Listaat aika monia kokemiasi haasteita.
Lähes kaikilla ihmisillä ilmenee ainakin joskus migreeniä, unettomuutta, väsymystä ja sosiaalista jännittämistä. Osa ihmisistä on myös häiriöille alttiita, eivätkä siedä meteliä ympärillään keskittymistä vaativissa töissä. Olen työelämässä nähnyt, miten eräässä yrityksessä tällaisille ihmisille on tehty oma hiljainen tila, jossa keskustelu on kielletty.
Jos olet miespuolinen, on parisuhteissa ja parisuhteiden alkuvaiheissa kohtuullisen todennäköistä joutua jossakin vaiheessa elämää hylätyksi. Parisuhdemarkkinoilla naisilla on pääsääntöisesti valta valita, mikä johtaa aika monen miehen osalta siihen, että kyyti on välillä kylmää. Mutta se on lohdullista, ettet ole todellakaan ainoa mies joka tällaista on kokenut. Isot pojat ovat kertoneet, että asetelma alkaa kääntyä toisinpäin 50-vuotiaana, jolloin itsestään huolta pitäneet miehet pääsevät valitsemaan.
Sinun (kuten myös minun) olisi varmaan hyvä käydä keskustelemassa ammattilaisen kanssa tilanteesta. Ehkä sinun haasteet eivät välttämättä ole niin suuria ja erikoisia, kuin ehkä saatat kuvitella, mutta ammattilaisen pitäisi osata arvioida tämä.
Ihan tarkkaan en enää muista mitä viimeksi kirjoitin ja eihän niitä kannata oikein uudelleen lukea.
Psykiatriselle sairaanhoitajalle on tunnin soittoaika ensiviikolla. Nyt on myös 4kk aikaa tehdä jollain lääkärillä hoito ja kuntoutussuunnitelma. En ole siis työelämässä. Mutta töihin kovasti "pakottavat", vaikka työkykyä ei oikein ole.
Oloa siis tahtoo heikentää, että en saanut vuotta kuntoutustukea vaan 4 kuukautta.
Pystyn lähteä eri paikkoihin ja tehdä, mutta melkein täytyy itse pakottaa siihen. Masennus ja psykoosilääke on parantanut kuntoa, mutta ei minusta tarpeeksi.
Se lähteminen on niin jännää ja ahdistavaa, vaikka joissakin eri toiminnoissa tai vaikkapa ryhmissä voi tulla ihan hyväkin olo. Itseä myös hieman kiinnostaisi olla vain vertaistukena, kun se ei ole niin kuormittavaa kuin työ.
Joku ei ole aivan kunnossa. Se myös, että melkoisessa lääkekoukussa olen. Pitkän aikaa on lääkkeet menneet maksimiannoksella. Tänään vähän laskin. 150mg Mirtazapin ja 7.5mg Abilify. Onneksi ei mitään haittavaikutuksia ole ollut, kun joskus olen aiemminkin yrittänyt vähentää. Se lumevaikutuskin vain, että lääkkeitä on pakko saada se sama määrä kuin ennenkin. En saa päähäni milloin hoitosuhde päättyi. Ehkä 2021. Päällepäin ei niin huomaa välttämättä ja perus lääkärit ei ymmärrä tilannetta. Psykiatrille ei kunnallisella taida kovin helposti päästä. Ilmeisesti olisi myös kuntoutuspoliklinikka yhtenä vaihtoehtona. Lääkärillä siis jo kävin, mutta peruin tuon puhelinajan, kun en tykännyt siitä lääkäristä yhtään. Ei ilmeisesti tajunnut, että ei sitä työkykyä nyt vielä oikein ole.
Nyt siis 4kk aikaa miettiä mitä sitä jaksaisi tehdä. Kuntouttava työtoimi kun ei minua kuntouta yhtään paremmaksi työntekijäksi. Pitäisi varmaan päästä uudelleen tosiaan sinne erikoissairaanhoitoon, johon ei kyllä ole oikein mitään mahdollisuutta päästä?
Tuli varmaan taas epämääräistä ajatusta. Itse kumminkin tajuan, että töihin vaadittaisiin parempi muisti ja sekin, että jalat ei olisi kokoajan kipeät. Tavallaan saisin kyllä psyykattua itseni siihen kuntoon taas, että olisi kädetkin kipeät ja ihan mikä paikka vaan kipeä. Jotenkin kai aivot sellainen kokonaisuus, että tuntuu se ahdistus kipuna. Vaikka päälle päin saatan näyttää aika rauhalliselta. Eli psykiatri olisi luultavasti se osaava henkilö.
Varmaan myös ongelmana se, että suoriuduin ammattikoulun läpi, niin luulevat että en ole yhtään masentunut tai jotain. Mutta en kyllä oikein tervekään ole.
Aikaisemmin olin siis siellä erikoissairaanhoidon kirjoilla, mutta en olisi edes oikein halunnut käydä siellä. Nyt taas kun ei ole mitään hoitokontaktia valmiina, niin sitä hieman kaipaisi uudelleen. Se oli kyllä mielenkiintoista opiskella lähihoitajaksi, mutta lähinnä omaksi parhaaksi katsoin sen opiskelun. En siksi että kykenisin nyt juuri töihin.
Nää ajatusten pyörittelyt ei ole yhtään ahdistavia onneksi. Juuri varmaan se, että keskittyy johonkin juttuun, niin olo on hieman jopa parempi? Saa kuunnella musiikkia ja naputella puhelinta. Samoin kuin vaikka autolla ajon harjoittelu huvikseen tai moottoripyörällä ajo. Se työ kun pitäisi olla jotain hyvin rauhallista ja kevyttä. Sekä hyvin helppoa, mutta ei mitään liian yksinkertaista. Sitä kun olen 13 vuotta tehnyt jo. Siinä onkin vähän liian kinkkinen mietittävä, että mitä se työ voisi olla. Silloin tällöin joku vertaistuki juttu, mutta kun se pitäisi olla todella hermoja vaativa kokopäivätyö. Tiedän kyllä että ei helpolla löydy mitään sopivaa.
Ei oikein tiedä. Täytyy varailla niitä sairaanhoitajan ja lääkärin aikoja ja yrittää sitten miettiä, että mitähän tässä tekisi. Kai ne voisi keksiä jonkun ratkaisun ehkä.
Puolisohan pakottaa tai kannustaa menemään yksityiselle, mutta sen verran olisi asiaa, että ei oikein haluaisi käyttää isoa määrää rahaa.
Puoliso myös käskenyt miettiä niitä lääkkeitä, että onko ne oikeita. On ne, mutta ainahan niitä voi omalla riskillä yrittää vähentää. Jos siis lääkkeet jotenkin kannattelee, niin ilman lääkkeitä olo kai pitäisi olla ehkä erittäin surkea. Koska huono muisti, niin en oikein muista enää miten kaameaa se oli ilman lääkkeitä ja vielä kokopäivätöissä jaksoin, mutta en kyllä yhtään mitään muuta jaksanut töiden lisäksi.
Huono muisti, kun tekstiä tulee, mutta ei oikein mitään käsitystä kokonaisuudesta. Hoitavan psykiatrin mukaan en ainakaan silloin hyötyisi mistään terapiasta. Varmaan terapeutti kyllä johdattelisi ja saisi purettua jotain asiaa. Se vaan, että olisinko yhtään terveempi, että pystyisin töihin terapian avulla, epäilen. Jännittää siis vain vähän liikaa tulevaisuus, että mitä joku uusi lääkäri päättää tai mitä jos joutuu kuntoutuspoliklinikan tutkittavaksi.
Itse en tiedä tuosta poliklinikasta yhtään mitään. Ehkä voi olla ihan hyväkin paikka.
Mullahan oli vuoden vuorotteluvapaa joskus vuosia sitten. Jaksoin tehdä kaikkea vapaan alun 6kk. Sitten jälkikäteen mietittynä taisi iskeä masennus, kun mietin, että 6kk päästä pakko olla taas töissä, jotka ei onnistuneet ennen vapaatakaan. Silloin ei toki ollut mitään lääkettä ja paniikkikohtaukset alkoi iskeä keskellä yötä. Nuo kohtaukset varmaan itsellä se merkki, että ei mene kovin hyvin. "Toki" myös psykoottista ajattelua voi tulla, jos on liian kuormittunut.
Näitä on jännä miettiä. Toki jos löytäisivät mulle mielekkään työn, niin kai se. Mutta se hyvin epätodennäkoistä minusta.
Onnihan se sentään edes, että kuntoutustukea tuli 4kk. Saa miettiä mitä yrittäisi tehdä isona. Tässä tapauksessa siis itsellä aavistus mielessä, että kiva jos kunto vaan romahtaisi kunnolla, niin olisi selvä juttu, että työkykyä ei oikeasti ole. Periaatteessa siis lääkkeiden vähennystä, mutta ei vaan mieli taida antaa periksi, että pystyisi pitemmän päälle oikeiasti vähentämään.
No joo, saa nähdä mikä on oma mielipide huomenna. Kun saa toivottavasti yhden yön nukuttua hyvin. Että keksinkö jotain tyhmää lisää. Omat harrastuksetkin parantaa olotilaa, tai vaan lepääminenkin joskus.
Nuo oli kyllä hyviä kommentteja sinulla. Ne kyllä luin pariin kertaan, mutta oma teksi lähinnä vaan kirjoittelen ylös päästä ja sitten ne jo on unohduksissa. Hidas olen kirjoittelemaan ja paljon joutuu miettiä. Jollain lailla kai laittaa asioita järjestykseen päässä. Puheena sama ei multa taida onnistua ollenkaan. Tai vaatii niin osaavan/mua uskovan psykiatrin, joka yhtään saattaisi ymmärtää, että joku on vialla. Aivan ensimmäisen mun lääkäri ei osannut kunnon papereita tehdä, mutta onneksi kaksi hyvääkin psykiatria on aikoinaan ollut. Sehän toki olisi ihan kiva, että mitään vikaa ei enää olisi ja pystyisin taas kuormittavaan työhön. Toki pystyn mutta virheitä tulee paljon, enkä muista oikein mitään mikä on mennyt oikein ja mikä väärin. Tai mikä unohtunut tehdä kokonaan, jos olen jäänytkin johonkin "jumiin" väärään tehtävään.
Itselle varmaan tää ajatusten kirjoituskin jonkinlainen harrastus. Varmaan sitten epätietoisuus tulevaisuudesta voisi olla tämänkertainen aihe. Sekä täytyy varmaan vaan pakottaa itsensä liikkeelle ja altistaa sitä aika vahvaa ahdistusta. Että löytyy mielekästä tekemistä ja voisi parantua joskus.
