradoksaalisesti tuollainen liitto, jossa ei keskustella muuta kuin "mitä syötäisiin?" pysyy usein kasassa paremmin/pitempään kuin sellainen, jossa keskustellaan kaikesta avoimesti. Ihan jo siitä syystä, että avoimia konflikteja syntyy vähemmän ja on helpompi pitää eräänlaista fantasiakuvaa yllä puolisosta ja perheen tilanteesta. Tuollainen ns. vahvasti homeostaattinen systeemi murtuu usein vasta viimeisen lapsen lähtiessä maailmalle (varmaan tuttu tilanne osalle tämänkin foorumin vanhemmista).Voi olla että sohin nyt palavalla kepillä muurahaispesää, mutta imo terapiaa tarvitsee parit jotka eivät osaa keskustella keskenään mistään muusta kuin "mitä tänään syödään". Koska en näe miten se terapia siinä auttaa jos asioista osattaisiin keskustella..
Siinä ne ongelmat sitten kasautuu vuosien varrella kun mistään ei puhuta avoimesti ja sitten se viimeinen keskustelu alkaa sanoilla "meidän pitäs varmaan vähän jutella.."
Ja joo, ei se kaikille ole luontaista keskustella avoimesti kaikesta, sen toki ymmärrän. Mutta parisuhteen suhteen se olisi vaan aika tarpeellinen taito.
Mistä niitä syitä käytökseen sitten löytäisi, jos ei mielestä?Paradoksaalisesti tuollainen liitto, jossa ei keskustella muuta kuin "mitä syötäisiin?" pysyy usein kasassa paremmin/pitempään kuin sellainen, jossa keskustellaan kaikesta avoimesti. Ihan jo siitä syystä, että avoimia konflikteja syntyy vähemmän ja on helpompi pitää eräänlaista fantasiakuvaa yllä puolisosta ja perheen tilanteesta. Tuollainen ns. vahvasti homeostaattinen systeemi murtuu usein vasta viimeisen lapsen lähtiessä maailmalle (varmaan tuttu tilanne osalle tämänkin foorumin vanhemmista).
Muutenkaan osaa pari- ja perheterapeuteista ei juurikaan kiinnosta (esim. ratkaisu- ja ongelmakeskeiset sekä muut strategiset terapeutit), miten pari varsinaisesti keskustelee. Toki voivat niin istunnossa väittää, koska tekniikat perustuvat manipulaatioon. Tosiasiassa heitä kiinnostaa lähinnä tiettyjen "haitallisten" käyttäytymisketjujen muuttaminen tai katkaiseminen, näistä useimmat ihmiset eivät ole tietoisia. Ironisesti eniten pihalla ovat usein psykologisesti sivistyneet ihmiset, jotka harrastavat ns. psykoarkeolgiaa, etsien käyttäytymisen syitä omasta tai puolison mielestä.
Vaikka myös hankalista asioista puhuttaisiin avoimesti, ongelmia voi myös syntyä keskustelun dynamiikasta tai sitten siitä, mitä sen keskustelun jälkeen tapahtuu. Toinen osapuoli voi vaikka olla dominoiva besserwissermoottoriturpa, ja alistuva osapuoli katsoo parhaaksi vain nyökkäillä ja "olla samaa mieltä, olet oikeassa". Tai sitten sen puhumisen jälkeen mitään ei muutu, kunhan vain hetkellisesti päästettiin paineita ulos.Voi olla että sohin nyt palavalla kepillä muurahaispesää, mutta imo terapiaa tarvitsee parit jotka eivät osaa keskustella keskenään mistään muusta kuin "mitä tänään syödään". Koska en näe miten se terapia siinä auttaa jos asioista osattaisiin keskustella..
Siinä ne ongelmat sitten kasautuu vuosien varrella kun mistään ei puhuta avoimesti ja sitten se viimeinen keskustelu alkaa sanoilla "meidän pitäs varmaan vähän jutella.."
Ja joo, ei se kaikille ole luontaista keskustella avoimesti kaikesta, sen toki ymmärrän. Mutta parisuhteen suhteen se olisi vaan aika tarpeellinen taito.
Siitä, mistä syitä kannattaa (lyhyt-terapian mukaan) etsiä, on tietysti monta mielipidettä. Klassisen näkökulman (Bateson, Haley, Erickson, Jackson) mukaan psykiatriset oireet ovat kommunikaatiota, keinoja joilla henkilö hallitsee omaa sosiaalista ympäristöään. Eli toisin kuin yksilöä korostavissa teorioissa, joissa "sairas" mieli tuottaa sairasta käytöstä traumojen/kemiallisen epätasapainon yms. pohjalta, nähdään omituisten/paradoksaalisten vuorovaikutus-suhteiden/kommunikaation tuottavan yksilölle sairaan mielen. Eli ne, mitä psykoanalyylissä kutsutaan primaariseksi ja sekundaariseksi hyödyksi, on käännetty päälaellleen. "People often say that this or that person has not yet found himself. But the self is not something one finds, it is something one creates." Tämä on ihan ihan pätevä perusteos, vaikka Haleyn ajattelu kehittyi melkoisesti myöhemmin: Strategies of psychotherapy : Haley, Jay, 1923-2007 : Free Download, Borrow, and Streaming : Internet ArchiveMistä niitä syitä käytökseen sitten löytäisi, jos ei mielestä?
Pihalla tai ei, itse olen kokenut saaneeni juuri noilta pintaa syvemmältä tutkivilta eniten apua. Ratkaisukeskeinen ei oikein auttanut pelkoihin tai välttelykäyttäytymiseen. Monelle tuntuu olevan vaikeaa olla rehellinen. Totuus on niin pelottava ja kivulias, sitä se on itsellenikin. Mä tuppaan olemaan vähän perfektionisti, ei sais tehdä virheitä ja pitäis venyä vähän kaikkeen. Tää ei ollut mikään exän vika vaan oli jo nähtävissä ennen suhdetta.
Siinä on myös se hyöty, että se osaltaan estää "liittolaisten" värväämistä ystävä- ja sukulaispiiristä, kun on joku ulkopuolinen kolmas pyörä, kenen kanssa keskustella.Tuollainen triangulaatio ei ole hyväksi kenellekkään, erityisesti jos puolisot esim. alkavat kosiskelemaan omia lapsiaan puolelleen toista vanhempaa vastaan. Myös ystäväpiirissä voi syntyä melkoinen härdelli, jos kaverien tulee valita puolensa sopassa.Vaikka myös hankalista asioista puhuttaisiin avoimesti, ongelmia voi myös syntyä keskustelun dynamiikasta tai sitten siitä, mitä sen keskustelun jälkeen tapahtuu. Toinen osapuoli voi vaikka olla dominoiva besserwissermoottoriturpa, ja alistuva osapuoli katsoo parhaaksi vain nyökkäillä ja "olla samaa mieltä, olet oikeassa". Tai sitten sen puhumisen jälkeen mitään ei muutu, kunhan vain hetkellisesti päästettiin paineita ulos.
Tällaisissa tilanteissa neutraali pariterapeutti eli puheenjohtaja voi olla kovastikin hyödyksi.
Osaisitko sanoo jotain vinkkiä siihen, että miten oppis tai uskaltais kohdata noita tunteitaan tai sitä pahaa oloa? Ite pakenen niin herkästi nettiin, peleihin, seksiin tai pornoon jne. Parisuhteessakin kun lämmäs nettipelin tulille ja kuulokkeet korville, niin tiesi että tunniks pääsi jotenkin pois siitä paskasta ilmapiiristä.Siitä, mistä syitä kannattaa (lyhyt-terapian mukaan) etsiä, on tietysti monta mielipidettä. Klassisen näkökulman (Bateson, Haley, Erickson, Jackson) mukaan psykiatriset oireet ovat kommunikaatiota, keinoja joilla henkilö hallitsee omaa sosiaalista ympäristöään. Eli toisin kuin yksilöä korostavissa teorioissa, joissa "sairas" mieli tuottaa sairasta käytöstä traumojen/kemiallisen epätasapainon yms. pohjalta, nähdään omituisten/paradoksaalisten vuorovaikutus-suhteiden/kommunikaation tuottavan yksilölle sairaan mielen. Eli ne, mitä psykoanalyylissä kutsutaan primaariseksi ja sekundaariseksi hyödyksi, on käännetty päälaellleen. "People often say that this or that person has not yet found himself. But the self is not something one finds, it is something one creates." Tämä on ihan ihan pätevä perusteos, vaikka Haleyn ajattelu kehittyi melkoisesti myöhemmin: Strategies of psychotherapy : Haley, Jay, 1923-2007 : Free Download, Borrow, and Streaming : Internet Archive
Ratkaisukeskeisten mukaan taas syitä ei varsinaisesti tarvitse etsiä, kun vain pidetään yllä niitä mekanismeja, milloin ongelma ei ilmene. Ratkesin teoria on kuitenkin identtinen aikaisemman ongelmakeskeisen terapian kanssa, missä henkilön ja lähipiirin omat "parannusyritykset" itseasiassa pitävät ongelmaa yllä (yksinkertaisin esimerkki lienee agorafobia. Foobikko alkaa ahdistusta estääkseen välttää liian avoimia paikkoja, kunnes on lopulta alueen pikkuhiljaa supistuessa sulkeutunut omaan asuntoonsa. Potilaan parannuskeino on siis yhtä kuin hänen tautinsa.) Toisin kuin klassisissa näkemyksissä (esim. arkkityyppinen selitys, missä lapsen oire suojelee vanhempien avioliittoa), oireilla ei ole mitään sosiaalista funktiota. Henkilö(t) on yksinkertaisesti jumissa tietyissä käyttäytymistavoissa, mikä todellisuudessa aiheuttavat heidän vaikeutensa. Sinänsä on mielenkiintoista, miten malli on nykyään noussut niin suosituksi MT-työssä, kun teoria ei anna mitään normatiivista määritelmää mielenterveydelle tai oikealle käytökselle.
Sinänsä lyhyt-terapiassa asiakkaan ei tarvitse ymmärtää mitään syitä käyttäytymiselleen. Mm. Haley ja Watzlawick olivat jääräpäisesti sitä mieltä, ettei asioiden tiedostamisella ollut mitään tekemistä muutoksen kanssa, siitä oli jopa haittaa. "Tiedostaminen" tapahtuu vasta käyttäytymisen muutoksen jälkeen (osaltaan näin radikaali näkemys voidaan mielestäni nähdä miesten psykoanalyysin vastustamisen näkökulmasta). Useinhan noissa tapauskertomuksissa asiakkailla ei ole juurikaan käsitystä, miksi heitä todellisuudessa ohjeistetaan tekemään asia X.
Tämä on ehkä vähän OT, en varsinaisesti hoida parisuhdeongelmia, vaan kroonisia vaivoja. Sinänsä olisi mukava olla joku psyka tai terapia ketju, jos mielenkiintoa löytyy?
En mielelläni ota kantaa näin pienillä tiedoilla sinusta. Kuitenkin hypoteettisilta asiakkailtani ensimmäisessä tapaamisessa pyrin saamaan tämänhetkisen ongelman sekä mahdollisen ratkaisun kuvaamisen konkreettisen käyttäytymisen tasolle. Eli en "hyväksy" mitään mielentiloihin tai -sairauksiin liittyviä kuvauksia ("olen ahdistunut", "mieheni on narsisti") tai epämääräisiä käytöksen kuvauksia ("emme osaa kommunikoida", "en ole löytänyt todellista minääni"). Tietenkään en sitä näin töksäytä, vaan keskustellessa yritän määritellä ja tarkentaa, mitä henkilö oikein haluaa todellisuudessa tapahtuvan ("Mitä sinulle tarkoittaa, kun et ole masentunut, mitä silloin teet/tapahtuu?", "mitä haluat miehesi sinulle tekevän, jotta ongelmanne on ratkaistu"). Konkreettinen maali on tärkeää jo senkin kannalta, että kumpikin osapuoli voi arvioida, edistyykö hoito vai ei. Persoonan kypsymistä, mielen tai "alitajunnan" muutoksia on mahdotonta arvioida, sitä tapahtuuko teko X (mitä ikinä se sitten asiakaalle onkaan) ei. Mikäli henkilö tarjoaa useampaa ongelmaa kerralla, kehoitan valitsemaan tärkeimmän ja palaamaan muihin myöhemmin (usein tähän ei ole edes tarvetta ellei henkilö ole kroonisesti "sairas", pahimman ongelman myötä muut ratkeavat itsestään ilman ulkopuolista apua). "Eli mitä elämässäsi tulisi tapahtua, jotta voimme lopettaa nämä tapaamiset?" on usein hyvä kysymys.Osaisitko sanoo jotain vinkkiä siihen, että miten oppis tai uskaltais kohdata noita tunteitaan tai sitä pahaa oloa? Ite pakenen niin herkästi nettiin, peleihin, seksiin tai pornoon jne. Parisuhteessakin kun lämmäs nettipelin tulille ja kuulokkeet korville, niin tiesi että tunniks pääsi jotenkin pois siitä paskasta ilmapiiristä.
On. Koska selvästi omaat ammattitaitoa, pistä ketju ihmeessä pystyyn. Oman analyysini perusteella voisi tosissaan olla monelle avuksi keskustella näistä asioista. Jo ihan sillä perusteella, että monet eivät edes tiedosta omaa terapiantarvettaan ja sitä, kuinka paljon oma elämä voisi parantua. Suurimmat rajoittavat tekijät ovat kuitenkin omia uskomuksia, jotka ovat todella irrationaalisia.Onko kellään mielenkiintoa tolle psyka/terapia keskustelulle muuten? oma lanka olisi kätevä, tätä keskustelua kuitenkin tarvitaan eri asioihin ja myös höyryjen päästämiseen.
Mikä tälle ketjulle olisi sinun mielestäsi hyvä otsikko? Esim. masennus ketju on lähes pelkkää lääkekeskustelua, toki tietysti sekin on tarpeellista. Haluaisin kuitenkin (kuten varmaan sinäkin kirjoituksistasi päätellen) erilaistakin keskustelua, keskittyen psykologisiin tai sosiaalisiin "hoitoihin".On. Koska selvästi omaat ammattitaitoa, pistä ketju ihmeessä pystyyn. Oman analyysini perusteella voisi tosissaan olla monelle avuksi keskustella näistä asioista. Jo ihan sillä perusteella, että monet eivät edes tiedosta omaa terapiantarvettaan ja sitä, kuinka paljon oma elämä voisi parantua. Suurimmat rajoittavat tekijät ovat kuitenkin omia uskomuksia, jotka ovat todella irrationaalisia.
Tech Psykon vastaanotto tms, otsikonhan saa aina vaihdettua tai muokattua jos tarvetta tulee. Jotain tuollaista ehkä.Mikä tälle ketjulle olisi sinun mielestäsi hyvä otsikko? Esim. masennus ketju on lähes pelkkää lääkekeskustelua, toki tietysti sekin on tarpeellista. Haluaisin kuitenkin (kuten varmaan sinäkin kirjoituksistasi päätellen) erilaistakin keskustelua, keskittyen psykologisiin tai sosiaalisiin "hoitoihin".
Jees ketjua pystyyn vaan, vakuutit ainakin mut.En mielelläni ota kantaa näin pienillä tiedoilla sinusta. Kuitenkin hypoteettisilta asiakkailtani ensimmäisessä tapaamisessa pyrin saamaan tämänhetkisen ongelman sekä mahdollisen ratkaisun kuvaamisen konkreettisen käyttäytymisen tasolle. Eli en "hyväksy" mitään mielentiloihin tai -sairauksiin liittyviä kuvauksia ("olen ahdistunut", "mieheni on narsisti") tai epämääräisiä käytöksen kuvauksia ("emme osaa kommunikoida", "en ole löytänyt todellista minääni"). Tietenkään en sitä näin töksäytä, vaan keskustellessa yritän määritellä ja tarkentaa, mitä henkilö oikein haluaa todellisuudessa tapahtuvan ("Mitä sinulle tarkoittaa, kun et ole masentunut, mitä silloin teet/tapahtuu?", "mitä haluat miehesi sinulle tekevän, jotta ongelmanne on ratkaistu"). Konkreettinen maali on tärkeää jo senkin kannalta, että kumpikin osapuoli voi arvioida, edistyykö hoito vai ei. Persoonan kypsymistä, mielen tai "alitajunnan" muutoksia on mahdotonta arvioida, sitä tapahtuuko teko X (mitä ikinä se sitten asiakaalle onkaan) ei. Mikäli henkilö tarjoaa useampaa ongelmaa kerralla, kehoitan valitsemaan tärkeimmän ja palaamaan muihin myöhemmin (usein tähän ei ole edes tarvetta ellei henkilö ole kroonisesti "sairas", pahimman ongelman myötä muut ratkeavat itsestään ilman ulkopuolista apua). "Eli mitä elämässäsi tulisi tapahtua, jotta voimme lopettaa nämä tapaamiset?" on usein hyvä kysymys.
Tähän sparraamiseen voi joskus mennä todella kauan. Minulla oli kerran asiakas jonka ongelmana oli "ujous". Sitten keskustelun aikana selvisi, että ujous tarkoittikin tälle henkilölle seurustelukumppanin puutetta. Ja, että ujous olisi voitettava ennenkuin kumppanin saaminen olisi mahdollista. Tämä ei varsinaisesti pidä paikkaansa, ujot ovat pariutuneet läpi historian ja nykyään internetin välityksellä yllättävän helpostikin. Henkilö kuitenkin uskoi, että on olemassa tila ujous, joka estää seksin/kumppanin saamisen. Tietty maallikkokin ymmärtää, että henkilön "ujous" (jo asiakkaan oman määritelmänsä perusteella) katoaa vasta panemalla. Asiakas oli kuin valmistautumassa inssiajoon pelkkiä dioja katsomalla; ikäänkuin täydellinen suoritus tulisi oppia ennen ajoharjoittelua. Näinkin yksinkertainen kognitiivinen ansa voi olla vaikea purkaa.
Tuota esimerkkisi "mykkäkoulua"/pakoilua saman katon alla en kyllä suosittele (ellei tietty ole muita toimivampi ratkaisu), yleensä tuo lisää toisen kyttäämistä ja eräänlaista peliä, jossa testataan kumpi leppyy aiemmin. Iso osa (erityisesti naisista) myös ahdistuu vielä enemmän, mikäli toinen on fyysisesti läsnä ilman kontaktia. Tässä on jo eräänlaisen noidankehän ainekset ilmassa. Jos on pakko päästä pois, ilmoittaa että menee pihasaunaan/ystävälle/sukulaiselle yms. kunhan tilanne rauhoittuu. Tietty pitää olla selvä, ettet painele vieraisiin mahdollisilla reissuilla.
Onko kellään mielenkiintoa tolle psyka/terapia keskustelulle muuten? oma lanka olisi kätevä, tätä keskustelua kuitenkin tarvitaan eri asioihin ja myös höyryjen päästämiseen.
Mitkä olisivat tällaisia psykiatrisia oireita? En siis tiedä asian ympäriltä juuri mitään, mutta minusta mielen kenttä näyttää aika laajalta: esim. masennus, ahdistus, ADHD, Asperger, pakko-oireisuus, fobiat, addiktiot jne. - osalla noista käsittääkseni nähdään olevan fysiologinen perusta ja ovat ymmärtääkseni diagnosoitavia sairauksia, jotkin sitten ehkä enemmän "oireita". Ovatko viittamasi oireet jossain laatikossa tai jotenkin rajattu joukko?Siitä, mistä syitä kannattaa (lyhyt-terapian mukaan) etsiä, on tietysti monta mielipidettä. Klassisen näkökulman (Bateson, Haley, Erickson, Jackson) mukaan psykiatriset oireet ovat kommunikaatiota, keinoja joilla henkilö hallitsee omaa sosiaalista ympäristöään. Eli toisin kuin yksilöä korostavissa teorioissa, joissa "sairas" mieli tuottaa sairasta käytöstä traumojen/kemiallisen epätasapainon yms. pohjalta, nähdään omituisten/paradoksaalisten vuorovaikutus-suhteiden/kommunikaation tuottavan yksilölle sairaan mielen.
Ei tietenkään. Läheisriippuvuus suhteessa on yksi ennakkoasetelma huonolle tulevaisuudelle. Monesti erot pitkissä suhteissa tuleekin siitä, että ollaan kasvettu liikaa yhteen eikä omaa elämää enää suhteen ulkopuolella ole. Tästä on sitten helppo projektoida syiden olevan toisessa, vaikka ongelmat onkin todellisuudessa suhteen ulkopuolella omassa elämässä.Melkeinpä vielä tärkeämpää on tajuta, että kumppani ei voi olla ainoa tuen lähde. Tietenkin perustaidot pitää olla molemmissa, mutta en mä esimerkiksi kykene antamaan sellaista emotionaalista tukea kuin aina olisi tarpeen, koska mun aivot toimivat niin vahvasti informatiivisen tuen puolella.
Näinhän se kieltämättä monesti eskaloituu ja siitä voi seurata riitä, joka on omiaan ajamaan asetelmaa pidemmälle siitä, ettei toinen kuuntele.Toi on moka, johon on helppo sortua. Itse alan aina ratkomaan toisen ongelmia ja sitten tulee se "hittoako näitä kotiin kannat ratkottavaksi" vaihe kun pitäis tajuta, että toinen vaan purki tunteitaan eikä kaivannut mitään road mappia. Samaa toki tulee tehtyä foorumeillakin. Onneksi täällä on tuo vitutusketju, mihin purettuja murheita ei sen kummemmin tule edes mieleen lähteä ratkomaan
Olen oppinut, että pitkälti se ihan pelkkä kuunteleminen riittää. Se on vähän kuin miehillä vitutuksen purkaminen jossain kaljatuopin äärellä. Kun avautuu, että vittu kun pomo vituttaa niin ei siinä välttämättä jaksa alkaa kuuntelemaan kun kaverit alkaa analysoimaan omaa ja pomon välistä vuorovaikutusta ja miettiä tapoja korjata omaa toimintaa tai muuta. Joskus vaan tekee hyvää päästellä höyryjä mutta se pitäis just olla kummallekin silloin selvää, että nyt ei ole mikään brainstormaus menossa.Miten sitä emotionaalista tukea annetaan? Itse olen niin ratkaisukeskeinen, että on todella hankala samaistua kun toinen tunteitaan purkaa. Heti alkaa rattaat raksuttaa kuinka ongelman voisi ratkaista. Vaikka tunnistaisikin että henkistä tukea tässä ollaan vailla eikä ratkaisuja niin miten sitä annetaan? Joku "kyllä se siitä" tuntuu vastauksena niin lattealta ja kaukaiselta että hankala uskoa että tuollainen olisi haluttu vastaus ja johtaisi mihinkään hyvään.
On läsnä ja on pääosin hiljaa.Miten sitä emotionaalista tukea annetaan? Itse olen niin ratkaisukeskeinen, että on todella hankala samaistua kun toinen tunteitaan purkaa. Heti alkaa rattaat raksuttaa kuinka ongelman voisi ratkaista. Vaikka tunnistaisikin että henkistä tukea tässä ollaan vailla eikä ratkaisuja niin miten sitä annetaan? Joku "kyllä se siitä" tuntuu vastauksena niin lattealta ja kaukaiselta että hankala uskoa että tuollainen olisi haluttu vastaus ja johtaisi mihinkään hyvään.
Joo tuli minun aloitteestani sitäkin kokeiltua, ei se muuhun auttanut kuin siihen että sain uskoteltua itselleni että ihan aikusten oikeesti yritin pitää suhteen kasassa.Onko täällä jengi käynyt pariterapiassa suhteen rakoillessa?
Ei tietenkään aina, eiköhän se ihan tilastotieto ole että 80%:lla erolapsista lähivanhempana on äiti.Ettei tulisi sellaista kuvaa että ne lapset AINA jää äidille....
Lyhyesti: jos nyt on jo ongelmia sietää toisen seuraa, ei se todellakaan helpommaksi muutu saman katon alla.On tässä myös toisen osapuolen kanssa puhuttu mutta tuntuu siltä että omia ajatuksia ja tuntemuksia on pakko kirjoittaa myös anonyymisti esille jos jollakin sattuisi olemaan omakohtaisia kokemuksia.
Tuntuuko kenelläkään muulla että yksin on vain parempi olla? Voi tehdä mitä itse haluaa, päättää mitä sieltä Netflixistä, Youtubesta tai telkkarista katsoo, mitä syödään/syön tai mikä on päivän ohjelma? Jotenkin on vain vahvistunut tunne että vaikka tässä yhteen muutettaisiin niin haluaisin säilyttää oman asunnon, tai yhteisen asunnon pitäisi olla niin iso, että minulla olisi tarvittaessa aina oma tila johon voisin vetäytyä. Ei sen takia että en viihtyisi toisen kanssa mutta tarvitsen todella paljon omaa aikaa ja tilaa. Välillä tuntuu ahdistavalta olla päivittäin tekemisissä ihan vain whatsappin välityksellä kun en halua päivystää puhelin kädessä mitä toisella on asiaa ja ilta menee keskustellessa turhanpäiväisistä asioista. Minkä takia joka päivä täytyy olla perillä mitä tapahtuu?
Viihdyn kyllä loistavasti silloin kun olemme viettämässä yhteistä aikaa mutta jos olemme pidempiä aikoja (vaikkapa viikonlopun) yhdessä niin toisen tavat vain alkavat ärsyttää. En siedä syömisen ääniä tai sitä ettei siivota heti omia jälkiään, esimerkiksi tiskata käytettyjä astioita tai edes huuhdella niistä suurimpia ruuan jämiä. Olenko minä vain sellainen että on parempi olla yksin vai onko tuo jotenkin "sairasta" miten tykkään tehdä ja hoitaa asioita? En halua olla vähän väliä kertomassa että tykkään hänestä tai muutenkaan mitään imellettyä tarinaa mutta vaikka hän tietää tämän, niin saan aika säännöllisesti kysymyksiä että vieläkö tykkään hänestä, no tykkään. Hän kun on sanonut jo että rakastaa minua mutta minulla ei vielä ole samanlaisia tunteita, niin tuntuu vähän painostavalta. Enkö minä sitten rakastukaan enää?
Pahoittelut jos jää sekavan oloiseksi, ei tästä varmaan kokonaiskuvaa saa mutta sain kuitenkin itselleni jo paremman olon kun kirjoitin.
Sepä se, sama toistuu kaikkien kanssa oli suhdetta sitten takana vuosi, kaksi tai kolme. Tuntuu epäreilulta toista kohtaan että hän vain odottaa milloin minä puhallan pelin poikki. Jokaisen suhteen jälkeen tuntuu että nyt olen mennyt ihmisenä eteenpäin ja tiedän miten asiat pitäisi hoitaa. Lopputuloksena on että yritän päättää suhteen hyvissä väleissä ja päädyn taas olemaan yksin. Olen hetken ajan tyytyväinen vallitsevaan tilanteeseen mutta sen jälkeen "lähden takaisin markkinoille" ja päädyn parisuhteeseen, jossa en ole täysillä onnellinen vaikka kaikki näyttää ulkoisesti täydelliseltä.Lyhyesti: jos nyt on jo ongelmia sietää toisen seuraa, ei se todellakaan helpommaksi muutu saman katon alla.
Olen aika otettu näin kattavasta vastauksesta. Sait minut kyllä ajattelemaan tätä koko hommaa ihan jokaisella solullani uudestaan. Välillä tuntuu että rakastan tyttöystävääni mutta toisaalta välilä ärsyttää hänen toimensa. Hän on sen r-sanan jo sanonut ja nyt se paine on minulla. Pidän parisuhteesta mutta toisaalta rakastan sitä tunnetta kun pääsee töistä kotiin ja voi tehdä mitä huvittaa. Vaikea selittää mutta yksin oleminen on vain "se jokin".Tämä kysymys nousee varmaan jokaisella mieleen jossain vaiheessa suhdetta. Ja se on ihan olennainen kysymys.
Jotta parisuhde tuntuu mielekkäältä, sen pitää toimia kumpaankin suuntaan: siitä pitää saada jotain, ja sen pitää tuntua siltä, että siihen haluaa itse panostaa.
Mä olen ratkaissut tämän ongelman aina siten, että asun erilläni naisistani, eikä olla nähty mitenkään päivittäin tai edes joka toinen päivä.. Usein on välimatkaakin ollut jonkin verran.Pidän parisuhteesta mutta toisaalta rakastan sitä tunnetta kun pääsee töistä kotiin ja voi tehdä mitä huvittaa. Vaikea selittää mutta yksin oleminen on vain "se jokin".
Sitä rakastaa tai ei rakasta, ei se ole mitään sellaista että välillä ehkä melkein tuntuu siltä tai että sitä voisi jotenkin väkinäisesti puristaa ulos. Sinä siis et rakasta (häntä) ja mihinkä se siitä noilla spekseillä muuttuisi? Tietysti jos kumpikin siitä huolimatta saa siitä suhteesta tarpeeksi niin voihan sitä jonkin aikaa ylläpitää, mutta ei nyt ainakaan lapsia kannata sekoittaa tuohon kuvioon.Olen aika otettu näin kattavasta vastauksesta. Sait minut kyllä ajattelemaan tätä koko hommaa ihan jokaisella solullani uudestaan. Välillä tuntuu että rakastan tyttöystävääni mutta toisaalta välilä ärsyttää hänen toimensa. Hän on sen r-sanan jo sanonut ja nyt se paine on minulla. Pidän parisuhteesta mutta toisaalta rakastan sitä tunnetta kun pääsee töistä kotiin ja voi tehdä mitä huvittaa. Vaikea selittää mutta yksin oleminen on vain "se jokin".
Olen aina arvostanut omaa aikaa todella paljon ja yleensä paras hetki kaikissa illanistujaisissa tms. on ollut kun on päässyt kotiin, vaikka kuinka hauskaa on ollut. Itsellä oli monessa suhteessa juurikin tätä ja kuvittelin että olin "rakastunut" ja minussa on jokin asetus väärin, kun kuitenkin aina se oma aika tuntui tärkeämmältä ja halusi "pakoon" välillä ihan omaan rauhaan, vaikka kaikki oli periaatteesa hyvin ja hauskaa oli.On tässä myös toisen osapuolen kanssa puhuttu mutta tuntuu siltä että omia ajatuksia ja tuntemuksia on pakko kirjoittaa myös anonyymisti esille jos jollakin sattuisi olemaan omakohtaisia kokemuksia.
Tuntuuko kenelläkään muulla että yksin on vain parempi olla? Voi tehdä mitä itse haluaa, päättää mitä sieltä Netflixistä, Youtubesta tai telkkarista katsoo, mitä syödään/syön tai mikä on päivän ohjelma? Jotenkin on vain vahvistunut tunne että vaikka tässä yhteen muutettaisiin niin haluaisin säilyttää oman asunnon, tai yhteisen asunnon pitäisi olla niin iso, että minulla olisi tarvittaessa aina oma tila johon voisin vetäytyä. Ei sen takia että en viihtyisi toisen kanssa mutta tarvitsen todella paljon omaa aikaa ja tilaa. Välillä tuntuu ahdistavalta olla päivittäin tekemisissä ihan vain whatsappin välityksellä kun en halua päivystää puhelin kädessä mitä toisella on asiaa ja ilta menee keskustellessa turhanpäiväisistä asioista. Minkä takia joka päivä täytyy olla perillä mitä tapahtuu?
Viihdyn kyllä loistavasti silloin kun olemme viettämässä yhteistä aikaa mutta jos olemme pidempiä aikoja (vaikkapa viikonlopun) yhdessä niin toisen tavat vain alkavat ärsyttää. En siedä syömisen ääniä tai sitä ettei siivota heti omia jälkiään, esimerkiksi tiskata käytettyjä astioita tai edes huuhdella niistä suurimpia ruuan jämiä. Olenko minä vain sellainen että on parempi olla yksin vai onko tuo jotenkin "sairasta" miten tykkään tehdä ja hoitaa asioita? En halua olla vähän väliä kertomassa että tykkään hänestä tai muutenkaan mitään imellettyä tarinaa mutta vaikka hän tietää tämän, niin saan aika säännöllisesti kysymyksiä että vieläkö tykkään hänestä, no tykkään. Hän kun on sanonut jo että rakastaa minua mutta minulla ei vielä ole samanlaisia tunteita, niin tuntuu vähän painostavalta. Enkö minä sitten rakastukaan enää?
Pahoittelut jos jää sekavan oloiseksi, ei tästä varmaan kokonaiskuvaa saa mutta sain kuitenkin itselleni jo paremman olon kun kirjoitin.
Rakkaus ei ole tunne, vaan valinta. Jos ei rakkautta ole valmis myöntämään, on joko liian alussa tai yksinkertaisesti ei ole tarpeeksi kiintynyt toiseen. Tapahtuu monesti esim. laastarisuhteissa, joissa vain korvataan edellisen puute uudella. Toki näissäkin voidaan se sanoa täysin merkityksettömästi. Mielestäni ensimmäisen vuoden sisällä heitetyt rakastan sinua -kommentit eivät tavallaan merkkaa juuri mitään, kun kansankielellä "arki ei ole vielä koittanut", ts. suhde vaikuttaa vielä pitkälti aivokemiatasolla.
Tuon Whatsappailun ymmärrän täysin. Eipä sitä itsekään enää +30v:nä oikein ymmärrä jatkuvaa viestittelyä varsinkaan suhteen alussa ja todennäköisesti myöhemminkin tulee lähinnä ostoksia tjms. suunnitelmia, eikä mitään erityisempiä ihkuviestejä, pl. erityiskeissit - pysyy siinäkin se hohto yllä. Vakuuttelun tarve taas kielii itseluottamuksen puutoksesta ja ymmärrän senkin olevan todella painostavaa.
Oletko miettinyt, että vaihtuisiko tilanne, jos kumppanisi tilalla olisi joku toinen? Onko oman tilan arvostus siis jotenkin riippuvainen juuri hänestä? Suu auki mussuttamisesta pitää kyllä kohteliaasti huomauttaa, koska se ei ole lähtökohtaisesti yleisestikään mikään kovin nätti tapa, eikä sen korjaaminen tuota suuria haasteita. Ärsyyntyminen tiskejen jätöstä myöhemmälle ajankohdalle kuulostaa hieman yliampuvalta, jos tiskit kuitenkin tulee tehtyä normaalissa aikavälissä. Eikai kukaan nyt jäätäviä tiskivuorikertymiä hirveästi arvosta. Nämä ovat tälläisiä tyypillisiä epätäydellisyyksiä, joita suhteessa pitää sietää. Suhteessa joutuu kuitenkin tekemään paljon kompromisseja.
Jos olet oikeasti sitä mieltä, että viihdyt yksin paljon enemmän kuin toinen, pitää tästä asiasta kommunikoida ja tehdä selväksi, ettei asia muutu. Ihmiset ovat aivan uskomattoman naiiveja ja uskovat omiin päässäluotuihin fantasioihin täysin sokeasti. "Voi, kun toi Pena on tosi mukava ja kohtelee mua hyvin. Sillä on nyt vaan vähän huolia, kun juo alkoholia kellonympäri 365 päivää vuodessa, mutta kyllä se siitä vielä tokenee" "Toi Tiina on kyllä ihana. Se on kaks vuotta ollut työttömänä eikä se ees hae töitä, kun uhriutuu totaalisesti kaikesta, mutta kyllä se kohta siitä" näin kärjistettyinä esimerkkeinä. Tehdä siis selväksi, ettei asia muutu siitä hänelle "otollisempaan" suuntaan, jolloin hän ymmärtää ehkä paremmin, minkä kompromissin joutuu kanssasi tekemään ja täten rakastaa sinua juuri sellaisena kuin sinä olet nyt, eikä rakasta sinusta rakentamaansa tulevaisuuden fantasiakuvaa. Toki asiat voi parantua, mutta rakkauden asettaminen oletukselle X on todella heikko lähtökohta.
Pahoittelut vähän sekavasta viestistä. Pääasia on kuitenkin itse tutkia tilannetta tarkasti ja myöntää itsellensä ne syyt. Parisuhteessa on kuitenkin aina kaksi osapuolta, joten kannattaa myös punnita ratkaisuun mukaan se toinen - jos tuntee, ettei pysty kiintymään tulevaisuudessakaan, kannattaa toinen päästää pois pienemmillä kivuilla.
Tämä ajattelutapa ei johda pitkälle parisuhteessa. On todella harvinaista, ettei joudu jossain asiassa tekemään kompromissia. Sama pätee ihan vaikkapa kämppiksen kanssa asuessa. Tosiaan kuten @erihyva mainitsi, kommunikaatio on suhteen peruspilari ja mikäli se ei ole kunnossa, ennuste suhteen pitkäikäisyydelle on melko huono. Suhteessa pitää olla jossain asioissa hieman epäitsekäs ja pyrkiä löytämään se ratkaisu, joka tyydyttää molempia.Se, että ei ole edes halua lähteä tekemään kompromisseja kertoo varmaan jo ihan riittävästi. Miksi muuttaisin jotakin elämässäni kun minun tapani on parempi? Joskus nämä asiat valkenee itsellekin vasta kirjoittaessa niitä auki ja taas ottaa päähän, kun tämän suhteen piti olla se kerta kun en tee niitä virheitä edellisistä suhteista.
Vähän samankaltainen tilanne oli itsellä pari kuukautta sitten. Toisaalta tiesin, että jutusta ei lopulta tule mitään, mutta annoin itselleni luvan ihastua ja tuntea. Kyllähän se sitten sattui, kun homma kosahti, mutta olen ottanut sen asenteen, että parempi antaa kaikkien tunteiden tulla ja mennä rohkeasti eteenpäin kuin pelätä. Varsinkin lyhyen tapailun katkeamisen aiheuttamasta surusta pääsee kuitenkin nopeasti eteenpäin, mutta kannattaa silti antaa itselleen aikaa ennen kuin heittää uutta matoa koukkuun.Minäkin jouduin taas syvien pohdintojen äärelle. Tapailuasteella ollut juttu päättyi, kun nainen ei halunnut enää jatkaa. Olo on surkea. Pari vuotta sitten päättyi melkein vuosikymmenen suhde ja nyt ekaa kertaa uskaltauduin antamaan mahdollisuuden jollekin vakavammalle.
Jep kyllä tämä raastaa sisintä niin etten enää uskonut mahdolliseksikaan. Laitoin itseni peliin, kerroin peloistani, tunteistakin. Kyseessä on vieläpä naapuri, asuu 10m päässä..ei hitto. Muutoinkin oli tänään äärimmäisen paska päivä. Ei nyt nappaa mikään.Vähän samankaltainen tilanne oli itsellä pari kuukautta sitten. Toisaalta tiesin, että jutusta ei lopulta tule mitään, mutta annoin itselleni luvan ihastua ja tuntea. Kyllähän se sitten sattui, kun homma kosahti, mutta olen ottanut sen asenteen, että parempi antaa kaikkien tunteiden tulla ja mennä rohkeasti eteenpäin kuin pelätä. Varsinkin lyhyen tapailun katkeamisen aiheuttamasta surusta pääsee kuitenkin nopeasti eteenpäin, mutta kannattaa silti antaa itselleen aikaa ennen kuin heittää uutta matoa koukkuun.
Heh, naapurissa asuva mimmi kyseessä mullakin. Ei ole kyllä tullut törmättyä siihen. Itselle tuo uuden ihastuksen loppumisen aiheuttama suru toisaalta tuntui hyvältä, koska se kertoi siitä pystyn tuntemaan taas eksän jälkeen.Jep kyllä tämä raastaa sisintä niin etten enää uskonut mahdolliseksikaan. Laitoin itseni peliin, kerroin peloistani, tunteistakin. Kyseessä on vieläpä naapuri, asuu 10m päässä..ei hitto. Muutoinkin oli tänään äärimmäisen paska päivä. Ei nyt nappaa mikään.
Itse yritin puristaa totuuksia ulos naiselle ihan siksi, että kohtaisin omat pelkoni ja voisin seuraavassa suhteessa olla vähän vapaampi niistä. Tein omaa prosessiani siinä. Varmaan alitajuisesti yritin saada toisen päätä käännettyä myös, mistä mainitsin hänelle. Ja olisihan se ollut kiva saada tietää, missä vika, mutta se ei tullut esiin.@kasa
Jälkipuinti on sikäli turhaa että siinä harvoin kerrotaan totuuksia jos nyt sellaisia edes tiedetään. Usein vältetään loukkaamasta enempää ja halutaan homma helposti ja siististi ohi.
Joskus vaan ei tunnu siltä, että haluaa olla toisen kanssa ja joskus tuntuu siltä, että on suorastaan pakko päästä pois ilman mitään konkreettista syytä.