Luin Dissosiaatiohäiriöstä ja aika jänniä juttuja kuuluu siihenkin häiriöön. On tosiaan itsellekin hyvin vaikeita ymmärrettäviä nuo diagnoosit ja muut.Se miksi diagnooseja on vaikea lukea ja ymmärtää (No nyt kaivoin tässä muutaman esimerkin ja tuntuu täten aivan eri laadulta). Siis tuossa lauseessa on hyvä esimerkki ongelmasta hahmottaa sellaisia.
Ensimmäinen epäkohta lienee mikä on "harha" ja mikä "todellisuus". Jokaisellahan, joka harrastaa paljon ajattelua, on nyt varmana ainakin joissain kohtaan jonkinlainen "harhakäsitys". Kun taas sitten se, mikä tuntuu monesti vallitsevalta todellisuulta, tuntuu naivilta ja jopa harhakäsitykseltä.
Esim. vaikkapa politiikkaa seuraava löytää helposti tällaisia. Myös jos filosofinen näkemys tuottaa eroja vallitsevasta, on yksi hyvä esimerkki.
Käsitys "todellisuudesta" ja "harhaisesta näkemyksestä tai odotuksesta" voi aiheuttaa voimakkaita tunnetiloja.
Näin ollenhan, jos tuollaista on vaikkapa kokenut, niin lause "skitsofreenikolle se oma harha on hänelle "todellisuutta". Eli suuttuu sitten jos sille sanoo että ei se noin mene?" voi ollakkin hyvin vaikea hahmotella ja niellä. Sehän menee silloin aika monimutkaiseksi se juttu. Sen vuoksi nämä diagnoosit ovat ainakin itselleen hyvin vaikeita ymmärtää, pelkistetysti.
Syyhän sille nyt taas löytyy, että on ne "normit".
Ilmeisesti tuo "pilkkominen" on normaalia, mutta jossain kohtaa siitä tuleekin jo häiriö.
Jos vaikka telkkarista tai muualta tulee politiikkaa, niin laitan telkkarin heti kiinni. Sen verran kukkasia ne siellä juttelee
Dissosiaatio on tavallinen puolustusmekanismi ihmisen joutuessa uhkaavaan tilanteeseen. Jotta henkinen kuormitus ei kävisi ylivoimaiseksi, aivot ”pilkkovat” kokemuksen pienemmiksi osasiksi, jotka myöhemmin liitetään takaisin yhdeksi kokonaisuudeksi ja integroidaan taas tavalliseksi muistoksi.
Dissosiaatiohäiriöistä puhutaan, kun dissosiaation käyttö lisääntyy häiritseviin mittasuhteisiin ja aiheuttaa vaikeuksia potilaan jokapäiväisessä elämässä.
Lapset toipuvat raskaistakin kokemuksista hyvin, jos he saavat asianmukaista tukea ja ymmärrystä lähiympäristöstään. Dissosiaatiohäiriön kehittymiseen johtaakin usein lapsen saaman tuen puute sekä traumaan liittyvä salailu ja häpeä tai trauman kieltäminen. Trauman aiheuttaja on myös usein jokin lapselle läheinen henkilö, johon lapsen on ristiriitaisesti pakko turvautua. Alttius dissosiaation runsaaseen käyttöön on todettu perinnölliseksi, mutta ei tiedetä onko kysymys geneettisestä, epigeneettisestä vai sosiaalisesta periytymisestä. Toisinaan häiriöt ovat siirtyneet sukupolvelta toiselle traumatisoitujen vanhempien ”opettaessa” tiedostamattaan lapset käyttämään dissosiaatiota pääasiallisena puolustuskeinona.
Dissosiaatiohäiriö – WikipediaDissosiaatio- eli konversiohäiriöllä (F44)[1] tarkoitetaan joko sivupersoonahäiriötä taikka ruumiillisia tai kognitiivisia oireita, joiden tulkitaan johtuvan psykiatrisesta sairaudesta, koska niille ei ole löytynyt somaattista syytä. Dissosiatiivisia ruumiillisia oireita kutsuttiin aiemmin hysteriaksi[2].