Miksi vihapuheen käsite on vaarallinen?
6.10.2017 12:21
J. Sakari Hankamäki
50 kommenttia
Opetus- ja kulttuuriministeriö käynnisti maanantaina ”
Sitoudun torjumaan vihapuhetta” -haastekampanjan. Hankkeen internetsivusto valistaa, että ”vaikka jokin loukkaava ilmaisu olisikin laillinen, se ei tarkoita, että se on eettisesti hyväksyttävä.”
Turun yliopiston eduskuntatutkimuksen keskuksen johtaja Markku Jokisipilä huolestui pian ”sananvapauden väärinkäyttöä” koskevasta paimennuksesta ja arvosteli hanketta Turun Sanomien
kolumnissaan katsoen, että ”[d]emokraattisessa valtiossa viranomaisten tehtäviin ei todellakaan kuulu kertoa kansalaisille, mitkä mielipiteet ovat ’eettisesti hyväksyttäviä’.”
Uuden Suomen päätoimittaja Markku Huusko puolestaan paheksui
jutussaan ”Vihapuhe on totta, Markku Jokisipilä”, ”miksi politiikan tutkija tekee tällaisen ulostulon ministeriön kampanjaa vastaan”. Hän luetteli ministeriön määritelmiä vihapuheen käsitteelle katsoen kaiken olevan kunnossa ja lausuen, että tällaista avautumista ”en arvostetulta tutkijalta odottaisi”.
Ongelma ei ole definitiivinen
Tiede ei ole kuitenkaan ansiokasta siksi, että mukautuu hallinnon tarkoitusperiin, vaan siksi, että se kyseenalaistaa ne.
Maailmassa ei ole myöskään vihaa siksi, että on vihapuhetta, vaan vihapuhetta on, koska ihmiset ovat tulleet vihaisiksi.
Niinpä asioiden ydin ei ole ympyröiden piirtelemisessä vihapuheen käsitteelle eikä määritelmien saamisessa sananvapaudelle.
Vihapuhe ei ole univokaalinen käsite, joka voitaisiin määritellä kaiken kattavasti tai terävärajaisesti. Se ei ole myöskään ekvivokaalinen käsite, joka voitaisiin määritellä muiden käsitteiden avulla, esimerkiksi ’rasismin’ tai ’syrjinnän’ kautta, koska nämä apukäsitteet olisi jälleen määriteltävä ja niin edelleen loppumattomiin. Näidenkään ilmiöiden luonteesta ei ole päästy yhteisymmärrykseen, koska ne ovat arvostusten ja mielipiteiden varaisia.
Paheksutaan, mitä on, mutta ei kysytä, miksi
Keskeinen kysymys on,
miksi maailmassa esiintyy vihaa. Tätä ei kuitenkaan kysytty sen enempää ministeriön papereissa kuin kommentaattorien puheenvuoroissakaan.
Vihapuheen käsite on vaarallinen, koska se
vie huomion pois itse asiasta – vihan olemassaolosta ja syistä – ja ongelmasta,
johon olennaisesti kuuluu vihan torjunta sinänsä.
Vihaa esiintyy entistä enemmän, koska Euroopan unionissa on tehty politiikkaa, jonka kansalaiset kokevat oikeuksiensa ja poliittisen tahtonsa vastaiseksi. EU on puuttunut liiaksi kansallisvaltioiden sisäisiin asioihin.
Maahanmuuttokritiikkiä tuskin esiintyisi ilman holtitonta maahanmuuttopolitiikkaa, niin kuin ”rasismiakaan” ei olisi ilman, että kansanryhmien konfliktit on siirretty valtakuntien rajoilta keskelle kansalaisyhteiskuntia: kaduille, kujille, turuille ja toreille, joissa vierasperäiset ja kantaväestö kamppailevat niukoista resursseista, kuten työpaikoista, asunnoista ja sosiaalietuuksista.
Vihapuhetta edeltää usein jokin
valtapuhe, jolla kansalaisten tahdonilmauksia ja sananvapautta rajoitetaan julkisen vallan toimesta.
’Rajoitettu sananvapaus’ onkin oksymoroni, eli itsensä kumoava ristiriita, ja sananvapaudella ja rajoitetulla sananvapaudella on sama ero kuin paidalla ja pakkopaidalla. Tunnetusti myös demokratian ja kansandemokratian ero on kuin tuolilla ja sähkötuolilla.
Rajoitukset kohdistuvat emootioiden ja affektien ekspressioihin
Vihapuheen käsite on vaarallinen myös siksi, että siihen liittyy
tunteiden tukahduttamista. Jos ihmiset pakotetaan kääntämään epäoikeudenmukaisen politiikan tuloksena heränneet aggressionsa sisään päin, tulokset ovat usein paljon tuhoisampia kuin siinä tapauksessa, että ihmisten pahoinvointi ja viha puretaan ulos.
Sellainen ihminen, joka
ei suuttuisi havaitessaan maailmassa vääryyttä, kuten terrori-iskuja tai meritokraattisen oikeudenmukaisuuden rikkovaa länsimaisen suopeuden hyväksikäyttöä, olisi nähdäkseni joko apaattisen välinpitämätön tai psyykkisesti sairas.
Näin on siitä huolimatta, että poliittisiin ongelmiin ei ole suotavaa suhtautua affektiivisesti vaan intellektuaalisesti. Tunteet kuuluvat kuitenkin todellisuuteen ja ovat siten oikeutettuja.
Poliittisen hallinnon pyrkimykset
torjua vihapuhetta ovat yhtä paljastavia kuin median luonnehdinnat ihmisten
ulostuloista. Pidettäessä kantta kattilan päällä se entistä varmemmin pamahtaa auki.
Ongelmien ongelma on, että poliitikot, media ja julkinen hallinto eivät tunnusta,
mikä kansalaisissa herättää vihaa. Vaikuttaa todellakin olevan jotakin, mitä ei saisi sanoa. Maahanmuuton arvostelijoiden ja kansallista etua puolustamaan pyrkivien EU-kriitikoiden kohtelusta ja tuomitsemisesta sen voi vaivatta päätellä.
Vihapuheen yksi syy on sen torjunta
Punavihreäksi
kahteenkin kertaan (Marko Hamilon ja Jussi Westisen toimesta)
todisteltu valtamedia menee tähän syyllistämiseen täysin palkein mukaan, kun sankaritoimittajat väittävät puolustavansa hurskaasti ja puhtain purjein sananvapautta, vaikka toisella kädellään he ovat valmiit riistämään sananvapauden erimielisiltä pois.
Vihan takaa kajastaakin usein jokin
valhe. Valtamediaa sanotaan nykyään valhemediaksi siksi, että valehtelu on vallassa pysymisen keskeinen
väline, eikä valta-asemaa
ole ilman valehtelua ja totuuden peittelyä.
Perin kieroa on, että tämän normatiivin vallitessa saisivat äänessä olla niin mediassa kuin yliopistoissakin vain ne, jotka tendenssimäisesti edistävät punavihreää agendaa ja monikulttuurisuuden ideologiaa.
Nurinkurisuus näkyy siinä, että kriittiset (ja siten todelliset) tieteenharjoittajat taivutellaan sipsuttelemaan varpaillaan ja ikään kuin kerjäämään oikeutusta omalla defensiivisyydellään, siis keskittymään torjumaan erilaisia kompromettointiyrityksiä, jollainen käsittääkseni oli myös Markku Huuskon maininta ”en arvostetulta tutkijalta odottaisi”.
Vihapuheen käsitteen viljely poliittisessa retoriikassa on leimaavaa ja maalittaa helposti minkä tahansa kritiikin diskurssiin kuulumattomaksi ja sopimattomaksi sekä esittäjän itsensä ei-toivotuksi tai epäkorrektiksi, pahimmillaan toisinajattelijaksi. Näin kaikki, mikä ei sovi median piirtämään narratiiviin, pyritään jynssäämään pois. Filosofisesti katsoen julkisen hallinnon tehtävä ei ole kuitenkaan tehdä ihmisten mielipiteitä soveliaammiksi yhteiskuntaan vaan yhteiskuntaa sopivammaksi ihmisten mielipiteisiin.
Vihapuheen paheksunta on merkki vallasta
Kielitieteilijä Noam Chomsky kirjoitti teoksessaan
The Common Good (1998), että ”[ä]lykkäin tapa pitää ihmiset hiljaisina ja tottelevaisina on rajoittaa hyväksyttyjen mielipiteiden skaala, mutta sallia laaja keskustelu noiden sallittujen rajojen sisällä.” – Vasemmistoa sympatisoivana hän ilmeisesti tiesi, mistä puhui.
Ranskalainen kansallismielinen filosofi Alain de Benoist puolestaan sanoi esseessään
Gemeinschaft und Gesellschaft – A Sociological view of the decay of modern society (1994), että ”
hmisen tappaminen hiljaisuudella on murhan hyvin hienostunut muoto, josta käytännössä saa saman hyödyn kuin oikeasta salamurhasta – lisäksi siitä jää salamurhaajalle hyvä omatunto.”
Olen samaa mieltä kuin Markku Jokisipilä siitä, että sananvapautta koskeva nipistely ja näpistely eivät kuulu kansanvaltaiseen yhteiskuntaan.
Jos sananvapautta rajoitetaan vähänkin, esiin nousee kysymys kriteereistä. Koska mitään yleispäteviä ja kaikkien hyväksymiä kriteereitä ei voida löytää, vain valta lopulta määrittelisi sananvapauden rajat, mikä johtaisi siihen, että sananvapautta ei ole.
Tällä tavoin on helppo ymmärtää tšekkiläissyntyistä elokuvaohjaajaa, Miloš Formania, joka sanoi: ”Ei ole olemassa mitään osittaista sensuuria. Joko sensuuria on, tai sitä ei ole. Mistäkö tiedän tämän? Asuin maassa, jossa oli sensuuri.”
Sananvapaus esiintyy ja punnitaan vain ongelmallisten asioiden yhteydessä, niin kuin vihapuhettakin esiintyy vain ongelmien merkiksi. Sananvapaus voi ylipäänsä olla vain ongelmallista, koska ongelmattomien asioiden sanomiseen ei tarvita mitään vapautta. Tässä mielessä sananvapauden esiintyminen ongelmana on terveen demokratian merkki!
Mikä vihapuhetta generoi?
Opetus- ja kulttuuriministeriön vihapuhehanke saattaa tarkoittaa hyvää, mutta se on strategialtaan täysin epäonnistunut ja naiivi perustuessaan oletukseen, että ihmisten mielipiteiden ja tuntemusten ilmaisuja pitää kieltää.
Omasta mielestäni kyseessä on poliittisen hallinnon raihnainen yritys tukahduttaa poliitikkojen itse ansaitsemaa kritiikkiä ja peitellä ihmisten kokemaa pahoinvointia kieltämällä sen ilmaisut mutta jättämällä syyt voimaan.
Ongelma ei ole vihapuheen käsitteen määrittelemättömyys vaan määrittelyn kautta paljastuva halu estää kansalaisia artikuloimasta yhteiskuntakritiikkiä, vaikka se onkin todellista.
Ei ole ihme, että ihmiset parkaisevat joka kerta, kun heidän suitaan kapuloidaan, ja koetaan ”some-pöyristymisiä”, vallitsee ”some-raivo” ja syntyy ”mikroskandaaleja”.
Ne ovat merkkejä mikrotason ja makrotason sekoittumisesta sosiaalisessa mediassa, jossa mikrotason kasvokkaiseen vuorovaikutukseen perustuvilla alustoilla – kuten Facebookissa, Twitterissä ja monissa muissa laareissa – käydään makrotason poliittisia kiistoja.
Poliittinen personifioituu ja persoonallinen politisoituu, ja seuraa yhteenottoja. Syy: epäoikeudenmukaiseksi koettu maahanmuuttopolitiikka, joka on repinyt kansallisen konsensuksen halki, heikentänyt yhteiskunnallista tehokkuutta ja vähentänyt sosiaalista luottamuspääomaa täsmälleen Robert D. Putnamin vuonna 2000 esittämän teorian mukaan.
Lopuksi
Eräänä merkkinä vihapuhetta koskevien näkemysten mielipiteidenvaraisuudesta ei ’vihapuheelle’ ole voitu löytää hyväksyttävää juridista määritelmää. Se ei ole myöskään sinänsä mikään rikos, vaikka Valtakunnansyyttäjänvirastossa käsitettä onkin käytetty ahkerasti, kun on vedetty poliitikkoja käräjille ”vääristä sanoista”.
Niinpä opetus- ja kulttuuriministeriö jatkaa sananvapauden rajoittamista myös ”laillisuuden” tuolle puolen, viittaamalla ilmaisujen ”eettisyyteen”.
Näin ministeriö koettanee oikeuttaa sananvapauden rajoittamista laittomin keinoin, ja yritys on paljastava. Keneltäkään ei voi jäädä huomaamatta, että tällä tavoin pohjustetaan toimintavapauksia mielipidesensorina toimivalle ”poliittiselle poliisille” (Polpo), joka myös kouluttaa lisää poliiseja kansalaisten sanankäyttöä kyttäämään median taputtaessa käsiään.
Tarkkailu- ja valvontayhteiskunnan sikiäminen kertoo minulle filosofina ja sosiaalipsykologina sen, että poliittisessa hallinnossa on jotakin pahasti vialla. Ihmisistä koulitaan Juudaksia ja pieniä palohälyttimiä, jotka kavaltavat toisiaan, ja viranomaiset toimivat lapsenvahteina oppineille. Lopulta kansalaiset käyttävät viranomaisia ja ilmiantonappeja keskinäisten kostojensa välineinä.
On muistettava, että ihmisoikeuksien ja perustuslakien esikuvana pidetystä Magna Cartasta lähtien sananvapauden tehtävänä on ollut suojata kansalaisia hallitsijoiden ja viranomaisten mielivallalta.
Nykyisessä Euroopassa hallitsijat ja heitä edustavat oikeusviranomaiset ovat puolueellisesti ja kenenkään pyytämättä ottaneet tietyn mielipideklusterin aseman itselleen sekä langettaneet rangaistuksia omille hallintoalamaisilleen tai heitä edustaville ryhmille. Tätä kautta syyttäjistä, tuomareista, virkahenkilöistä ja laillisuuden vartijoista on tullut poliittisia viranomaisia, jotka ajavat meille totalitaristista ja neuvostojärjestelmästä muistuttavaa agendaa.
Tässä kissanhännänvedossa on autuaasti unohdettu Victor Hugon romaani Kurjat (1892), jossa ylimystö sai köyhät kalvamaan toisiaan, jotta rikkaat voivat jatkaa pitojaan. Suvereenisti on sivuutettu myös Molièren satiiri Ihmisvihaaja (1666), joka opetti, että jokaisella on syytä vihata ihmisyyttä itsessään, koska ihminen on läpikotaisin paha ja mätä.
Sananvapautta ei pitäisi kahlita sen enempää rikosoikeudellisesti kuin ”eettisestikään”, koska rangaistuksen uhka ja pakkokeinot saavat yhteiskunnallisen totuuden katoamaan, ja jälkikäteissensuuri kiertyy ennakkosensuuriksi, kun ihmiset pelästyvät ja alkavat itse kuohia käsityksiään.
”Etiikka” on konventionaalisissa ja ei-tieteellisissä arkiyhteyksissä yleensä pelkkää ideologiaa, josta muodostuu propagandaa. Monikulttuurisuuden kompleksista ja itseään kumoamaan pyrkivää tendenssiäkö tässä täytyisi kaikkien julistaa? Myös paljon viitatut ”ihmisoikeudet” kääntyvät yleensä suuriksi velvoitteiksi toisia ihmisiä kohtaan ilman, että olisi ratkaistu, kuka tämän ”vastuun” ja siitä koituvat laskut pystyy tai haluaa maksaa.
Sellainen yhteiskunta, jossa sananvapautta voi käyttää ”väärin” tai ”oikein”, on vaarallinen, aivan niin kuin ”toisinajattelijoiksi” julistaminen on merkki vallankäyttäjien yksipuolisesta julistautumisesta ”yhteiskunnallisen hyvän” lipunkantajiksi. Se on oire median ja tietyn tutkijakunnan sulkeutumisesta omahyväisyyden kehään ja muiden diskriminoimisesta tähän sisäpiiriin kuulumattomiksi.
Ei vapaassa maassa pidä pelätä ilmaista mielipiteitä. Jos vapauksia ei käytetä, ne otetaan pois meiltä.
