Hallituksen päätökset rajojen ja koulujen sulkemisesta sekä kokoontumisrajoituksista olivat oikea ratkaisu, mutta mielestäni ne eivät riitä. Huomattava osa ihmisistä ja jopa viranomaisista ei ota tätä edelleenkään riittävän vakavasti. Ihmiset altistavat toisiaan, mikä osin johtuu ristiriitaisista ohjeista, joita sovelletaan työpaikkakohtaisesti. Lähden itsekin aamulla jälleen kerran täysin tyhjänpäiväisiä asioita käsittelevään kokoukseen, jota toiveistani huolimatta ei muutettu etäkokoukseksi, vaan istumme vieri vieressä, vaikka osalla työntekijöistä on perheenjäseniä karanteenissa tai sairaina.
Mistä tämä havaitsemani välinpitämättömyys mielestäni johtuu? Omassa työyhteisössäni, joka koostuu korkeasti koulutetusta väestä uskotaan edelleenkin raudanlujasti THL:ään ja muihin viranomaisiin. Tiedottamisen perusteella omassa työyhteisössäni tuntuu vallitsevan konsensus siitä, että tauti on:
- Useimmille lievä (
korkeintaan 0,1% voi menehtyä)
- Kohtalokas
ainoastaan vanhuksille, vakavasti sairaille tai niille joilla on havaitsematon sydänvika tms.
- Tarttuu
vain oireilevista ihmisistä (lääkäreiltä "varmistettu" tieto)