-
TechBBS:n politiikka- ja yhteiskunta-alue (LUE ENSIN!)
Politiikka- ja yhteiskunta-alue on TechBBS-keskustelufoorumilla ala-osio, joka on tarkoitettu poliittisten ja yhteiskunnallisten aiheiden sekä niiden ilmiöiden ja haasteiden käsittelyyn.
Ohjeistus, säännöt ja rangaistukset koskevat vain tätä aluetta, muilla alueilla on käytössä TechBBS-foorumin tavalliset säännöt.
Ylläpito valvoo, ohjeistaa ja moderoi keskustelua, mutta ensisijaisesti alueen keskustelijoiden pitäisi pyrkiä aktiivisesti ylläpitämään asiallista keskustelua ja myös selvittämään mahdollisesti syntyviä erimielisyyksiä ilman ylläpidon puuttumista keskusteluun.
Feminismi ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus
- Keskustelun aloittaja Mete
- Aloitettu
-
- Avainsanat
- feminismi sjw social justice
- Liittynyt
- 16.10.2016
- Viestejä
- 12 473
Miksi poliisi ei saa tehdä lasua? Mitä vittua nyt taas.
Ei tietenkään saa tehdä aiheettomasti? Maahanmuuttokriittinen nettikirjoittelu ei kai ole mikään peruste?
- Liittynyt
- 20.12.2016
- Viestejä
- 1 453
Eihän vanhempien poliittisella suuntautuneisuudella pitäisi olla mitään merkitystä sen suhteen, että kykenevätkö lapsista huolehtimaan vai ei.
Se on tietysti eri asia sitten, jos ajatellaan, että lapset pitää aivopestä jollain tietyllä, Yleisesti Hyväksytyllä (tm) tavalla. Sitten ollaan vaan aika vaarallisilla vesillä ja loukataan räikeästi ihmisoikeuksia. Ja jos tälle linjalle lähdetään, niin islamin pakkosyöttö lapsille pitäisi kieltää ensimmäisenä.
Se on tietysti eri asia sitten, jos ajatellaan, että lapset pitää aivopestä jollain tietyllä, Yleisesti Hyväksytyllä (tm) tavalla. Sitten ollaan vaan aika vaarallisilla vesillä ja loukataan räikeästi ihmisoikeuksia. Ja jos tälle linjalle lähdetään, niin islamin pakkosyöttö lapsille pitäisi kieltää ensimmäisenä.
- Liittynyt
- 16.10.2016
- Viestejä
- 12 473
Siellähän se lukee skannauksessa ilmoituksesta että syy oli ne nettikirjoitukset. Tietysti voi olla että photohopattu mutta tuskin kukaan jaksaa niin pitkälle trollata.
- Liittynyt
- 16.10.2016
- Viestejä
- 12 473
Pikaisella vilkaisulla ei näy mitään kovin silmitöntä rasismia facebook tai twittertilillä. Kenties kiihoitus kansanryhmää kohtaan on tullut Huhtasaaren uudelleentwiittauksesta tai kenties jossain on mainittu neekeri sana mutta en löytänyt sellaistakaan.
https://www.facebook.com/tanninensu...FeiVQHlGK7kfV6F9TFzK2yJc57E95QMUlS5fo&fref=nf
Suvi Tanninen (@tanniskainen) | Twitter
Diziet Sma
Tukijäsen
- Liittynyt
- 19.10.2016
- Viestejä
- 1 469
Presidentti Tarja Halonen teki yllätysvisiitin Tuntemattoman sotilaan näytökseen: “Voin vakuuttaa, että tästä jää muistijälki”
Miehet ne vain sotivat ja tappavat, mutta naiset kantavat seuraukset.Yle sanoi:
- Liittynyt
- 20.12.2016
- Viestejä
- 1 453
Sotilaat oli nuoria, mutta Tuntemattoman sotilaan näyttelijät eivät... Rokkakin hemmetti melkein viisikymppinen äijä.
Toki muumimammaan verrattuna kaikki hyvinkin nuoria.
Toki muumimammaan verrattuna kaikki hyvinkin nuoria.
- Liittynyt
- 17.10.2016
- Viestejä
- 1 452
Vaihteeksi hyvä teksti aiheesta
(Mies)taiteilijat ovat kohdelleet muita törkeästi yli kahdensadan vuoden ajan, ja saaneet kaiken anteeksi – mikä muuttui vuodessa?
Myytti murtui
”Naiset ovat joko jumalattaria tai kynnysmattoja”, sanoi Picasso ja tumppasi tupakan rakastajattarensa poskeen. Miestaiteilijalle on yli 200 vuoden ajan annettu anteeksi tekoja, joita muilta ei olisi hyväksytty – tekoja, joiden uhreina ovat lähes aina olleet naiset. Mutta ei anneta enää. Mikä on muuttunut?
Pablo Picasso (vas.), Chris Brown, Jörn Donner, Auguste Rodin, Tyko Sallinen ja Lauri Törhönen ovat vain joitain niistä miestaiteilijoista, jotka ovat kohdelleet muita törkeästi. (KUVA: Kimmo Taskinen / HS)
Arla Kanerva HS, Juho Typpö HS
Julkaistu: 17.2. 2:00 , Päivitetty: 17.2. 9:46
”Olen pahoillani, että olen työskennellyt hänen kanssaan.”
”Jos olisin tiennyt sen mitä tiedän nyt, en olisi työskennellyt hänen kanssaan.”
Näin kommentoivat näyttelijät Colin Firth, Mira Sorvino ja Greta Gerwig työskentelyä ohjaaja Woody Allenin kanssa tämän vuoden tammikuussa. Eivätkä he olleet ainoita.
Syynä tähän oli haastattelu, jonka Woody Allenin ja näyttelijä Mia Farrow’n tytär Dylan Farrow antoi CBS-televisiokanavalle 18. tammikuuta. Haastattelussa Farrow kertoo, miten Allen käytti häntä hyväkseen elokuussa 1992, Farrowin ollessa 7-vuotias.
Roman Polanski (KUVA: Keystone Pictures USA)
Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun Farrow on kertonut tapahtumista. Ensimmäisen kerran syytökset tulivat ilmi jo samana vuonna, mutta oikeudessa niistä luovuttiin eriävistä mielipiteistä huolimatta.
Allen on kiistänyt syytökset, eivätkä ne pitkään aikaan muuttaneet sitä, miten elokuvamaailma ja -yleisö suhtautuivat Woody Allenin elokuviin. Hyväksikäyttösyytösten ensimmäisen julkitulon jälkeen Allenin elokuvat ovat voittaneet muun muassa Oscarin, Baftan ja Golden Globen.
Maaliskuussa 1977 elokuvaohjaaja Roman Polanski käytti 13-vuotiasta Samantha Geimeria hyväkseen, ja häntä vastaan nostettiin syyte raiskauksesta.
Tämän jälkeen Polanski on voittanut kuusi César-palkintoa, yhden Golden Globen, Cannesin Kultaisen palmun, Oscarin, Baftan ja lukuisia muita palkintoja. Vuonna 2016 Polanskin ohjaama Pianisti äänestettiin BBC:n kyselyssä vuosisadan sadan parhaan elokuvan joukkoon.
Tähän mennessä neljä naista on julkisesti syyttänyt Polanskia seksuaaliseen tekoon pakottamisesta.
Polanskin ja Allenin kohdalla toiset taiteilijat ovat usein puolustaneet kollegoitaan erilaisten syytösten tultua ilmi.
”En usko että se on raiskaus, ei 13-vuotiaalle, ei näille 13-vuotiaille biletytöille”, sanoi elokuvaohjaaja Quentin Tarantino haastattelussa vuonna 2003.
Quentin Tarantino (KUVA: Rich Fury)
Kun haastattelijat huomauttivat, että Geimerille oli juotettu alkoholia ja annettu huumeita ja että tämä ei ollut halunnut seksiä Polanskin kanssa, Tarantino vetosi siihen, että Euroopassa on erilaiset moraalikäsitykset kuin Yhdysvalloissa ja että Geimer kyllä ”halusi saada sitä”.
Haastattelunauhan tultua uudestaan julkisuuteen alkuvuodesta 2018 Tarantino julkaisi anteeksipyynnön, jossa hän sanoi olleensa ”tietämätön, tunteeton ja väärässä”.
Kevin Spacey (KUVA: David McNew)
Viime syksynä tuottaja Harvey Weinsteinin ahdistelutaustan julkitulosta käynnistynyt #metoo-kampanja mullisti koko kulttuurialan. Weinstein on joutunut oikeuden eteen, ja hänen yrityksensä saattaa joutua hakeutumaan konkurssiin. Ahdistelijaksi paljastunut Kevin Spacey erotettiin Netflixin House of Cards -sarjasta ja leikattiin pois pääroolistaan elokuvassa All the Money in the World.
Suomessa Yle Teema jätti esittämättä Lauri Törhösen ohjaaman Insiders-elokuvan sen jälkeen, kun ahdistelusyytökset tätä vastaan oli julkaistu.
Kaikki tämä kertoo, että aivan lyhyen ajan sisällä jotain on muuttunut yleisön suhtautumisessa taiteilijoihin.
Taiteilijat eivät tietenkään ole ainoita, jotka ovat tehneet seksuaalista väkivaltaa tai muuten vahingoittaneet toisia ihmisiä.
Taiteilijalle on kuitenkin aikaisemmin annettu taiteen nimissä anteeksi tekoja, joita muilta ei olisi hyväksytty – tekoja, joiden uhreina ja kohteina ovat lähes aina olleet naiset.
Länsimainen taiteilijakäsitys on useamman sadan vuoden ajan suorastaan kannustanut taiteilijoita kokeilemaan rajoja paitsi teoksissaan myös yhteiskunnassa ja ihmissuhteissa.
Tämä koskee myös naispuolisia taiteilijoita, mutta vain tiettyyn pisteeseen asti.
Nykyään pidämme itsestään selvänä sitä, että taide ja taiteilijat ravistelevat turvallisen porvarillisia asenteita ja kyseenalaistavat vallitsevaa yhteiskuntajärjestystä. Näemme taiteilijat hulluuden ja nerouden rajaa käyvinä poikkeusyksilöinä, joille sallitaan vähän erikoinenkin käytös.
Länsimainen taiteilijakäsitys on useamman sadan vuoden ajan suorastaan kannustanut taiteilijoita kokeilemaan rajoja paitsi teoksissaan myös yhteiskunnassa ja ihmissuhteissa.
Näin ei ole kuitenkaan aina ollut.
Nykyisen kaltainen ajatus taiteilijasta itseään toteuttavana poikkeusyksilönä syntyi oikeastaan vasta 1700-luvun lopulla, romantiikan aikakautena, sanoo kirjallisuuden ja kulttuuripolitiikan väitöskirjatutkija Taija Roiha Jyväskylän yliopistosta.
Taija Roiha
Roiha, 28, on työskennellyt tutkijana ja projektityöntekijänä kulttuuripolitiikan tutkimuskeskus Cuporessa sekä Taiteen edistämiskeskuksessa. Cuporessa hän on tutkinut muun muassa sukupuolten välistä eriarvoisuutta taidemaailmassa toimeentulon näkökulmasta.
”Romantiikan aikaan asti taiteilijuus oli nähty enemmänkin jäljittelyn taitona, taituruutena. Tai sitten taiteilija nähtiin jonkinlaisen jumalallisen voiman välittäjänä”, Roiha sanoo.
1800-luvulle tultaessa syntyi erilaisia suuntauksia, jotka korostivat tunteita ja vapautta.
Pian kehittyi ajatus taiteilijasta paitsi yksilönä, myös poikkeusyksilönä: taiteilijanerona.
Neroa tarkoittava genius-sana on peräisin latinasta ja antiikin Roomasta, jonka uskonnossa genius oli eräänlainen suojelushenki – ja nimenomaan miehen. Naisen suojelushenki oli Juno.
Nero on siis jo historiallisesti sukupuolittunut termi. Romantiikan aikana nerouden käsitteeseen alkoi yhdistyä feminiinisiä piirteitä, kuten vahva tunteellisuus, Roiha sanoo.
”Nainen ei siis voinut olla nero, vaan ainoastaan mies, mutta miehellä kuului olla naiselliseksi katsottuja piirteitä.”
Lordi Byron (KUVA: Hulton Archive)
Romantiikan aikana taiteilijaneroihin lasketaan muun muassa runoilija lordi Byron, jonka jälkimaailma tuntee paitsi runoistaan myös skandaalinkäryisestä rakkauselämästään.
Nero on jo historiallisesti sukupuolittunut termi.
Byronilla tiedetään olleen seksisuhteita sekä alaikäisiin poikiin että tyttöihin. Hän pahoinpiteli ja petti vaimoaan Anne Isabella Milbankea, ja jättäessään tämän vuoden avioliiton jälkeen lordi Byron vei pariskunnan yhteisen tyttären, Ada Lovelacen, mukanaan. Samaten Byron vei yhteisen lapsen Claire Clairmontilta, joka oli Byronin rakastajatar hetken aikaa.
Sen sijaan, että nämä teot olisivat vähentäneet lordi Byronin ja tämän runojen kiinnostavuutta, ne ovat pikemminkin varmistaneet tämän paikan kirjallisuuden kaanonissa.
1900-luvun aikana mielikuva taiteilijasta sai yhä miehekkäämpiä, usein suorastaan machomaisia piirteitä. Machotaiteilijuuden huipentumina voidaan pitää esimerkiksi taiteilija Pablo Picassoa ja kirjailija Norman Maileria.
Norman Mailer (KUVA: Evening Standard)
Mailer vastusti homoseksuaalisuutta, ehkäisyä ja abortteja, puukotti toista vaimoaan selkään ja rintaan ja hakkasi neljännen vaimonsa. Feministi Kate Millett nimitti Maileria klassikkoteoksessaan Sexual Politics (1970) ”viriiliyskultin vangiksi”.
Picasso puolestaan on maalaustensa lisäksi kuuluisa paitsi monista naisistaan myös siitä, miten huonosti hän heitä kohteli.
”Naiset ovat joko jumalattaria tai kynnysmattoja”, sanoi Picasso yhdelle rakastajattaristaan, taiteilija Francoise Gilot’lle.
Picasso alleviivasi sanojaan pitämällä palavaa savuketta Gilot’n poskea vasten ja uhkaamalla heittää tämän jokeen koska tämä oli ”kiittämätön”. Hän myös pakotti toisen rakastajattarensa, taiteilija Dora Maarin fyysiseen tappeluun suosiostaan kolmannen rakastajattarensa, Marie-Thérèse Walterin kanssa, ja pahoinpiteli Maarin ainakin kerran tajuttomaksi.
”Kuitenkin, vaikka tiedämme Picassosta tämän kaiken, on hänen väkivaltaisuuttaan usein vähätelty tai se on suorastaan hyväksytty”, kirjoitti Sady Doyle Ellessä joulukuussa 2016.
Sekä vähättelyä että hyväksyntää osoitti muun muassa taidehistorioitsija John Richardson, kun häneltä kysyttiin Picasson väkivaltaisuudesta Vanity Fairin haastattelussa huhtikuussa 2011: ”On muistettava, että Dora Maar oli luonteeltaan masokistinen, ja Marie-Thérèse Walter oli alistuva ja teki koko hänen ja Picasson suhteen ajan mitä hänelle sanottiin.”
Picasson teosten arvostukseen nämä teot eivät ole vaikuttaneet. Esimerkiksi hänen Marie-Thérèse Walteria esittävä maalauksensa Nu au Plateau de Sculpteur myytiin vuonna 2010 Christie’sin huutokauppakamarissa 106 miljoonalla dollarilla – korkein summa, joka taideteoksesta on huutokaupassa koskaan maksettu.
”Länsimaisessa kulttuurissa taiteilijan on oltava vaativa, pakkomielteinen, kapinallinen, vaarallinen ja mies”, kirjoittaa Sady Doyle. ”Naistaiteilijat sen sijaan leimataan ’vaikeiksi’ tai ’hulluiksi’ jos nämä edes yrittävät vastustaa miestaiteilijan aggressiivisuutta, ja sillä on usein tuhoisat seuraukset heidän omille urilleen.”
Jos naistaiteilija käyttäytyy samaan tapaan kuin boheemin miestaiteilijan odotetaan käyttäytyvän, suhtautuminen on erilaista. Roiha nostaa esimerkiksi laulaja Amy Winehousen, jonka lauluääntä kyllä arvostettiin, mutta päihteiden täyttämää yksityiselämää seurattiin mediassa pilkallisesti tai säälivästi.
Säälittävä kuva luotiin myös runoilija Edith Södergranista, joka nähtiin vuosikymmenten ajan eristyneenä, yksinäisenä ja tuberkuloosin riuduttamana herkkähermona. Vasta Agneta Rahikaisen vuonna 2014 ilmestynyt Edith: Runoilijan elämä ja myytti (suom. Jaana Nikula) romutti tämän mielikuvan ja osoitti Södergranin olleen aktiivinen toimija.
Oman uran tavoittelemisen tai edistämisen sijaan naisen tehtäväksi on usein jäänyt toimia miestaiteilijan innoituksen lähteenä, muusana.
Ajatusta taiteilijaa inspiroivasta muusasta on pidetty läpi historian kauniina ja romanttisena. Vasta nykyään on alettu kyseenalaistaa, mitä muusana olo oikeasti on tarkoittanut.
”Usein se on voinut olla törkeää kohtelua tai hyväksikäyttöä”, Roiha sanoo.
Alfred Hitchcock (KUVA: Baron)
Esimerkkejä löytyy esimerkiksi elokuvamaailmasta. Näyttelijä Tippi Hedrenistä, Linnut- ja Marnieelokuvien tähdestä, puhutaan edelleen ohjaaja Alfred Hitchcockin muusana.
Oman uran tavoittelemisen tai edistämisen sijaan naisen tehtäväksi on usein jäänyt toimia miestaiteilijan innoituksen lähteenä, muusana.
Toissa vuonna ilmestyneessä elämäkerrassaan Hedren kirjoitti, kuinka Hitchcock kohteli häntä sairaalloisen mustasukkaisesti ja omistavasti, kävi häneen käsiksi, ahdisteli ja uhkasi tuhota Hedrenin uran kun tämä puolustautui lähentelyjä vastaan. Valtansa ansiosta Hitchcock onnistuikin estämään Hedreniä näyttelemästä elokuvissa usean vuoden ajan.
Kaikesta tästä Hedren oli puhunut julkisesti jo aiemmin, esimerkiksi vuonna 2012 Hedrenin ja Hitchockin suhteesta kertovan The Girl -elokuvan julkaisun aikaan. Ensimmäisen kerran hän kertoi kokemuksistaan Donald Spoton Hitchcockia käsitelleessä kirjassa The Dark Side of Genius vuonna 1983.
Suzanne Moore mainitsee The Guardianin kolumnissaan myös Woody Allenin muusan Diane Keatonin, jota Allen kuvaili muun muassa ”suihinottajaksi” myöntäessään tälle elämäntyöpalkinnon Yhdysvaltain elokuvainstituutin juhlatilaisuudessa.
Ja Quentin Tarantinon muusan Uma Thurmanin, jonka Tarantino painosti auton rattiin Kill Bill -elokuvan kohtausta kuvatessa, vaikka Thurman halusi sijaisnäyttelijän ajavan – lopputuloksena Thurman ajoi kolarin ja sai elinikäisiä vammoja.
Suuret ohjaajat nostavat naiset jalustalle muusan asemaan vain käyttääkseen heitä systemaattisesti hyväkseen tai repiäkseen heidät samalta jalustalta alas, Moore kirjoittaa.
Muusaksi joutuminen on usein merkinnyt myös naistaiteilijan oman uran loppua.
Suhde Picassoon tuhosi tämän rakastajattaren – ja, ennen kaikkea, muusan – Dora Maarin uran. Samoin kävi taidemaalari Tyko Sallisen vaimolle Helmi Vartiaiselle, Sallisen tunnetuimpien maalausten mallille.
Tyko Sallinen
Vartiainen ja Sallinen tapasivat Taideyhdistyksen piirustuskoulussa, jossa Vartiainen opiskeli ensimmäistä lukukautta ja jo valmistunut Sallinen usein vieraili. Pariskunta vihittiin lyhyen seurustelun jälkeen, eikä Vartiainen enää aloittanut toista lukukautta.
Sallinen piti naisia alempina olentoina ja toisen luokan ihmisinä, joilla ei ollut minkäänlaista luovuuden kipinää. Tällä hän oikeutti muun muassa sen, että hän saattoi haukkua vaimoaan vieraiden kuullen ”lehmäksi” ja ”saatanan akaksi”.
Sallinen antoi pariskunnan esikoistyttären Tanskaan tämän ollessa reilun vuoden ikäinen, ilman vaimonsa lupaa. Helmi Vartiainen ei nähnyt lastaan enää koskaan. Erottuaan Sallisesta seitsemän vuoden avioliiton jälkeen kesällä 1916 Vartiainen oli asunnoton, rahaton ja työtön. Hän kuoli 1930 ilmeisesti alkoholimyrkytykseen.
Sallisen ”Mirreinä” tunnetut maalaukset Vartiaisesta sen sijaan ovat jääneet suomalaisen taiteen historiaan, ja niitä pidetään Sallisen vahvimpina töinä.
Sekä Sallisen että Picasson taiteilijakuvassa yhdistyy sama ristiriita. Kumpikin halveksi, ehkä vihasikin naisia, mutta samalla kummastakin on puhuttu ”naistenmiehenä”.
Käsitys taiteilijasta härskinä naistenmiehenä onkin oma lukunsa. Sitä ei ole ainoastaan siedetty, vaan sitä on jopa ihailtu. Etenkin populaarimusiikissa se on ollut suoranainen klisee, olennainen osa lukemattomien muusikoiden ja yhtyeiden tarinaa. Rolling Stonesin ja Mötley Cruen kaltaiset rockyhtyeiden jäsenet ja machoilevat räppärit ovat pröystäilleet ”valloituksillaan” kappaleissaan, haastatteluissaan ja elämäkerroissaan.
Roihan mukaan tämäkin saattaa olla vanhojen taiteilijamyyttien peruja: nerouteen on perinteisesti liitetty myös viriiliyden hyve.
Ensisijaisesti hän kuitenkin lähestyisi asiaa valtarakenteiden kautta.
”Menestyvällä taiteilijalla on tietynlaista ’arvoa’ – kulttuurista pääomaa ja ehkä taloudellistakin”, Roiha huomauttaa. ”Kyllähän se näkyy kaikilla yhteiskunnan sektoreilla, että menestyviltä ihmisiltä hyväksytään helpommin käytöstä, joka toisilla tuomittaisiin.”
Takavuosina tunnettujen muusikoiden suosiota eivät välttämättä hetkauttanut edes alaikäisiin sekaantuminen tai naisten pahoinpitely.
Riippumatta siitä, miten julkisia teot olisivat olleet.
Käsitys taiteilijasta härskinä naistenmiehenä onkin oma lukunsa.
Rolling Stonesin basisti Bill Wyman aloitti suhteen 13-vuotiaan Mandy Smithin kanssa vuonna 1983, kun Wyman oli 47-vuotias. Red Hot Chili Peppersin laulaja Anthony Kiedis muisteli vuonna 2005 ilmestyneessä Arpikudos-elämäkerrassaan, kuinka harrasti yli parikymppisenä seksiä 14-vuotiaan tytön kanssa. Tänäkin päivänä samat yhtyeet soittavat täysille stadioneille.
Chris Brown (KUVA: Jonathan Leibson)
Laulaja Chris Brown pahoinpiteli silloisen tyttöystävänsä, laulaja Rihannan, helmikuussa 2009. Brown tuomittiin viiden vuoden ehdonalaiseen ja tekoa paheksuttiin, mutta sen jälkeenkin Brownilla on ollut useita listaykkösiksi nousseita hittejä Yhdysvalloissa.
Vastaavia esimerkkejä voisi luetella lähes loputtomiin.
Väkivallan, hyväksikäytön ja misogynian lisäksi miestaiteilijat ovat saaneet myös olla välittämättä, tai ainakin kantamatta vastuuta, jälkikasvustaan.
Helmikuun alussa Jörn Donner kertoi HS:n Kuukausiliitteessä olevansa tekemisissä ainoastaan kahden lapsensa kanssa. Donnerilla on eri suhteista yhteensä kuusi lasta.
Donnerin välinpitämättömyys lapsiaan kohtaan ei kuitenkaan ollut mikään uutinen. Hän on kertonut siitä aikaisemmin muun muassa muistelmateoksessaan Mammutti (2013).
Mutta nyt, talvella 2018, sosiaalinen media kuohahti.
Donnerin kohdalla kyse oli rajusta kommentista, jollaisista hän on muutenkin tunnettu, mutta tällä kertaa kommentti nosti kohun.
Se tuntui osin samalta ilmiöltä, joka on ollut havaittavissa viime syksystä lähtien. Polanskin ja Allenin vanhat syytteet on nostettu uudelleen esiin ja uudelleen arvioitaviksi. Heidän vanhat puolustajansa muuttavat mieltään yksi toisensa jälkeen.
Yhdysvalloissa lukuisat elokuva- ja media-alan nimet ovat joutuneet valokeilaan, kun ahdistelusyytöksiä on alkanut tulla julki.
Nyt taiteilijalta ei välttämättä enää siedetä edes seksistisiä kommentteja – ainakaan ilman rankkaa kritiikkiä.
Mitä on tapahtunut?
Onko yksistään #metoo murtanut perinteisen miestaiteilijan myytin?
Roihan mielestä kyse ei ole yhdestä rysäyksestä. Viime vuosien aikana keskustelu seksuaalisesta häirinnästä on laajentunut ja käsitys taiteilija-ammatista muuttunut. Taiteilijan työtä on alettu pitää yhtenä työnä muiden joukossa.
”Se on ehkä karistanut taiteilijuudesta sen aikaisempaa erikoislaatuisuuden auraa, ja ajatusta siitä, että taide on jotenkin erillään muusta yhteiskunnasta ja sen säännöistä”, Roiha pohtii.
Taiteilija ei näin ollen ole enää oikeutettu sen suurempiin vapauksiin kuin muidenkaan ammattien edustajat.
Onko yksistään #metoo murtanut perinteisen miestaiteilijan myytin?
Seksuaalisesta häirinnästä taas keskustellaan Roihan mukaan nykyään enemmän osoituksena tietynlaisesta kulttuurista, eikä vain joidenkin yksittäisten ihmisten huonona käytöksenä – tai asiana, jota vain pitäisi sietää.
”Siksi häirinnästä on helpompi puhua, sitä on helpompi tunnistaa ja siihen voi helpommin puuttua.”
Koska seksuaalinen häirintä on helpompi tunnistaa, saattavat jotkut ikään kuin nyt vasta ”herätä” tuomitsemaan sellaisia tekoja tai kannanottoja, jotka he ovat tienneet jo aiemmin.
Onko nykytilanteessa Roihan mielestä mitään vaaroja: osataanko esimerkiksi taiteilijan yksityiselämää ja hänen taidettaan katsoa enää ollenkaan toisistaan erillään? Aletaanko taiteilijalta vaatia jonkinlaista puhtoista, särmätöntä julkisuuskuvaa, jotta hän ylipäätään pystyy toimimaan alallaan?
Roiha sanoo, että taiteilijan persoonan ja teosten tietynlainen sekoittuminen ei sinänsä ole mikään uusi asia.
Esimerkiksi kirjallisuutta käsittelevässä journalismissa ollaan jo 1990-luvulta lähtien oltu enemmän kiinnostuneita kirjailijan persoonasta kuin tämän teoksista, hän huomauttaa.
Roiha ei pidä taiteilijan ja tämän taiteen yksiselitteistä yhdistämistä välttämättä hyvänä asiana. Hänen mukaansa tekojen mittasuhteita on syytä arvioida konkreettisten esimerkkien kautta.
”Syyllistyykö joku seksuaaliseen ahdisteluun vai mokaako hän vain somessa, ovat aika eri kokoluokan asioita.”
Lisäksi yhteiskunnan arvostukset ovat on jatkuvassa muutoksessa, ja se mikä ymmärretään ’puhtoiseksi julkisuuskuvaksi’ muuttuu mukana.
”Nykyään puhutaan vapaammin vaikeista ja henkilökohtaisista asioista, kuten vaikka masennuksesta ja mielenterveyden häiriöistä”, Roiha toteaa. ”Tällaisia tabuja on siis haastettu aivan uudella tavalla, eikä niiden peittelyä koeta enää tarpeelliseksi.”
Keskusteluissa taiteen ja taiteilijan vapauksista nostetaan usein esille myös poliittinen korrektius. Eikö taiteilija saa olla enää kusipää tai puhua härskejä? Eikö yhteiskunnan rakenteita enää saa ravistella?
Roihan mielestä olisi esitettävä aivan toisia kysymyksiä.
”Jos halutaan ajatella sananvapauden näkökulmasta, että kuka saa sanoa ja mitä, niin relevantimpaa olisi miettiä näin: kuinka moni on hiljennetty sillä kulttuurilla, joka perustuu seksistiseen ajattelutapaan?”
Seksuaaliseen häirintään tai väkivaltaan syyllistyneisiin miehiin keskittyminen ei ole Roihan mielestä yksin riittävä lähestymistapa. Tapausten purkaminen on tärkeää, mutta on tehtävä muutakin kuin mietittävä, pitäisikö yksittäiset henkilöt sulkea alalta vai ei.
Kyse ei myöskään ole miestaiteilijan oikeudesta olla poliittisesti epäkorrekti.
Olennaisempaa olisi kiinnittää huomio siihen, mitä nämä miehet ovat toiminnallaan aiheuttaneet. Paitsi pahoinpitelemilleen ja hyväksikäyttämilleen naisille myös siihen, millaiseksi länsimaisen taiteen ja kulttuurin kenttä on muodostunut.
”Kuinka monen muun taiteellinen ura on estetty?”
”Kuinka moni heistä on tullut suljetuksi ulos?”
Lähteet: Tuula Karjalainen: Tyko Sallinen. Suomalainen tarina (Tammi), The Guardian, Elle, Jezebel
Hyvä vain että näitä tiputetaan jumaljalustaltaan. Onhan tuokin aivan naurettavaa että 47v vanha ukko voi nussia menemään 13 vuotiasta lasta eikä mitään seuraa. Kuitenkin länsimaissa eletään eikä mutakulttuureissa.
(Mies)taiteilijat ovat kohdelleet muita törkeästi yli kahdensadan vuoden ajan, ja saaneet kaiken anteeksi – mikä muuttui vuodessa?
Myytti murtui
”Naiset ovat joko jumalattaria tai kynnysmattoja”, sanoi Picasso ja tumppasi tupakan rakastajattarensa poskeen. Miestaiteilijalle on yli 200 vuoden ajan annettu anteeksi tekoja, joita muilta ei olisi hyväksytty – tekoja, joiden uhreina ovat lähes aina olleet naiset. Mutta ei anneta enää. Mikä on muuttunut?
Pablo Picasso (vas.), Chris Brown, Jörn Donner, Auguste Rodin, Tyko Sallinen ja Lauri Törhönen ovat vain joitain niistä miestaiteilijoista, jotka ovat kohdelleet muita törkeästi. (KUVA: Kimmo Taskinen / HS)
Arla Kanerva HS, Juho Typpö HS
Julkaistu: 17.2. 2:00 , Päivitetty: 17.2. 9:46
”Olen pahoillani, että olen työskennellyt hänen kanssaan.”
”Jos olisin tiennyt sen mitä tiedän nyt, en olisi työskennellyt hänen kanssaan.”
Näin kommentoivat näyttelijät Colin Firth, Mira Sorvino ja Greta Gerwig työskentelyä ohjaaja Woody Allenin kanssa tämän vuoden tammikuussa. Eivätkä he olleet ainoita.
Syynä tähän oli haastattelu, jonka Woody Allenin ja näyttelijä Mia Farrow’n tytär Dylan Farrow antoi CBS-televisiokanavalle 18. tammikuuta. Haastattelussa Farrow kertoo, miten Allen käytti häntä hyväkseen elokuussa 1992, Farrowin ollessa 7-vuotias.
Roman Polanski (KUVA: Keystone Pictures USA)
Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun Farrow on kertonut tapahtumista. Ensimmäisen kerran syytökset tulivat ilmi jo samana vuonna, mutta oikeudessa niistä luovuttiin eriävistä mielipiteistä huolimatta.
Allen on kiistänyt syytökset, eivätkä ne pitkään aikaan muuttaneet sitä, miten elokuvamaailma ja -yleisö suhtautuivat Woody Allenin elokuviin. Hyväksikäyttösyytösten ensimmäisen julkitulon jälkeen Allenin elokuvat ovat voittaneet muun muassa Oscarin, Baftan ja Golden Globen.
Maaliskuussa 1977 elokuvaohjaaja Roman Polanski käytti 13-vuotiasta Samantha Geimeria hyväkseen, ja häntä vastaan nostettiin syyte raiskauksesta.
Tämän jälkeen Polanski on voittanut kuusi César-palkintoa, yhden Golden Globen, Cannesin Kultaisen palmun, Oscarin, Baftan ja lukuisia muita palkintoja. Vuonna 2016 Polanskin ohjaama Pianisti äänestettiin BBC:n kyselyssä vuosisadan sadan parhaan elokuvan joukkoon.
Tähän mennessä neljä naista on julkisesti syyttänyt Polanskia seksuaaliseen tekoon pakottamisesta.
Polanskin ja Allenin kohdalla toiset taiteilijat ovat usein puolustaneet kollegoitaan erilaisten syytösten tultua ilmi.
”En usko että se on raiskaus, ei 13-vuotiaalle, ei näille 13-vuotiaille biletytöille”, sanoi elokuvaohjaaja Quentin Tarantino haastattelussa vuonna 2003.
Quentin Tarantino (KUVA: Rich Fury)
Kun haastattelijat huomauttivat, että Geimerille oli juotettu alkoholia ja annettu huumeita ja että tämä ei ollut halunnut seksiä Polanskin kanssa, Tarantino vetosi siihen, että Euroopassa on erilaiset moraalikäsitykset kuin Yhdysvalloissa ja että Geimer kyllä ”halusi saada sitä”.
Haastattelunauhan tultua uudestaan julkisuuteen alkuvuodesta 2018 Tarantino julkaisi anteeksipyynnön, jossa hän sanoi olleensa ”tietämätön, tunteeton ja väärässä”.
Kevin Spacey (KUVA: David McNew)
Viime syksynä tuottaja Harvey Weinsteinin ahdistelutaustan julkitulosta käynnistynyt #metoo-kampanja mullisti koko kulttuurialan. Weinstein on joutunut oikeuden eteen, ja hänen yrityksensä saattaa joutua hakeutumaan konkurssiin. Ahdistelijaksi paljastunut Kevin Spacey erotettiin Netflixin House of Cards -sarjasta ja leikattiin pois pääroolistaan elokuvassa All the Money in the World.
Suomessa Yle Teema jätti esittämättä Lauri Törhösen ohjaaman Insiders-elokuvan sen jälkeen, kun ahdistelusyytökset tätä vastaan oli julkaistu.
Kaikki tämä kertoo, että aivan lyhyen ajan sisällä jotain on muuttunut yleisön suhtautumisessa taiteilijoihin.
Taiteilijat eivät tietenkään ole ainoita, jotka ovat tehneet seksuaalista väkivaltaa tai muuten vahingoittaneet toisia ihmisiä.
Taiteilijalle on kuitenkin aikaisemmin annettu taiteen nimissä anteeksi tekoja, joita muilta ei olisi hyväksytty – tekoja, joiden uhreina ja kohteina ovat lähes aina olleet naiset.
Länsimainen taiteilijakäsitys on useamman sadan vuoden ajan suorastaan kannustanut taiteilijoita kokeilemaan rajoja paitsi teoksissaan myös yhteiskunnassa ja ihmissuhteissa.
Tämä koskee myös naispuolisia taiteilijoita, mutta vain tiettyyn pisteeseen asti.
Nykyään pidämme itsestään selvänä sitä, että taide ja taiteilijat ravistelevat turvallisen porvarillisia asenteita ja kyseenalaistavat vallitsevaa yhteiskuntajärjestystä. Näemme taiteilijat hulluuden ja nerouden rajaa käyvinä poikkeusyksilöinä, joille sallitaan vähän erikoinenkin käytös.
Länsimainen taiteilijakäsitys on useamman sadan vuoden ajan suorastaan kannustanut taiteilijoita kokeilemaan rajoja paitsi teoksissaan myös yhteiskunnassa ja ihmissuhteissa.
Näin ei ole kuitenkaan aina ollut.
Nykyisen kaltainen ajatus taiteilijasta itseään toteuttavana poikkeusyksilönä syntyi oikeastaan vasta 1700-luvun lopulla, romantiikan aikakautena, sanoo kirjallisuuden ja kulttuuripolitiikan väitöskirjatutkija Taija Roiha Jyväskylän yliopistosta.
Taija Roiha
Roiha, 28, on työskennellyt tutkijana ja projektityöntekijänä kulttuuripolitiikan tutkimuskeskus Cuporessa sekä Taiteen edistämiskeskuksessa. Cuporessa hän on tutkinut muun muassa sukupuolten välistä eriarvoisuutta taidemaailmassa toimeentulon näkökulmasta.
”Romantiikan aikaan asti taiteilijuus oli nähty enemmänkin jäljittelyn taitona, taituruutena. Tai sitten taiteilija nähtiin jonkinlaisen jumalallisen voiman välittäjänä”, Roiha sanoo.
1800-luvulle tultaessa syntyi erilaisia suuntauksia, jotka korostivat tunteita ja vapautta.
Pian kehittyi ajatus taiteilijasta paitsi yksilönä, myös poikkeusyksilönä: taiteilijanerona.
Neroa tarkoittava genius-sana on peräisin latinasta ja antiikin Roomasta, jonka uskonnossa genius oli eräänlainen suojelushenki – ja nimenomaan miehen. Naisen suojelushenki oli Juno.
Nero on siis jo historiallisesti sukupuolittunut termi. Romantiikan aikana nerouden käsitteeseen alkoi yhdistyä feminiinisiä piirteitä, kuten vahva tunteellisuus, Roiha sanoo.
”Nainen ei siis voinut olla nero, vaan ainoastaan mies, mutta miehellä kuului olla naiselliseksi katsottuja piirteitä.”
Lordi Byron (KUVA: Hulton Archive)
Romantiikan aikana taiteilijaneroihin lasketaan muun muassa runoilija lordi Byron, jonka jälkimaailma tuntee paitsi runoistaan myös skandaalinkäryisestä rakkauselämästään.
Nero on jo historiallisesti sukupuolittunut termi.
Byronilla tiedetään olleen seksisuhteita sekä alaikäisiin poikiin että tyttöihin. Hän pahoinpiteli ja petti vaimoaan Anne Isabella Milbankea, ja jättäessään tämän vuoden avioliiton jälkeen lordi Byron vei pariskunnan yhteisen tyttären, Ada Lovelacen, mukanaan. Samaten Byron vei yhteisen lapsen Claire Clairmontilta, joka oli Byronin rakastajatar hetken aikaa.
Sen sijaan, että nämä teot olisivat vähentäneet lordi Byronin ja tämän runojen kiinnostavuutta, ne ovat pikemminkin varmistaneet tämän paikan kirjallisuuden kaanonissa.
1900-luvun aikana mielikuva taiteilijasta sai yhä miehekkäämpiä, usein suorastaan machomaisia piirteitä. Machotaiteilijuuden huipentumina voidaan pitää esimerkiksi taiteilija Pablo Picassoa ja kirjailija Norman Maileria.
Norman Mailer (KUVA: Evening Standard)
Mailer vastusti homoseksuaalisuutta, ehkäisyä ja abortteja, puukotti toista vaimoaan selkään ja rintaan ja hakkasi neljännen vaimonsa. Feministi Kate Millett nimitti Maileria klassikkoteoksessaan Sexual Politics (1970) ”viriiliyskultin vangiksi”.
Picasso puolestaan on maalaustensa lisäksi kuuluisa paitsi monista naisistaan myös siitä, miten huonosti hän heitä kohteli.
”Naiset ovat joko jumalattaria tai kynnysmattoja”, sanoi Picasso yhdelle rakastajattaristaan, taiteilija Francoise Gilot’lle.
Picasso alleviivasi sanojaan pitämällä palavaa savuketta Gilot’n poskea vasten ja uhkaamalla heittää tämän jokeen koska tämä oli ”kiittämätön”. Hän myös pakotti toisen rakastajattarensa, taiteilija Dora Maarin fyysiseen tappeluun suosiostaan kolmannen rakastajattarensa, Marie-Thérèse Walterin kanssa, ja pahoinpiteli Maarin ainakin kerran tajuttomaksi.
”Kuitenkin, vaikka tiedämme Picassosta tämän kaiken, on hänen väkivaltaisuuttaan usein vähätelty tai se on suorastaan hyväksytty”, kirjoitti Sady Doyle Ellessä joulukuussa 2016.
Sekä vähättelyä että hyväksyntää osoitti muun muassa taidehistorioitsija John Richardson, kun häneltä kysyttiin Picasson väkivaltaisuudesta Vanity Fairin haastattelussa huhtikuussa 2011: ”On muistettava, että Dora Maar oli luonteeltaan masokistinen, ja Marie-Thérèse Walter oli alistuva ja teki koko hänen ja Picasson suhteen ajan mitä hänelle sanottiin.”
Picasson teosten arvostukseen nämä teot eivät ole vaikuttaneet. Esimerkiksi hänen Marie-Thérèse Walteria esittävä maalauksensa Nu au Plateau de Sculpteur myytiin vuonna 2010 Christie’sin huutokauppakamarissa 106 miljoonalla dollarilla – korkein summa, joka taideteoksesta on huutokaupassa koskaan maksettu.
”Länsimaisessa kulttuurissa taiteilijan on oltava vaativa, pakkomielteinen, kapinallinen, vaarallinen ja mies”, kirjoittaa Sady Doyle. ”Naistaiteilijat sen sijaan leimataan ’vaikeiksi’ tai ’hulluiksi’ jos nämä edes yrittävät vastustaa miestaiteilijan aggressiivisuutta, ja sillä on usein tuhoisat seuraukset heidän omille urilleen.”
Jos naistaiteilija käyttäytyy samaan tapaan kuin boheemin miestaiteilijan odotetaan käyttäytyvän, suhtautuminen on erilaista. Roiha nostaa esimerkiksi laulaja Amy Winehousen, jonka lauluääntä kyllä arvostettiin, mutta päihteiden täyttämää yksityiselämää seurattiin mediassa pilkallisesti tai säälivästi.
Säälittävä kuva luotiin myös runoilija Edith Södergranista, joka nähtiin vuosikymmenten ajan eristyneenä, yksinäisenä ja tuberkuloosin riuduttamana herkkähermona. Vasta Agneta Rahikaisen vuonna 2014 ilmestynyt Edith: Runoilijan elämä ja myytti (suom. Jaana Nikula) romutti tämän mielikuvan ja osoitti Södergranin olleen aktiivinen toimija.
Oman uran tavoittelemisen tai edistämisen sijaan naisen tehtäväksi on usein jäänyt toimia miestaiteilijan innoituksen lähteenä, muusana.
Ajatusta taiteilijaa inspiroivasta muusasta on pidetty läpi historian kauniina ja romanttisena. Vasta nykyään on alettu kyseenalaistaa, mitä muusana olo oikeasti on tarkoittanut.
”Usein se on voinut olla törkeää kohtelua tai hyväksikäyttöä”, Roiha sanoo.
Alfred Hitchcock (KUVA: Baron)
Esimerkkejä löytyy esimerkiksi elokuvamaailmasta. Näyttelijä Tippi Hedrenistä, Linnut- ja Marnieelokuvien tähdestä, puhutaan edelleen ohjaaja Alfred Hitchcockin muusana.
Oman uran tavoittelemisen tai edistämisen sijaan naisen tehtäväksi on usein jäänyt toimia miestaiteilijan innoituksen lähteenä, muusana.
Toissa vuonna ilmestyneessä elämäkerrassaan Hedren kirjoitti, kuinka Hitchcock kohteli häntä sairaalloisen mustasukkaisesti ja omistavasti, kävi häneen käsiksi, ahdisteli ja uhkasi tuhota Hedrenin uran kun tämä puolustautui lähentelyjä vastaan. Valtansa ansiosta Hitchcock onnistuikin estämään Hedreniä näyttelemästä elokuvissa usean vuoden ajan.
Kaikesta tästä Hedren oli puhunut julkisesti jo aiemmin, esimerkiksi vuonna 2012 Hedrenin ja Hitchockin suhteesta kertovan The Girl -elokuvan julkaisun aikaan. Ensimmäisen kerran hän kertoi kokemuksistaan Donald Spoton Hitchcockia käsitelleessä kirjassa The Dark Side of Genius vuonna 1983.
Suzanne Moore mainitsee The Guardianin kolumnissaan myös Woody Allenin muusan Diane Keatonin, jota Allen kuvaili muun muassa ”suihinottajaksi” myöntäessään tälle elämäntyöpalkinnon Yhdysvaltain elokuvainstituutin juhlatilaisuudessa.
Ja Quentin Tarantinon muusan Uma Thurmanin, jonka Tarantino painosti auton rattiin Kill Bill -elokuvan kohtausta kuvatessa, vaikka Thurman halusi sijaisnäyttelijän ajavan – lopputuloksena Thurman ajoi kolarin ja sai elinikäisiä vammoja.
Suuret ohjaajat nostavat naiset jalustalle muusan asemaan vain käyttääkseen heitä systemaattisesti hyväkseen tai repiäkseen heidät samalta jalustalta alas, Moore kirjoittaa.
Muusaksi joutuminen on usein merkinnyt myös naistaiteilijan oman uran loppua.
Suhde Picassoon tuhosi tämän rakastajattaren – ja, ennen kaikkea, muusan – Dora Maarin uran. Samoin kävi taidemaalari Tyko Sallisen vaimolle Helmi Vartiaiselle, Sallisen tunnetuimpien maalausten mallille.
Tyko Sallinen
Vartiainen ja Sallinen tapasivat Taideyhdistyksen piirustuskoulussa, jossa Vartiainen opiskeli ensimmäistä lukukautta ja jo valmistunut Sallinen usein vieraili. Pariskunta vihittiin lyhyen seurustelun jälkeen, eikä Vartiainen enää aloittanut toista lukukautta.
Sallinen piti naisia alempina olentoina ja toisen luokan ihmisinä, joilla ei ollut minkäänlaista luovuuden kipinää. Tällä hän oikeutti muun muassa sen, että hän saattoi haukkua vaimoaan vieraiden kuullen ”lehmäksi” ja ”saatanan akaksi”.
Sallinen antoi pariskunnan esikoistyttären Tanskaan tämän ollessa reilun vuoden ikäinen, ilman vaimonsa lupaa. Helmi Vartiainen ei nähnyt lastaan enää koskaan. Erottuaan Sallisesta seitsemän vuoden avioliiton jälkeen kesällä 1916 Vartiainen oli asunnoton, rahaton ja työtön. Hän kuoli 1930 ilmeisesti alkoholimyrkytykseen.
Sallisen ”Mirreinä” tunnetut maalaukset Vartiaisesta sen sijaan ovat jääneet suomalaisen taiteen historiaan, ja niitä pidetään Sallisen vahvimpina töinä.
Sekä Sallisen että Picasson taiteilijakuvassa yhdistyy sama ristiriita. Kumpikin halveksi, ehkä vihasikin naisia, mutta samalla kummastakin on puhuttu ”naistenmiehenä”.
Käsitys taiteilijasta härskinä naistenmiehenä onkin oma lukunsa. Sitä ei ole ainoastaan siedetty, vaan sitä on jopa ihailtu. Etenkin populaarimusiikissa se on ollut suoranainen klisee, olennainen osa lukemattomien muusikoiden ja yhtyeiden tarinaa. Rolling Stonesin ja Mötley Cruen kaltaiset rockyhtyeiden jäsenet ja machoilevat räppärit ovat pröystäilleet ”valloituksillaan” kappaleissaan, haastatteluissaan ja elämäkerroissaan.
Roihan mukaan tämäkin saattaa olla vanhojen taiteilijamyyttien peruja: nerouteen on perinteisesti liitetty myös viriiliyden hyve.
Ensisijaisesti hän kuitenkin lähestyisi asiaa valtarakenteiden kautta.
”Menestyvällä taiteilijalla on tietynlaista ’arvoa’ – kulttuurista pääomaa ja ehkä taloudellistakin”, Roiha huomauttaa. ”Kyllähän se näkyy kaikilla yhteiskunnan sektoreilla, että menestyviltä ihmisiltä hyväksytään helpommin käytöstä, joka toisilla tuomittaisiin.”
Takavuosina tunnettujen muusikoiden suosiota eivät välttämättä hetkauttanut edes alaikäisiin sekaantuminen tai naisten pahoinpitely.
Riippumatta siitä, miten julkisia teot olisivat olleet.
Käsitys taiteilijasta härskinä naistenmiehenä onkin oma lukunsa.
Rolling Stonesin basisti Bill Wyman aloitti suhteen 13-vuotiaan Mandy Smithin kanssa vuonna 1983, kun Wyman oli 47-vuotias. Red Hot Chili Peppersin laulaja Anthony Kiedis muisteli vuonna 2005 ilmestyneessä Arpikudos-elämäkerrassaan, kuinka harrasti yli parikymppisenä seksiä 14-vuotiaan tytön kanssa. Tänäkin päivänä samat yhtyeet soittavat täysille stadioneille.
Chris Brown (KUVA: Jonathan Leibson)
Laulaja Chris Brown pahoinpiteli silloisen tyttöystävänsä, laulaja Rihannan, helmikuussa 2009. Brown tuomittiin viiden vuoden ehdonalaiseen ja tekoa paheksuttiin, mutta sen jälkeenkin Brownilla on ollut useita listaykkösiksi nousseita hittejä Yhdysvalloissa.
Vastaavia esimerkkejä voisi luetella lähes loputtomiin.
Väkivallan, hyväksikäytön ja misogynian lisäksi miestaiteilijat ovat saaneet myös olla välittämättä, tai ainakin kantamatta vastuuta, jälkikasvustaan.
Helmikuun alussa Jörn Donner kertoi HS:n Kuukausiliitteessä olevansa tekemisissä ainoastaan kahden lapsensa kanssa. Donnerilla on eri suhteista yhteensä kuusi lasta.
Donnerin välinpitämättömyys lapsiaan kohtaan ei kuitenkaan ollut mikään uutinen. Hän on kertonut siitä aikaisemmin muun muassa muistelmateoksessaan Mammutti (2013).
Mutta nyt, talvella 2018, sosiaalinen media kuohahti.
Donnerin kohdalla kyse oli rajusta kommentista, jollaisista hän on muutenkin tunnettu, mutta tällä kertaa kommentti nosti kohun.
Se tuntui osin samalta ilmiöltä, joka on ollut havaittavissa viime syksystä lähtien. Polanskin ja Allenin vanhat syytteet on nostettu uudelleen esiin ja uudelleen arvioitaviksi. Heidän vanhat puolustajansa muuttavat mieltään yksi toisensa jälkeen.
Yhdysvalloissa lukuisat elokuva- ja media-alan nimet ovat joutuneet valokeilaan, kun ahdistelusyytöksiä on alkanut tulla julki.
Nyt taiteilijalta ei välttämättä enää siedetä edes seksistisiä kommentteja – ainakaan ilman rankkaa kritiikkiä.
Mitä on tapahtunut?
Onko yksistään #metoo murtanut perinteisen miestaiteilijan myytin?
Roihan mielestä kyse ei ole yhdestä rysäyksestä. Viime vuosien aikana keskustelu seksuaalisesta häirinnästä on laajentunut ja käsitys taiteilija-ammatista muuttunut. Taiteilijan työtä on alettu pitää yhtenä työnä muiden joukossa.
”Se on ehkä karistanut taiteilijuudesta sen aikaisempaa erikoislaatuisuuden auraa, ja ajatusta siitä, että taide on jotenkin erillään muusta yhteiskunnasta ja sen säännöistä”, Roiha pohtii.
Taiteilija ei näin ollen ole enää oikeutettu sen suurempiin vapauksiin kuin muidenkaan ammattien edustajat.
Onko yksistään #metoo murtanut perinteisen miestaiteilijan myytin?
Seksuaalisesta häirinnästä taas keskustellaan Roihan mukaan nykyään enemmän osoituksena tietynlaisesta kulttuurista, eikä vain joidenkin yksittäisten ihmisten huonona käytöksenä – tai asiana, jota vain pitäisi sietää.
”Siksi häirinnästä on helpompi puhua, sitä on helpompi tunnistaa ja siihen voi helpommin puuttua.”
Koska seksuaalinen häirintä on helpompi tunnistaa, saattavat jotkut ikään kuin nyt vasta ”herätä” tuomitsemaan sellaisia tekoja tai kannanottoja, jotka he ovat tienneet jo aiemmin.
Onko nykytilanteessa Roihan mielestä mitään vaaroja: osataanko esimerkiksi taiteilijan yksityiselämää ja hänen taidettaan katsoa enää ollenkaan toisistaan erillään? Aletaanko taiteilijalta vaatia jonkinlaista puhtoista, särmätöntä julkisuuskuvaa, jotta hän ylipäätään pystyy toimimaan alallaan?
Roiha sanoo, että taiteilijan persoonan ja teosten tietynlainen sekoittuminen ei sinänsä ole mikään uusi asia.
Esimerkiksi kirjallisuutta käsittelevässä journalismissa ollaan jo 1990-luvulta lähtien oltu enemmän kiinnostuneita kirjailijan persoonasta kuin tämän teoksista, hän huomauttaa.
Roiha ei pidä taiteilijan ja tämän taiteen yksiselitteistä yhdistämistä välttämättä hyvänä asiana. Hänen mukaansa tekojen mittasuhteita on syytä arvioida konkreettisten esimerkkien kautta.
”Syyllistyykö joku seksuaaliseen ahdisteluun vai mokaako hän vain somessa, ovat aika eri kokoluokan asioita.”
Lisäksi yhteiskunnan arvostukset ovat on jatkuvassa muutoksessa, ja se mikä ymmärretään ’puhtoiseksi julkisuuskuvaksi’ muuttuu mukana.
”Nykyään puhutaan vapaammin vaikeista ja henkilökohtaisista asioista, kuten vaikka masennuksesta ja mielenterveyden häiriöistä”, Roiha toteaa. ”Tällaisia tabuja on siis haastettu aivan uudella tavalla, eikä niiden peittelyä koeta enää tarpeelliseksi.”
Keskusteluissa taiteen ja taiteilijan vapauksista nostetaan usein esille myös poliittinen korrektius. Eikö taiteilija saa olla enää kusipää tai puhua härskejä? Eikö yhteiskunnan rakenteita enää saa ravistella?
Roihan mielestä olisi esitettävä aivan toisia kysymyksiä.
”Jos halutaan ajatella sananvapauden näkökulmasta, että kuka saa sanoa ja mitä, niin relevantimpaa olisi miettiä näin: kuinka moni on hiljennetty sillä kulttuurilla, joka perustuu seksistiseen ajattelutapaan?”
Seksuaaliseen häirintään tai väkivaltaan syyllistyneisiin miehiin keskittyminen ei ole Roihan mielestä yksin riittävä lähestymistapa. Tapausten purkaminen on tärkeää, mutta on tehtävä muutakin kuin mietittävä, pitäisikö yksittäiset henkilöt sulkea alalta vai ei.
Kyse ei myöskään ole miestaiteilijan oikeudesta olla poliittisesti epäkorrekti.
Olennaisempaa olisi kiinnittää huomio siihen, mitä nämä miehet ovat toiminnallaan aiheuttaneet. Paitsi pahoinpitelemilleen ja hyväksikäyttämilleen naisille myös siihen, millaiseksi länsimaisen taiteen ja kulttuurin kenttä on muodostunut.
”Kuinka monen muun taiteellinen ura on estetty?”
”Kuinka moni heistä on tullut suljetuksi ulos?”
Lähteet: Tuula Karjalainen: Tyko Sallinen. Suomalainen tarina (Tammi), The Guardian, Elle, Jezebel
Hyvä vain että näitä tiputetaan jumaljalustaltaan. Onhan tuokin aivan naurettavaa että 47v vanha ukko voi nussia menemään 13 vuotiasta lasta eikä mitään seuraa. Kuitenkin länsimaissa eletään eikä mutakulttuureissa.
Vaihteeksi hyvä teksti aiheesta
(Mies)taiteilijat ovat kohdelleet muita törkeästi yli kahdensadan vuoden ajan, ja saaneet kaiken anteeksi – mikä muuttui vuodessa?
Myytti murtui
”Naiset ovat joko jumalattaria tai kynnysmattoja”, sanoi Picasso ja tumppasi tupakan rakastajattarensa poskeen. Miestaiteilijalle on yli 200 vuoden ajan annettu anteeksi tekoja, joita muilta ei olisi hyväksytty – tekoja, joiden uhreina ovat lähes aina olleet naiset. Mutta ei anneta enää. Mikä on muuttunut?
Pablo Picasso (vas.), Chris Brown, Jörn Donner, Auguste Rodin, Tyko Sallinen ja Lauri Törhönen ovat vain joitain niistä miestaiteilijoista, jotka ovat kohdelleet muita törkeästi. (KUVA: Kimmo Taskinen / HS)
Arla Kanerva HS, Juho Typpö HS
Julkaistu: 17.2. 2:00 , Päivitetty: 17.2. 9:46
”En työskentelisi hänen kanssaan enää.”
”Olen pahoillani, että olen työskennellyt hänen kanssaan.”
”Jos olisin tiennyt sen mitä tiedän nyt, en olisi työskennellyt hänen kanssaan.”
Näin kommentoivat näyttelijät Colin Firth, Mira Sorvino ja Greta Gerwig työskentelyä ohjaaja Woody Allenin kanssa tämän vuoden tammikuussa. Eivätkä he olleet ainoita.
Syynä tähän oli haastattelu, jonka Woody Allenin ja näyttelijä Mia Farrow’n tytär Dylan Farrow antoi CBS-televisiokanavalle 18. tammikuuta. Haastattelussa Farrow kertoo, miten Allen käytti häntä hyväkseen elokuussa 1992, Farrowin ollessa 7-vuotias.
Roman Polanski (KUVA: Keystone Pictures USA)
Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun Farrow on kertonut tapahtumista. Ensimmäisen kerran syytökset tulivat ilmi jo samana vuonna, mutta oikeudessa niistä luovuttiin eriävistä mielipiteistä huolimatta.
Allen on kiistänyt syytökset, eivätkä ne pitkään aikaan muuttaneet sitä, miten elokuvamaailma ja -yleisö suhtautuivat Woody Allenin elokuviin. Hyväksikäyttösyytösten ensimmäisen julkitulon jälkeen Allenin elokuvat ovat voittaneet muun muassa Oscarin, Baftan ja Golden Globen.
Maaliskuussa 1977 elokuvaohjaaja Roman Polanski käytti 13-vuotiasta Samantha Geimeria hyväkseen, ja häntä vastaan nostettiin syyte raiskauksesta.
Tämän jälkeen Polanski on voittanut kuusi César-palkintoa, yhden Golden Globen, Cannesin Kultaisen palmun, Oscarin, Baftan ja lukuisia muita palkintoja. Vuonna 2016 Polanskin ohjaama Pianisti äänestettiin BBC:n kyselyssä vuosisadan sadan parhaan elokuvan joukkoon.
Tähän mennessä neljä naista on julkisesti syyttänyt Polanskia seksuaaliseen tekoon pakottamisesta.
Polanskin ja Allenin kohdalla toiset taiteilijat ovat usein puolustaneet kollegoitaan erilaisten syytösten tultua ilmi.
”En usko että se on raiskaus, ei 13-vuotiaalle, ei näille 13-vuotiaille biletytöille”, sanoi elokuvaohjaaja Quentin Tarantino haastattelussa vuonna 2003.
Quentin Tarantino (KUVA: Rich Fury)
Kun haastattelijat huomauttivat, että Geimerille oli juotettu alkoholia ja annettu huumeita ja että tämä ei ollut halunnut seksiä Polanskin kanssa, Tarantino vetosi siihen, että Euroopassa on erilaiset moraalikäsitykset kuin Yhdysvalloissa ja että Geimer kyllä ”halusi saada sitä”.
Haastattelunauhan tultua uudestaan julkisuuteen alkuvuodesta 2018 Tarantino julkaisi anteeksipyynnön, jossa hän sanoi olleensa ”tietämätön, tunteeton ja väärässä”.
Kevin Spacey (KUVA: David McNew)
Viime syksynä tuottaja Harvey Weinsteinin ahdistelutaustan julkitulosta käynnistynyt #metoo-kampanja mullisti koko kulttuurialan. Weinstein on joutunut oikeuden eteen, ja hänen yrityksensä saattaa joutua hakeutumaan konkurssiin. Ahdistelijaksi paljastunut Kevin Spacey erotettiin Netflixin House of Cards -sarjasta ja leikattiin pois pääroolistaan elokuvassa All the Money in the World.
Suomessa Yle Teema jätti esittämättä Lauri Törhösen ohjaaman Insiders-elokuvan sen jälkeen, kun ahdistelusyytökset tätä vastaan oli julkaistu.
Kaikki tämä kertoo, että aivan lyhyen ajan sisällä jotain on muuttunut yleisön suhtautumisessa taiteilijoihin.
Taiteilijat eivät tietenkään ole ainoita, jotka ovat tehneet seksuaalista väkivaltaa tai muuten vahingoittaneet toisia ihmisiä.
Taiteilijalle on kuitenkin aikaisemmin annettu taiteen nimissä anteeksi tekoja, joita muilta ei olisi hyväksytty – tekoja, joiden uhreina ja kohteina ovat lähes aina olleet naiset.
Länsimainen taiteilijakäsitys on useamman sadan vuoden ajan suorastaan kannustanut taiteilijoita kokeilemaan rajoja paitsi teoksissaan myös yhteiskunnassa ja ihmissuhteissa.
Tämä koskee myös naispuolisia taiteilijoita, mutta vain tiettyyn pisteeseen asti.
Nykyään pidämme itsestään selvänä sitä, että taide ja taiteilijat ravistelevat turvallisen porvarillisia asenteita ja kyseenalaistavat vallitsevaa yhteiskuntajärjestystä. Näemme taiteilijat hulluuden ja nerouden rajaa käyvinä poikkeusyksilöinä, joille sallitaan vähän erikoinenkin käytös.
Länsimainen taiteilijakäsitys on useamman sadan vuoden ajan suorastaan kannustanut taiteilijoita kokeilemaan rajoja paitsi teoksissaan myös yhteiskunnassa ja ihmissuhteissa.
Näin ei ole kuitenkaan aina ollut.
Nykyisen kaltainen ajatus taiteilijasta itseään toteuttavana poikkeusyksilönä syntyi oikeastaan vasta 1700-luvun lopulla, romantiikan aikakautena, sanoo kirjallisuuden ja kulttuuripolitiikan väitöskirjatutkija Taija Roiha Jyväskylän yliopistosta.
Taija Roiha
Roiha, 28, on työskennellyt tutkijana ja projektityöntekijänä kulttuuripolitiikan tutkimuskeskus Cuporessa sekä Taiteen edistämiskeskuksessa. Cuporessa hän on tutkinut muun muassa sukupuolten välistä eriarvoisuutta taidemaailmassa toimeentulon näkökulmasta.
”Romantiikan aikaan asti taiteilijuus oli nähty enemmänkin jäljittelyn taitona, taituruutena. Tai sitten taiteilija nähtiin jonkinlaisen jumalallisen voiman välittäjänä”, Roiha sanoo.
1800-luvulle tultaessa syntyi erilaisia suuntauksia, jotka korostivat tunteita ja vapautta.
Pian kehittyi ajatus taiteilijasta paitsi yksilönä, myös poikkeusyksilönä: taiteilijanerona.
Neroa tarkoittava genius-sana on peräisin latinasta ja antiikin Roomasta, jonka uskonnossa genius oli eräänlainen suojelushenki – ja nimenomaan miehen. Naisen suojelushenki oli Juno.
Nero on siis jo historiallisesti sukupuolittunut termi. Romantiikan aikana nerouden käsitteeseen alkoi yhdistyä feminiinisiä piirteitä, kuten vahva tunteellisuus, Roiha sanoo.
”Nainen ei siis voinut olla nero, vaan ainoastaan mies, mutta miehellä kuului olla naiselliseksi katsottuja piirteitä.”
Lordi Byron (KUVA: Hulton Archive)
Romantiikan aikana taiteilijaneroihin lasketaan muun muassa runoilija lordi Byron, jonka jälkimaailma tuntee paitsi runoistaan myös skandaalinkäryisestä rakkauselämästään.
Nero on jo historiallisesti sukupuolittunut termi.
Byronilla tiedetään olleen seksisuhteita sekä alaikäisiin poikiin että tyttöihin. Hän pahoinpiteli ja petti vaimoaan Anne Isabella Milbankea, ja jättäessään tämän vuoden avioliiton jälkeen lordi Byron vei pariskunnan yhteisen tyttären, Ada Lovelacen, mukanaan. Samaten Byron vei yhteisen lapsen Claire Clairmontilta, joka oli Byronin rakastajatar hetken aikaa.
Sen sijaan, että nämä teot olisivat vähentäneet lordi Byronin ja tämän runojen kiinnostavuutta, ne ovat pikemminkin varmistaneet tämän paikan kirjallisuuden kaanonissa.
1900-luvun aikana mielikuva taiteilijasta sai yhä miehekkäämpiä, usein suorastaan machomaisia piirteitä. Machotaiteilijuuden huipentumina voidaan pitää esimerkiksi taiteilija Pablo Picassoa ja kirjailija Norman Maileria.
Norman Mailer (KUVA: Evening Standard)
Mailer vastusti homoseksuaalisuutta, ehkäisyä ja abortteja, puukotti toista vaimoaan selkään ja rintaan ja hakkasi neljännen vaimonsa. Feministi Kate Millett nimitti Maileria klassikkoteoksessaan Sexual Politics (1970) ”viriiliyskultin vangiksi”.
Picasso puolestaan on maalaustensa lisäksi kuuluisa paitsi monista naisistaan myös siitä, miten huonosti hän heitä kohteli.
”Naiset ovat joko jumalattaria tai kynnysmattoja”, sanoi Picasso yhdelle rakastajattaristaan, taiteilija Francoise Gilot’lle.
Picasso alleviivasi sanojaan pitämällä palavaa savuketta Gilot’n poskea vasten ja uhkaamalla heittää tämän jokeen koska tämä oli ”kiittämätön”. Hän myös pakotti toisen rakastajattarensa, taiteilija Dora Maarin fyysiseen tappeluun suosiostaan kolmannen rakastajattarensa, Marie-Thérèse Walterin kanssa, ja pahoinpiteli Maarin ainakin kerran tajuttomaksi.
”Kuitenkin, vaikka tiedämme Picassosta tämän kaiken, on hänen väkivaltaisuuttaan usein vähätelty tai se on suorastaan hyväksytty”, kirjoitti Sady Doyle Ellessä joulukuussa 2016.
Sekä vähättelyä että hyväksyntää osoitti muun muassa taidehistorioitsija John Richardson, kun häneltä kysyttiin Picasson väkivaltaisuudesta Vanity Fairin haastattelussa huhtikuussa 2011: ”On muistettava, että Dora Maar oli luonteeltaan masokistinen, ja Marie-Thérèse Walter oli alistuva ja teki koko hänen ja Picasson suhteen ajan mitä hänelle sanottiin.”
Picasson teosten arvostukseen nämä teot eivät ole vaikuttaneet. Esimerkiksi hänen Marie-Thérèse Walteria esittävä maalauksensa Nu au Plateau de Sculpteur myytiin vuonna 2010 Christie’sin huutokauppakamarissa 106 miljoonalla dollarilla – korkein summa, joka taideteoksesta on huutokaupassa koskaan maksettu.
”Länsimaisessa kulttuurissa taiteilijan on oltava vaativa, pakkomielteinen, kapinallinen, vaarallinen ja mies”, kirjoittaa Sady Doyle. ”Naistaiteilijat sen sijaan leimataan ’vaikeiksi’ tai ’hulluiksi’ jos nämä edes yrittävät vastustaa miestaiteilijan aggressiivisuutta, ja sillä on usein tuhoisat seuraukset heidän omille urilleen.”
Jos naistaiteilija käyttäytyy samaan tapaan kuin boheemin miestaiteilijan odotetaan käyttäytyvän, suhtautuminen on erilaista. Roiha nostaa esimerkiksi laulaja Amy Winehousen, jonka lauluääntä kyllä arvostettiin, mutta päihteiden täyttämää yksityiselämää seurattiin mediassa pilkallisesti tai säälivästi.
Säälittävä kuva luotiin myös runoilija Edith Södergranista, joka nähtiin vuosikymmenten ajan eristyneenä, yksinäisenä ja tuberkuloosin riuduttamana herkkähermona. Vasta Agneta Rahikaisen vuonna 2014 ilmestynyt Edith: Runoilijan elämä ja myytti (suom. Jaana Nikula) romutti tämän mielikuvan ja osoitti Södergranin olleen aktiivinen toimija.
Oman uran tavoittelemisen tai edistämisen sijaan naisen tehtäväksi on usein jäänyt toimia miestaiteilijan innoituksen lähteenä, muusana.
Ajatusta taiteilijaa inspiroivasta muusasta on pidetty läpi historian kauniina ja romanttisena. Vasta nykyään on alettu kyseenalaistaa, mitä muusana olo oikeasti on tarkoittanut.
”Usein se on voinut olla törkeää kohtelua tai hyväksikäyttöä”, Roiha sanoo.
Alfred Hitchcock (KUVA: Baron)
Esimerkkejä löytyy esimerkiksi elokuvamaailmasta. Näyttelijä Tippi Hedrenistä, Linnut- ja Marnieelokuvien tähdestä, puhutaan edelleen ohjaaja Alfred Hitchcockin muusana.
Oman uran tavoittelemisen tai edistämisen sijaan naisen tehtäväksi on usein jäänyt toimia miestaiteilijan innoituksen lähteenä, muusana.
Toissa vuonna ilmestyneessä elämäkerrassaan Hedren kirjoitti, kuinka Hitchcock kohteli häntä sairaalloisen mustasukkaisesti ja omistavasti, kävi häneen käsiksi, ahdisteli ja uhkasi tuhota Hedrenin uran kun tämä puolustautui lähentelyjä vastaan. Valtansa ansiosta Hitchcock onnistuikin estämään Hedreniä näyttelemästä elokuvissa usean vuoden ajan.
Kaikesta tästä Hedren oli puhunut julkisesti jo aiemmin, esimerkiksi vuonna 2012 Hedrenin ja Hitchockin suhteesta kertovan The Girl -elokuvan julkaisun aikaan. Ensimmäisen kerran hän kertoi kokemuksistaan Donald Spoton Hitchcockia käsitelleessä kirjassa The Dark Side of Genius vuonna 1983.
Suzanne Moore mainitsee The Guardianin kolumnissaan myös Woody Allenin muusan Diane Keatonin, jota Allen kuvaili muun muassa ”suihinottajaksi” myöntäessään tälle elämäntyöpalkinnon Yhdysvaltain elokuvainstituutin juhlatilaisuudessa.
Ja Quentin Tarantinon muusan Uma Thurmanin, jonka Tarantino painosti auton rattiin Kill Bill -elokuvan kohtausta kuvatessa, vaikka Thurman halusi sijaisnäyttelijän ajavan – lopputuloksena Thurman ajoi kolarin ja sai elinikäisiä vammoja.
Suuret ohjaajat nostavat naiset jalustalle muusan asemaan vain käyttääkseen heitä systemaattisesti hyväkseen tai repiäkseen heidät samalta jalustalta alas, Moore kirjoittaa.
Muusaksi joutuminen on usein merkinnyt myös naistaiteilijan oman uran loppua.
Suhde Picassoon tuhosi tämän rakastajattaren – ja, ennen kaikkea, muusan – Dora Maarin uran. Samoin kävi taidemaalari Tyko Sallisen vaimolle Helmi Vartiaiselle, Sallisen tunnetuimpien maalausten mallille.
Tyko Sallinen
Vartiainen ja Sallinen tapasivat Taideyhdistyksen piirustuskoulussa, jossa Vartiainen opiskeli ensimmäistä lukukautta ja jo valmistunut Sallinen usein vieraili. Pariskunta vihittiin lyhyen seurustelun jälkeen, eikä Vartiainen enää aloittanut toista lukukautta.
Sallinen piti naisia alempina olentoina ja toisen luokan ihmisinä, joilla ei ollut minkäänlaista luovuuden kipinää. Tällä hän oikeutti muun muassa sen, että hän saattoi haukkua vaimoaan vieraiden kuullen ”lehmäksi” ja ”saatanan akaksi”.
Sallinen antoi pariskunnan esikoistyttären Tanskaan tämän ollessa reilun vuoden ikäinen, ilman vaimonsa lupaa. Helmi Vartiainen ei nähnyt lastaan enää koskaan. Erottuaan Sallisesta seitsemän vuoden avioliiton jälkeen kesällä 1916 Vartiainen oli asunnoton, rahaton ja työtön. Hän kuoli 1930 ilmeisesti alkoholimyrkytykseen.
Sallisen ”Mirreinä” tunnetut maalaukset Vartiaisesta sen sijaan ovat jääneet suomalaisen taiteen historiaan, ja niitä pidetään Sallisen vahvimpina töinä.
Sekä Sallisen että Picasson taiteilijakuvassa yhdistyy sama ristiriita. Kumpikin halveksi, ehkä vihasikin naisia, mutta samalla kummastakin on puhuttu ”naistenmiehenä”.
Käsitys taiteilijasta härskinä naistenmiehenä onkin oma lukunsa. Sitä ei ole ainoastaan siedetty, vaan sitä on jopa ihailtu. Etenkin populaarimusiikissa se on ollut suoranainen klisee, olennainen osa lukemattomien muusikoiden ja yhtyeiden tarinaa. Rolling Stonesin ja Mötley Cruen kaltaiset rockyhtyeiden jäsenet ja machoilevat räppärit ovat pröystäilleet ”valloituksillaan” kappaleissaan, haastatteluissaan ja elämäkerroissaan.
Roihan mukaan tämäkin saattaa olla vanhojen taiteilijamyyttien peruja: nerouteen on perinteisesti liitetty myös viriiliyden hyve.
Ensisijaisesti hän kuitenkin lähestyisi asiaa valtarakenteiden kautta.
”Menestyvällä taiteilijalla on tietynlaista ’arvoa’ – kulttuurista pääomaa ja ehkä taloudellistakin”, Roiha huomauttaa. ”Kyllähän se näkyy kaikilla yhteiskunnan sektoreilla, että menestyviltä ihmisiltä hyväksytään helpommin käytöstä, joka toisilla tuomittaisiin.”
Takavuosina tunnettujen muusikoiden suosiota eivät välttämättä hetkauttanut edes alaikäisiin sekaantuminen tai naisten pahoinpitely.
Riippumatta siitä, miten julkisia teot olisivat olleet.
Käsitys taiteilijasta härskinä naistenmiehenä onkin oma lukunsa.
Rolling Stonesin basisti Bill Wyman aloitti suhteen 13-vuotiaan Mandy Smithin kanssa vuonna 1983, kun Wyman oli 47-vuotias. Red Hot Chili Peppersin laulaja Anthony Kiedis muisteli vuonna 2005 ilmestyneessä Arpikudos-elämäkerrassaan, kuinka harrasti yli parikymppisenä seksiä 14-vuotiaan tytön kanssa. Tänäkin päivänä samat yhtyeet soittavat täysille stadioneille.
Chris Brown (KUVA: Jonathan Leibson)
Laulaja Chris Brown pahoinpiteli silloisen tyttöystävänsä, laulaja Rihannan, helmikuussa 2009. Brown tuomittiin viiden vuoden ehdonalaiseen ja tekoa paheksuttiin, mutta sen jälkeenkin Brownilla on ollut useita listaykkösiksi nousseita hittejä Yhdysvalloissa.
Vastaavia esimerkkejä voisi luetella lähes loputtomiin.
Väkivallan, hyväksikäytön ja misogynian lisäksi miestaiteilijat ovat saaneet myös olla välittämättä, tai ainakin kantamatta vastuuta, jälkikasvustaan.
Helmikuun alussa Jörn Donner kertoi HS:n Kuukausiliitteessä olevansa tekemisissä ainoastaan kahden lapsensa kanssa. Donnerilla on eri suhteista yhteensä kuusi lasta.
Donnerin välinpitämättömyys lapsiaan kohtaan ei kuitenkaan ollut mikään uutinen. Hän on kertonut siitä aikaisemmin muun muassa muistelmateoksessaan Mammutti (2013).
Mutta nyt, talvella 2018, sosiaalinen media kuohahti.
Donnerin kohdalla kyse oli rajusta kommentista, jollaisista hän on muutenkin tunnettu, mutta tällä kertaa kommentti nosti kohun.
Se tuntui osin samalta ilmiöltä, joka on ollut havaittavissa viime syksystä lähtien. Polanskin ja Allenin vanhat syytteet on nostettu uudelleen esiin ja uudelleen arvioitaviksi. Heidän vanhat puolustajansa muuttavat mieltään yksi toisensa jälkeen.
Yhdysvalloissa lukuisat elokuva- ja media-alan nimet ovat joutuneet valokeilaan, kun ahdistelusyytöksiä on alkanut tulla julki.
Nyt taiteilijalta ei välttämättä enää siedetä edes seksistisiä kommentteja – ainakaan ilman rankkaa kritiikkiä.
Mitä on tapahtunut?
Onko yksistään #metoo murtanut perinteisen miestaiteilijan myytin?
Roihan mielestä kyse ei ole yhdestä rysäyksestä. Viime vuosien aikana keskustelu seksuaalisesta häirinnästä on laajentunut ja käsitys taiteilija-ammatista muuttunut. Taiteilijan työtä on alettu pitää yhtenä työnä muiden joukossa.
”Se on ehkä karistanut taiteilijuudesta sen aikaisempaa erikoislaatuisuuden auraa, ja ajatusta siitä, että taide on jotenkin erillään muusta yhteiskunnasta ja sen säännöistä”, Roiha pohtii.
Taiteilija ei näin ollen ole enää oikeutettu sen suurempiin vapauksiin kuin muidenkaan ammattien edustajat.
Onko yksistään #metoo murtanut perinteisen miestaiteilijan myytin?
Seksuaalisesta häirinnästä taas keskustellaan Roihan mukaan nykyään enemmän osoituksena tietynlaisesta kulttuurista, eikä vain joidenkin yksittäisten ihmisten huonona käytöksenä – tai asiana, jota vain pitäisi sietää.
”Siksi häirinnästä on helpompi puhua, sitä on helpompi tunnistaa ja siihen voi helpommin puuttua.”
Koska seksuaalinen häirintä on helpompi tunnistaa, saattavat jotkut ikään kuin nyt vasta ”herätä” tuomitsemaan sellaisia tekoja tai kannanottoja, jotka he ovat tienneet jo aiemmin.
Onko nykytilanteessa Roihan mielestä mitään vaaroja: osataanko esimerkiksi taiteilijan yksityiselämää ja hänen taidettaan katsoa enää ollenkaan toisistaan erillään? Aletaanko taiteilijalta vaatia jonkinlaista puhtoista, särmätöntä julkisuuskuvaa, jotta hän ylipäätään pystyy toimimaan alallaan?
Roiha sanoo, että taiteilijan persoonan ja teosten tietynlainen sekoittuminen ei sinänsä ole mikään uusi asia.
Esimerkiksi kirjallisuutta käsittelevässä journalismissa ollaan jo 1990-luvulta lähtien oltu enemmän kiinnostuneita kirjailijan persoonasta kuin tämän teoksista, hän huomauttaa.
Roiha ei pidä taiteilijan ja tämän taiteen yksiselitteistä yhdistämistä välttämättä hyvänä asiana. Hänen mukaansa tekojen mittasuhteita on syytä arvioida konkreettisten esimerkkien kautta.
”Syyllistyykö joku seksuaaliseen ahdisteluun vai mokaako hän vain somessa, ovat aika eri kokoluokan asioita.”
Lisäksi yhteiskunnan arvostukset ovat on jatkuvassa muutoksessa, ja se mikä ymmärretään ’puhtoiseksi julkisuuskuvaksi’ muuttuu mukana.
”Nykyään puhutaan vapaammin vaikeista ja henkilökohtaisista asioista, kuten vaikka masennuksesta ja mielenterveyden häiriöistä”, Roiha toteaa. ”Tällaisia tabuja on siis haastettu aivan uudella tavalla, eikä niiden peittelyä koeta enää tarpeelliseksi.”
Keskusteluissa taiteen ja taiteilijan vapauksista nostetaan usein esille myös poliittinen korrektius. Eikö taiteilija saa olla enää kusipää tai puhua härskejä? Eikö yhteiskunnan rakenteita enää saa ravistella?
Roihan mielestä olisi esitettävä aivan toisia kysymyksiä.
”Jos halutaan ajatella sananvapauden näkökulmasta, että kuka saa sanoa ja mitä, niin relevantimpaa olisi miettiä näin: kuinka moni on hiljennetty sillä kulttuurilla, joka perustuu seksistiseen ajattelutapaan?”
Seksuaaliseen häirintään tai väkivaltaan syyllistyneisiin miehiin keskittyminen ei ole Roihan mielestä yksin riittävä lähestymistapa. Tapausten purkaminen on tärkeää, mutta on tehtävä muutakin kuin mietittävä, pitäisikö yksittäiset henkilöt sulkea alalta vai ei.
Kyse ei myöskään ole miestaiteilijan oikeudesta olla poliittisesti epäkorrekti.
Olennaisempaa olisi kiinnittää huomio siihen, mitä nämä miehet ovat toiminnallaan aiheuttaneet. Paitsi pahoinpitelemilleen ja hyväksikäyttämilleen naisille myös siihen, millaiseksi länsimaisen taiteen ja kulttuurin kenttä on muodostunut.
”Kuinka monen muun taiteellinen ura on estetty?”
”Kuinka moni heistä on tullut suljetuksi ulos?”
Lähteet: Tuula Karjalainen: Tyko Sallinen. Suomalainen tarina (Tammi), The Guardian, Elle, Jezebel
Hyvä vain että näitä tiputetaan jumaljalustaltaan. Onhan tuokin aivan naurettavaa että 47v vanha ukko voi nussia menemään 13 vuotiasta lasta eikä mitään seuraa. Kuitenkin länsimaissa eletään eikä mutakulttuureissa.
Tarantinon kommentit ollut melko pimeetä läppää. Mitäs aineita se noihin aikoihin napsi?
- Liittynyt
- 17.10.2016
- Viestejä
- 2 250
Eiku ei mitään. Inkognito-moodihan sen kiertää.
Vaihteeksi hyvä teksti aiheesta
(Mies)taiteilijat ovat kohdelleet muita törkeästi yli kahdensadan vuoden ajan, ja saaneet kaiken anteeksi – mikä muuttui vuodessa?
Myytti murtui
”Naiset ovat joko jumalattaria tai kynnysmattoja”, sanoi Picasso ja tumppasi tupakan rakastajattarensa poskeen. Miestaiteilijalle on yli 200 vuoden ajan annettu anteeksi tekoja, joita muilta ei olisi hyväksytty – tekoja, joiden uhreina ovat lähes aina olleet naiset. Mutta ei anneta enää. Mikä on muuttunut?
Pablo Picasso (vas.), Chris Brown, Jörn Donner, Auguste Rodin, Tyko Sallinen ja Lauri Törhönen ovat vain joitain niistä miestaiteilijoista, jotka ovat kohdelleet muita törkeästi. (KUVA: Kimmo Taskinen / HS)
Arla Kanerva HS, Juho Typpö HS
Julkaistu: 17.2. 2:00 , Päivitetty: 17.2. 9:46
”En työskentelisi hänen kanssaan enää.”
”Olen pahoillani, että olen työskennellyt hänen kanssaan.”
”Jos olisin tiennyt sen mitä tiedän nyt, en olisi työskennellyt hänen kanssaan.”
Näin kommentoivat näyttelijät Colin Firth, Mira Sorvino ja Greta Gerwig työskentelyä ohjaaja Woody Allenin kanssa tämän vuoden tammikuussa. Eivätkä he olleet ainoita.
Syynä tähän oli haastattelu, jonka Woody Allenin ja näyttelijä Mia Farrow’n tytär Dylan Farrow antoi CBS-televisiokanavalle 18. tammikuuta. Haastattelussa Farrow kertoo, miten Allen käytti häntä hyväkseen elokuussa 1992, Farrowin ollessa 7-vuotias.
Roman Polanski (KUVA: Keystone Pictures USA)
Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun Farrow on kertonut tapahtumista. Ensimmäisen kerran syytökset tulivat ilmi jo samana vuonna, mutta oikeudessa niistä luovuttiin eriävistä mielipiteistä huolimatta.
Allen on kiistänyt syytökset, eivätkä ne pitkään aikaan muuttaneet sitä, miten elokuvamaailma ja -yleisö suhtautuivat Woody Allenin elokuviin. Hyväksikäyttösyytösten ensimmäisen julkitulon jälkeen Allenin elokuvat ovat voittaneet muun muassa Oscarin, Baftan ja Golden Globen.
Maaliskuussa 1977 elokuvaohjaaja Roman Polanski käytti 13-vuotiasta Samantha Geimeria hyväkseen, ja häntä vastaan nostettiin syyte raiskauksesta.
Tämän jälkeen Polanski on voittanut kuusi César-palkintoa, yhden Golden Globen, Cannesin Kultaisen palmun, Oscarin, Baftan ja lukuisia muita palkintoja. Vuonna 2016 Polanskin ohjaama Pianisti äänestettiin BBC:n kyselyssä vuosisadan sadan parhaan elokuvan joukkoon.
Tähän mennessä neljä naista on julkisesti syyttänyt Polanskia seksuaaliseen tekoon pakottamisesta.
Polanskin ja Allenin kohdalla toiset taiteilijat ovat usein puolustaneet kollegoitaan erilaisten syytösten tultua ilmi.
”En usko että se on raiskaus, ei 13-vuotiaalle, ei näille 13-vuotiaille biletytöille”, sanoi elokuvaohjaaja Quentin Tarantino haastattelussa vuonna 2003.
Quentin Tarantino (KUVA: Rich Fury)
Kun haastattelijat huomauttivat, että Geimerille oli juotettu alkoholia ja annettu huumeita ja että tämä ei ollut halunnut seksiä Polanskin kanssa, Tarantino vetosi siihen, että Euroopassa on erilaiset moraalikäsitykset kuin Yhdysvalloissa ja että Geimer kyllä ”halusi saada sitä”.
Haastattelunauhan tultua uudestaan julkisuuteen alkuvuodesta 2018 Tarantino julkaisi anteeksipyynnön, jossa hän sanoi olleensa ”tietämätön, tunteeton ja väärässä”.
Kevin Spacey (KUVA: David McNew)
Viime syksynä tuottaja Harvey Weinsteinin ahdistelutaustan julkitulosta käynnistynyt #metoo-kampanja mullisti koko kulttuurialan. Weinstein on joutunut oikeuden eteen, ja hänen yrityksensä saattaa joutua hakeutumaan konkurssiin. Ahdistelijaksi paljastunut Kevin Spacey erotettiin Netflixin House of Cards -sarjasta ja leikattiin pois pääroolistaan elokuvassa All the Money in the World.
Suomessa Yle Teema jätti esittämättä Lauri Törhösen ohjaaman Insiders-elokuvan sen jälkeen, kun ahdistelusyytökset tätä vastaan oli julkaistu.
Kaikki tämä kertoo, että aivan lyhyen ajan sisällä jotain on muuttunut yleisön suhtautumisessa taiteilijoihin.
Taiteilijat eivät tietenkään ole ainoita, jotka ovat tehneet seksuaalista väkivaltaa tai muuten vahingoittaneet toisia ihmisiä.
Taiteilijalle on kuitenkin aikaisemmin annettu taiteen nimissä anteeksi tekoja, joita muilta ei olisi hyväksytty – tekoja, joiden uhreina ja kohteina ovat lähes aina olleet naiset.
Länsimainen taiteilijakäsitys on useamman sadan vuoden ajan suorastaan kannustanut taiteilijoita kokeilemaan rajoja paitsi teoksissaan myös yhteiskunnassa ja ihmissuhteissa.
Tämä koskee myös naispuolisia taiteilijoita, mutta vain tiettyyn pisteeseen asti.
Nykyään pidämme itsestään selvänä sitä, että taide ja taiteilijat ravistelevat turvallisen porvarillisia asenteita ja kyseenalaistavat vallitsevaa yhteiskuntajärjestystä. Näemme taiteilijat hulluuden ja nerouden rajaa käyvinä poikkeusyksilöinä, joille sallitaan vähän erikoinenkin käytös.
Länsimainen taiteilijakäsitys on useamman sadan vuoden ajan suorastaan kannustanut taiteilijoita kokeilemaan rajoja paitsi teoksissaan myös yhteiskunnassa ja ihmissuhteissa.
Näin ei ole kuitenkaan aina ollut.
Nykyisen kaltainen ajatus taiteilijasta itseään toteuttavana poikkeusyksilönä syntyi oikeastaan vasta 1700-luvun lopulla, romantiikan aikakautena, sanoo kirjallisuuden ja kulttuuripolitiikan väitöskirjatutkija Taija Roiha Jyväskylän yliopistosta.
Taija Roiha
Roiha, 28, on työskennellyt tutkijana ja projektityöntekijänä kulttuuripolitiikan tutkimuskeskus Cuporessa sekä Taiteen edistämiskeskuksessa. Cuporessa hän on tutkinut muun muassa sukupuolten välistä eriarvoisuutta taidemaailmassa toimeentulon näkökulmasta.
”Romantiikan aikaan asti taiteilijuus oli nähty enemmänkin jäljittelyn taitona, taituruutena. Tai sitten taiteilija nähtiin jonkinlaisen jumalallisen voiman välittäjänä”, Roiha sanoo.
1800-luvulle tultaessa syntyi erilaisia suuntauksia, jotka korostivat tunteita ja vapautta.
Pian kehittyi ajatus taiteilijasta paitsi yksilönä, myös poikkeusyksilönä: taiteilijanerona.
Neroa tarkoittava genius-sana on peräisin latinasta ja antiikin Roomasta, jonka uskonnossa genius oli eräänlainen suojelushenki – ja nimenomaan miehen. Naisen suojelushenki oli Juno.
Nero on siis jo historiallisesti sukupuolittunut termi. Romantiikan aikana nerouden käsitteeseen alkoi yhdistyä feminiinisiä piirteitä, kuten vahva tunteellisuus, Roiha sanoo.
”Nainen ei siis voinut olla nero, vaan ainoastaan mies, mutta miehellä kuului olla naiselliseksi katsottuja piirteitä.”
Lordi Byron (KUVA: Hulton Archive)
Romantiikan aikana taiteilijaneroihin lasketaan muun muassa runoilija lordi Byron, jonka jälkimaailma tuntee paitsi runoistaan myös skandaalinkäryisestä rakkauselämästään.
Nero on jo historiallisesti sukupuolittunut termi.
Byronilla tiedetään olleen seksisuhteita sekä alaikäisiin poikiin että tyttöihin. Hän pahoinpiteli ja petti vaimoaan Anne Isabella Milbankea, ja jättäessään tämän vuoden avioliiton jälkeen lordi Byron vei pariskunnan yhteisen tyttären, Ada Lovelacen, mukanaan. Samaten Byron vei yhteisen lapsen Claire Clairmontilta, joka oli Byronin rakastajatar hetken aikaa.
Sen sijaan, että nämä teot olisivat vähentäneet lordi Byronin ja tämän runojen kiinnostavuutta, ne ovat pikemminkin varmistaneet tämän paikan kirjallisuuden kaanonissa.
1900-luvun aikana mielikuva taiteilijasta sai yhä miehekkäämpiä, usein suorastaan machomaisia piirteitä. Machotaiteilijuuden huipentumina voidaan pitää esimerkiksi taiteilija Pablo Picassoa ja kirjailija Norman Maileria.
Norman Mailer (KUVA: Evening Standard)
Mailer vastusti homoseksuaalisuutta, ehkäisyä ja abortteja, puukotti toista vaimoaan selkään ja rintaan ja hakkasi neljännen vaimonsa. Feministi Kate Millett nimitti Maileria klassikkoteoksessaan Sexual Politics (1970) ”viriiliyskultin vangiksi”.
Picasso puolestaan on maalaustensa lisäksi kuuluisa paitsi monista naisistaan myös siitä, miten huonosti hän heitä kohteli.
”Naiset ovat joko jumalattaria tai kynnysmattoja”, sanoi Picasso yhdelle rakastajattaristaan, taiteilija Francoise Gilot’lle.
Picasso alleviivasi sanojaan pitämällä palavaa savuketta Gilot’n poskea vasten ja uhkaamalla heittää tämän jokeen koska tämä oli ”kiittämätön”. Hän myös pakotti toisen rakastajattarensa, taiteilija Dora Maarin fyysiseen tappeluun suosiostaan kolmannen rakastajattarensa, Marie-Thérèse Walterin kanssa, ja pahoinpiteli Maarin ainakin kerran tajuttomaksi.
”Kuitenkin, vaikka tiedämme Picassosta tämän kaiken, on hänen väkivaltaisuuttaan usein vähätelty tai se on suorastaan hyväksytty”, kirjoitti Sady Doyle Ellessä joulukuussa 2016.
Sekä vähättelyä että hyväksyntää osoitti muun muassa taidehistorioitsija John Richardson, kun häneltä kysyttiin Picasson väkivaltaisuudesta Vanity Fairin haastattelussa huhtikuussa 2011: ”On muistettava, että Dora Maar oli luonteeltaan masokistinen, ja Marie-Thérèse Walter oli alistuva ja teki koko hänen ja Picasson suhteen ajan mitä hänelle sanottiin.”
Picasson teosten arvostukseen nämä teot eivät ole vaikuttaneet. Esimerkiksi hänen Marie-Thérèse Walteria esittävä maalauksensa Nu au Plateau de Sculpteur myytiin vuonna 2010 Christie’sin huutokauppakamarissa 106 miljoonalla dollarilla – korkein summa, joka taideteoksesta on huutokaupassa koskaan maksettu.
”Länsimaisessa kulttuurissa taiteilijan on oltava vaativa, pakkomielteinen, kapinallinen, vaarallinen ja mies”, kirjoittaa Sady Doyle. ”Naistaiteilijat sen sijaan leimataan ’vaikeiksi’ tai ’hulluiksi’ jos nämä edes yrittävät vastustaa miestaiteilijan aggressiivisuutta, ja sillä on usein tuhoisat seuraukset heidän omille urilleen.”
Jos naistaiteilija käyttäytyy samaan tapaan kuin boheemin miestaiteilijan odotetaan käyttäytyvän, suhtautuminen on erilaista. Roiha nostaa esimerkiksi laulaja Amy Winehousen, jonka lauluääntä kyllä arvostettiin, mutta päihteiden täyttämää yksityiselämää seurattiin mediassa pilkallisesti tai säälivästi.
Säälittävä kuva luotiin myös runoilija Edith Södergranista, joka nähtiin vuosikymmenten ajan eristyneenä, yksinäisenä ja tuberkuloosin riuduttamana herkkähermona. Vasta Agneta Rahikaisen vuonna 2014 ilmestynyt Edith: Runoilijan elämä ja myytti (suom. Jaana Nikula) romutti tämän mielikuvan ja osoitti Södergranin olleen aktiivinen toimija.
Oman uran tavoittelemisen tai edistämisen sijaan naisen tehtäväksi on usein jäänyt toimia miestaiteilijan innoituksen lähteenä, muusana.
Ajatusta taiteilijaa inspiroivasta muusasta on pidetty läpi historian kauniina ja romanttisena. Vasta nykyään on alettu kyseenalaistaa, mitä muusana olo oikeasti on tarkoittanut.
”Usein se on voinut olla törkeää kohtelua tai hyväksikäyttöä”, Roiha sanoo.
Alfred Hitchcock (KUVA: Baron)
Esimerkkejä löytyy esimerkiksi elokuvamaailmasta. Näyttelijä Tippi Hedrenistä, Linnut- ja Marnieelokuvien tähdestä, puhutaan edelleen ohjaaja Alfred Hitchcockin muusana.
Oman uran tavoittelemisen tai edistämisen sijaan naisen tehtäväksi on usein jäänyt toimia miestaiteilijan innoituksen lähteenä, muusana.
Toissa vuonna ilmestyneessä elämäkerrassaan Hedren kirjoitti, kuinka Hitchcock kohteli häntä sairaalloisen mustasukkaisesti ja omistavasti, kävi häneen käsiksi, ahdisteli ja uhkasi tuhota Hedrenin uran kun tämä puolustautui lähentelyjä vastaan. Valtansa ansiosta Hitchcock onnistuikin estämään Hedreniä näyttelemästä elokuvissa usean vuoden ajan.
Kaikesta tästä Hedren oli puhunut julkisesti jo aiemmin, esimerkiksi vuonna 2012 Hedrenin ja Hitchockin suhteesta kertovan The Girl -elokuvan julkaisun aikaan. Ensimmäisen kerran hän kertoi kokemuksistaan Donald Spoton Hitchcockia käsitelleessä kirjassa The Dark Side of Genius vuonna 1983.
Suzanne Moore mainitsee The Guardianin kolumnissaan myös Woody Allenin muusan Diane Keatonin, jota Allen kuvaili muun muassa ”suihinottajaksi” myöntäessään tälle elämäntyöpalkinnon Yhdysvaltain elokuvainstituutin juhlatilaisuudessa.
Ja Quentin Tarantinon muusan Uma Thurmanin, jonka Tarantino painosti auton rattiin Kill Bill -elokuvan kohtausta kuvatessa, vaikka Thurman halusi sijaisnäyttelijän ajavan – lopputuloksena Thurman ajoi kolarin ja sai elinikäisiä vammoja.
Suuret ohjaajat nostavat naiset jalustalle muusan asemaan vain käyttääkseen heitä systemaattisesti hyväkseen tai repiäkseen heidät samalta jalustalta alas, Moore kirjoittaa.
Muusaksi joutuminen on usein merkinnyt myös naistaiteilijan oman uran loppua.
Suhde Picassoon tuhosi tämän rakastajattaren – ja, ennen kaikkea, muusan – Dora Maarin uran. Samoin kävi taidemaalari Tyko Sallisen vaimolle Helmi Vartiaiselle, Sallisen tunnetuimpien maalausten mallille.
Tyko Sallinen
Vartiainen ja Sallinen tapasivat Taideyhdistyksen piirustuskoulussa, jossa Vartiainen opiskeli ensimmäistä lukukautta ja jo valmistunut Sallinen usein vieraili. Pariskunta vihittiin lyhyen seurustelun jälkeen, eikä Vartiainen enää aloittanut toista lukukautta.
Sallinen piti naisia alempina olentoina ja toisen luokan ihmisinä, joilla ei ollut minkäänlaista luovuuden kipinää. Tällä hän oikeutti muun muassa sen, että hän saattoi haukkua vaimoaan vieraiden kuullen ”lehmäksi” ja ”saatanan akaksi”.
Sallinen antoi pariskunnan esikoistyttären Tanskaan tämän ollessa reilun vuoden ikäinen, ilman vaimonsa lupaa. Helmi Vartiainen ei nähnyt lastaan enää koskaan. Erottuaan Sallisesta seitsemän vuoden avioliiton jälkeen kesällä 1916 Vartiainen oli asunnoton, rahaton ja työtön. Hän kuoli 1930 ilmeisesti alkoholimyrkytykseen.
Sallisen ”Mirreinä” tunnetut maalaukset Vartiaisesta sen sijaan ovat jääneet suomalaisen taiteen historiaan, ja niitä pidetään Sallisen vahvimpina töinä.
Sekä Sallisen että Picasson taiteilijakuvassa yhdistyy sama ristiriita. Kumpikin halveksi, ehkä vihasikin naisia, mutta samalla kummastakin on puhuttu ”naistenmiehenä”.
Käsitys taiteilijasta härskinä naistenmiehenä onkin oma lukunsa. Sitä ei ole ainoastaan siedetty, vaan sitä on jopa ihailtu. Etenkin populaarimusiikissa se on ollut suoranainen klisee, olennainen osa lukemattomien muusikoiden ja yhtyeiden tarinaa. Rolling Stonesin ja Mötley Cruen kaltaiset rockyhtyeiden jäsenet ja machoilevat räppärit ovat pröystäilleet ”valloituksillaan” kappaleissaan, haastatteluissaan ja elämäkerroissaan.
Roihan mukaan tämäkin saattaa olla vanhojen taiteilijamyyttien peruja: nerouteen on perinteisesti liitetty myös viriiliyden hyve.
Ensisijaisesti hän kuitenkin lähestyisi asiaa valtarakenteiden kautta.
”Menestyvällä taiteilijalla on tietynlaista ’arvoa’ – kulttuurista pääomaa ja ehkä taloudellistakin”, Roiha huomauttaa. ”Kyllähän se näkyy kaikilla yhteiskunnan sektoreilla, että menestyviltä ihmisiltä hyväksytään helpommin käytöstä, joka toisilla tuomittaisiin.”
Takavuosina tunnettujen muusikoiden suosiota eivät välttämättä hetkauttanut edes alaikäisiin sekaantuminen tai naisten pahoinpitely.
Riippumatta siitä, miten julkisia teot olisivat olleet.
Käsitys taiteilijasta härskinä naistenmiehenä onkin oma lukunsa.
Rolling Stonesin basisti Bill Wyman aloitti suhteen 13-vuotiaan Mandy Smithin kanssa vuonna 1983, kun Wyman oli 47-vuotias. Red Hot Chili Peppersin laulaja Anthony Kiedis muisteli vuonna 2005 ilmestyneessä Arpikudos-elämäkerrassaan, kuinka harrasti yli parikymppisenä seksiä 14-vuotiaan tytön kanssa. Tänäkin päivänä samat yhtyeet soittavat täysille stadioneille.
Chris Brown (KUVA: Jonathan Leibson)
Laulaja Chris Brown pahoinpiteli silloisen tyttöystävänsä, laulaja Rihannan, helmikuussa 2009. Brown tuomittiin viiden vuoden ehdonalaiseen ja tekoa paheksuttiin, mutta sen jälkeenkin Brownilla on ollut useita listaykkösiksi nousseita hittejä Yhdysvalloissa.
Vastaavia esimerkkejä voisi luetella lähes loputtomiin.
Väkivallan, hyväksikäytön ja misogynian lisäksi miestaiteilijat ovat saaneet myös olla välittämättä, tai ainakin kantamatta vastuuta, jälkikasvustaan.
Helmikuun alussa Jörn Donner kertoi HS:n Kuukausiliitteessä olevansa tekemisissä ainoastaan kahden lapsensa kanssa. Donnerilla on eri suhteista yhteensä kuusi lasta.
Donnerin välinpitämättömyys lapsiaan kohtaan ei kuitenkaan ollut mikään uutinen. Hän on kertonut siitä aikaisemmin muun muassa muistelmateoksessaan Mammutti (2013).
Mutta nyt, talvella 2018, sosiaalinen media kuohahti.
Donnerin kohdalla kyse oli rajusta kommentista, jollaisista hän on muutenkin tunnettu, mutta tällä kertaa kommentti nosti kohun.
Se tuntui osin samalta ilmiöltä, joka on ollut havaittavissa viime syksystä lähtien. Polanskin ja Allenin vanhat syytteet on nostettu uudelleen esiin ja uudelleen arvioitaviksi. Heidän vanhat puolustajansa muuttavat mieltään yksi toisensa jälkeen.
Yhdysvalloissa lukuisat elokuva- ja media-alan nimet ovat joutuneet valokeilaan, kun ahdistelusyytöksiä on alkanut tulla julki.
Nyt taiteilijalta ei välttämättä enää siedetä edes seksistisiä kommentteja – ainakaan ilman rankkaa kritiikkiä.
Mitä on tapahtunut?
Onko yksistään #metoo murtanut perinteisen miestaiteilijan myytin?
Roihan mielestä kyse ei ole yhdestä rysäyksestä. Viime vuosien aikana keskustelu seksuaalisesta häirinnästä on laajentunut ja käsitys taiteilija-ammatista muuttunut. Taiteilijan työtä on alettu pitää yhtenä työnä muiden joukossa.
”Se on ehkä karistanut taiteilijuudesta sen aikaisempaa erikoislaatuisuuden auraa, ja ajatusta siitä, että taide on jotenkin erillään muusta yhteiskunnasta ja sen säännöistä”, Roiha pohtii.
Taiteilija ei näin ollen ole enää oikeutettu sen suurempiin vapauksiin kuin muidenkaan ammattien edustajat.
Onko yksistään #metoo murtanut perinteisen miestaiteilijan myytin?
Seksuaalisesta häirinnästä taas keskustellaan Roihan mukaan nykyään enemmän osoituksena tietynlaisesta kulttuurista, eikä vain joidenkin yksittäisten ihmisten huonona käytöksenä – tai asiana, jota vain pitäisi sietää.
”Siksi häirinnästä on helpompi puhua, sitä on helpompi tunnistaa ja siihen voi helpommin puuttua.”
Koska seksuaalinen häirintä on helpompi tunnistaa, saattavat jotkut ikään kuin nyt vasta ”herätä” tuomitsemaan sellaisia tekoja tai kannanottoja, jotka he ovat tienneet jo aiemmin.
Onko nykytilanteessa Roihan mielestä mitään vaaroja: osataanko esimerkiksi taiteilijan yksityiselämää ja hänen taidettaan katsoa enää ollenkaan toisistaan erillään? Aletaanko taiteilijalta vaatia jonkinlaista puhtoista, särmätöntä julkisuuskuvaa, jotta hän ylipäätään pystyy toimimaan alallaan?
Roiha sanoo, että taiteilijan persoonan ja teosten tietynlainen sekoittuminen ei sinänsä ole mikään uusi asia.
Esimerkiksi kirjallisuutta käsittelevässä journalismissa ollaan jo 1990-luvulta lähtien oltu enemmän kiinnostuneita kirjailijan persoonasta kuin tämän teoksista, hän huomauttaa.
Roiha ei pidä taiteilijan ja tämän taiteen yksiselitteistä yhdistämistä välttämättä hyvänä asiana. Hänen mukaansa tekojen mittasuhteita on syytä arvioida konkreettisten esimerkkien kautta.
”Syyllistyykö joku seksuaaliseen ahdisteluun vai mokaako hän vain somessa, ovat aika eri kokoluokan asioita.”
Lisäksi yhteiskunnan arvostukset ovat on jatkuvassa muutoksessa, ja se mikä ymmärretään ’puhtoiseksi julkisuuskuvaksi’ muuttuu mukana.
”Nykyään puhutaan vapaammin vaikeista ja henkilökohtaisista asioista, kuten vaikka masennuksesta ja mielenterveyden häiriöistä”, Roiha toteaa. ”Tällaisia tabuja on siis haastettu aivan uudella tavalla, eikä niiden peittelyä koeta enää tarpeelliseksi.”
Keskusteluissa taiteen ja taiteilijan vapauksista nostetaan usein esille myös poliittinen korrektius. Eikö taiteilija saa olla enää kusipää tai puhua härskejä? Eikö yhteiskunnan rakenteita enää saa ravistella?
Roihan mielestä olisi esitettävä aivan toisia kysymyksiä.
”Jos halutaan ajatella sananvapauden näkökulmasta, että kuka saa sanoa ja mitä, niin relevantimpaa olisi miettiä näin: kuinka moni on hiljennetty sillä kulttuurilla, joka perustuu seksistiseen ajattelutapaan?”
Seksuaaliseen häirintään tai väkivaltaan syyllistyneisiin miehiin keskittyminen ei ole Roihan mielestä yksin riittävä lähestymistapa. Tapausten purkaminen on tärkeää, mutta on tehtävä muutakin kuin mietittävä, pitäisikö yksittäiset henkilöt sulkea alalta vai ei.
Kyse ei myöskään ole miestaiteilijan oikeudesta olla poliittisesti epäkorrekti.
Olennaisempaa olisi kiinnittää huomio siihen, mitä nämä miehet ovat toiminnallaan aiheuttaneet. Paitsi pahoinpitelemilleen ja hyväksikäyttämilleen naisille myös siihen, millaiseksi länsimaisen taiteen ja kulttuurin kenttä on muodostunut.
”Kuinka monen muun taiteellinen ura on estetty?”
”Kuinka moni heistä on tullut suljetuksi ulos?”
Lähteet: Tuula Karjalainen: Tyko Sallinen. Suomalainen tarina (Tammi), The Guardian, Elle, Jezebel
Hyvä vain että näitä tiputetaan jumaljalustaltaan. Onhan tuokin aivan naurettavaa että 47v vanha ukko voi nussia menemään 13 vuotiasta lasta eikä mitään seuraa. Kuitenkin länsimaissa eletään eikä mutakulttuureissa.
Hyi vittu mitä paskaa! Nainen hyvä, mies paha!
- Liittynyt
- 17.10.2016
- Viestejä
- 1 452
Eihän se tässä pointti ollut vaan että muutamaa korkeassa asemassa olevaa miestä on katsottu läpi sormien mm. lasten nussiminen. Jos normaali 47v mies panee 13 vuotiasta niin kyllä siinä ollaan munista hirteen vetämässä. Miksi puolustelet pedareita? Oletko sellainen?
- Liittynyt
- 08.11.2016
- Viestejä
- 468
Lara Croft oli aikoinaan SJW pakotusta? Miksi ainoastaan valkoisten miesten pitäisi esiintyä pääosissa? Näihin kysymyksiin ei ikinä saada vastauksia ellette uskalla olla rehellisiä ja kertoa mitä oikeasti ajattelette. Onko John Boyegan rooli uusimmissa Star Wars leffoissa jonkun toisen kulttuurin pakottamista? Haastattelujen perusteella mies vaikuttaa ihan normaalilta britiltä.
- Liittynyt
- 14.10.2016
- Viestejä
- 22 491
Missä kohtaa kukaan on väittänyt esim Lara Croftin olleen SJW-pakotusta?
- Liittynyt
- 17.10.2016
- Viestejä
- 1 452
Oikeasti ennen ei ollut mitään väliä eikä ketään kiinnostanut jos pääosissa oli nainen, ihan muutaman vuoden aikana alkanut aivan jäätävä itku ja ruikutus jos pääosissa onkin nainen tai jopa ihka aito neekeri. Aivan saatanan surullista ja säälittävää.
Metsä vastaa kun sinne huudetaan. Turha SJW:ien alkaa itkuparkua väsäämään, kun on omalla toiminnallaan paskottu ympäri ämpäri. Ja kun nykyään elokuvissa pääosissa on nainen, se tarkoittaa suoraan valkoisten poikalasten tappamista kohtuun. Kiitos taas kuuulu natsifemistien ja mangiinan omaavien naisoletettujen miesten terrorismille.
Tumma pääosissa tarkoittaa suoraan eläintä toteemipaalussa. Palvotaan, annetaan kaikki mitä he tarvitsevat. Mutta ei se riitä; uhriudutaan, ulistaan ja uhkaillaan väkivallalla "sortajaa" kohtaan.Vaikka sortaja olisi toinen nekeri. Tekopyhyyttä!
Viimeksi muokattu:
Trollotus maximus?
- Liittynyt
- 08.11.2016
- Viestejä
- 468
Koska minulle on kerrottu, että kaikki leffat/pelit joissa ei ole valkoista miestä pääosassa ovat SJW/multikulttipakotusta. Vai otettiinko tuo sääntö käyttöön 90-luvun jälkeen? Onko John Boyegan hahmo Star Wars leffoissa multikulttipakotusta vaikka hän on luonteeltaan perusbritti?
Toteemieläin pakotusta se on.
- Liittynyt
- 19.10.2016
- Viestejä
- 6 683
En nyt ihan luottaisi siihen että NYT-liitteen vaikutus on nolla. Ehkei se ihan täysijärjistä liikuta, mutta jos nyt aletaan tosissaan raapimaan täysijärkistä porukkaa junaan niin asemat jää vähän helvetin täysiksi.
Minusta nämä nettipalstat ovat erittäin tärkeitä siinä, että minä huomaan etten ole ainoa ihan väärin ajatteleva ja saa paineita siitä, että en pysty millään ymmärtämään jonkun NYT-liikkeen juttuja. Huh, en minä olekaan sairas, NYT-liitteen toimittajat ovat sekopäitä ja kaikki ne jotka komppaavat sitä. Pätee kaikkeen muuhunkin skeidaan, mitä yritetään työntää kurkusta alas.
Silti siitäkin saatiin aikaan kova ulina tuolla toisella alueella, jos kiinnostaa niin The Last Jedi -ketjusta löytyy. Kun yritin pointata, että ihmispopulaatiosta 50 % on naisia, niin se ei ollut kelvollinen selitys naisten edustukselle elokuvassa. Ilmeisesti joidenkin mielestä Star Wars -universumin pitäisi vastata meidän maailmaamme kaikin puolin, myös siinä, että johtajat ovat valkoisia miehiä. Muutoin kyseessä on sjw-pakotus
Sinänsä jännä juttu, kun vanhoissakin osissa oli molempia sukupuolia, eri väristä ihoa (ei tosin paljon) ja kokonaan eri lajeja, mutta vasta näissä uusissa siihen syynä on sietämätön sjw. Tekis hyvää joillekin katsoa välillä maailmaa toisesta vinkkelistä. Ei, se ei ole outoa, jos viihteessä esiintyy runsaasti naisia tai erinäköisiä ihmisiä. Meitä on ihan oikeasti olemassa
- Liittynyt
- 03.11.2016
- Viestejä
- 1 165
Älä ihmeessä laita mitään lähdettä. Keskustellaan mielummin sinun harhaluuloistasi mielikuviesi pohjalta. Sitä paitsi mitään naisia tai vähemmistöjä ei ole koskaan edes ollut pelimaailmassa, ei ainakaan myönteisessä mielessä. /s
- Liittynyt
- 19.10.2016
- Viestejä
- 6 683
En viitsinyt edes lukea juttua, mutta vaikkapa minä olen vuosikaudet ihmetellyt euroopan kulttuuripiirejä Roman Polanskin suojelemisesta. Jotain pirun adresseja sen puolesta ettei sitä vaan luovuteta jenkkeihin. Tosin niin ovat oikeusistuimetkin sen kannalla, että raiskaajapedofiiliä ei saa missään tapauksessa palauttaa jenkkeihin tuomiolle. Eikä ole ollut tietääkseni mitään ongelmaa saada rahoitusta leffoilleen ja niitä on palkittukin. Eikä ole yksikään näyttelijä julkisesti sanonut, että ei aio mokoman raiskarin leffoissa näytellä. Ja naisiakin on kyllä riittäänyt ainakin vaimo sillä on ollut.
Melkein voisin lyödä vetoa, että jos Törhösen leffat olisivat oikeasti hyviä ja se olisi joku kansainvälisesti tunnustettu ohjaajasuuruus, niin eipä olisi sitäkään tuomittu, vaan olisi varmaan joukko naisia puolustelemassa kuinka suuri taiteilija tarvitsee lisävapauksia ahtaaseen moraalikoodistoon tai muuta feminismin parhaita paloja.
Oletko itse kun noin tuohduit?
- Liittynyt
- 08.11.2016
- Viestejä
- 468
Älä ihmeessä laita mitään lähdettä. Keskustellaan mielummin sinun harhaluuloistasi mielikuviesi pohjalta. Sitä paitsi mitään naisia tai vähemmistöjä ei ole koskaan edes ollut pelimaailmassa, ei ainakaan myönteisessä mielessä. /s
Missä väitin että pelimaailmassa ei ole ollut naisia? Nörtit ovat viime vuosina ulisseet sen takia, että naisia ja ei-valkoisia miehiä löytyy peleistä ihan päähahmoinakin. Miksi Rey on SJW pakotusta ja Lara on okei?
- Liittynyt
- 03.11.2016
- Viestejä
- 1 165
Enhän minä niin väittänyt. Sarkeesian näin väittää. Kyselin sinun lähteidesi perään, jos tarkoitus on keskustella asiasta. Jos ei ole, niin mennään näillä.
- Liittynyt
- 14.10.2016
- Viestejä
- 22 491
Missä sinulle niin on kerrottu? Eiköhän se "SJW-pakotus"-ajatus ole lähtenyt siitä kun SJW:t alkoivat elämöimään ja yhtäkkiä perään tuli hirvittävästi heidän normeihinsa sopivia roolituksia. Sitä ennen se sankari olisi voinut olla vaikka mitä rotua, seksuaalista suuntautumista ja muuta vastaavaa ilman että sitä olisi ajateltu minään "SJW-pakotuksena".
- Liittynyt
- 08.11.2016
- Viestejä
- 468
Valkoiset miehet ovat vähemmistöä tällä planeetalla joten eikö tuon logiikan mukaan Luke, Kylo ja se punapää ole sitä pakotusta? Jos haluat pakotusta välttää, niin silloinhan sinun pitäisi vaatia enemmän Intialaisia ja Kiinalaisia kaikkiin avaruusoopperoihin.
Väärin. Valkolaainen ei ole milloinkaan ja missään vähemmistö. Koska orjuus, terva orjalaivoissa ja rasismi.
- Liittynyt
- 08.11.2016
- Viestejä
- 468
Minä kysyin että miksi John Boeygan rooli Star Wars leffoissa on multikultipakotusta (kukaan ei ole vastannut kysymykseen), enkä pohtinut onko leffoissa ollut naisia tai ei-valkoisia miehiä. Mitä jos pysyisit aiheessa.
Eli mikään ei ole muuttunut mutta nyt naiset ja värilliset pitäisi saada pois pelien johtorooleista koska sitä on alettu pitämään SJW-pakotuksena? Vai oliko niin, että ennen olisi voinut olla mutta ei koskaan ollut ja se saatiin vain sillä SJW-pakotuksella muuttumaan ja nyt se pitäisi muuttaa takaisin koska se on "väärin sammutettu"?
- Liittynyt
- 08.11.2016
- Viestejä
- 468
Valkoiset miehet ovat vähemmistöä tällä planeetalla joten miksi heille pitäisi antaa pääroolit kaikissa avaruusoopperoissa. Jospa vastaisit kysymykseen tuollaista mukahauskojen vastauksien sijasta.
SJW:n tuottaman terrorismipelon takia piti lisätä poliittista korrektioutta, koska muuten joku olisi tapettu. Terroristeja koko vitun joukko!
Ei ole vähemmistön asemassa. Ei valkolaaiselle kuulu vähemmistön oikeudet. Tiedätkö miksi? Koska valkolaaiset ovat päättäneet näin.
- Liittynyt
- 08.11.2016
- Viestejä
- 468
Sinulla ei ole siis mitään halua keskustella vaan olet täällä heittelemässä "hauskoja" letkauksia. Ignoreen.
- Liittynyt
- 14.10.2016
- Viestejä
- 22 491
On toki muuttunut, sen pakotuksen myötä niitä roolituksia on tehty juuri SJW-standardeihin sopiviksi tarkoituksella monessa paikkaa. Sitä ennen samassa leffassa olisi voinut olla vaikka selvästi monipuolisempikin roolijako. Toki samanlainen roolitus olisi ollut mahdollinen myös ilman sitä pakotusta, mutta koska se pakotus on oikea ilmiö se saa epäilemään kaikkia SJW-standardeihin sopivaa pakotukseksi, oli se sitä sitten todellisuudessa tai ei juuri sen leffan kohdalla.
Mitään roolitusta ei pitäisi tehdä tietynlaiseksi koska se sopii jonkun porukan asettamiin raameihin, vaan sellaiseksi että se sopii ko. elokuvaan.
Sanoo itse pääpiru, kun puluna shakkipöytää paskansi.
Näin toki pitäisikin. Siksi pitäisi keskittyä lähinnä näihin mustiin mannerheimeihin ja valkoisiin geronimoihin (paitsi jos ne on tehty selkeästi provokatiivisessa mielessä) sen sijaan, että jaksetaan kiukutella fantasian sinänsä täysin uskottavuuden rajoissa menevistä roolituksista.
- Liittynyt
- 03.11.2016
- Viestejä
- 1 165
Vaikea on keskustella aiheesta, kun et tuo keskusteluun mitään muuta näkemystä saamasi epämääräisen kokemuksen lisäksi. Tähän yritin kysellä jotain muutakin keskustelun pohjaksi, mutta ilmeisen turhaan. Vastauksena kysymykseen, niin itse en koe Boyegan roolin olevan SJW-pakotusta. Kyseessä on ihan perinteinen kiintiöneekeri ja hahmokin esittää mustia ja miehiä lähinnä negatiivisessa valossa. Ensimmäisen elokuvan perusteella SWJ-pakotus on feminismiä. Uutta en olekaan vielä nähnyt.
- Liittynyt
- 08.11.2016
- Viestejä
- 468
Epämääräisistä kokemuksista en tiedä, mutta tässäkin ketjussa on ulistu tuosta multikulttipakotuksesta vaikka melkein kaikki uusien Star Wars leffojen näyttelijät ovat kasvaneet länsimaalaisen kulttuurin piirissä.
Feminismiä en huomannut tuossa leffassa.
Multikulttipakotusta niihin maihin jossa ei ole värillistä värinää kadulla. Aivopesua.
Yksi musta ja yksi aasialainen noin kymmenen hengen päähenkilönäyttelijäkaartissa kun taustalla vilisee kaikissa sateenkaaren väreissä otuksia? Oletko sä nyt oikeasti sitä mieltä, että yhtään mustaa ei saisi screenillä näkyä päärooleissa?
- Liittynyt
- 03.11.2016
- Viestejä
- 1 165
Kirjoitin asiasta aiemmin tässä ketjussa.
Feminismi ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus
Se on mielikuva mikä itselle syntyy ala-arvoisten henkilökuvausten vuoksi. On vaikea sanoa johtuuko se osaamattomuudesta vai johdonmukaisesta propagandasta. Näen samat elementit monessa muussakin elokuvassa, mutta niistä ei synny samaa mielikuvaa feministisestä pakotuksesta, koska ne ovat paremmin käsikirjoitettuja.
Älä ihmeessä laita mitään linkkiä! Ulinasta en osaa sanoa sen enempää kuin aika kovaa itsekin uliset. Eipä tuossakaan ulinan lisäksi juuri muuta sisältöä sitten olekaan.
Kysymys on lähinnä siitä, että on umpityperää valita joku jonnekin vain, "koska rotu" tai "koska sukupuoli" perusteella. Sitten itketään kun lopputuloksen todetaan täysin ansaitusti olevan huono.
Uutiset
-
Live: io-techin Tekniikkapodcast (46/2024)
15.11.2024 13:52
-
Philips Evnia julkaisi uuden erittäin leveän 34M2C5501A -pelinäytön
15.11.2024 03:41
-
APNX julkaisi V1-miditornikotelon viistetyllä etukulmalla
14.11.2024 23:04
-
Cooler Master julkaisi kompaktin Hyper 411 Nano -prosessoricoolerin
14.11.2024 03:44
-
NVIDIA App -sovellus julkaistiin virallisesti
13.11.2024 03:29
Uutisia lyhyesti
-
Samsungin huhutaan suunnittelevan Exynos-piirituotannon ulkoistamista TSMC:lle
- NeliYgönen
- Vastauksia: 14
-
Redmagic esitteli Kiinassa uuden 10 Pro -lippulaivapuhelimensa- Juha Kokkonen
- Vastauksia: 0
-
