Laura Hallamaa
Julkaistu: 13.1. 2:00 , Päivitetty: 13.1. 9:42
Ruotsissa on kaikki paremmin, ihmiset fiksumpia ja kauniimpia. Lännessä unelmat kukoistavat, toivo elää, elokuvissa on värit. Tiede, taide, inhimillisyys ja järki kulkevat käsikkäin. Lännellä on arvot, puhtaat jauhot pussissa ja pyrkimys hyvyyteen.
Itä taas on likainen, primitiivinen, köyhä ja kommunistinen. Ihmisoikeuksista piittaamaton. Uskomusten saastuttama. Jossain määrin vähän höpsö ja lapsellinen.
Näin me usein katselemme maailmaa. On länsi, joka vie ja itä, joka laahustaa perässä.
Mutta nyt seuraa lause, joka voi järkyttää maailmankuvaasi.
Länsimaista kulttuuria ei ole.
On vain hassu käsite, joka saa meidät tuntemaan itsemme jotenkin sivistyneemmiksi, ehkä paremmiksi ihmisiksi.
Vaikeissa maailmanpoliittisissa tilanteissa ripustaudumme käsitteeseen ja suljemme pois kaiken, mikä sen ulkopuolelle jää.
Käännetään katse hetkeksi itään.
Lapsena tutustuin vietnamilaiseen tyttöön. Se oli ensimmäinen, ja hyvin pitkään ainoa kosketukseni kansainväliseen maailmaan.
Vietnamin sodan päättyminen 1970-luvulla näkyi pikkukylän katukuvassa 1990-luvun alussa. Vietnamista pakeni läjäpäin väkeä, varsinkin kiinalaistaustaisia.
Perheitä sijoitettiin kotikyläni keskellä sijainneeseen kerrostaloon. Sen rappukäytävässä tuoksui aina aasialainen ruoka. Ystäväni opetti minulle, miten syödään puikoilla. Hänen perheensä katseli televisiosta aasialaisia sarjoja: draamaa, saippuasarjoja ja visailuja.
Aika samanlaisia ohjelmia kuin suomalaisessakin televisiossa.
Tärkein oppi taisi olla, että aasialaiset katsovat televisiota, kuuntelevat musiikkia, pelaavat tietokonepelejä ja lukevat kirjoja. Ja he myös tuottavat kaikkia näitä.
Totoro on luultavasti yksi tunnetuimpia japanilaisia animaatiohahmoja.
Oppimiskokemukset olivat aika mullistavia alakoululaiselle aikana, jolloin suomalaisessa yliopistossakin sai perustella, miksi halusi tutkia vaikkapa Kiinaa eikä Eurooppaa.
Niin Kiina-tutkija
Tiina Airaksinen joutui opiskeluaikanaan tekemään.
”Kiinan tutkiminen nähtiin pitkään turhana. Eurooppa määritteli kaiken. Tutkimusseminaarinkin nimi oli ulko-Eurooppa”, Airaksinen muistelee.
Kiina oli kaukana, vanhahtavasti sanottuna Kaukoitää. Ei sen asioiden pitänyt kiinnostaa täällä Pohjoisen perukoilla.
Siksi Kiinasta, Vietnamista tai Aasiasta ei puhuttu koulukirjoissakaan mitään.
Venäjää lukuun ottamatta maailman suurin maanosa katoaa edelleen eksotisoinnin huntuun. Enemmän korostetaan kansakuntien eroja kuin yhteisiä, inhimillisiä piirteitä.
”Kuvaus Aasiasta on historian koulutuksessa hyvin pinnallinen. Ei sitä hirveästi nykyäänkään opiskella peruskoulussa. Myös Kiinan kulttuurista kertovia teoksia on suomennettu vähän.”
Mutta kuten aina on käynyt, jos jokin kulttuuri ei tule lähelle, niin nuori sukupolvi löytää sen kyllä.
Aasiasta on tuotu kulttuuria Suomeen aina, mutta viimeisen vuosikymmenen aikana aasialaisen kulttuurin hedelmät ovat rantautuneet tänne näkyvästi.
Meillä suurinta huomiota herättävät ilmiöt ovat populaarikulttuurin tuomia, vähän lapsellisiakin: animea, mangaa ja Pokemoneja. Perinteisemmät kulttuurin lajit jäävät varjoon. Valtavirtaan ei juuri kelpuuteta japanilaista tai korealaista poppia, eivätkä niiden palkintogaalat saa sellaista yleisöä kuin Yhdysvaltojen vastaavat.
Entäs vakavampi kulttuuri? Esimerkiksi kirjallisuus? Japanilaisia tai sieltä lähtöisin olevia kirjailijoita osaamme nimetä.
Haruki Murakamia ja
Kazuo Ishiguroa suomennetaan kyllä.
Kazuo Ishiguro palkittiin Nobelin kirjallisuuspalkinnolla viime vuonna. (KUVA: TT NEWS AGENCY)
Tartuin vuosi sitten japanilaisen
Takashi Hiraiden Kissavieraaseen. Ihastuin kirjan kerrontaan. Sama toistui japanilaisen
Kaori Ekunin Blink Blinkiä lukiessani. Teokset on kirjoitettu kuin rauhassa tuumaillen. Siihen länsimaalainen, toimintaan ja jatkuvaan analysointiin taipuvainen ajattelu ei aina kykene.
Jos länsimaalainen kirjallisuus on öljyväreillä kyllästetty maalaus, aasialainen on hentoa akvarellia. Virkistyin. Ajattelin, että meissä on paljon samaa, mutta kerromme vain asioista eri tavalla.
Siihen ajatukseen myös Airaksinen yhtyy.
”Meidän kannattaisi napata aasialaisista kulttuureista elämänilo, positiivinen asenne elämään ja jatkuvuuteen. Ja he myös pitävät ja nauttivat länsimaisesta ja suomalaisesta kulttuurista.”
Tove Janssonin Muumit saavat japanilaiset sukupolvi toisensa perään hulluksi.
Jos jokin tässä maailmassa on yhteistä, niin iloa ja ajatuksia tuottava inhimillinen kulttuuri.
Murakamin
Norwegian Wood herätti minussa ajatuksen, jota olen vaalinut siitä lähtien, kun teoksen luin:
Lue kirjoja, joita muut eivät lue.
Yritän, mutta se on käytännössä mahdotonta. Joku on jo jossain lukenut sen saman kirjan. Maailmassa ideat, ajatukset ja kulttuuri-ilmiöt liikkuvat niin, että emme voi omia länsimaiseksi mitään. Tai edes suomalaiseksi.
Esimerkkinä toimikoon suomalaisten ylpeydenaihe: kuivauskaappi. Se ei kuulemma olekaan puhtaasti
Maiju Gebhardin keksintö 1940-luvulta.
Vastaavia, ritilällisiä kuivauskaappeja patentoitiin Yhdysvalloissa jo 1920-luvun lopulla.
Voisi ajatella, että kaikki on lainaa. Mutta mieluummin ajattelen, että kaikki kulttuuri on yhteistä.
Länsimaista kulttuuria ei ole. Tähän loppupäätelmään tulee filosofi
Kwame Anthony Appiah The Guardianin artikkelissa, jossa hän pohtii läntisen sivilisaation olemassaoloa.
”Länsimaisen kulttuurin perusta oli yksilökeskeinen, demokraattinen, vapaamielinen, suvaitsevainen, edistynyt, rationaalinen ja tieteellinen huolimatta siitä, että modernia Eurooppaa edeltävä Eurooppa ei ollut mitään näistä.”
Niin. Edeltävä, kristinuskon korruptoima Eurooppa vähät välitti esimerkiksi
Aristoteleen tai
Pythagoraan teksteistä. Niistä, joita nyt pidämme koko kulttuurimme vankkana kivijalkana. Kiitos arabiankielisten kansojen, tekstit säilyivät arabiaksi. Siitä ne käännettiin eurooppalaisille kielille takaisin. Eurooppaa kiinnosti enemmän kristinusko ja myöhemmin suurvaltapolitiikka.
Ajatus länsimaisesta kulttuurista saikin alkunsa imperialismin aikana 1800–1900-lukujen vaihteessa, kun eurooppalaiset levittivät eurooppalaisuuden ilosanomaa muihin maihin.
Ylemmyydentunto syveni, kun kylmän sodan aikana rautaesiripun läntisellä puolella alkoi puhe paremmasta maailmasta.
Sieltä saakka olemme kääntäneet katseen länteen, kun kaipaamme pelastusta. Siinä ei ole mitään väärää. Mutta ilmansuuntaa voisi välillä vaihtaakin.
Se tekisi meille oikeasti jopa hyvää.