Kylmän sodan aikana vapaa maailma kävi sotaa kommunismin uhkaa vastaan, ja siinä taistelussa tarkoitus tuntui pyhittävän keinot, for better or worse. Mutta kyllä se uhka oli todellinen ja siinä mielessä on ihan ymmärretävää, että yritettiin pitää kaikki mahdolliset maailmankolkat kommunismi-saastan ulottumattomissa.
Ei nyt sillä, että vastustaisin sekuntiakaan kommunismin puhdistamista maailmasta jos se olisi mahdollista. Mutta vaikka esim. Suomi ansiokkaasti torjui sen kaksi kertaa ja sen jälkeen kylmän sodan aikana, kommunismi kaupataan uudelleen ja uudelleen tänäkin päivänä eri nimillä. Istuvaa hallitusta kauemmas ei tarvitse kyylätä. Se varsinainen sota kommunismia tai mitään muutakaan syöpäistä ismiä vastaan on aina lopulta kansan korvien välissä ja kollektiivisen tahdon käsissä. Sota ismejä vastaan ei ala tai lopu nimetyistä sodista. Se on jatkuvaa.
Tällä hetkellä näyttää kyllä siltä, että Irak on nyt parempi ja demokraattisempi paikka kuin Saddam Husseinin aikana. Saat olla ihan vapaasti eri mieltä.
Olen vähän "negative Nancy", koska vain muutama vuosikymmen sitten Saddam oli kuulemma hyvä johtaja Irakille. Gaddafin Muanmarkin oli jotakuinkin ok, samoin talebanit. Kuten sanoin, teoriani onkin, että ei kannata ehkä kiintyä liikaa seuraavaan "hyvään jätkään". Pohjaan teoriani Yhdysvaltain mittavalle aseelliselle demokratian levitykselle alueella. Se demokratia ei vain oikein tunnu pitävän kiinni.
Eli nyt? Varmastikin siellä olisi uusi hyvä jätkä valmiille pallille? Uusi shaahi kenties?
Itselläni olisi sellainen hullu idea, että mitä jos lopetettaisiinkin noihin maihin sekaantuminen aseellisesti kansainvälistä rauhanturvausta lukuunottamatta? Panostettaisiin inkluusioon ja kansainvälisiin sopimuksiin sitomiseen. Porkkanaa hiekkakansalle, ei keppiä.
Näytetään, että näin kivaa täällä länkkäreissä on: saa kuunnella Prodigya, saa olla vapaasti vaikka poikana kiinnostunut pojista eikä silti lennä katolta kaaressa. Mutta saa myös mennä kirjastoon ja lukea. Kertoa pala palalta mikä täällä toimii, miksi ja miten tämän voi saavuttaa. Että ongelma on lopulta peilissä; lähinnä, että kansa passivoituu eläessään liian pitkään liian paksusti, lihoten läskipäiksi ennen pitkää. Alkaa unohtua montako sukupuolta on olemassa, ei nähdä ongelmaa pumpata hormoniblokkereita lapsille, jotka julistavat olevansa sukupuolettomia tai jotain siltä väliltä. Tyttölapsia tanssimassa tankoa varten ja vähän iäkkäämpänä kutsumassa prostituutiota sokerideittailuksi.
Lisäksi aletaan muun muassa vaahdota, että demokratiapommit ovat toimiva ratkaisu korjatakseen maita toisella puolen palloa, joiden ihmisten kulttuurin ja elämiin heillä ei ole hevon vittuakaan sananvaltaa tai osuutta. Se on sitä ilmaisunvapauden hintaa ja jatkuvaa testausta siitä, minkälaisen maailman ansaitsemme. Pitää olla lopulta kanttia sanoa, mikä kuuluu takkaan palamaan, kenellä on oikeasti sairaus päässään ja kellä ei, millä keisarilla ei ole vaatteita. Semmoista hienosäätöä.
Mutta on yleensä ottaen erittäin huono idea mennä asein ihmisten kotiin ja sanoa, mitä heidän pitää aseen heiluttajien mielestä tehdä. Tämä siis lukien mukaan radio-ohjattavat kuolinlennokit ja infraa sabotoivat heebot, joiden työ on niin kovin salaista, että heidän pitäisi päätyä puhumaan kaljupäisten, kissaa silittävien superroistojen kanssa ennen kuin koko krominhohtoinen tukikohta räjähtää. En usko, että on yhtään esimerkkiä, jossa tämä on johtanut pysyvään kehitykseen, jonka sateenkaaren päässä odottaa moderni länsimainen demokratia.
Tätä kehitystä kehittäessä siis vältettäisiin ennen pitkää uusien aseellisten islamistiryhmittymien syntymiinen ja kun vielä sitten hoidettaisiin itse omat rajat niin, etteivät ko. ryhmittymät pääse tänne (esimerkiksi demokratiapommitusta pakenevien joukossa), niin jäljelle jäisi vain kyseisten kansojen henkilökohtainen valinta siitä, mitä he haluavat valtioiltaan.
Yksikään valtio ei ole verettä tässä onnistunut, mutta se veri on aina ollut omaa kansaa. Suomi joutui sen tekemään 1918, jenkit kauan sitä ennen. Jos vastaavaan valintaan olisi tultu peukaloimaan liikaa (Ruotsi, Venäjä ja Saksa toki yrittivät) emmekä olisi taputelleet sitä murhenäytelmää alle vuodessa keskenämme, emme olisi nyt tässä tilanteessa. Itse en siis näe Iranillekaan muuta vaihtoehtoa.
Ongelma on kuitenkin esimerkiksi siinä, että toisin kuin piskuinen Suomi keskellä ei-mitään, ilman öljyä ja lukuunottamatta hallinnollisissa rakenteissaan Ruotsin 800+ vuoden kolonialismin ja Venäjän autonomian jäämiä, sangen itsenäisesti itsensä rakentanut maa, Iranin rakenteisiin on sisältynyt erityisesti Yhdysvaltojen vaikutus siihen niinkin tuoreena tapauksena kuin maailmansotien jälkeen. Jos siis tekisimme sen mielestäni parhaimman ratkaisun ja antaisimme iranilaisten hoitaa omat asiansa keskenään, voisimme toivottavasti tilanteen seuraajina jotenkin myös todentaa, että kehitykseen ei sekaannuta kuin korkeintaan ohjaavassa ominaisuudessa ja mikäli iranilaiset itse apua pyytävät.
Joka tapauksessa, epäilen demokratiapommin toimivuutta Iranissa (vieläkään), mutta olen edelleen kiinnostunut mallista, joka kuulemma Irakissa niin mainiosti toimii.