Avohakkuu muuttaa luonnonoloja niin suuresti, että palautuminen luonnontilaan vie kauan.
Metsässä täytyy olla eri-ikäistä puustoa ja puulajeja. Luonnontilaisessa metsässä on kaikkea taimista suuriin puunjärkäleisiin.
Tärkeitä ovat myös lahopuut, joita vaativat 20–25 % metsissä asuvista eliöistä. Lahopuita hyödyntävät ravinnokseen tai asuinpaikakseen monet sienet, hyönteiset ja linnut.
Lisäarvoa metsälle tuo se, jos alueelta löytyy kosteikkoja, lehtoja tai erikoisia luonnonmuodostumia. Esimerkiksi harjut ja hiidenkirnut ovat omanlaisiaan kasvupaikkoja
Koskematon metsä on myös arvokkain hiilipankki.
Ainoa realistinen mahdollisuus ilmakehän ylimääräisen hiilidioksidin talteenottoon on hiilen sitouttaminen puustoon. Tapahtuman kulusta esitetään kummallisia käsityksiä. Pieni luento on paikallaan.
Puun kuiva-aine on käytännössä kokonaan hiiltä. Puustoon sitoutuneen hiilen määrää eri tilanteissa arvioitaessa on hyvä valita vertailuluvuksi metsätalouden käyttämä puuston tilavuusmitta, kiintokuutiometri. Suomessa metsäpohjilla on – pääosaksi nk. puupeltona, vähäisessä määrin varsinaisena metsänä – puuta noin 100 m3/ha.
Luonnonmetsässä puuta on 500-800 m3/ha, karuimmilla kalliokankaillakin 100-200 m3/ha. Ikimetsissä lukuihin on lisättävä pökkelöt ja kelot, joiden tilavuus sisältää enemmän hiiltä kuin vetiset elävät puut. Jos puun käyttö ihmisen tarpeisiin päättyy, pystypuun hiilimäärä Suomessa nousisi noin nelin- tai viisinkertaiseksi.
Jokainen metsänhakkuu, niin piha- tai puistopuun kaataminen kuin pensaikonkin raivaus, vähentää varastoituneen hiilen määrää. Puut päätyvät ilmakehään hiilidioksidina lyhyellä aikavälillä (poltto) tai pitemmällä kiertoajalla (esimerkiksi paperi). Poikkeuksissa (rakennukset) hiili on tallella hyvin kauan. Rakentamisen materia- ja energiahävikki ja rakennuspohjien ja teiden alle haaskaantuva vihreä tuottava maa, myös metsäpinta-ala, kumoavat hiilihyödyn.
Metsätalouden propaganda yltää joskus häikäisevään suoritukseen. On esitetty, että vanhat metsät on kaadettava, koska ne eivät enää ime hiiltä kasvun pysähdyttyä, ja korvattava taimistolla, joka imee hiiltä kovaa vauhtia.
Kaadetun vanhan metsän valtava hiilivarasto käytetään pääosin hiilidioksidiksi taivaalle. Uuden korvaavan puusukupolven kasvu kestää 200-300 vuotta. Tällöin on mukana jo maksimaalinen määrä kelopuutakin, jota mahtuu pinta-alalle tiheämmin kuin elävää puustoa. Nyt pystyssä olevaan puustoon on sitoutunut sama hiilimäärä kuin ennen avohakkuuta.
Ikimetsä on pysyvä eloyhteisö vuosituhannesta toiseen – se ei suinkaan ”raunioidu” tai ”mätäne” kuten villeimpien metsätalouspropagandistien sävellyksissä. Pystyssä olevan puuston hiilimäärä on vakio.
Laskelmasta yritetään usein unohtaa maaperä, turve. Soilla turpeen hiilivarastot ovat hyvin tiedossa. Suotyypistä ja suon iästä riippuen pystypuuta on 0-50 m3/ha ja turpeen hiilimäärä kymmen- tai satakertainen. Mutta aidon suon ja kangasmetsän raja on häilyvä, soistumis- ja kosteussuhteet kuivaan maaperään siirryttäessä muuttuvat vähittäin. Ikikuusikossakin tuoreella maalla voi olla enemmän hiiltä turpeeseen sidottuna kuin pystypuustossa.
Mitä tapahtuu vuosi vuodelta raa’istuvassa avohakkuussa? Nyt maaperä myllätään parin metrin syvyyteen repimällä kannot juurineen, ojittamalla tai mätästämällä. Turpeenkin hiili vapautuu, eikä se siirry rakennuksiin tai kirjastoihin, vaan poltetun suoturpeen tavoin täysimääräisesti ilmakehään. Tuho on totaalinen.
Sulkeutuneen ikimetsän pienilmastossa kaatuneen puun, maapuun, hiili pääsee vain osaksi lahoamisen kautta karkaamaan ilmakehään, osa maatuu turpeeksi. Ikimetsä siis sittenkin myös kartuttaa hiilivarastoaan, hitaasti mutta jatkuvasti, korkoa korolle.
Koskematon metsä on arvokkain mahdollinen hiilipankki, ilmaston lämpenemisen jarru. Senkin vuoksi viimeiset ikimetsät on ehdottomasti säilytettävä viimeistä hehtaaria myöten.
Mutta se tästä offtopikista ja metsien tilanteesta voi jatkaa siihen kuuluvalla ketjulla, kuten ilmastonmuutosta käsittelevällä.