Pablo Picasso (vas.), Chris Brown, Jörn Donner, Auguste Rodin, Tyko Sallinen ja Lauri Törhönen ovat vain joitain niistä miestaiteilijoista, jotka ovat kohdelleet muita törkeästi. (KUVA: Kimmo Taskinen / HS)
Arla Kanerva HS, Juho Typpö HS
Julkaistu: 17.2. 2:00 , Päivitetty: 17.2. 9:46
”En työskentelisi hänen kanssaan enää.”
”Olen pahoillani, että olen työskennellyt hänen kanssaan.”
”Jos olisin tiennyt sen mitä tiedän nyt, en olisi työskennellyt hänen kanssaan.”
Näin kommentoivat näyttelijät
Colin Firth,
Mira Sorvino ja
Greta Gerwig työskentelyä ohjaaja
Woody Allenin kanssa tämän vuoden tammikuussa. Eivätkä he olleet ainoita.
Syynä tähän oli haastattelu, jonka Woody Allenin ja näyttelijä
Mia Farrow’n tytär
Dylan Farrow antoi CBS-televisiokanavalle 18. tammikuuta. Haastattelussa Farrow kertoo, miten Allen käytti häntä hyväkseen elokuussa 1992, Farrowin ollessa 7-vuotias.
Roman Polanski (KUVA: Keystone Pictures USA)
Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun Farrow on kertonut tapahtumista. Ensimmäisen kerran syytökset tulivat ilmi jo samana vuonna, mutta oikeudessa niistä luovuttiin eriävistä mielipiteistä huolimatta.
Allen on kiistänyt syytökset, eivätkä ne pitkään aikaan muuttaneet sitä, miten elokuvamaailma ja -yleisö suhtautuivat Woody Allenin elokuviin. Hyväksikäyttösyytösten ensimmäisen julkitulon jälkeen Allenin elokuvat ovat voittaneet muun muassa Oscarin, Baftan ja Golden Globen.
Maaliskuussa 1977 elokuvaohjaaja
Roman Polanski käytti 13-vuotiasta
Samantha Geimeria hyväkseen, ja häntä vastaan nostettiin syyte raiskauksesta.
Tämän jälkeen Polanski on voittanut kuusi César-palkintoa, yhden Golden Globen, Cannesin Kultaisen palmun, Oscarin, Baftan ja lukuisia muita palkintoja. Vuonna 2016 Polanskin ohjaama
Pianisti äänestettiin BBC:n kyselyssä vuosisadan sadan parhaan elokuvan joukkoon.
Tähän mennessä neljä naista on julkisesti syyttänyt Polanskia seksuaaliseen tekoon pakottamisesta.
Polanskin ja Allenin kohdalla toiset taiteilijat ovat usein puolustaneet kollegoitaan erilaisten syytösten tultua ilmi.
”En usko että se on raiskaus, ei 13-vuotiaalle, ei näille 13-vuotiaille biletytöille”, sanoi elokuvaohjaaja
Quentin Tarantino haastattelussa vuonna 2003.
Quentin Tarantino (KUVA: Rich Fury)
Kun haastattelijat huomauttivat, että Geimerille oli juotettu alkoholia ja annettu huumeita ja että tämä ei ollut halunnut seksiä Polanskin kanssa, Tarantino vetosi siihen, että Euroopassa on erilaiset moraalikäsitykset kuin Yhdysvalloissa ja että Geimer kyllä ”halusi saada sitä”.
Haastattelunauhan tultua uudestaan julkisuuteen alkuvuodesta 2018 Tarantino julkaisi anteeksipyynnön, jossa hän sanoi olleensa ”tietämätön, tunteeton ja väärässä”.
Kevin Spacey (KUVA: David McNew)
Viime syksynä tuottaja
Harvey Weinsteinin ahdistelutaustan julkitulosta käynnistynyt #metoo-kampanja mullisti koko kulttuurialan. Weinstein on joutunut oikeuden eteen, ja hänen yrityksensä saattaa joutua hakeutumaan konkurssiin. Ahdistelijaksi paljastunut
Kevin Spacey erotettiin Netflixin
House of Cards -sarjasta ja leikattiin pois pääroolistaan elokuvassa
All the Money in the World.
Suomessa Yle Teema jätti esittämättä
Lauri Törhösen ohjaaman
Insiders-elokuvan sen jälkeen, kun ahdistelusyytökset tätä vastaan oli julkaistu.
Kaikki tämä kertoo, että aivan lyhyen ajan sisällä jotain on muuttunut yleisön suhtautumisessa taiteilijoihin.
Taiteilijat eivät tietenkään ole ainoita, jotka ovat tehneet seksuaalista väkivaltaa tai muuten vahingoittaneet toisia ihmisiä.
Taiteilijalle on kuitenkin aikaisemmin annettu taiteen nimissä anteeksi tekoja, joita muilta ei olisi hyväksytty – tekoja, joiden uhreina ja kohteina ovat lähes aina olleet naiset.
Länsimainen taiteilijakäsitys on useamman sadan vuoden ajan suorastaan kannustanut taiteilijoita kokeilemaan rajoja paitsi teoksissaan myös yhteiskunnassa ja ihmissuhteissa.
Tämä koskee myös naispuolisia taiteilijoita, mutta vain tiettyyn pisteeseen asti.
Nykyään pidämme itsestään selvänä sitä, että taide ja taiteilijat ravistelevat turvallisen porvarillisia asenteita ja kyseenalaistavat vallitsevaa yhteiskuntajärjestystä. Näemme taiteilijat hulluuden ja nerouden rajaa käyvinä poikkeusyksilöinä, joille sallitaan vähän erikoinenkin käytös.
Länsimainen taiteilijakäsitys on useamman sadan vuoden ajan suorastaan kannustanut taiteilijoita kokeilemaan rajoja paitsi teoksissaan myös yhteiskunnassa ja ihmissuhteissa.
Näin ei ole kuitenkaan aina ollut.
Nykyisen kaltainen ajatus taiteilijasta itseään toteuttavana poikkeusyksilönä syntyi oikeastaan vasta 1700-luvun lopulla, romantiikan aikakautena, sanoo kirjallisuuden ja kulttuuripolitiikan väitöskirjatutkija
Taija Roiha Jyväskylän yliopistosta.
Taija Roiha
Roiha, 28, on työskennellyt tutkijana ja projektityöntekijänä kulttuuripolitiikan tutkimuskeskus Cuporessa sekä Taiteen edistämiskeskuksessa. Cuporessa hän on tutkinut muun muassa sukupuolten välistä eriarvoisuutta taidemaailmassa toimeentulon näkökulmasta.
”Romantiikan aikaan asti taiteilijuus oli nähty enemmänkin jäljittelyn taitona, taituruutena. Tai sitten taiteilija nähtiin jonkinlaisen jumalallisen voiman välittäjänä”, Roiha sanoo.
1800-luvulle tultaessa syntyi erilaisia suuntauksia, jotka korostivat tunteita ja vapautta.
Pian kehittyi ajatus taiteilijasta paitsi yksilönä, myös poikkeusyksilönä: taiteilijanerona.
Neroa tarkoittava genius-sana on peräisin latinasta ja antiikin Roomasta, jonka uskonnossa genius oli eräänlainen suojelushenki – ja nimenomaan miehen. Naisen suojelushenki oli Juno.
Nero on siis jo historiallisesti sukupuolittunut termi. Romantiikan aikana nerouden käsitteeseen alkoi yhdistyä feminiinisiä piirteitä, kuten vahva tunteellisuus, Roiha sanoo.
”Nainen ei siis voinut olla nero, vaan ainoastaan mies, mutta miehellä kuului olla naiselliseksi katsottuja piirteitä.”
Lordi Byron (KUVA: Hulton Archive)
Romantiikan aikana taiteilijaneroihin lasketaan muun muassa runoilija
lordi Byron, jonka jälkimaailma tuntee paitsi runoistaan myös skandaalinkäryisestä rakkauselämästään.
Nero on jo historiallisesti sukupuolittunut termi.
Byronilla tiedetään olleen seksisuhteita sekä alaikäisiin poikiin että tyttöihin. Hän pahoinpiteli ja petti vaimoaan
Anne Isabella Milbankea, ja jättäessään tämän vuoden avioliiton jälkeen lordi Byron vei pariskunnan yhteisen tyttären,
Ada Lovelacen, mukanaan. Samaten Byron vei yhteisen lapsen
Claire Clairmontilta, joka oli Byronin rakastajatar hetken aikaa.
Sen sijaan, että nämä teot olisivat vähentäneet lordi Byronin ja tämän runojen kiinnostavuutta, ne ovat pikemminkin varmistaneet tämän paikan kirjallisuuden kaanonissa.
1900-luvun aikana mielikuva taiteilijasta sai yhä miehekkäämpiä, usein suorastaan machomaisia piirteitä. Machotaiteilijuuden huipentumina voidaan pitää esimerkiksi taiteilija
Pablo Picassoa ja kirjailija
Norman Maileria.
Norman Mailer (KUVA: Evening Standard)
Mailer vastusti homoseksuaalisuutta, ehkäisyä ja abortteja, puukotti toista vaimoaan selkään ja rintaan ja hakkasi neljännen vaimonsa. Feministi
Kate Millett nimitti Maileria klassikkoteoksessaan
Sexual Politics (1970) ”viriiliyskultin vangiksi”.
Picasso puolestaan on maalaustensa lisäksi kuuluisa paitsi monista naisistaan myös siitä, miten huonosti hän heitä kohteli.
”Naiset ovat joko jumalattaria tai kynnysmattoja”, sanoi Picasso yhdelle rakastajattaristaan, taiteilija
Francoise Gilot’lle.
Picasso alleviivasi sanojaan pitämällä palavaa savuketta Gilot’n poskea vasten ja uhkaamalla heittää tämän jokeen koska tämä oli ”kiittämätön”. Hän myös pakotti toisen rakastajattarensa, taiteilija
Dora Maarin fyysiseen tappeluun suosiostaan kolmannen rakastajattarensa,
Marie-Thérèse Walterin kanssa, ja pahoinpiteli Maarin ainakin kerran tajuttomaksi.
”Kuitenkin, vaikka tiedämme Picassosta tämän kaiken, on hänen väkivaltaisuuttaan usein vähätelty tai se on suorastaan hyväksytty”, kirjoitti Sady Doyle
Ellessä joulukuussa 2016.
Sekä vähättelyä että hyväksyntää osoitti muun muassa taidehistorioitsija
John Richardson, kun häneltä kysyttiin Picasson väkivaltaisuudesta
Vanity Fairin haastattelussa huhtikuussa 2011: ”On muistettava, että Dora Maar oli luonteeltaan masokistinen, ja Marie-Thérèse Walter oli alistuva ja teki koko hänen ja Picasson suhteen ajan mitä hänelle sanottiin.”
Picasson teosten arvostukseen nämä teot eivät ole vaikuttaneet. Esimerkiksi hänen Marie-Thérèse Walteria esittävä maalauksensa
Nu au Plateau de Sculpteur myytiin vuonna 2010 Christie’sin huutokauppakamarissa 106 miljoonalla dollarilla – korkein summa, joka taideteoksesta on huutokaupassa koskaan maksettu.
”Länsimaisessa kulttuurissa taiteilijan on oltava vaativa, pakkomielteinen, kapinallinen, vaarallinen ja
mies”, kirjoittaa Sady Doyle. ”Naistaiteilijat sen sijaan leimataan ’vaikeiksi’ tai ’hulluiksi’ jos nämä edes yrittävät vastustaa miestaiteilijan aggressiivisuutta, ja sillä on usein tuhoisat seuraukset heidän omille urilleen.”
Jos naistaiteilija käyttäytyy samaan tapaan kuin boheemin miestaiteilijan odotetaan käyttäytyvän, suhtautuminen on erilaista. Roiha nostaa esimerkiksi laulaja
Amy Winehousen, jonka lauluääntä kyllä arvostettiin, mutta päihteiden täyttämää yksityiselämää seurattiin mediassa pilkallisesti tai säälivästi.
Säälittävä kuva luotiin myös runoilija
Edith Södergranista, joka nähtiin vuosikymmenten ajan eristyneenä, yksinäisenä ja tuberkuloosin riuduttamana herkkähermona. Vasta
Agneta Rahikaisen vuonna 2014 ilmestynyt
Edith: Runoilijan elämä ja myytti (suom.
Jaana Nikula) romutti tämän mielikuvan ja osoitti Södergranin olleen aktiivinen toimija.
Oman uran tavoittelemisen tai edistämisen sijaan naisen tehtäväksi on usein jäänyt toimia miestaiteilijan innoituksen lähteenä, muusana.
Ajatusta taiteilijaa inspiroivasta muusasta on pidetty läpi historian kauniina ja romanttisena. Vasta nykyään on alettu kyseenalaistaa, mitä muusana olo oikeasti on tarkoittanut.
”Usein se on voinut olla törkeää kohtelua tai hyväksikäyttöä”, Roiha sanoo.
Alfred Hitchcock (KUVA: Baron)
Esimerkkejä löytyy esimerkiksi elokuvamaailmasta. Näyttelijä
Tippi Hedrenistä,
Linnut- ja
Marnieelokuvien tähdestä, puhutaan edelleen ohjaaja
Alfred Hitchcockin muusana.
Oman uran tavoittelemisen tai edistämisen sijaan naisen tehtäväksi on usein jäänyt toimia miestaiteilijan innoituksen lähteenä, muusana.
Toissa vuonna ilmestyneessä elämäkerrassaan Hedren kirjoitti, kuinka Hitchcock kohteli häntä sairaalloisen mustasukkaisesti ja omistavasti, kävi häneen käsiksi, ahdisteli ja uhkasi tuhota Hedrenin uran kun tämä puolustautui lähentelyjä vastaan. Valtansa ansiosta Hitchcock onnistuikin estämään Hedreniä näyttelemästä elokuvissa usean vuoden ajan.
Kaikesta tästä Hedren oli puhunut julkisesti jo aiemmin, esimerkiksi vuonna 2012 Hedrenin ja Hitchockin suhteesta kertovan
The Girl -elokuvan julkaisun aikaan. Ensimmäisen kerran hän kertoi kokemuksistaan
Donald Spoton Hitchcockia käsitelleessä kirjassa
The Dark Side of Genius vuonna 1983.
Suzanne Moore mainitsee The Guardianin kolumnissaan myös Woody Allenin muusan
Diane Keatonin, jota Allen kuvaili muun muassa ”suihinottajaksi” myöntäessään tälle elämäntyöpalkinnon Yhdysvaltain elokuvainstituutin juhlatilaisuudessa.
Ja Quentin Tarantinon muusan
Uma Thurmanin, jonka Tarantino painosti auton rattiin
Kill Bill -elokuvan kohtausta kuvatessa, vaikka Thurman halusi sijaisnäyttelijän ajavan – lopputuloksena Thurman ajoi kolarin ja sai elinikäisiä vammoja.
Suuret ohjaajat nostavat naiset jalustalle muusan asemaan vain käyttääkseen heitä systemaattisesti hyväkseen tai repiäkseen heidät samalta jalustalta alas, Moore kirjoittaa.
Muusaksi joutuminen on usein merkinnyt myös naistaiteilijan oman uran loppua.
Suhde Picassoon tuhosi tämän rakastajattaren – ja, ennen kaikkea, muusan – Dora Maarin uran. Samoin kävi taidemaalari
Tyko Sallisen vaimolle
Helmi Vartiaiselle, Sallisen tunnetuimpien maalausten mallille.
Tyko Sallinen
Vartiainen ja Sallinen tapasivat Taideyhdistyksen piirustuskoulussa, jossa Vartiainen opiskeli ensimmäistä lukukautta ja jo valmistunut Sallinen usein vieraili. Pariskunta vihittiin lyhyen seurustelun jälkeen, eikä Vartiainen enää aloittanut toista lukukautta.
Sallinen piti naisia alempina olentoina ja toisen luokan ihmisinä, joilla ei ollut minkäänlaista luovuuden kipinää. Tällä hän oikeutti muun muassa sen, että hän saattoi haukkua vaimoaan vieraiden kuullen ”lehmäksi” ja ”saatanan akaksi”.
Sallinen antoi pariskunnan esikoistyttären Tanskaan tämän ollessa reilun vuoden ikäinen, ilman vaimonsa lupaa. Helmi Vartiainen ei nähnyt lastaan enää koskaan. Erottuaan Sallisesta seitsemän vuoden avioliiton jälkeen kesällä 1916 Vartiainen oli asunnoton, rahaton ja työtön. Hän kuoli 1930 ilmeisesti alkoholimyrkytykseen.
Sallisen ”Mirreinä” tunnetut maalaukset Vartiaisesta sen sijaan ovat jääneet suomalaisen taiteen historiaan, ja niitä pidetään Sallisen vahvimpina töinä.
Sekä Sallisen että Picasson taiteilijakuvassa yhdistyy sama ristiriita. Kumpikin halveksi, ehkä vihasikin naisia, mutta samalla kummastakin on puhuttu ”naistenmiehenä”.
Käsitys taiteilijasta härskinä naistenmiehenä onkin oma lukunsa. Sitä ei ole ainoastaan siedetty, vaan sitä on jopa ihailtu. Etenkin populaarimusiikissa se on ollut suoranainen klisee, olennainen osa lukemattomien muusikoiden ja yhtyeiden tarinaa. Rolling Stonesin ja Mötley Cruen kaltaiset rockyhtyeiden jäsenet ja machoilevat räppärit ovat pröystäilleet ”valloituksillaan” kappaleissaan, haastatteluissaan ja elämäkerroissaan.
Roihan mukaan tämäkin saattaa olla vanhojen taiteilijamyyttien peruja: nerouteen on perinteisesti liitetty myös viriiliyden hyve.
Ensisijaisesti hän kuitenkin lähestyisi asiaa valtarakenteiden kautta.
”Menestyvällä taiteilijalla on tietynlaista ’arvoa’ – kulttuurista pääomaa ja ehkä taloudellistakin”, Roiha huomauttaa. ”Kyllähän se näkyy kaikilla yhteiskunnan sektoreilla, että menestyviltä ihmisiltä hyväksytään helpommin käytöstä, joka toisilla tuomittaisiin.”
Takavuosina tunnettujen muusikoiden suosiota eivät välttämättä hetkauttanut edes alaikäisiin sekaantuminen tai naisten pahoinpitely.
Riippumatta siitä, miten julkisia teot olisivat olleet.
Käsitys taiteilijasta härskinä naistenmiehenä onkin oma lukunsa.
Rolling Stonesin basisti
Bill Wyman aloitti suhteen 13-vuotiaan
Mandy Smithin kanssa vuonna 1983, kun Wyman oli 47-vuotias. Red Hot Chili Peppersin laulaja
Anthony Kiedis muisteli vuonna 2005 ilmestyneessä
Arpikudos-elämäkerrassaan, kuinka harrasti yli parikymppisenä seksiä 14-vuotiaan tytön kanssa. Tänäkin päivänä samat yhtyeet soittavat täysille stadioneille.
Chris Brown (KUVA: Jonathan Leibson)
Laulaja
Chris Brown pahoinpiteli silloisen tyttöystävänsä, laulaja
Rihannan, helmikuussa 2009. Brown tuomittiin viiden vuoden ehdonalaiseen ja tekoa paheksuttiin, mutta sen jälkeenkin Brownilla on ollut useita listaykkösiksi nousseita hittejä Yhdysvalloissa.
Vastaavia esimerkkejä voisi luetella lähes loputtomiin.
Väkivallan, hyväksikäytön ja misogynian lisäksi miestaiteilijat ovat saaneet myös olla välittämättä, tai ainakin kantamatta vastuuta, jälkikasvustaan.
Helmikuun alussa
Jörn Donner kertoi HS:n Kuukausiliitteessä olevansa tekemisissä ainoastaan kahden lapsensa kanssa. Donnerilla on eri suhteista yhteensä kuusi lasta.
Donnerin välinpitämättömyys lapsiaan kohtaan ei kuitenkaan ollut mikään uutinen. Hän on kertonut siitä aikaisemmin muun muassa muistelmateoksessaan
Mammutti (2013).
Mutta nyt, talvella 2018, sosiaalinen media kuohahti.
Donnerin kohdalla kyse oli rajusta kommentista, jollaisista hän on muutenkin tunnettu, mutta tällä kertaa kommentti nosti kohun.
Se tuntui osin samalta ilmiöltä, joka on ollut havaittavissa viime syksystä lähtien. Polanskin ja Allenin vanhat syytteet on nostettu uudelleen esiin ja uudelleen arvioitaviksi. Heidän vanhat puolustajansa muuttavat mieltään yksi toisensa jälkeen.
Yhdysvalloissa lukuisat elokuva- ja media-alan nimet ovat joutuneet valokeilaan, kun ahdistelusyytöksiä on alkanut tulla julki.
Nyt taiteilijalta ei välttämättä enää siedetä edes seksistisiä kommentteja – ainakaan ilman rankkaa kritiikkiä.
Mitä on tapahtunut?
Onko yksistään #metoo murtanut perinteisen miestaiteilijan myytin?
Roihan mielestä kyse ei ole yhdestä rysäyksestä. Viime vuosien aikana keskustelu seksuaalisesta häirinnästä on laajentunut ja käsitys taiteilija-ammatista muuttunut. Taiteilijan työtä on alettu pitää yhtenä työnä muiden joukossa.
”Se on ehkä karistanut taiteilijuudesta sen aikaisempaa erikoislaatuisuuden auraa, ja ajatusta siitä, että taide on jotenkin erillään muusta yhteiskunnasta ja sen säännöistä”, Roiha pohtii.
Taiteilija ei näin ollen ole enää oikeutettu sen suurempiin vapauksiin kuin muidenkaan ammattien edustajat.
Onko yksistään #metoo murtanut perinteisen miestaiteilijan myytin?
Seksuaalisesta häirinnästä taas keskustellaan Roihan mukaan nykyään enemmän osoituksena tietynlaisesta kulttuurista, eikä vain joidenkin yksittäisten ihmisten huonona käytöksenä – tai asiana, jota vain pitäisi sietää.
”Siksi häirinnästä on helpompi puhua, sitä on helpompi tunnistaa ja siihen voi helpommin puuttua.”
Koska seksuaalinen häirintä on helpompi tunnistaa, saattavat jotkut ikään kuin nyt vasta ”herätä” tuomitsemaan sellaisia tekoja tai kannanottoja, jotka he ovat tienneet jo aiemmin.
Onko nykytilanteessa Roihan mielestä mitään vaaroja: osataanko esimerkiksi taiteilijan yksityiselämää ja hänen taidettaan katsoa enää ollenkaan toisistaan erillään? Aletaanko taiteilijalta vaatia jonkinlaista puhtoista, särmätöntä julkisuuskuvaa, jotta hän ylipäätään pystyy toimimaan alallaan?
Roiha sanoo, että taiteilijan persoonan ja teosten tietynlainen sekoittuminen ei sinänsä ole mikään uusi asia.
Esimerkiksi kirjallisuutta käsittelevässä journalismissa ollaan jo 1990-luvulta lähtien oltu enemmän kiinnostuneita kirjailijan persoonasta kuin tämän teoksista, hän huomauttaa.
Roiha ei pidä taiteilijan ja tämän taiteen yksiselitteistä yhdistämistä välttämättä hyvänä asiana. Hänen mukaansa tekojen mittasuhteita on syytä arvioida konkreettisten esimerkkien kautta.
”Syyllistyykö joku seksuaaliseen ahdisteluun vai mokaako hän vain somessa, ovat aika eri kokoluokan asioita.”
Lisäksi yhteiskunnan arvostukset ovat on jatkuvassa muutoksessa, ja se mikä ymmärretään ’puhtoiseksi julkisuuskuvaksi’ muuttuu mukana.
”Nykyään puhutaan vapaammin vaikeista ja henkilökohtaisista asioista, kuten vaikka masennuksesta ja mielenterveyden häiriöistä”, Roiha toteaa. ”Tällaisia tabuja on siis haastettu aivan uudella tavalla, eikä niiden peittelyä koeta enää tarpeelliseksi.”
Keskusteluissa taiteen ja taiteilijan vapauksista nostetaan usein esille myös poliittinen korrektius. Eikö taiteilija saa olla enää kusipää tai puhua härskejä? Eikö yhteiskunnan rakenteita enää saa ravistella?
Roihan mielestä olisi esitettävä aivan toisia kysymyksiä.
”Jos halutaan ajatella sananvapauden näkökulmasta, että kuka saa sanoa ja mitä, niin relevantimpaa olisi miettiä näin: kuinka moni on hiljennetty sillä kulttuurilla, joka perustuu seksistiseen ajattelutapaan?”
Seksuaaliseen häirintään tai väkivaltaan syyllistyneisiin miehiin keskittyminen ei ole Roihan mielestä yksin riittävä lähestymistapa. Tapausten purkaminen on tärkeää, mutta on tehtävä muutakin kuin mietittävä, pitäisikö yksittäiset henkilöt sulkea alalta vai ei.
Kyse ei myöskään ole miestaiteilijan oikeudesta olla poliittisesti epäkorrekti.
Olennaisempaa olisi kiinnittää huomio siihen, mitä nämä miehet ovat toiminnallaan aiheuttaneet. Paitsi pahoinpitelemilleen ja hyväksikäyttämilleen naisille myös siihen, millaiseksi länsimaisen taiteen ja kulttuurin kenttä on muodostunut.
”Kuinka monen muun taiteellinen ura on estetty?”
”Kuinka moni heistä on tullut suljetuksi ulos?”
Lähteet: Tuula Karjalainen: Tyko Sallinen. Suomalainen tarina (Tammi), The Guardian, Elle, Jezebel
