Mitä et enää siedä videopeleissä?

[perato]

Tällä hetkellä pelaan Preytä ja tässä myös on turhan paljon viljelty lataustaukoja. Viimeistään uusien konsoleiden luulisi vievän tuon ongelman mennessään.

Tämä pisti kyl silmään itelläkin kun nyt uusinnan otti tuosta pelistä. Onneks pelimaailmassa ei niitä lataustaukoja ihan liikaa ollut, mutta kyl ne yllättävän pitkään kesti, kun jotenki tottunut melko monessa pelissä jo siihen, että lataustaukoja on lähinnä isojen kenttien välissä tai pelin alussa.
Bethesdan pelien(ja muidenkin pelien) sisätilojen erikseen lataus on kyl yks semmonen asia joka jotenkin nykyään ärsyttää juuri sen vuoksi, että se eräänlainen immersio menee rikki, varsinkin siinä vaiheessa kun sitä voi käyttää jotenkin hyväksi(vihut ei esim. seuraa ulos tms.).

 

[itarumaa]

(Liian) vaikeat lopputaistelut. Pelasin Uncharted 4:sta kunnes juutuin siihen lopputaisteluun, missä pitää miekkailla ja aloin miettimään, että miksi edes vaivaudun. Peli on jo melkein lopussa ja loppuvideon voi katsoa youtubesta, joten miksi väkisin yrittää päästä lopputaistelusta läpi. No niin teinkin ja poistin pelin + katsoin youtubesta miten peli loppuu.

 

[pähk1nä]

(Liian) vaikeat lopputaistelut. Pelasin Uncharted 4:sta kunnes juutuin siihen lopputaisteluun, missä pitää miekkailla ja aloin miettimään, että miksi edes vaivaudun. Peli on jo melkein lopussa ja loppuvideon voi katsoa youtubesta, joten miksi väkisin yrittää päästä lopputaistelusta läpi. No niin teinkin ja poistin pelin + katsoin youtubesta miten peli loppuu.

Eikös unchartedissa onnistunut vaikeustason laskeminen kesken pelin? Voi olla että muistan väärinkin. Nykyään on ihan hyvä, että monissa peleissä vaikeustasoa pystyy vaihtamaan lennossa.

 

[KoneenKokoaja]

(Liian) vaikeat lopputaistelut. Pelasin Uncharted 4:sta kunnes juutuin siihen lopputaisteluun, missä pitää miekkailla ja aloin miettimään, että miksi edes vaivaudun. Peli on jo melkein lopussa ja loppuvideon voi katsoa youtubesta, joten miksi väkisin yrittää päästä lopputaistelusta läpi. No niin teinkin ja poistin pelin + katsoin youtubesta miten peli loppuu.

Eikö sieltä youtubesta olisi voinut katsoa vinkkejä siihen lopputaisteluun miten muut ovat sen selvittäneet?

 

[Cattlewave]

Kyllä minua vituttaa Last of Us 2. Muijalla iso reppu selässä, mutta pystyy kantamaan muutaman panoksen per ase mukanaan.
Paljon jää pateja matkan varrelle moisen idioottimaisuuden takia.

 

[taffeli]

Kyllä minua vituttaa Last of Us 2. Muijalla iso reppu selässä, mutta pystyy kantamaan muutaman panoksen per ase mukanaan.
Paljon jää pateja matkan varrelle moisen idioottimaisuuden takia.

Siellä on kaikkea tärkeämpää, meikkilaukkuja, peilejä, hiusharjoja yms. reppu jo täynnä ^_^

 

[Jurppii]

Tää varmasti jakaa mielipiteet mutta nykyisin tykkään pelata putkijuoksuja. Oikeastaan open world on kiva mutta luolastot ja vastaavat alkaa heti harmittamaan jos niissä tulee sellainen fiilis, että aina pitäisi kompata kaikki sivuhaarat läpi ennen kuin menee sinne, mihin luulee että pitäisi. Ja sitten jos alkaa missaamaan kaikkea oleellista jos luolia ei kolua huolella niin vitutus vaan kasvaa.

Toinen on puzzlet. Miksi ihmeessä muinaiset sivilisaatiot, avaruusolennot tai sukupuuttoon kuolleet haltiat olisivat käyttäneet päivänsä kummallisten puzzlejen rakentamiseen jokaiseen rakennelmaansa, joissa he kaiken järjen mukaan kuitenkin asuivat?

Morrowind osasi tämänkin. Luolastot olivat selkeitä ja melko kompakteja ja niissä ei ollut mitään piilohuonetta tai piilotettua esinettä kummempaa valtavaa mekaanista ratkottavaa. Oblivion veti sen sitten täysin toiseen laitaan mutkikkaine raunioineen, joista jokainen täynnä vipuja ja painolaattoja tai tulipalloja sylkeviä patsaita yms. Paljonkohan niillä Ayleideillä kuoli jälkikasvua noihin?

 

[Zeratul]

Tää varmasti jakaa mielipiteet mutta nykyisin tykkään pelata putkijuoksuja. Oikeastaan open world on kiva mutta luolastot ja vastaavat alkaa heti harmittamaan jos niissä tulee sellainen fiilis, että aina pitäisi kompata kaikki sivuhaarat läpi ennen kuin menee sinne, mihin luulee että pitäisi. Ja sitten jos alkaa missaamaan kaikkea oleellista jos luolia ei kolua huolella niin vitutus vaan kasvaa.

Toinen on puzzlet. Miksi ihmeessä muinaiset sivilisaatiot, avaruusolennot tai sukupuuttoon kuolleet haltiat olisivat käyttäneet päivänsä kummallisten puzzlejen rakentamiseen jokaiseen rakennelmaansa, joissa he kaiken järjen mukaan kuitenkin asuivat?

Morrowind osasi tämänkin. Luolastot olivat selkeitä ja melko kompakteja ja niissä ei ollut mitään piilohuonetta tai piilotettua esinettä kummempaa valtavaa mekaanista ratkottavaa. Oblivion veti sen sitten täysin toiseen laitaan mutkikkaine raunioineen, joista jokainen täynnä vipuja ja painolaattoja tai tulipalloja sylkeviä patsaita yms. Paljonkohan niillä Ayleideillä kuoli jälkikasvua noihin?

Tarkemmin sanottuna taidat puhua tässä open world rpg -peleistä. Suurin osa nykypäivän open world peleistä ei varsinaisesti sisällä mitään luolastoja yms, eikä ole niin tarpeellista käydä joka paikkaa läpi. Toki tämä riippuu ihmisestäkin, että kuinka pakottavana kokee sen tarpeen käydä kaikki paikat läpi lootin yms. perässä. Toisaalta taas jotkut kokevat tämän äärimmäisen positiivisena asiana, kun taas toisille se on negatiivinen asia.

Ja nimenomaan tällaisiin peleihin suhtautuminen muuttuu herkästi siinä kohtaa, kun ei meinaa aika riittää pelaamiselle. Jos on aikaa pelata loputtomiin, niin se kaikkien paikkojen tutkiminen voi olla hauskaakin, kun sitä voi tehdä täysin rauhassa ilman mitään kiireen tunnetta.

 

[Jurppii]

Ja nimenomaan tällaisiin peleihin suhtautuminen muuttuu herkästi siinä kohtaa, kun ei meinaa aika riittää pelaamiselle. Jos on aikaa pelata loputtomiin, niin se kaikkien paikkojen tutkiminen voi olla hauskaakin, kun sitä voi tehdä täysin rauhassa ilman mitään kiireen tunnetta.

Tämähän se on itselläni.

 

[Gameri]

Eikös unchartedissa onnistunut vaikeustason laskeminen kesken pelin? Voi olla että muistan väärinkin. Nykyään on ihan hyvä, että monissa peleissä vaikeustasoa pystyy vaihtamaan lennossa.

Pelasin juuri läpi nelosen toistamiseen ja huomasin uudelleenpeluukerralla "bonukset". Sai avattua haluamansa aseet, kuolemattomuuden (tulitaisteluissa) ja loppumattomat panokset. Siihen vielä helpoin vaikeusaste ja automaattitähtäys. Olipa mukava pelata kun räiskintäkohtaukset sujui perusmosat oneshotaten ja kovemmatkin muutamalla kudilla. Ja tuo automaattitähtäys on loistavasti tehty, lukittuu kaukaakin joten taistelut oli jopa mielekkäitä. Pystyi keskittymään vain tarinaan ja seikkailuun.

Ainakin foorumilta jää kuva, että porukka valitsee aina normaalia vaikeamman vaikeustason. Haluaako sitä olla keskivertoa parempi pelaaja vai mikä siinä on, mutta itse en ainakaan jaksa. Ehkä sitten jos vaikeustaso parantaisi esim. tekoälyä sen sijaan että luoteja kuluu vain enemmän tms.

Tää varmasti jakaa mielipiteet mutta nykyisin tykkään pelata putkijuoksuja. Oikeastaan open world on kiva mutta luolastot ja vastaavat alkaa heti harmittamaan jos niissä tulee sellainen fiilis, että aina pitäisi kompata kaikki sivuhaarat läpi ennen kuin menee sinne, mihin luulee että pitäisi. Ja sitten jos alkaa missaamaan kaikkea oleellista jos luolia ei kolua huolella niin vitutus vaan kasvaa.

Toinen on puzzlet. Miksi ihmeessä muinaiset sivilisaatiot, avaruusolennot tai sukupuuttoon kuolleet haltiat olisivat käyttäneet päivänsä kummallisten puzzlejen rakentamiseen jokaiseen rakennelmaansa, joissa he kaiken järjen mukaan kuitenkin asuivat?

Morrowind osasi tämänkin. Luolastot olivat selkeitä ja melko kompakteja ja niissä ei ollut mitään piilohuonetta tai piilotettua esinettä kummempaa valtavaa mekaanista ratkottavaa. Oblivion veti sen sitten täysin toiseen laitaan mutkikkaine raunioineen, joista jokainen täynnä vipuja ja painolaattoja tai tulipalloja sylkeviä patsaita yms. Paljonkohan niillä Ayleideillä kuoli jälkikasvua noihin?

Open worldeissa on hienoa se, että voit ja todennäköisesti missaat paljonkin asioita jos vain pelaat seikkaillen etkä pakonomaisesti suorittamalla pelissä kaikkea mahdollista. Samalla voit löytää mielenkiintoisia juttuja jos harhailet polulta. Samalla maailma tuntuu laajalta ja aidommalta kun tiedät että sinne saattoi jäädä jotain asioita pimentoon.

Puzzlet on vähän huvittavia kieltämättä jos niitä rupeaa miettimään. Uncharted nelosessa ne varsinkin oli yliampuvia eikä kukaan sellaisia pystyisi tai varsinkaan viitsisi toteuttaa käytännössä. Mutta onpahan ne hauskoja ratkoa ja ajatuksena siistejä jos sellaisia olisi todellisuudessa. Ei vaan pidä miettiä liikaa.

 

[Jurppii]

Open worldeissa on hienoa se, että voit ja todennäköisesti missaat paljonkin asioita jos vain pelaat seikkaillen etkä pakonomaisesti suorittamalla pelissä kaikkea mahdollista. Samalla voit löytää mielenkiintoisia juttuja jos harhailet polulta. Samalla maailma tuntuu laajalta ja aidommalta kun tiedät että sinne saattoi jäädä jotain asioita pimentoon.

Avoimessa maailmassa se niin ei häiritse kun tuntuu, että kaikkihan tässä on jatkuvasti avoinna ympärillä eikä kaikkea edes voi tehdä heti (kaikelle on siis aikansa jos on aikaa pelata). Luolastoihin sen sijaan harvoin huvittaa palata, suuressa osassa pelejä ne on ankeinta niin visuaalisesti kuin sisällöllisesti.

Kai tämä juontaa juurensa johonkin FF VII ajoille kun tiesi, että kaikkialle ei pääse uudestaan ja muutamassakin paikassa saattoi missata ainutlaatuisen materian jos ei tarkkaan naksutellut pitkin ruutua ja kokeillut jokaista mahdollista umpikujaa.

 

[rewind]

ADHD-refleksihippa (Doom/BFV) ja väkisin pidennetyt tehtävät / edestakaisin kenttää juoksuttaminen (Space Hulk: Deathwing) syövät kiinnostuksen aika nopeasti.

 

[Ziilot]

FarCry Primalia nyt pelanneena tuli heti tämä triidi mieleen. Ei vain jaksais enää yhtään uni/hallu ym. piripääjaksoja joissa lennellään ja ihmetellään henkimaailmassa. Aivan raivostuttavia kohtia.

Ei niitä tosin jaksanut Max Paynessäkään, josta on kohta 20v

 

[Zeratul]

En muista kenenkään koskaan sanoneen, että erityisesti tykkäisi peleissä yllättävänkin usein nähtävistä hallusinaatio/huumehöyry -kohtauksista. Ei vain uppoa allekirjoittaneen kaaliin, että miksi niitä niin usein tehdään, kun ei kukaan niistä tunnu tykkäävän.

 

[BOT]

Ainakin foorumilta jää kuva, että porukka valitsee aina normaalia vaikeamman vaikeustason. Haluaako sitä olla keskivertoa parempi pelaaja vai mikä siinä on, mutta itse en ainakaan jaksa. Ehkä sitten jos vaikeustaso parantaisi esim. tekoälyä sen sijaan että luoteja kuluu vain enemmän tms.

Vaikeustasot voivat toki olla huonosti toteutettu jossain peleissä, mutta minä ainakin suhtauduin peleihin interaktiivisena viihteenä, eli pitää tehdä jotain jotta pääsee eteenpäin. Hyvissä peleissä kuten System Shock 1 vaikeampi taso pistää sinut miettimään lähestymistapaa jo ennen toimintaa, kun taas liian helppo taso tekee pelistä vain äänilokien kuuntelemista tavaroita keräillessä. Pienestä pitäen kun on pelannut kaikenlaista olisi outoa jos ei olisi yhtään mekaanisesti taidot kehittyneet. Normaali taso usein on vain liian helppo monissa peleissä varsinkin kun konsolit 2000-luvulla typistivät tuon vaikeustason entistajan helpoksi tasoksi. Ymmärrän kuitenkin että pelivalikoima on nykyään laajempi ja pelaamiseen suhtaudutaan eri tavoilla, joten tuleekin olla pelejä joissa mekaanista haastetta ei etsitä tai vähintään sellainen vaikeustaso löytyä joka on vaivaton. Silti on hyvä muistaa että videopelien juuret ovat mekaanisessa haasteessa.

@Ziilot Max Paynien flippauskohtaukset olivat totta kai tarinankerronnan takia olemassa. Ne olivat sekoitus ahdistusta ja surua mitä Payne kävi sisällään läpi ja joka motivoi hänet lahtausreissulleen. Minusta toimivat oikein hyvin ja toivat tauottomaan toimintaan mukavan pienen tauon, mutta toki tunnelma muuttui rajusti.

 

[rewind]

Vaikeustasot voivat toki olla huonosti toteutettu jossain peleissä, mutta minä ainakin suhtauduin peleihin interaktiivisena viihteenä, eli pitää tehdä jotain jotta pääsee eteenpäin. Hyvissä peleissä kuten System Shock 1 vaikeampi taso pistää sinut miettimään lähestymistapaa jo ennen toimintaa, kun taas liian helppo taso tekee pelistä vain äänilokien kuuntelemista tavaroita keräillessä. Pienestä pitäen kun on pelannut kaikenlaista olisi outoa jos ei olisi yhtään mekaanisesti taidot kehittyneet. Normaali taso usein on vain liian helppo monissa peleissä varsinkin kun konsolit 2000-luvulla typistivät tuon vaikeustason entistajan helpoksi tasoksi. Ymmärrän kuitenkin että pelivalikoima on nykyään laajempi ja pelaamiseen suhtaudutaan eri tavoilla, joten tuleekin olla pelejä joissa mekaanista haastetta ei etsitä tai vähintään sellainen vaikeustaso löytyä joka on vaivaton. Silti on hyvä muistaa että videopelien juuret ovat mekaanisessa haasteessa.

Menee ehkä vähän ohi aiheen, mutta itse otan sen normaalin mieluummin kuin vaikean, koska en vaan jaksa hinkata jotain yhtä kohtaa sata kertaa, jotta pääsee eteenpäin. Tai sitten pelin loppu on vaikeammalla ihan järjetön, eikä peliä tule pelattua läpi vaan homma jää viimeistä taistelua vaille valmiin. Tosin liian helppo on taas tylsä, mikä tekee tuosta valinnasta vähän vaikeaa kun ei tiedä etukäteen miten vaikeustaso nousee pelin edetessä.

 

[Spotty]

@Gameri n mainitsemaan vaikeustasoon liittyen;

Tuo sama vaikeusasteen nosto = kestävämmät vihut logiikka ärsyttää itseänikin. Ja sen takia on mainittava pelimaailman helmi tällä saralla, nimittäin Halo -pelisarja. Ja tästä eritoten Halo 2, jossa homma on toteutettu erityisen mallikkaasti (loput eivät tarjoa yhtä kovaa haastetta). Nimenomaan Haloissa (2!) on toteutettu hyvin tuo vaikeusasteen vaikutus. Toki viholliset kestävät hieman eri määrän osumia Easy vs. Legendary vaikeusasteilla, mutta suurin muutos on nimenomaan tekoälyssä.
Tuntuu että jokaisella pelikerralla &/ yrityksellä saman kentän vihut käyttäytyvät eri tavalla. Vaikeusasteen nostaminen tekee vihollisista agressiivisempia ja ovelampia, tai tarpeen tullen varovaisempia.

 

[patteli]

@Gameri n mainitsemaan vaikeustasoon liittyen;

Tuo sama vaikeusasteen nosto = kestävämmät vihut logiikka ärsyttää itseänikin. Ja sen takia on mainittava pelimaailman helmi tällä saralla, nimittäin Halo -pelisarja. Ja tästä eritoten Halo 2, jossa homma on toteutettu erityisen mallikkaasti (loput eivät tarjoa yhtä kovaa haastetta). Nimenomaan Haloissa (2!) on toteutettu hyvin tuo vaikeusasteen vaikutus. Toki viholliset kestävät hieman eri määrän osumia Easy vs. Legendary vaikeusasteilla, mutta suurin muutos on nimenomaan tekoälyssä.
Tuntuu että jokaisella pelikerralla &/ yrityksellä saman kentän vihut käyttäytyvät eri tavalla. Vaikeusasteen nostaminen tekee vihollisista agressiivisempia ja ovelampia, tai tarpeen tullen varovaisempia.

Minusta Halossa ei kestävöidy viholliset vaan just että niitä on enemmän, pahempia vihollisia on enemmän ja niillä on kilpiä/suojia enemmän ja ne haastaa paljon aggressiivisemmin. Eli kaikki tapahtuu saman pelimekaniikan puitteissa eli jokainen vaikeusaste tarjoaa saman pelin, mutta vaikeampana.

Samaa mieltä ylikestävistä vihuista. Ei se vaan ole hauskaa, tekee pelistä käytännössä aivan turhaa puurtamista etenkin jos se ei palkitse siitä puurtamisesta sen enempää kuin se nopeampi keinokaan.

 

[DädiFinn]

Samaa mieltä ylikestävistä vihuista. Ei se vaan ole hauskaa, tekee pelistä käytännössä aivan turhaa puurtamista etenkin jos se ei palkitse siitä puurtamisesta sen enempää kuin se nopeampi keinokaan.

Tästä syystä esim Borderlansit ei nappaa yhtään.

 

[nahkamursu]

En voi nykyään sietää pelejä, joissa tarinaa kuljetetaan first person -vinkkelistä siten että itse voi liikuttaa korkeintaan katsetta hiirellä. FarCryt ja CODien yksinpelithän ovat tätä täynnä. Junou, kävellään sivuhahmon perässä ja katsellaan maisemia, sitten räjähtää ja vesitorni kaatuu päälle, roikut kielekkeeltä yhden käden varassa (ehkä könyät ylös rämpyttämällä jotakin nappia) ja ai että on dramaattista. Nämä olivat ehkä 10 vuotta sitten OK tehokeinoja silloin kun ne tuli vastaan ensimmäistä kertaa. Ennen oli välivideot ja kun video loppui, pelattiin. Nykyään sitten on puolet pelistä tätä pelaamisen ja välivideon hybridiä.

 

[klasunen]

no sitä että kaikki on niiiiin tiimiä että oikein tuttaa

 

[BlackWolf]

Samaa mieltä ylikestävistä vihuista. Ei se vaan ole hauskaa, tekee pelistä käytännössä aivan turhaa puurtamista etenkin jos se ei palkitse siitä puurtamisesta sen enempää kuin se nopeampi keinokaan.

Tähän kun laittaa päälle vielä jonkun sellaisen mekaniikan, että ammuksia tarjoillaan pelaajalle varsin kitsaasti ja vaikeuden kasvaessa vielä kitsaammin niin ollaan kyllä pelimekaniikan paskasti tekemisen ydinhommissa, koska vihujen ollessa bullet spongeja ja ammuksien ollessa jatkuvasti vähissähän peli on oikein helvetin vaikea! Tosin samalla siitä menee kyllä kaikki hauskuuskin.

 

[Raatokalle]

En muista olenko vastannut tähän lankaan aijemmin, mutta yksi asia tuli mieleen melkolailla heti.
Surkea suorituskyky/käännös/asetusten puute on nykyään aika iso kynnys. Ensinmainittu on saanut jättämään dishonored 2:n kesken, vaikka pelistä muutoin nautin suuresti. PC on kuitenkin kohtuu tehokas(1080Ti/3950X/16gb ram) ja mitä pidemmälle pelissä etenee, sitä surkeammin se pyörii. En vain jotenkin jaksa enää nyplätä asetusten kanssa ja lopulta todeta että kunhan kaikki taas näyttää paskalta, niin pelin saa pyörimään kohtuullisesti.

 

[Raxama]

En muista olenko vastannut tähän lankaan aijemmin, mutta yksi asia tuli mieleen melkolailla heti.
Surkea suorituskyky/käännös/asetusten puute on nykyään aika iso kynnys. Ensinmainittu on saanut jättämään dishonored 2:n kesken, vaikka pelistä muutoin nautin suuresti. PC on kuitenkin kohtuu tehokas(1080Ti/3950X/16gb ram) ja mitä pidemmälle pelissä etenee, sitä surkeammin se pyörii. En vain jotenkin jaksa enää nyplätä asetusten kanssa ja lopulta todeta että kunhan kaikki taas näyttää paskalta, niin pelin saa pyörimään kohtuullisesti.

Täähän se olis kanssa. Dishonored 1 on omalla top 10, ellei jopa top 5 listoista ja kun se kakkonen tuli, niin julkasupäivänä otti lievästi päähän kun sillosella 3570k/8GB/GTX 780 combolla sitä lähti pyörittelemään 1080p resolla. Saihan se vähän pätsiä tohon suorituskykyyn liittyen, mutta ei se niitten moottori kyllä mitenkään kunnolla skaalautunut. Nykysellä 1080ti ja 3440x1440 resosella näytöllä kokemus on ehkä jopa ihan ok, mutta veikkaanpa että G-Sync ottaa tossa koppia niin vahvasti etten sitä vaihtelua niin pahasti huomaa. Peli on kyllä silti jäänyt kesken, mutta jonakin päivänä ehkä. Varmaan sit kun seuraavat laput tulee markkinoille ja 1080ti vaihtuu tehokkaampaan.

 

[P c L A Y E R]

Itse vedin Dishonored2:n läpi GTX 980 Ti:llä ja 3440*1440 resolla. Olihan siinä kohtia, joissa FPS droppaili ikävästi alle 50:n, mutta lopulta pelin pelaili kyllä ilolla läpi, siitä huolimatta, vaikka itsekkin olen melkoinen kultasilmä ton FPS:n suhteen. Itse tykkösin DH2:sta paljon enemmän kun ekasta osasta. Pitäskin hommata ne lisärit ja pelailla nekin. Voihan se vähän mukavammin pyörähtääkin tolla nykyisellä 2080 Ti / Ryzen 3700x kombolla.

 

[patteli]

Tähän kun laittaa päälle vielä jonkun sellaisen mekaniikan, että ammuksia tarjoillaan pelaajalle varsin kitsaasti ja vaikeuden kasvaessa vielä kitsaammin niin ollaan kyllä pelimekaniikan paskasti tekemisen ydinhommissa, koska vihujen ollessa bullet spongeja ja ammuksien ollessa jatkuvasti vähissähän peli on oikein helvetin vaikea! Tosin samalla siitä menee kyllä kaikki hauskuuskin.

RE7 on tästä hyvä esimerkki. Alku oli hauska, sitten tuli ekat vihut ja kahteen vihuun meni joku 20 luotia vaikka päähän ampui kaiken. Nurkan takana olikin vielä 3 vihollista lisää ja paukkuja 0 jäljellä.

quit&uninstall

 

[perato]

Nyt kun Divinity: Os2 on peluussa niin kyllä se on vissii myönnettävä, että tuo pelin pituus alkaa olla asia jota en näköjään siedä. Kyse ei niinkään siitä, että se jotenki vituttaisi tms. vaan siitä, että hyväkin peli alkaa menettää mielenkiintoaan ja varsinkin loppua kohden sitä sit vaan "surffaa" sen sisällön läpi vaikka sen usein pitäisi olla se juonen huippukohta ratkaisuineen ja petoksineen yms. mitä nyt aina lopuissa tapahtuu. Enemmän tulee nykyään näissä +60h peleissä juuri se ongelma, että kaikkea tutkii ja koluaa suunnilleen 40-50h main, sit alkaa jotenki leipääntyä ja kappas loppu menee vähän kakistellen ja pikapikaa pelaten. Varsinkin kaikki dialogit yms. saa skip-nappulaa melko aggressiivisesti kunhan pääasian saa luettua.

 

[BOT]

RE7 on tästä hyvä esimerkki. Alku oli hauska, sitten tuli ekat vihut ja kahteen vihuun meni joku 20 luotia vaikka päähän ampui kaiken. Nurkan takana olikin vielä 3 vihollista lisää ja paukkuja 0 jäljellä.

quit&uninstall

Siis hetkinen, eihän Resident Evil 7 ole ollenkaan hyvä esimerkki siitä mistä puhutaan. Kaikki ei varmastikaan pidä pelistä kuitenkaan, mutta örkithän eivät ime ammuksia montaakaan, idea on se että niitä pitää ampua oikeisiin paikkoihin tai vain sen verta että voit juosta ohitse (kauhupeli). Jos pelasit vaikeimmalla heti niin en tiedä tarvitseeko enemmän kuteja, mutte peli eritoten varoittaa että se pitää pelata ensin normaalilla ennen kuin aloittaa vaikealla, koska siinä on muitakin muutoksia kuin pelkät ammukset tietääkseni, eli sitä ei ole nimenomaan toteutettu jollakin parilla parametrilla tyyliin "pelaajalle vähemmän energiaa, örkeille enemmän", sekä pelin kulun tunteminen on niinkin haastavalla tasolla tähdellistä.

The Witcher 3 on yksi mieleen tuleva peli, mikä tekee homman halvalla tyylillä ja monta muutakin varmaan tulisi jos nyt miettisi. The Elders Scrollsit toimivat tällä tavalla toki myös, mutta tuollaisessa aidosti dynaamisessa ja melko vähän skriptatussa pelissä tuon vielä ymmärtää ja Oblivion oli hyvä siitä että sait oikein hienosäätää liukurilla haluamasi tason, vaikkei nyt muuten voi kiitellä.
Samaa mieltä kuitenkin olen että vaikeustaso pitää toteuttaa ihan käsityönä tekemällä muutoksia koko pelin rakenteeseen vaihtelemalla vihuja ja muuntelemalla mitä milloinkin vaikeammaksi. Quake 1 on tästä loistava esimerkki. On silti muistettava pelin luonne ennen kuin vaatii tätä ihan miltä tahansa peliltä.

Nyt kun Divinity: Os2 on peluussa niin kyllä se on vissii myönnettävä, että tuo pelin pituus alkaa olla asia jota en näköjään siedä. Kyse ei niinkään siitä, että se jotenki vituttaisi tms. vaan siitä, että hyväkin peli alkaa menettää mielenkiintoaan ja varsinkin loppua kohden sitä sit vaan "surffaa" sen sisällön läpi vaikka sen usein pitäisi olla se juonen huippukohta ratkaisuineen ja petoksineen yms. mitä nyt aina lopuissa tapahtuu. Enemmän tulee nykyään näissä +60h peleissä juuri se ongelma, että kaikkea tutkii ja koluaa suunnilleen 40-50h main, sit alkaa jotenki leipääntyä ja kappas loppu menee vähän kakistellen ja pikapikaa pelaten. Varsinkin kaikki dialogit yms. saa skip-nappulaa melko aggressiivisesti kunhan pääasian saa luettua.

Mieluummin tosiaan lyhyt ja laadukas peli kuin pitkä ja tylsäksi käyvä. Se on jännä miten jotkin arvottavat pelejä niiden pituuden mukaan. Pelithän ovat aina olleet sellaisia että hidas pelaaja pelaa niitä kauemmin ja nopea pikaisemmin, mutta niistä saattaa löytyä uudelleenpeluuarvoa, vaikkapa ihan sillä vaikeustasosäädöllä. Harvemminhan noita pitkiä laatuteoksia tulee kuitenkaan ja onhan se muistettava että 40 tunnin kauttaaltaan laadukkaan pelin aikaan saamiseksi tarvitaan jo melkoisia ponnistuksia. Esim. Dark Souls 3 on ovela tässä mielessä, sillä sen vaikeustaso syö aikaa, aivan kuten vanhat Nintendo-pelit konsanaan. En sano että vaikeustaso olisi automaattinen merkki laadusta, mutta jokin jippohan pelissä on oltava kuten esimerkiksi mielekäs kokemustasojen jauhaminen, jotta siitä oikeasti saisi irti enemmän kuin 40 tuntia. Diablo 3 esim. on lyhyt peli, mutta erityisen uudelleenpelattava ropetouhuineen, eikä siitä siksi valitakaan kukaan ARPG-fani.

Pointtini siis se ettei kannata kenenkään liiemmin tuijotella pelin pituutta ehdottomana plussana ja on olemassa toki pelejä mitkä ovat auttamatta liian lyhyitä.

 

[perato]

Itel ei kyl tuu mieleen hirveenä pelejä jotka olis auttamatta liian lyhyitä. Yleensä ongelma on ehkä siinä, että sitä hyvää kohtaa pelistä on liian vähän tai jotain muuta, mut eipä kyl ainakaan enää tuu mietittyä, että "tää oli liian lyhyt". Aika usein ne lyhyet pelit on kuitenki semmosia, ettei se pelitapa tai gimmick olis kestänyt pitempää tarkastelua ja pitemmäks venytettynä olis vaan heikentänyt mielipidettä. Pikavilkasin että kaikki 2016 lähtien pelaamat alle 10h pelit ei kyl yksikään olleet liian lyhyitä pelin nautittavuuteen nähden. Ehkä joku Kalimba Co-op ois voinut olla tunnin tai kaks pitempi.

 

[Gameri]

Vaikeustasosta ja mekaniikoista vielä puheenollen Dark Souls 3 (varmaan aiemmatkin mitä en ole pelannut) ja Bloodborne tekivät sen mielestäni erinomaisesti. Taso on haastava eikä siihen anneta vaihtoehtoja, mutta eteenpäin pääsee kekseliäisyydellä ja opettelulla. Tai no ei se paljoa vaadi kekseliäisyyttä jos vaan avartaa mieltä sen verran ettei kaikkia vihollisia tarvi tappaa uudelleen ja uudelleen tai edes kertaakaan. Onnistumien on harvinaisen tyydyttävää. Voit myös nostaa leveliä jos eteneminen tyssää. Tosin tässä on pieni sudenkuoppa jäädä grindaaman ja kuluttamaan aikaa "turhaan". Pelillisesti kyseiset sarjat ovat kuitenkin niin hyvin tehtyjä että niitä pelaa pelaamisen ilosta eikä juonen suorittamisen vuoksi.

Nykyään tulee liian harvoin pelejä(konsoleille, pc.stä en tiedä) jotka olisi pelattavuudeltaan niin hyviä että niitä pelaisi vaan pelaamisen ja onnistumisen tuoman ilon vuoksi. Esim. Uncharted tai viimeksi aloittamani Last of us 2 on kyllä tarinan kerronnallisesti ja yleisellä tasolla teknisesti hienoja pelejä, mutta pelattavuus ei ole niin responsiivista ja ajatuksen lailla toimivaa ettei niistä nauttisi sen vuoksi. Padillä tähtäys on vaan niin toivottoman hidasta ilman apuja, liikkumista rajoitetaan yleensä tietyissä kohtauksissa esim. juokseminen on estetty, tuntuu vähän kuin jalat ja kädet liikkuisi tervassa ja käytännössä olet mukana interaktiivisessa elokuvassa. Mitä pc:llä aikanaan pelannut niin hiirellä liikkuminen on vain huomattavasti lähempänä sitä tarkuutta mitä kaipaisi viihtyäkseen esim. fpsien parissa, mutta sohvalta ei vain onnistu luontevasti. Välillä tuo padin epätarkkuus ja liikkumisen kankeus onkin monissa peleissä sietokyvyn rajoilla.

 

[Sadness]

Samaa mieltä kuitenkin olen että vaikeustaso pitää toteuttaa ihan käsityönä tekemällä muutoksia koko pelin rakenteeseen vaihtelemalla vihuja ja muuntelemalla mitä milloinkin vaikeammaksi.

En tiedä onko paras esimerkki mutta MGSV:ssähän viholliset reagoi pelaajan toimiin aina seuraavissa tehtävissä.
Jos aloitit tehtävät vain öisin, niin viholliset alkoivat käyttämään pimeänäkö kiikareita ja taas jos lähdit pumpum linjalle niin viholliset olivat raskaasti panssaroituja.
Ammuit headshotteja niin kypärät päässä jne.
Edit: Pystyit kyllä lähettää omat porukat tuhoamaan niitä vihollisten tehtaita missä tehdään kiikareita, panssareita jne ja kun ne sai tuhottua niin viholliset eivät pystyneet reagoimaan sitten pariin tehtävään.


MGSV:hän ei ollut varsinaista vaikeusastetta säädettäväksi mutta jos munasit tarpeeksi monta kertaa tehtävän niin peli ehdotti chicken hattua joka helpotti taas sitä että pelaajaa ei huomata niin helposti.
Mutta esti taas saamasta parasta rankkia siitä tehtävästä.

 

[BOT]

Sopinee ketjuun: Kun kerran aiemmin listassani mainitsin haitalliset päivitykset, satuin nyt Youtuben kautta huomaamaan että Ubisoft on jysäyttänyt nukella For Honoria ja julkaissut siihen aivan käsittämättömän aivottoman ja ylivoimaisen sankarin, sekä päälle pilannut kaikkien hahmojen animaatiot (pelin alkuperäinen idea nojasi hahmojen luettaviin liikkeisiin). Näköjään on "tuhoa peli" -painiketta painettu ja For Honor siirtyy historiaan. Kyllähän tuota varmaan jotkin jonnehet pelaavat edelleen, mutta näin pelistä joskus pitäneelle ja sitä reilummin pelanneelle kyllä aivan käsittämätöntä touhua. Älä missään nimessä enää tässä vaiheessa koske tuohon peliin, se oli joskus kultaa, muttei ole ollut sitä enää ainakaan päälle vuoteen. Foorumille kun menee voi lukea loputonta valitusta. Tämä on timanttinen esimerkki haitallisista päivityksistä.

This page has definitely closed. To find your favorite forums and threads, go to https://discussions.ubisoft.com.

This page has definitely closed. To find your favorite forums and threads, go to https://discussions.ubisoft.com.

forums.ubisoft.com

 

[virveli76]

Lainattua, mutta pelien samankaltaisuus ja toisto. Graaffinen loisto ei riitä jos pelin tarina tai tekeminen ontuu. Viimeinen yksinpeli minkä pelasin alusta loppuun oli Witcher 3, sen tarina kannatteli vaikka peli alkoi lopussa toistamaan, parhaista sivu questeista huolimatta.

Tuntuu että nää on niin nähty, mutta eri kuorissa. Pelaamisen aloittanut 90-luvun alussa.

 

[pcbuilder]

Mitä et siedä videopeleissä?

En siedä, että kaikissa nykypeleissä on kompassi tai muu vastaava, joka kädestä pitäen näyttää minne pitää mennä yms. Tämän takia Skyrim ei ole juuri kiinnostanut. Edelleen Morrowind kovin koko sarjasta. Myöskin videon perusteella samainen kompassisysteemi näyttää tulevan tuohon Mafia the City of Lost Heavenin remakeen. Toivottavasti nuo avustukset saa pois päältä.

 

[Shikanjyo]

Mitä et siedä videopeleissä?

En siedä, että kaikissa nykypeleissä on kompassi tai muu vastaava, joka kädestä pitäen näyttää minne pitää mennä yms. Tämän takia Skyrim ei ole juuri kiinnostanut. Edelleen Morrowind kovin koko sarjasta. Myöskin videon perusteella samainen kompassisysteemi näyttää tulevan tuohon Mafia the City of Lost Heavenin remakeen. Toivottavasti nuo avustukset saa pois päältä.

Skyrimiin saa kyllä modeja, että questlogissa on kirjoitettu hiukan paremmin että mihin suuntaan pitää lähteä, jotta pystyy pelaamaan ilman kompassia.

 

[alakääntö]

Itse kun aloitin pelaamisen konsoleilla niin lähes kaikki pelit oli jonkin sortin tasoloikkia. Mariot, metroidit jne. Nykyään en tasoloikkia halua pelata enää ollenkaan. Ehkä omat motoriset taidot ovat huonontuneet mutta en pädistä tykkää muutenkaan ollenkaan. Ehkä enemmänkin tasoloikat ovat jääneet sen takia pois että en siedä enää pädillä pelaamista. Varsinkin analogiset tatit ovat aika kauheaa kamaa. Mutta ei ne ehkä oikeasti huonoa ole, en vaan osaa.

Toinen asia mitä en voi sietää, on sellainen imelä lapsellisuus. Saan varmaan vihat niskaani kun sanon tämän, mutta Hearthstone on just sellainen että käpy palaa heti siihen lapsellisuuteen. Kun esimerkiksi joku verenhimoinen orkki huutaa jotain tyyliin heck, I forgot to buy milk *joulupukkinaurua*. Tuon takia jää aika monta peliä pelaamatta kun se pelimaailma tuntuu sellaisesta lapselliselta lässytykseltä ja tuntee itsensä vain tyhmäksi lapseksi. Itse peleissä ei muuten vikaa ole, Hearthstonekin vaikutti todella mielenkiintoiselta, mutta samalla uskomattoman ärsyttävältä. Samasta syystä todella moni tv-sarjakin menee ohi, kun tehdään liian lapsellista ja kevyttä. Ja alleviivaavaa yksinkertaista huumoria toistetaan moneen kertaan, vaikka jo ensimmäisellä kuulemiskerralla asia oli tylsä yksinkertaisuus, toisto vain ärsyttää. Tähän lapsellisuuteen ei lapsena niin kiinnittänyt huomiota ja kun grafiikat ja äänet olivat tasoa sormen kokoinen pikseli ja piipitys, eivät pelintekijät edes voineet tuollaisia toteuttaakaan. Ja vaikka peli oli joku ihan bambipeli niin pelattavuus oli kuitenkin niin rautaa, ettei lapsellisuus ollut nautinnan tiellä. Kasibittisellä nintendolla on paljon hyviä lasten pelejä joita aikamieskin voi edelleen pelata häiriintymättä lapsellisuudesta.

Kolmas asia mitä en enää kestä on huonot pelin menut ja huonosti ja epäselvästi tehdyt pelin säätämiset, jossa käytännössä pitää foorumeilta etsiä tieto erilaisista pikanäppäimistä, jotka pitää sitten opetella ulkoa. Tämä on eri asia kuin se, että ruudulla pitää koko ajan näyttää kohteet ja suunnat minne mennä. Tarkoitan sitä että kaikenlainen graafisen käytön suunnittelu on osalle pelintekijöistä melkein kuin kirosana ja vaikeiksi tehtyjen asioiden oppiminen on ikäänkuin itsetarkoitus, jolla todistat olevasi tarpeeksi eliittiä pelaamaan "oikeanlaisia pelejä". Nuorena tykkäsin tällaisista gui-puzzle peleistä mutta pitkään en niitä jaksanut silloinkaan pelata kauaa. Kun myöhemmin nuorena lopulta tajusi että netistä voi kaivaa jonkunlaisen checklistin millä jonkun asian saa tehtyä, niin homma muuttui siinä aiheessa taas ulkoa opetteluksi.

Lisätään vielä lopuksi peliarvostelut. Junnuna ainoa tapa löytää infoa tulevista peleistä oli lehtien kautta ja myöhemmin demo-cd-levyjen kautta. Toki silloinkin vedettiin aika härskisti juttuja siten, kun julkaisija ne halusi aina arvosanaa myöten. Mutta arvostelut olivat kuitenkin mielenkiintoisia. Nykyään arvostelut ovat melkein järkiään niin surkeita että en edes keksi syytä lukea vaikka arvostelu olisi hyvinkin tehty. Osassa pelien arvostelija on niin koomisen surkea että kyseessä on melkein tarkoituksella tehty klikkivideo, kun ne klikkaukset on ainoa asia mikä merkitsee. Let's playt ja muut video-muotoiset hyvän ja asiansa tietävän pelaajan peliesittelyt ovat paljon mielenkiintoisempia ja niistä näkee heti suoraan, onko pelissä paljon vain vähän sellaisia itselle ärsyttäviä ja kiinnostavia aspekteja. En juurikaan lue peliarvosteluja ollenkaan ja ei ne kaikki arvostelut ole kuraa, paljon tehdään todella hyvääkin juttua. Mutta mielestäni aika on ajanut täysin ohi tekstimuotoisista peliarvosteluista.

 

[Zolttu]

Ostin dvd version uudesta microsoft flight simulatorista. Mitähän ***** tua. Tervetuloa -90 luvulle ja dvd pitää olla asemassa että peli käynnistyy? Tiedän mukana tuli koodilappu jolla voi asentaa suoraan storesta mutta silti?

 

[Jurppii]

Ostin dvd version uudesta microsoft flight simulatorista. Mitähän ***** tua. Tervetuloa -90 luvulle ja dvd pitää olla asemassa että peli käynnistyy? Tiedän mukana tuli koodilappu jolla voi asentaa suoraan storesta mutta silti?

Käytä sitä koodia?

Eikö PC-pelit ole aikapäiviä sitten pitänyt joka tapauksessa lukita koodilla tiliin ja levy on mukana lähinnä muodon vuoksi?

Mitä et siedä videopeleissä?

En siedä, että kaikissa nykypeleissä on kompassi tai muu vastaava, joka kädestä pitäen näyttää minne pitää mennä yms. Tämän takia Skyrim ei ole juuri kiinnostanut. Edelleen Morrowind kovin koko sarjasta. Myöskin videon perusteella samainen kompassisysteemi näyttää tulevan tuohon Mafia the City of Lost Heavenin remakeen. Toivottavasti nuo avustukset saa pois päältä.

Ah, "Collect Mage's Guild fees". En edelleenkään löydä sinne sulipundiin ja pulipundiin ilman loputonta harhailua laavakanjonien välissä, saati sitten urshilaku-leiriin

 

[muppelo]

Varsinkin analogiset tatit ovat aika kauheaa kamaa. Mutta ei ne ehkä oikeasti huonoa ole, en vaan osaa.

Allekirjoittaneella kans EVO, ei tule tateilla hommasta lasta ei paskaa.

Monissa peleissä arsyttää kun vastuksella on vaikka millaista mega-gizmoa millä se pelaajaa kurittaa ja sitten kun sen loottaa niin sillä onkin joku lvl 1 männynkäpy vaikka ampui sinua juuri minigunilla/katapultilla/phasertykillä.

 

[patteli]

Allekirjoittaneella kans EVO, ei tule tateilla hommasta lasta ei paskaa.

Pelivälineen liikuttelu analogitateilla 0/5 mutta kameran/tähtäyksen liikuttelu oikealla tatilla taas 5/5.

Asia mitä en ymmärrä miksi hahmon/auton/whatever movementtia ei saa aina laitettua ristikkoon. Miljoonasti parempi kuin tuo rimpula limppu siihen puuhaan. Etenkin FPS- ja autopeleissä ristikkoliikuttelun ylivoima on suorastaan murskaava.

 

[muppelo]

Pelivälineen liikuttelu analogitateilla 0/5 mutta kameran/tähtäyksen liikuttelu oikealla tatilla taas 5/5.

Asia mitä en ymmärrä miksi hahmon/auton/whatever movementtia ei saa aina laitettua ristikkoon. Miljoonasti parempi kuin tuo rimpula limppu siihen puuhaan. Etenkin FPS- ja autopeleissä ristikkoliikuttelun ylivoima on suorastaan murskaava.

Hahmon liikuttelu mun puupeukaloilla on vielä jotenki siedettävää mut tähtääminen fps:ssissä tatilla on kyllä jotain niin masokistista puuhaa minulle että ei tule mitään.

 

[Jurppii]

Mun mielestä tattiohjauksella on yksi ihan kriittinen pelimekaniikkaan liittyvä juttu eli se, että tarkka ampuminen nopeasti ja etenkin liikkeestä on ihan oikeasti hiton vaikeaa. Kilpailullinen pelaaminen vaan on vienyt siihen, että pitää olla se 120 fps ja hiiri että saa headshotteja taistelussa, missä niitä kuuluisi saada lähinnä satunnaiseti tuurilla tai sitten tähtäämällä rauhassa jollain kiikarikiväärillä.

 

[patteli]

Mun mielestä tattiohjauksella on yksi ihan kriittinen pelimekaniikkaan liittyvä juttu eli se, että tarkka ampuminen nopeasti ja etenkin liikkeestä on ihan oikeasti hiton vaikeaa. Kilpailullinen pelaaminen vaan on vienyt siihen, että pitää olla se 120 fps ja hiiri että saa headshotteja taistelussa, missä niitä kuuluisi saada lähinnä satunnaiseti tuurilla tai sitten tähtäämällä rauhassa jollain kiikarikiväärillä.

Olen pelannut pädillä 91-2003 sekä 2015-2020 ja tuo 12v välissä hiirellä niin tällä kokemuksella pädillä lähtee käytännössä lähes yhtä hyvin hedut kuin hiirelläkin. Yksinpeli FPS:t voi huoletta vetää vaikeimmalla vaikeusasteella ja nettipeleissä päitä tippuu samaanlaihin kun niissä tärkeintä on tähtäimen sijoittelu, refleksit ja yleinen peliäly eikä se, kuinka nopeaa saat huitastua 1080 ollien backside heelflipillä ja siitä perfect landingilla silmien väliin yksi luoti. Tuo tilanne on tuuria oli käytössä sitten hiiri tai pädiohjain mutta tuurifactori on hiirellä pienempi, koska tollasessa sekoilussa sen hallinta on helpompaa

 

[Zolttu]

Käytä sitä koodia?

Eikö PC-pelit ole aikapäiviä sitten pitänyt joka tapauksessa lukita koodilla tiliin ja levy on mukana lähinnä muodon vuoksi?

Siis se liitti kyllä koodin microsoft tiliin. Mihin se vielä dvd:n tarkistusta voi tarvita? Eiköhän tuo jossain päivityksessä katoa.

 

[perato]

Urh, nyt Bioshock sarjaa läpipelatessa on kyl tajunnut, et miten paljon tuota tietyntyyppistä tarinankuljetusta on oppinut vihaamaan. Siis tätä missä päähahmo kulkee näennäisesti tyhjässä pelimaailmassa ilman apureita, mutta koko ajan on jossain joku viemässä tarinaa eteenpäin, muttet niitä koskaan tapaa varsinaisesti. Välillä joku äijä seisoo jossain lasin takana kertomassa, et nyt sun pitää muuten mennä tuonne ja mehän ei oikeastaan koskaan olla samassa tilassa sit jatkossakaan. Sit jatkuvasti joku pahis hölöttää jotain monologia hahmon korvaan ja hahmo on vaan ja jatkaa eloa. Varsinki Bioshock 2:ssa meinasi melkeen hajota pää siihen Lambin monologiin, jota se selitti vähän väliä. Tämän pitäs sit olla jotenki "fiksua" ku pahis yrittää vetää juonilankoja monologin voimin yhteen, että miks kukaan oikeesti tekis näin ikinä. Sitten se teksti on just jotain geneeristä sontaa, johon on kerätty kaikki epämääräset kliseet ja lisätty vielä jotain epämääräisyyksiä ja ympäripyöreyksiä, jotka ei oikeasti tarkota mitään, mutta jotka kuulostaa jonku teinin korvaan älyttömän fiksulta filosofoinnilta. Sitten vielä siihen päälle se, että se koko helvetin monologi menee siltä pahikselta hukkaan kun se yrittää käännyttää pelihahmoa puolelleen, kun pelihahmolle ei sit kuitenkaan anneta vaihtoehtoa tehdä kuin se yksi valinta. Ja tietty se monologi usein päättyy siihen "but now you DIE" tyyppiseen lopetukseen just ennen lopputaistelua.

 

[venalaine]

Tässäpä näitä:

• Tarina sellaisissa peleissä, joissa se ei ketään oikeasti kiinnosta
  • Mitä ihmettä esim. autopelissä tai mariotyyppisessä tasohyppelyssä tekee tarinalla ja hirveällä hahmokatraalla? Niissä haluaa vain ajaa tai hypellä tasot läpi ilman, että pitää katsella joutavaa tarinankuljetusta. Näiltä osin riittäisi 90-luvulta tuttu "syvyys".
• Yltäkylläinen välivideoiden viljely
  • Siirrät ukkoa kolme askelta ja katsot videon, pelaat minuutin ja katsot videon...
• Päivittäiset tehtävät ym. grindailu
  • Joihinkin genreihin nämä sopii tietenkin hyvin, mutta ei ihan joka paikkaan tarvitsisi.
• Hirveä määrä sälää ja säätämistä
  • Osassa pelejä voisi (ja pitäisi) tehdä kaiken aikaa niin paljon kaikkea, että lopulta ei kiinnosta tehdä mitään. Monet pelit ovat ylipäätään tosi sekavia.

 

[arcane]

Tuli asennettua PC:lle Halo Master Chief collection ja pelattua eka taso Halo Reachia.

Jotenkin meni maku siitä, että Halo on yksi iso headshot-festivaali. Tähän minulla paloi hermo moninpelin puolella kun peli oli vielä tuore, mutta nyt se alkoi vaivaannuttamaan myös ihan kampanjassa. Jos pistoolilla ampuu, niin vihollinen kuolee yhteen päälaukaukseen. Mutta jos et osu, niin upotat panoksia vähintään viisi. Tehokkaammissa vihollisissa homma moninkertaistuu, eli joko ammut 5x pääosumaa tai 2x lipasta ruumiiseen. Todennäköisesti kaikki, jotka Halon vihollisia sanovat bullet spongeiksi, eivät vaan naputtele jatkuvia heduja.

Käytännössä tämän jälkeen viholliset voisivat yhtä hyvin olla sen pelkän pään kokoisia, koska kaikkiin muihin ruumiinosiin ampuminen ei tee yhtään mitään. Halon kohdalla tämä ongelma on ihan ääripäässä, mutta samaa olen huomannut monissa muissakin peleissä. Vähän tympeää, että isossa osassa pelejä pää on käytännössä se ainoa maalitaulu, johon osoitetaan. Vaikka toteutettaisiin jonkinlaisia heikkoja kohtia, niin se heikoin kohta räiskinnöissä on lähes poikkeuksetta pää... kunnes tulee se yksittäinen erikoisvihollinen, jolla on joku suojaamaton kohta selässä.

 

[Jurppii]

NPC:iden happiness tai vastaava mittari kertomassa miten paljon tykkäävät pelaajasta, jota sitten pitää erilaisilla sirkustempuilla ja muulla paskalla hilata ylöspäin jotta saa jonkun pelin sisäisen palkinnon vaivannäöstään. Tyypillisiä syyllisiä: GTA-sarja, Fallout 4 ja nyt näköjään myös Terraria on liittynyt peleihin, joissa NPC:t kitisee siitä, missä he asuvat, kenen lähellä jne. ja asioille pitäisi tehdä jotain jotta keinotekoinen syy olla myymättä sinulle jotain varusteita poistuisi. Ja tässä Terrarian tapauksessa vieläpä se unlockattava asia on se, joka tekisi niiden NPC:iden majailusta eri puolilla maailmaa edes etäisesti siedettävää

Mulla on elämä ja ihmissuhteet erikseen. Peleissä haluan ampua, rakennella, ajaa kilpaa jne. Ihmissuhdesimulaattoreihin en koske.

 

[perato]

Tuli asennettua PC:lle Halo Master Chief collection ja pelattua eka taso Halo Reachia.

Jotenkin meni maku siitä, että Halo on yksi iso headshot-festivaali. Tähän minulla paloi hermo moninpelin puolella kun peli oli vielä tuore, mutta nyt se alkoi vaivaannuttamaan myös ihan kampanjassa. Jos pistoolilla ampuu, niin vihollinen kuolee yhteen päälaukaukseen. Mutta jos et osu, niin upotat panoksia vähintään viisi. Tehokkaammissa vihollisissa homma moninkertaistuu, eli joko ammut 5x pääosumaa tai 2x lipasta ruumiiseen. Todennäköisesti kaikki, jotka Halon vihollisia sanovat bullet spongeiksi, eivät vaan naputtele jatkuvia heduja.

Käytännössä tämän jälkeen viholliset voisivat yhtä hyvin olla sen pelkän pään kokoisia, koska kaikkiin muihin ruumiinosiin ampuminen ei tee yhtään mitään. Halon kohdalla tämä ongelma on ihan ääripäässä, mutta samaa olen huomannut monissa muissakin peleissä. Vähän tympeää, että isossa osassa pelejä pää on käytännössä se ainoa maalitaulu, johon osoitetaan. Vaikka toteutettaisiin jonkinlaisia heikkoja kohtia, niin se heikoin kohta räiskinnöissä on lähes poikkeuksetta pää... kunnes tulee se yksittäinen erikoisvihollinen, jolla on joku suojaamaton kohta selässä.

Yleensäkkin(jo varmaan tässä keskustelussa valittamani) täysi tunnottomuus vahingossa. En kaipaa mitään soldier of fortune tyylistä väkivallalla mässäilyä, mutta onhan tuo nyt tympeää, ettei vastustajat reagoi ampumiseen muuten kuin kuolemalla ja vähän "voihkimalla". Jossaki sotapelissäki kannustetaan tähtäämään päähän nii menee jo vähän maku...

 

[GPO]

FarCry Primalia nyt pelanneena tuli heti tämä triidi mieleen. Ei vain jaksais enää yhtään uni/hallu ym. piripääjaksoja joissa lennellään ja ihmetellään henkimaailmassa. Aivan raivostuttavia kohtia.

Sama. Rupesin pelaamaan Observer: System Reduxia, mutta kun tuli ensimmäinen painajaisunimaailma vastaan, niin rupesin miettimään että jättäisinkö pelin kesken. Minusta ärsyttävä ja halpa kikka heittää pelaaja yhtäkkiä ympäristöön, jossa voi tapahtua mitä vaan. Ei toimi mulle tehokeinona, vaan ihan päinvastoin.

Blooberin peleissä tällainen pelimekaniikka taitaa olla melkein sääntö, kun Observerin lisäksi ainakin Layers of Fearissa ja tulevassa The Mediumissa on tuollainen "todellisuuden" tuolla puolen oleva taikamaailma. Blooberin pelit eivät ehkä ole minua varten.