Kuuntelemalla jonkun biisin opettelu ei kehitä improvisaatiota. Improvisaatio kehittyy improvisoimalla. Improvisointi kehittyy teorian ja otelaudan omaksumisella.
Pointti oli se, että oikeasti
kuuntelemalla ja sitten pyrkimällä itse toistamaan kuulemansa äänet, muodostuu intuitiivisempi ymmärrys siitä miten eri intervallit kitaran otelaudalta muodostuu. Tämä taas todellakin auttaa improvisaatioon, koska kun olet harjaantunut kääntämään sen mitä kuulet
korvillasi suoraan soitoksi, pystyt myös kääntämään sen mitä kuulet
päässäsi soitoksi. Muistan itse useasti turhautuneeni sävellystyössä siihen, että mulla soi päässä ihan kirkkaana joku juttu, mitä en vaan oikein osaa kääntää soitoksi (tähän tosin liittyy muitakin juttuja, kuten oikean saundin löytäminen jne.).
Kuuntelemalla hiffaat mitä taustalla menee ja teoriaa/otelautaa kun ymmärtää, niin tietää suht hyvin mitä sinne kuuluu soittaa ja mikä on vähemmän toivottavaa.
Niin, tässä on kuitenkin kyse osittain vähän eri asiasta, kuin siitä että huomaa mitkä sävelet "sopii" keskenään, kun suurin osa meistä on kuitenkin koko ikänsä altistunut länsimaiselle musiikille, jossa toistuu samat sointukulut biisistä toiseen ja varmaan puolet kaikista melodioistakin menee ihan vaan pentatonisessa. Tässä ihan väistämättäkin muodostuu suurimmalle osalla ihmisistä jonkinlainen ymmärrys siitä miten jotkut sävelet on "vääriä" tietyissä yhteyksissä.
Itse vältän kuuntelemalla opettelua viimeiseen asti. Hidasta touhua pitemmän päälle kun kuitenkin nopeasti haluaa hoitaa hommat.
Mihin sulla on kiire? :-D Ja toisekseen, kun korva on oikeasti kehittynyt, korvakuulolta opettelu ei ole juuri sen hitaampaa, varsinkin jos kyseessä on yhtään yksinkertaisempi biisi.
--
Mutta joo, kuten sanottua, eipä nämä ole toisensa poissulkevia asioita. Ideaalitilanteessa soittaja osaa lukea nuotteja, osaa otelaudan läpikotaisin, ymmärtää laajalti teoriaa ja sen lisäksi on vielä kehittänyt korvakuuloaan. Samaan lopputulokseen on monta polkua.
Kunhan mainitsin tuon, että kannattaa oikeasti edes *kokeilla* sitä korvakuulolta soittoakin, koska se tosiaan kehittää hieman eri "lihaksia". Esim. itsellä tilanne oli se, että olen soittanut kirjaimellisesti vuosikymmeniä (tosin joukossa monta piiiiitkää tasankovaihetta ilman minkäänlaista kehitystä) ja vaikken todellakaan mikään mestarillinen kitaristi olekaan, niin pystyin vaikkapa jonkun Sultans of Swingin liidiosineen soittamaan alusta loppuun jokseenkin täydellisesti. Pelkillä tabeilla mentiin, tietty. Sitten törmäsin johonkin Guthrie Govanin videoon, jossa hän totesi että hyvin monet kitaristit eivät osaa soittaa edes sitä Hyvää Syntymäpäivää - melodiaa "kylmiltään" oikein (eli ilman mitään tapailua suoraan oikeat sävelet aloittaen satunnaisesta kohdasta otelautaa) vaikka se on ihan äärettömän yksinkertainen melodia. Kokeilin itse ja totesin, että ei perhana enpä osaa kyllä minäkään, vaan useammassa kohtaa piti vähän hakea sitä oikeaa säveltä. Itse sain tästä kimmokkeen alkaa oikeasti opettelemaan biisejä myös korvakuulolta ja täytyy sanoa,e ttä tämä on kyllä kehittänyt omaa "korvaa" todella paljon jo tässä muutamassa kuukaudessa, ja sitä kautta tuonut todella paljon lisää myös improvisointiin.
Toki jos tätä haluaa analyyttisemmin lähestyä, niin ennen kaikkeahan tässä on taustalla se, että oikeasti opettelee tunnistamaan ja nimeämään kaikki intervallit. Korvakuulolta soittaessa sitten opetellaan _tuottamaan_ nämä intervallit kitaralla "intuitiivisesti", mutta toki ihan samaan lopputulokseen pääsee opettelemalla nuotit kunnolla ja sen, miten ne löytyvät otelaudalta ja sitten vaan "laskee" päässään intervallit ja soittaa ne. Itseasiassa otelaudan tuntemus on kyllä myös sellainen juttu, mihin pitäisi itsekin oikeasti panostaa. Olen vuosikausia hidastanut omaa kehitystäni aivan tajuttomasti ihan puhtaasti sillä, että en "osaa" otelaudasta kuin ihan pienen pätkän.
