Viimeksi pelaamasi peli ja mietteitä siitä

[arcane]

Neon White

Vielä on ~yli puolet jäljellä.

Erinomainen peli, mutta tuon kaiken visual novel sonnan ja lahjojen antamisen olisi voinut jättää kokonaan pois. Pari ensimmäistä keskustelua luin, jonka jälkeen totesin niin turhaksi lätinäksi että tuli skipattua kaikki loput. Onneksi kaikki muu on kunnossa. Saa leikkiä speedrunneria olematta speedrunneri. ACE-mitaleihin vaadittavat ajat on taidoilleni riittävä haaste, ne eivät yleensä ole täysin läpihuutoja (toisin kuin kultamitalit) mutta eivät vaadi ihan liikaa refleksejä tai kikkailua.

Hauskasti myös varsin Segamainen meno: musiikit, valikot, "level complete" -ruudut ja muut tuovat vahvasti mieleen Dreamcast- ja arcade-pelit. Yleensä en Segan peleistä juuri välitä, mutta tässä nämä toimii.

Täysin turhan ylimääräisen hömpän lisäksi ainoa harmi on ollut hieman silmiäni häiritsevä scanline-filtteri, jota ei saa mistään asetuksista pois. Tuohon tottuu ajan kanssa, mutta onpahan taas ärsyttävä valinta pelikehittäjältä.

 

[Heseman]

Pentiment (PC, Xbox Game Pass)

Obsidianin uusin tuotos ei ole roolipeli vaan historiallinen murhamysteeriseikkailupeli. Siinä mestariksi pyrkivä taiteilija Andreas Maler tekee keikkaa pienen kylän luostariin, kun yhtäkkiä siellä tapahtuu murha. Pääepäilty on Adreasin kaveri, joten hän päättää selvittää oikean syyllisen. Tämä, kuten koko pelikin koostuu pääosin kyläläisille juttelusta, joiden pohjalta kasataan näkemys syyllisyydestä. Puhuttua dialogia ei ole, sen sijaan puhekuplat täytetään sulkakynällä tai muulla ajankohdalle tyypillisellä tavalla kirjoitetulla tekstillä, mikä on mielenkiintoinen ja toimiva ratkaisu rajallisissa resursseissa. Koko graafinen ilmekin on varsin yksinkertainen mutta toimiva. Aikaa Andreasilla on vain rajoitetusti käytetävissä ja se etenee vähän oudosti. On vaikkapa mahdollista kulkea läpi koko kylän jutellen kaikille, mutta aika ei kulu ollenkaan muuten kuin ennalta merkityissä toimissa. Tuli vähän mieleen Persona 5:n ajankäyttö, kun välillä en muka ehdi tekemään mitään vaikka omasta mielestäni olisinkin ehtinyt. No, kai se on pelissä jotenkin rajattava. Juoni on varsin hyvä ja vaikka se välillä meneekin vähän outoon suntaan, on siihen kuitenkin yleensä syynsä. Jos historia kiinnostaa niin tätä ei kannata jättää välistä, toimii vaikka pienenä oppituntina.

 

[Heseman]

Signalis (PC, Xbox Game Pass)

Replikayksikkö herää avaruusaluksessa joka on matkalla kohti siirtokuntaa. Siellä ei vaan ole kaikki ihan kohdallaan... Signalis on kuin retromoderni scifihenkinen Resident Evil pikseligrafiikkaa ja turvahuoneita myöten. Myös inventaario on rajattu ja säilytysarkku onkin kovassa käytössä. Sitten juostaan eestaas pitkin käytäviä, ammutaan/väistellään vihollisia ja ratkotaan pieniä puzzleja, jotka ovat pääsääntöisesti tyyliin "etsi tarvittava härpäke, jotta saat oven auki". Peli itsessään on ihan jees, juoni vaan meni multa ihan ohi ja se on vieläpä kerrottu ärsyttävään "vähänks me ollaan fiksuja höhö"-tyyliin mahdollisimman sekavasti. Se jätti siis vähän kylmäksi, mutta jos muuten kaipaa wanhojen Resident Evilien kaltaista selviytymiskauhua (kauhua ei tässä kyllä ollut pätkääkään) niin kannattaa tsekata, varsinkin jos gamepass löytyy.

High on Life (PC, Xbox Game Pass)

En jaksanut tälle uutta viestiä luoda enää niin editoin tämän tähän. Kyseessä siis räiskintä, jossa alienit hyökkäävät Maapallolle ja vastahyökkäys jää yhden jampan harteille. Apunaan tällä on Justin Roilandin äänellä turiseva pyssy. Nuo höpinät tuntuvat olevan pelin suurin erikoisuus ja Rick and Mortyn maineella tunnutaan muutenkin sen kautta ratsastavan. Ase kuulostaa Mortylta eikä turinat niinkään häirinneet, mutta peli oli muuten kovin keskinkertainen, joten päätin parin tunnin jälkeen käyttää aikani johonkin muuhun.

 

[perato]

Assassin's Creed (PC)
Kyllä, se ensimmäinen.

Assassin's Creed 2 (PC)
Tämä kyllä nyt yllätti miten paljon viimeistellymmältä tämä tuntui verrattuna tuohon ykköseen.

Assassin's Creed: Brotherhood (PC)
Ei ehkä ihan niin hyvä kuin muistin, mutta erityisesti nyt huomaa kuinka paljon hiotumpi idealtaan tämä on kuin kaksi edellistä.

Sarjan neljäs osa
Assassin's Creed: Revelations (PC)
Kaiken kaikkiaan aika vähän uutta tässä kuitenkaan on, "sitä samaa vähän hiotumpana".

Assassin's Creed III (PC)
Desmondin tarinan päätös. Edelliseen osaan verrattuna tässä on jo merkittävästi uudistuksia mutta toisaalta sitten paljon bugisempana. Tähän mennessä ongelmallisin peli ollut pelata.

Assassin's Creed IV: Black Flag
Ykkösen jälkeen se omaan makuun huonoin AC. Millään tavalla ei vie tuota itse AC:n perusmekaniikkaa eteen päin, kaikki on nähty edellisistä peleistä. Jopa laivastotaistelu oli mielekkäämpää kolmosessa kuin tässä. Kaikessa kuitenkin paistaa 'leikkaa ja liimaa' ja muutenkin fiilis, että tämä on halvalla tehty spin-off eikä täysverinen jatko-osa.

Tässä pelissä heivataan kaikki AC pelien elementit ylilaidan ja pelistä paistaa hyvinkin paljon rahastuksen maku. Pääjuonen ja sivutehtävien välillä ei tunnu olevan senkään vertaa yhteyttä mitä aiemmin. Teknisesti peli on n. 60-70% laivalla seilaamista ja kohtalaisen puuduttavaa laivastotaistelua ja loput on sit maalla kulkemista, joista niissäkin aikalailla itse tarinatehtävät yms. jäävät varsin pieneen rooliin. Itse taustatarina ei taas etene mihinkään, joten sen voi sivuttaa kokonaan, paitsi että tässä pelissä ne on pakollisia.

Pelimaailma on pieni ja samaan aikaan valtava. Merta ja rantoja ja saaria on kyllä tutkittavaksi, mutta mitään muistettavaa ne ei tarjoa. Havana ja Kingston on ihan OK kaupunkeina, mutta erittäin pieniä ja itseään toistavia. Pahimmillaan sen pienuuden tajuaa noissa seuraamistehtävissä missä paikkaan X matkalla olevat tekevät jatkuvasti turhia mutkia ja u-käännöksiä, ihan vain että tehtävä edes jotenkin tuntuisi pitemmältä kuin kaksikymmentä sekuntia. Sivutehtävät ovat kopioita toisistaan jotka päättyvät joko identtisiin animaatioihin taikka pelkästään ruutuun joka ilmoittaa onnistuitko tehtävässä. Osan sivutehtävistä saa tehtyä 'stealth'ina ihan niin että kävelee alueen reunalle ja ampuu tapettavaa henkilöä päähän ja juoksee sen jälkeen karkuun. Päätehtävät tekevät tätä samaa ja välillä tehtävä päättyy kesken laivastotaistelun ja hypätäänkin sit seuraavaan paikkaan. Välivideoiden välillä saattaa olla n. 3-5 sekunnin pätkä kävelyä.

Laivastotaistelusta tekee puuduttavan se, ettei siinä ole oikeastaan hirveästi haastetta ja se vie paljon aikaa. Yhdenkin sukelluskellopaikan luona päälleni kävi 8 laivaa jotka piti tuhota ennen sukellusta. Tähän meni monta minuuttia kun näiden laivojen ympärillä kaarteli ja pommitti ne vuorotellen paskaksi ja välillä valtas jonku korjatakseen oman laivan. Sit siinä tietenkin katsotaan samat animaatiot, kuunnellaan samat pseudoPiratesofthecaribbean musikit joka vitun ikinen kerta ja muut laivat odottelee kiltisti reunalla, että piraatit lopettais sen halailunsa.

Hirveimpiä virityksiä on tuo "Kenway's fleet", jota ei onneksi toisella pelikerralla tarvinnut paljoa hinkata kun näytti edellisestä pelikerrasta jo olevan "täysillä". Toisaalta se ei tarjoa kuin rahaa, joten sen voi sivuttaa täysin. Ärsytti kyllä hieman, että näitä 12 kaapattua Man O Waria ei voinut esim. kutsua apuun eikä apureita muutenkaan ollut toisin kuin edellisissä peleissä. Ei sinällään, savupommi ja neljä pistoolia teki suurimmasta osasta maatehtävistäkin aika helppoja. Turhan paljon tässä pelissä on "seuraamistehtäviä" joissa pitää vain seurata jotain hahmoa. Nämä hahmot on vielä ohjelmoitu vähän väliä tekemään 180 asteen käännöksiä vaikke mitään syytä ole heillä epäillä, että joku seuraisi. Paljon pelissä on myös palkintoja jotka ovat moninpeliin jotain kauhtaa, mikä ei paljoa lämmitä yksinpelissä, varsinkin kun UBI tappaa noita vanhempien pelien servereitä ja nuo moninpeliominaisuudet on jo aiemmista osista tapettu(ilman että niissä olevia ominaisuuksia on auottu yksinpeliin).

Paljon pientä ärsyttävää josta ei todellakaan tule fiilis että peli olisi viimeistelty ja loppuun asti mietitty tuotos vaan sivutoimipisteen tekemä rahastus. Vie vähemmän sarjaa eteenpäin kuin Revelations tai Brotherhood. Ehkä hieman taisteluväsymystäkin tämä aiheutti, pituudeltaan kaiken tekeminen vei enemmän aikaa kuin edellispeleissä ja en ottanut mitään välipeliä kolmosen ja tämän väliin. Seuraava Rogue ilmeisesti on aikalailla tätä samaa, niin pakko pelata jotain ihan muuta ja hetkeksi irtaantua. Toisaalta ei kyl malttais jo päästä Unityn pariin.

 

[Refloni]

Epicin opetuspelit osa 32.

Never Alone (Kisima Ingitchuna)

Tasohyppely, joka perustuu inupiatien kansantarinoihin. Inupiatit ovat Alaskassa oikeasti asuva alkuperäiskansa, jonka kulttuuria esitellään pelissä laajemminkin. Simppeliä ja kankeaa tasohyppelyä tahdittavat parin minuutin dokumenttipätkät, joissa kerrotaan porukan metsästys- tai musiikkiperinteistä. Videoita ei ole pakko katsoa, mutta suosittelen sitä, koska pelin käytännössä ainoa arvo on dokumentaarinen.

Never Alone on co-op-peli, jossa toinen pelaaja on päähahmon mukana roikkuva naali. Yksinpelatessa kaveria ohjaa huono tekoäly. Aisaparia saa paimentaa välillä manuaalisesti, koska kamera ei päästä etenemään yksin ja kumman tahansa kuolema tarkoittaa game overia. Viimeiset kentät ovat melko vaikeita, koska niissä pitää ensin hypellä itse esteradan halki ja sitten kaveri tulee perässä ja putoaa rotkoon. Hyvällä tuurilla ehtii vaihtaa manuaaliohjaukseen ennen sitä. Checkpointteja sentään on kolmen metrin välein.

Taistelua ei juuri ole ja pulmat voi juosta läpi. Jos puzzleen jumiutuu muutamaa sekuntia pitemmäksi aikaa - tai siihen menee monta yritystä kömpelöiden kontrollien takia - peli spoilaa pulman avuliaasti. Bugeja on kohtuuttomasti pelin sisältöön nähden.

Never Alone on lopulta ruma, tylsä, kömpelö, eikä tarinassakaan ole mitään mainitsemisen arvoista. Välillä pitää käydä kääntymässä päävalikossa pelinpysäyttäjäbugien oikomiseksi. Peli on niin kehno, että se nostaa verenpainetta enemmän kuin sivistystasoa tai sympatiaa alkuperäiskansoja kohtaan. Minun puolestani inupiatit voivat painua historian roskakoriin pelinsä kanssa.

Beyond Blue

Valtamerien elämästä kertova opetuspeli, jossa sukellellaan sinne tänne skannailemassa kaloja, valaita ja mitä muita otuksia merestä nyt löytyykään. Sadat skannauskohteet merkitään kartalle valmiiksi ja tuloksena on tavallistakin tylsempi (tosin pieni) Ubisoft-kartta. Seesteinen pulikointi kaloja kuvaamassa kuitenkin rentouttaa enemmän kuin kyllästyttää. Peli on kyllä itseään toistava, mutta leppoisa. Tajusin vasta dokumenttivideot löydettyäni, että tämän on tehnyt sama firma kuin tuon ylemmän pelin.

Silakka serkkuineen.

Teeman ja visuaalien puolesta Beyond Blue tuo mieleen Subnautican, mutta pelissä ei ole haastetta. Kaiken gameplayn voi kiteyttää "mene tuonne ja paina nappia" eikä hengestään voi päästä mitenkään. Sukelsin koemielessä kaskelotin kitaan ja merenalaiseen tulivuoreen, enkä saanut naarmuakaan, vaikka tarina varoitti että varsinkin jälkimmäisestä on syytä pysyä kaukana.

Ehkä siitä voi kiittää pelihahmon sukelluspukua, joka on täysin naurettava ihmevimpain näin realistiseen peliin. Se on ihonmyötäinen haalari ja kypärä ilman mitään näkyviä lisälaitteita, edes happipulloja. Suodattaako se hapen suoraan vedestä jollain tekokiduksilla? Epäuskottavinta on, että puku päällä sukelletaan merenpohjaan yli neljän kilometrin syvyyteen. Titanicille sukeltaneiden porhojen alus meni rusinaksi vähemmästä. Neutraloiko puvun materiaali paineen jotenkin? Hyödynnetäänkö siinä nestehengitystä? Asiaa ei varmasti ole tarkoitettu ajateltavaksi.

Päävalikossa on kosmetiikkakauppa, jossa voi ostaa uusia skinejä sukelluspukuunsa. Rahaa saa vain grindaamalla päivittäishaasteita ja halvimmankin puvun eteen pitää tehdä vähintään kaksi haastetta. Koko katalogin keräämiseen menisi varmaan kuukausia. Tämmöisessä muutaman tunnin yksinpelissä systeemi on täysin mieltä vailla.

 

[TSIGA]

Monster Sanctuary (Switch)

Pokemon meets Metroidvania kuvaa kyseistä teosta varmaan parhaiten. Sivusta kuvattu pikselipeli, jossa keräilet & kehität erilaisia monstereita ja tappelet muita monstereita sekä salaperäisiä alkemisteja vastaan.

Taisteluihin ei aina voi lähteä päätä pahkaa, vaan pitää miettiä, että tulee ainakin yksi DPS, yksi hiileri ja yksi debuffer mukaan. Alkuun toki pärjää vaikka kolmella DPSllä.

Sinulla on myös mukana aina yksi "familiar", jolla on joku erikoinen taito - esimerkiksi murtaa salahuoneiden seiniä, siirtää painavia esineitä, avata lukkoja tai esimerkiksi lennättää sinua.

Peli on todella grindipainotteinen ja Metroidvanioista tuttuna tapana entisille alueille joutuu palaamaan aika-ajoin.

Pelissä on myös online PvP -mahis, joka ainakin heidän Discordinsa mukaan on aktiivinen.

4/5

 

[perato]

Doom Eternal (PC)
Loppu ei vielä lähellä, mutta kohta soisi olevan. Pikavilkasulla vielä pari tasoa jäljellä, mutta melkoseksi maaliin ryömimiseksi tämä on itellä menossa. Tykkäsin edellisestä Doomista, en oo koskaan ollut mikään suuri Doom fani vaikka sitä skidinä tuli pelattua, ei se kuitenkaan koskaan ollut mikään "THE peli" itelle, vaan siellä muiden joukossa. Doom 3 tuntui paranevan ajan kanssa ja tuo 2016 versiokin oli hauskempi toisella pelikerralla. Tämä tuntunut kuitenkin alusta pitäen olevan jotain johon en vain pääse sisään millään lailla.

Jokohan sitä on tulossa vanhaksi. En vaan tajua välillä edes että mitä ruudulla tapahtuu, hitosti välkettä, pumpumia ja kaikennäköstä kauhtaa ja pitäs osata valita joku oikea pyssy oikealla modilla just tän hirviön voittamiseks joka tuli iholle kolmen muun turhakkeen kanssa. Jään jotenki kaipaamaan niitä edellisen Doomin selkeitä areenoja(joista monet muut ei tykänneet), kun tässä nämä areenat on välillä vähän piilotettuja, mutta edelleen samalla funktiolla. Eteenpäin et pääse jos niitä et voita, mutta paikkaa ei ole areenaksi suunniteltu vaan on joku käytävän pätkä jossa on jossain joku pomppulaatta ehkä yläkerrokseen tai sit ei.

Pelimekaanisesti on myös menty suuntaan josta en tykkää, kuten jo mainitsin, hirviöiden kaato vaatii paljon enemmän "valitse oikea pyssy" tyyppisiä ratkaisuja ja tämä vain korostuu koska ammuksia on vähän. Tai onhan niitä jos jaksaisi käydä jonku miniörmyn leikkaamassa moottorisahalla välillä palasiksi, mutta tämä tuntuu niin turhalta gimmickiltä että oikeen ärsyttää. Samaan mekaniikkaan on sit liimattu nyt myös health ja armor, healthia sää mm. jäädytetyiltä vihuilta tai glory killatuilta vihuilta, armoria niiltä joita vahingoittaa kun on tulessa. Ja tuleen on siis oma liekinheitin näppäin. Eli on kranaatti, jääkranaatti, liekinheitin, miekka, sit on joku megalyönti joka päivittyy kun glorykillaa vihuja ja samaan aikaan pitäs vielä huomata että ammukset on loppu tästä pyssystä ja tuo vihu ei kaadu jos en käytä juuri tätä asetta. Kaikki flow häviää näistä taisteluista ja on välillä omalta osalta ihan hirveää häsellystä edes tajuta että mitä tässä nyt pitäs tehä sen sijaan että ampuisin niitä vihollisia. Usein päädyn vaan ravaamaan kenttää ympäri ja mietin siinä juostessa niitä ratkaisuja. Ei mitenkään mielekästä pumpumia tämmönen, mielummin niittaisin niitä vihuja enkä miettis jotain kivipaperisakset komboja. Välillä pitää sit näihin perusmosuihin vähän pysähtyä ja miettiä et tarvinko nyt ammuksia vai panssaria vai healthia. Parhaimmillaan peli on laajemmissa areenataisteluissa missä ei ole tyhjyyteen putoamisen riskiä, nämä valitettavasti harvassa.

Bonusta graafisesta ulkonäöstä joka on ihan hyvä ja pyörii vanhemmallakin koneella todella hyvin. Pariin kertaan toki peli bugailee, hahmo clippailee seinien läpi välivideoissa tai areenalta karkaa demoni ja joutuu aloittaan edellisestä checkpointista. Muutenkin ehkä turhan paljon välivideota ja selitystä ja tarinaa tungettu tämmöseen peliin. Tätä peliä myös vaivaa edeltävän "keräily" mitä on pahennettu sillä, että nyt tehtävien välissä käydään sokkeloksi rakennetussa linnakkeessa missä pitää omia keräilyesineitä laittaa eri paikkoihin joilla avataan sit parannuksia pukuun ja pyssyihin. Tasohyppely on meikästä ihan menettelevä, mutta paremmalla kenttäsuunnittelulla olis voitu skipata kokonaan. Välivideoita on myös liikaa erinnäkösissä "painoit nappia nyt tapahtuu näin" kohdissa mitkä vaan vie kauemmaks siitä jouhevasta ammuskelusta.

Plussaa myös annettava siitä, että aseet näyttävät oikeasti tekevän vahinkoa vaikkei hirviöt siitä nyt hirveästi moksis olekaan. Liha ja panssarinpalaset irtoaa niin pieniltä kuin isoilta hirviöiltä.

Ihan siedettävä pelikokemus, mutta vaikea sanoa palaanko tähän koskaan enää ikinä kun tämä on läpäisty. Tällä hetkellä jos olis asennettuna Doom3 tai 2016 pelaisin kumpaa tahansa mieluummin kuin tätä.

 

[swttii]

Pelimekaanisesti on myös menty suuntaan josta en tykkää, kuten jo mainitsin, hirviöiden kaato vaatii paljon enemmän "valitse oikea pyssy" tyyppisiä ratkaisuja ja tämä vain korostuu koska ammuksia on vähän. Tai onhan niitä jos jaksaisi käydä jonku miniörmyn leikkaamassa moottorisahalla välillä palasiksi, mutta tämä tuntuu niin turhalta gimmickiltä että oikeen ärsyttää. Samaan mekaniikkaan on sit liimattu nyt myös health ja armor, healthia sää mm. jäädytetyiltä vihuilta tai glory killatuilta vihuilta, armoria niiltä joita vahingoittaa kun on tulessa. Ja tuleen on siis oma liekinheitin näppäin. Eli on kranaatti, jääkranaatti, liekinheitin, miekka, sit on joku megalyönti joka päivittyy kun glorykillaa vihuja ja samaan aikaan pitäs vielä huomata että ammukset on loppu tästä pyssystä ja tuo vihu ei kaadu jos en käytä juuri tätä asetta. Kaikki flow häviää näistä taisteluista ja on välillä omalta osalta ihan hirveää häsellystä edes tajuta että mitä tässä nyt pitäs tehä sen sijaan että ampuisin niitä vihollisia. Usein päädyn vaan ravaamaan kenttää ympäri ja mietin siinä juostessa niitä ratkaisuja. Ei mitenkään mielekästä pumpumia tämmönen, mielummin niittaisin niitä vihuja enkä miettis jotain kivipaperisakset komboja. Välillä pitää sit näihin perusmosuihin vähän pysähtyä ja miettiä et tarvinko nyt ammuksia vai panssaria vai healthia. Parhaimmillaan peli on laajemmissa areenataisteluissa missä ei ole tyhjyyteen putoamisen riskiä, nämä valitettavasti harvassa.

Tää Doom Eternal aina kyllä jakaa mielipiteitä hyvin, mulle ei jääny Doom 2016 oikein mitään mieleen kun pelasin läpi.

Doom Eternal taas on mielestäni paras yksinpeli fps mitä on tehty, nimenomaan tuon mekaniikan takia. Jos nightmarella meinää pärjätä on pakko opetella mekaniikat (quick switchit myös) ja liikkuminen. Sitten taas kun ne alkaa sujumaan saa onnistumisen kokemuksia. Pelin filosofiaa on selitetty hyvin hugo martinin striimeissä jossa pelataan alusta loppuun peli xbox ohjaimella (youtube), mutta jos peli ei maistu, tuskin niitä striimejä jaksaa katsoa myöskään.

 

[Heseman]

Doom Eternal (PC)
Loppu ei vielä lähellä, mutta kohta soisi olevan. Pikavilkasulla vielä pari tasoa jäljellä, mutta melkoseksi maaliin ryömimiseksi tämä on itellä menossa. Tykkäsin edellisestä Doomista, en oo koskaan ollut mikään suuri Doom fani vaikka sitä skidinä tuli pelattua, ei se kuitenkaan koskaan ollut mikään "THE peli" itelle, vaan siellä muiden joukossa. Doom 3 tuntui paranevan ajan kanssa ja tuo 2016 versiokin oli hauskempi toisella pelikerralla. Tämä tuntunut kuitenkin alusta pitäen olevan jotain johon en vain pääse sisään millään lailla.

Jokohan sitä on tulossa vanhaksi. En vaan tajua välillä edes että mitä ruudulla tapahtuu, hitosti välkettä, pumpumia ja kaikennäköstä kauhtaa ja pitäs osata valita joku oikea pyssy oikealla modilla just tän hirviön voittamiseks joka tuli iholle kolmen muun turhakkeen kanssa. Jään jotenki kaipaamaan niitä edellisen Doomin selkeitä areenoja(joista monet muut ei tykänneet), kun tässä nämä areenat on välillä vähän piilotettuja, mutta edelleen samalla funktiolla. Eteenpäin et pääse jos niitä et voita, mutta paikkaa ei ole areenaksi suunniteltu vaan on joku käytävän pätkä jossa on jossain joku pomppulaatta ehkä yläkerrokseen tai sit ei.

Pelimekaanisesti on myös menty suuntaan josta en tykkää, kuten jo mainitsin, hirviöiden kaato vaatii paljon enemmän "valitse oikea pyssy" tyyppisiä ratkaisuja ja tämä vain korostuu koska ammuksia on vähän. Tai onhan niitä jos jaksaisi käydä jonku miniörmyn leikkaamassa moottorisahalla välillä palasiksi, mutta tämä tuntuu niin turhalta gimmickiltä että oikeen ärsyttää. Samaan mekaniikkaan on sit liimattu nyt myös health ja armor, healthia sää mm. jäädytetyiltä vihuilta tai glory killatuilta vihuilta, armoria niiltä joita vahingoittaa kun on tulessa. Ja tuleen on siis oma liekinheitin näppäin. Eli on kranaatti, jääkranaatti, liekinheitin, miekka, sit on joku megalyönti joka päivittyy kun glorykillaa vihuja ja samaan aikaan pitäs vielä huomata että ammukset on loppu tästä pyssystä ja tuo vihu ei kaadu jos en käytä juuri tätä asetta. Kaikki flow häviää näistä taisteluista ja on välillä omalta osalta ihan hirveää häsellystä edes tajuta että mitä tässä nyt pitäs tehä sen sijaan että ampuisin niitä vihollisia. Usein päädyn vaan ravaamaan kenttää ympäri ja mietin siinä juostessa niitä ratkaisuja. Ei mitenkään mielekästä pumpumia tämmönen, mielummin niittaisin niitä vihuja enkä miettis jotain kivipaperisakset komboja. Välillä pitää sit näihin perusmosuihin vähän pysähtyä ja miettiä et tarvinko nyt ammuksia vai panssaria vai healthia. Parhaimmillaan peli on laajemmissa areenataisteluissa missä ei ole tyhjyyteen putoamisen riskiä, nämä valitettavasti harvassa.

Bonusta graafisesta ulkonäöstä joka on ihan hyvä ja pyörii vanhemmallakin koneella todella hyvin. Pariin kertaan toki peli bugailee, hahmo clippailee seinien läpi välivideoissa tai areenalta karkaa demoni ja joutuu aloittaan edellisestä checkpointista. Muutenkin ehkä turhan paljon välivideota ja selitystä ja tarinaa tungettu tämmöseen peliin. Tätä peliä myös vaivaa edeltävän "keräily" mitä on pahennettu sillä, että nyt tehtävien välissä käydään sokkeloksi rakennetussa linnakkeessa missä pitää omia keräilyesineitä laittaa eri paikkoihin joilla avataan sit parannuksia pukuun ja pyssyihin. Tasohyppely on meikästä ihan menettelevä, mutta paremmalla kenttäsuunnittelulla olis voitu skipata kokonaan. Välivideoita on myös liikaa erinnäkösissä "painoit nappia nyt tapahtuu näin" kohdissa mitkä vaan vie kauemmaks siitä jouhevasta ammuskelusta.

Plussaa myös annettava siitä, että aseet näyttävät oikeasti tekevän vahinkoa vaikkei hirviöt siitä nyt hirveästi moksis olekaan. Liha ja panssarinpalaset irtoaa niin pieniltä kuin isoilta hirviöiltä.

Ihan siedettävä pelikokemus, mutta vaikea sanoa palaanko tähän koskaan enää ikinä kun tämä on läpäisty. Tällä hetkellä jos olis asennettuna Doom3 tai 2016 pelaisin kumpaa tahansa mieluummin kuin tätä.

Mulle ei myöskään Eternal maistunut aika lailla samoista syistä kuin sullakin, 2016:sta paremmat muistot. Lisäksi voi miettiä molempien pelien alkuja. Toisessa hypätään suoraan toimintaan ja kun alkaa lätinä, ruutu heitetään mäkeen. Toisessa pyöritään hitaasti tukikohdassa ja kuunnellaan lätinää demonien invaasiosta Maahan. Kumpi näistä kuulostaa doomimaisemmalta?

 

[scented]

Planet of Lana. Xboxile ostin ja vaikuttaa mukavalta välipalalta kesän tasohyppelynälkään. Grafiikat ovat hienot ja juonessa on hyppysellinen scifiä, joten mielenkiinto pysynee loppuun asti yllä. Googlen mukaan noin 5h mittaisesta pelistä kyse.

 

[swttii]

Planet of Lana. Xboxile ostin ja vaikuttaa mukavalta välipalalta kesän tasohyppelynälkään. Grafiikat ovat hienot ja juonessa on hyppysellinen scifiä, joten mielenkiinto pysynee loppuun asti yllä. Googlen mukaan noin 5h mittaisesta pelistä kyse.

Hyvät musiikit myös, tulee jotenkin mieleen star wars ajoittain. Löytyy game passista myös.

 

[CaseAce]

Mulle ei myöskään Eternal maistunut aika lailla samoista syistä kuin sullakin, 2016:sta paremmat muistot. Lisäksi voi miettiä molempien pelien alkuja. Toisessa hypätään suoraan toimintaan ja kun alkaa lätinä, ruutu heitetään mäkeen. Toisessa pyöritään hitaasti tukikohdassa ja kuunnellaan lätinää demonien invaasiosta Maahan. Kumpi näistä kuulostaa doomimaisemmalta?

Tykkäsin myös 2016 versiosta siksi että se on uskollinen alkuperälleen. Aivotonta räiskintää, tuhoa kaikki vihollisaallot jotta ovi eteenpäin avautuu, avainkortit ovien avaamiseen, jne. Tulta ja laavaa. Ja lisäksi oli samankaltaista asearsenaalia ja niitä samoja vihuja kuin alkuperäisissä Doomeissakin mutta modernimpina versiona ja paremmilla grafiikoilla. Ei se varmasti kaikille ole pelkkää mahtavuutta. Mutta se on aito Doom. Hyvässä ja pahassa.

 

[arcane]

Doom Eternal (PC)
Ei mitenkään mielekästä pumpumia tämmönen, mielummin niittaisin niitä vihuja enkä miettis jotain kivipaperisakset komboja.

Vaikka en itse oikein uusista Doomeista välitäkään. Doom 3 pelasin läpi, tavallaan ihan menevä mutta liian ongelmallinen ja tylsää selän taakse spawnaamista. Doom 2016 oli ihan menevä, mutta minulle se oli yhä liian nykyaikainen vaikka sen piti olla muuta. Doom Eternal lopetin jo ensimmäisen tunnin aikana. Vaikka Doom 2016 kritisoin areenoita, kritisoin sitäkin enemmän turhaa juoniekspositiota, minut pelistä pois vieviä glorykillejä, asepäivityksiä ja moottorisahan käyttöä. Doom Eternalissa oli suoraan nähtävissä, että tekijät rakastivat juuri niitä ominaisuuksia jota minä vihasin, eikä heillä ole pätkääkään aikomus tehdä rehellistä räiskintäpeliä toisin kuin väittävät.

Jos sitä rehellistä pumpumia haluat, niin Dusk pitäisi pelata jos grafiikka ei pelota pois. Quake-inspiraatiostaan huolimatta se on huomattavasti värikkäämpi ja sujuvampi, mutta toiminta ei missään vaiheessa mene epäselväksi eikä tasot sekaviksi sokkeloiksi.

 

[swttii]

.
Jos sitä rehellistä pumpumia haluat, niin Dusk pitäisi pelata jos grafiikka ei pelota pois. Quake-inspiraatiostaan huolimatta se on huomattavasti värikkäämpi ja sujuvampi, mutta toiminta ei missään vaiheessa mene epäselväksi eikä tasot sekaviksi sokkeloiksi.

Jep, boomer shootereita tehdään ja vaikuttaa aika hyvinvoivalta indie genreltä.

Kun kattoo eternal vs 2016 myyntejä ja arvosteluja, oli eternal menestys huolimatta siitä että se on pelinä monimutkaisempi.

Se pelkästään että meat hook puuttuu 2016, niin tekee liikkumisesta todella tylsää ja ei ole mielestäni paluuta 2016 kun on päässyt eternalin makuun.

 

[perato]

Tuo Meat Hook oli kyllä mukava elementti. Olis voinut olla vaikka erillinen väline ton liekinheittimen tai jääkranun tilalla.

 

[Heseman]

The Witcher Enhanced Edition Director's cut (PC)

Ennen kuin CD Project Red ryvetti maineensa Cyberpunkilla, se kasvatti sen The Witcher -pelisarjalla. Tämä fantasiaroolipeli perustuu Andrzej Sapkowskin kirjoihin, joissa seikkailee noituri Geralt Riviasta. Noiturit ovat mutaation läpikäyneitä ihmisiä, joilla on nopeammat refleksit ja paraneminen, mutta vastapainona ovat steriilejä ja ihmisten vihaamia. Työkseen he surmaavat ihmisiä vaivaavia hirviöitä, jotka eivät välttämättä rajoitu ei-ihmisiin. Sapkowskin teokset ovat korutonta moraalisesti harmaata keskiaikaista fantasiaa, eikä kaikki ole aina välttämättä sitä, miltä aluksi näyttää. Tämä eka peli on reilut 15 vuotta vanha, ja vanhoja tallennuksiani oli vielä säilynyt vuodelta 2008. Kuinka tämä eka osa on kestänyt ajan hammasta. Noo, ihan kohtuullisen hyvin, mutta asteriskeilla.

Peli alkaa kun kuolleeksi luultu Geralt palaa villijahti perässään muistinsa sopivasti menettäneenä. Hänet viedään noiturien linnoitukseen, Kaer Morheniin, jonne kohta hyökätään ja viedään noiturien salaisuudet, joilla tehdään uusia noitureita. Geralt lähtee hyökkääjien perään palauttaakseen salaisuudet, etteivät ne jäisi vääriin käsiin. Pelin juoni on hyvä, vaikka edelleenkin muistin siitä ison osan ja juoni onkin aina ollut CD Projektin pelien parhaita puolia. Dialogi on vanhahtavuudessaan virkistävää, kun majatalossa kuulee "Your mother sucks dwarfcock!" ei voi olla naurahtamatta. Ääninäyttely on välillä aika amatöörimäistä, vaikka sitä päivitettiinkin tässä EEDC-versiossa. Samaisessa majatalossa myös kuultu "I'm forced to sell my goods out here!" nauratti, eikä sillai hyvässä mielessä... Matkan varrella törmätään Geraltin vanhoihin tuttuihin, joita hän ei tietysti muista. Amnesia on sinänsä keino saattaa uusia pelaajia pelin maailmaan, mutta on se vähän tönkkö ratkaisu silti. On se silti hauska kokoontua vanhalla porukalla yhteen ryyppäämään ja kuunnella tilitystä naisista ja lopuksi mennä ilotaloon Hahmojen kanssa jutustelun lomassa suoritetaan tietysti tehtäviä. Pelin maailmaan kuuluvat noiturikeikat ovat tuottoisia sekä rahan että kokemuspisteiden osalta, joskin niitä hyödyntääkseen pitää olla lukenut oppaita hirviöistä tai muuta kautta saanut tietoa niiden erikoisuuksista, että voi kerätä tarvittavat elimet tai eritteet.

Mistä se asteriski sitten tulee? No pelin iästä. Teknisesti se on vähän vanhan näköinen, mutta kuitenkin toimii siltä osin. Ruudunpäivitys kannattaa rajoittaa 60 FPS, muuten hiukset ja parrat kirjaimellisesti räjähtävät, mikä on varsin hupaisaa mutta myös kovin immersiota rikkovaa. Isoin ongelma on kenttä- tai oikeastaan tehtäväsuunnittelu. Valtaosassa tehtävistä ravataan ympäri karttaa eestaas, mikä alkoi jo kakkoskappaleessa nyppiä. Geraltilla tulee helposti päivittäiset 10 000 askelta täyteen näitä tehdessä ja myös iso osa peliajasta kuluu ravaamiseen. Lisäksi taistelu on vähän sekavaa edelleen (itse asiassa kun tätä aikoinaan koitin demona niin jätin sen kesken sen vuoksi mutta palasin kuitenkin ja tykästyin lopulta peliin). Siinä klikataan sarjassa eri tyyleillä (voima, nopeus ja ryhmä vihollisesta ja määrästä riippuen) ja kun klikkaa oikeaan aikaan, saa uuden sarjan mikä on tehokkaampi. Diablomainen kliksutus ei tuota kuin harmaita hiuksia tämän kohdalla, ajoituksen pitää olla oikea. Tämä kerrotaan kursorimuutoksella ja äänimerkillä, vaikeimmalla tasolla ollaan pelkän äänimerkin varassa. Taistelu menee helposti sekamelskaksi jos vihollisia on useampia, saattaa vahingossa klikata seläntakaista vihollista, joka olisikin kaivannut toisenlaista taistelutyyliä. Ei tämä iso ongelma ole ainakaan normaalilla vaikeustasolla, mutta pieni harmitus kuitenkin. Lisäksi yksi loppupään kenttä oli aika hanurista. Kartta antoi virheellisesti olettaa, että tietyistä paikoista olisi voinut mennä, vaikka tie oli tukossa. Lisäksi kun se oli täynnä pitkää ruohoa, niin navigointi oli karseaa. No, onneksi näin pahat oli harvassa.

Miinusmerkeistä huolimatta peli jää edelleen plussan puolelle, vaikka ikä onkin sitä nakertanut. Tästä on kuulemma tulossa remake ja nyt kun tätä on pelannut niin kyllä se taitaa olla paikallaan. Näissä on vaan riskinä, että remasteroidaan pelin sielukin nykyaikaisen yhdentekeväksi mössöksi. Jos tätä ei ole vielä pelannut ja rosoiset fantasiaropet kiinnostavat, niin tätä saa muutamalla eurolla aleista. Tai sitten odottelee remakea.

Ja vielä kuriositeettina jos joku ei tiennyt, niin "PC master race" sai alkunsa Yahtzeen pelin arvostelusta

 

[TioVel]

The Witcher Enhanced Edition Director's cut (PC)

Ennen kuin CD Project Red ryvetti maineensa Cyberpunkilla, se kasvatti sen The Witcher -pelisarjalla. Tämä fantasiaroolipeli perustuu Andrzej Sapkowskin kirjoihin, joissa seikkailee noituri Geralt Riviasta. Noiturit ovat mutaation läpikäyneitä ihmisiä, joilla on nopeammat refleksit ja paraneminen, mutta vastapainona ovat steriilejä ja ihmisten vihaamia. Työkseen he surmaavat ihmisiä vaivaavia hirviöitä, jotka eivät välttämättä rajoitu ei-ihmisiin. Sapkowskin teokset ovat korutonta moraalisesti harmaata keskiaikaista fantasiaa, eikä kaikki ole aina välttämättä sitä, miltä aluksi näyttää. Tämä eka peli on reilut 15 vuotta vanha, ja vanhoja tallennuksiani oli vielä säilynyt vuodelta 2008. Kuinka tämä eka osa on kestänyt ajan hammasta. Noo, ihan kohtuullisen hyvin, mutta asteriskeilla.

Peli alkaa kun kuolleeksi luultu Geralt palaa villijahti perässään muistinsa sopivasti menettäneenä. Hänet viedään noiturien linnoitukseen, Kaer Morheniin, jonne kohta hyökätään ja viedään noiturien salaisuudet, joilla tehdään uusia noitureita. Geralt lähtee hyökkääjien perään palauttaakseen salaisuudet, etteivät ne jäisi vääriin käsiin. Pelin juoni on hyvä, vaikka edelleenkin muistin siitä ison osan ja juoni onkin aina ollut CD Projektin pelien parhaita puolia. Dialogi on vanhahtavuudessaan virkistävää, kun majatalossa kuulee "Your mother sucks dwarfcock!" ei voi olla naurahtamatta. Ääninäyttely on välillä aika amatöörimäistä, vaikka sitä päivitettiinkin tässä EEDC-versiossa. Samaisessa majatalossa myös kuultu "I'm forced to sell my goods out here!" nauratti, eikä sillai hyvässä mielessä... Matkan varrella törmätään Geraltin vanhoihin tuttuihin, joita hän ei tietysti muista. Amnesia on sinänsä keino saattaa uusia pelaajia pelin maailmaan, mutta on se vähän tönkkö ratkaisu silti. On se silti hauska kokoontua vanhalla porukalla yhteen ryyppäämään ja kuunnella tilitystä naisista ja lopuksi mennä ilotaloon Hahmojen kanssa jutustelun lomassa suoritetaan tietysti tehtäviä. Pelin maailmaan kuuluvat noiturikeikat ovat tuottoisia sekä rahan että kokemuspisteiden osalta, joskin niitä hyödyntääkseen pitää olla lukenut oppaita hirviöistä tai muuta kautta saanut tietoa niiden erikoisuuksista, että voi kerätä tarvittavat elimet tai eritteet.

Mistä se asteriski sitten tulee? No pelin iästä. Teknisesti se on vähän vanhan näköinen, mutta kuitenkin toimii siltä osin. Ruudunpäivitys kannattaa rajoittaa 60 FPS, muuten hiukset ja parrat kirjaimellisesti räjähtävät, mikä on varsin hupaisaa mutta myös kovin immersiota rikkovaa. Isoin ongelma on kenttä- tai oikeastaan tehtäväsuunnittelu. Valtaosassa tehtävistä ravataan ympäri karttaa eestaas, mikä alkoi jo kakkoskappaleessa nyppiä. Geraltilla tulee helposti päivittäiset 10 000 askelta täyteen näitä tehdessä ja myös iso osa peliajasta kuluu ravaamiseen. Lisäksi taistelu on vähän sekavaa edelleen (itse asiassa kun tätä aikoinaan koitin demona niin jätin sen kesken sen vuoksi mutta palasin kuitenkin ja tykästyin lopulta peliin). Siinä klikataan sarjassa eri tyyleillä (voima, nopeus ja ryhmä vihollisesta ja määrästä riippuen) ja kun klikkaa oikeaan aikaan, saa uuden sarjan mikä on tehokkaampi. Diablomainen kliksutus ei tuota kuin harmaita hiuksia tämän kohdalla, ajoituksen pitää olla oikea. Tämä kerrotaan kursorimuutoksella ja äänimerkillä, vaikeimmalla tasolla ollaan pelkän äänimerkin varassa. Taistelu menee helposti sekamelskaksi jos vihollisia on useampia, saattaa vahingossa klikata seläntakaista vihollista, joka olisikin kaivannut toisenlaista taistelutyyliä. Ei tämä iso ongelma ole ainakaan normaalilla vaikeustasolla, mutta pieni harmitus kuitenkin. Lisäksi yksi loppupään kenttä oli aika hanurista. Kartta antoi virheellisesti olettaa, että tietyistä paikoista olisi voinut mennä, vaikka tie oli tukossa. Lisäksi kun se oli täynnä pitkää ruohoa, niin navigointi oli karseaa. No, onneksi näin pahat oli harvassa.

Miinusmerkeistä huolimatta peli jää edelleen plussan puolelle, vaikka ikä onkin sitä nakertanut. Tästä on kuulemma tulossa remake ja nyt kun tätä on pelannut niin kyllä se taitaa olla paikallaan. Näissä on vaan riskinä, että remasteroidaan pelin sielukin nykyaikaisen yhdentekeväksi mössöksi. Jos tätä ei ole vielä pelannut ja rosoiset fantasiaropet kiinnostavat, niin tätä saa muutamalla eurolla aleista. Tai sitten odottelee remakea.

Ja vielä kuriositeettina jos joku ei tiennyt, niin "PC master race" sai alkunsa Yahtzeen pelin arvostelusta

Jos tätä kokeilla haluaa niin tämänhän saa GOG:n kautta ilmaiseksi, kunhan lisää Gwentin pelikirjastoonsa

GOG.com

Download the best classic and new games on Windows, Mac & Linux. A vast selection of titles, DRM-free, with free goodies and 30-day money-back guarantee.

www.gog.com

 

[CaseAce]

The Witcher Enhanced Edition Director's cut (PC)

Ennen kuin CD Project Red ryvetti maineensa Cyberpunkilla, se kasvatti sen The Witcher -pelisarjalla. Tämä fantasiaroolipeli perustuu Andrzej Sapkowskin kirjoihin, joissa seikkailee noituri Geralt Riviasta. Noiturit ovat mutaation läpikäyneitä ihmisiä, joilla on nopeammat refleksit ja paraneminen, mutta vastapainona ovat steriilejä ja ihmisten vihaamia. Työkseen he surmaavat ihmisiä vaivaavia hirviöitä, jotka eivät välttämättä rajoitu ei-ihmisiin. Sapkowskin teokset ovat korutonta moraalisesti harmaata keskiaikaista fantasiaa, eikä kaikki ole aina välttämättä sitä, miltä aluksi näyttää. Tämä eka peli on reilut 15 vuotta vanha, ja vanhoja tallennuksiani oli vielä säilynyt vuodelta 2008. Kuinka tämä eka osa on kestänyt ajan hammasta. Noo, ihan kohtuullisen hyvin, mutta asteriskeilla.

Peli alkaa kun kuolleeksi luultu Geralt palaa villijahti perässään muistinsa sopivasti menettäneenä. Hänet viedään noiturien linnoitukseen, Kaer Morheniin, jonne kohta hyökätään ja viedään noiturien salaisuudet, joilla tehdään uusia noitureita. Geralt lähtee hyökkääjien perään palauttaakseen salaisuudet, etteivät ne jäisi vääriin käsiin. Pelin juoni on hyvä, vaikka edelleenkin muistin siitä ison osan ja juoni onkin aina ollut CD Projektin pelien parhaita puolia. Dialogi on vanhahtavuudessaan virkistävää, kun majatalossa kuulee "Your mother sucks dwarfcock!" ei voi olla naurahtamatta. Ääninäyttely on välillä aika amatöörimäistä, vaikka sitä päivitettiinkin tässä EEDC-versiossa. Samaisessa majatalossa myös kuultu "I'm forced to sell my goods out here!" nauratti, eikä sillai hyvässä mielessä... Matkan varrella törmätään Geraltin vanhoihin tuttuihin, joita hän ei tietysti muista. Amnesia on sinänsä keino saattaa uusia pelaajia pelin maailmaan, mutta on se vähän tönkkö ratkaisu silti. On se silti hauska kokoontua vanhalla porukalla yhteen ryyppäämään ja kuunnella tilitystä naisista ja lopuksi mennä ilotaloon Hahmojen kanssa jutustelun lomassa suoritetaan tietysti tehtäviä. Pelin maailmaan kuuluvat noiturikeikat ovat tuottoisia sekä rahan että kokemuspisteiden osalta, joskin niitä hyödyntääkseen pitää olla lukenut oppaita hirviöistä tai muuta kautta saanut tietoa niiden erikoisuuksista, että voi kerätä tarvittavat elimet tai eritteet.

Mistä se asteriski sitten tulee? No pelin iästä. Teknisesti se on vähän vanhan näköinen, mutta kuitenkin toimii siltä osin. Ruudunpäivitys kannattaa rajoittaa 60 FPS, muuten hiukset ja parrat kirjaimellisesti räjähtävät, mikä on varsin hupaisaa mutta myös kovin immersiota rikkovaa. Isoin ongelma on kenttä- tai oikeastaan tehtäväsuunnittelu. Valtaosassa tehtävistä ravataan ympäri karttaa eestaas, mikä alkoi jo kakkoskappaleessa nyppiä. Geraltilla tulee helposti päivittäiset 10 000 askelta täyteen näitä tehdessä ja myös iso osa peliajasta kuluu ravaamiseen. Lisäksi taistelu on vähän sekavaa edelleen (itse asiassa kun tätä aikoinaan koitin demona niin jätin sen kesken sen vuoksi mutta palasin kuitenkin ja tykästyin lopulta peliin). Siinä klikataan sarjassa eri tyyleillä (voima, nopeus ja ryhmä vihollisesta ja määrästä riippuen) ja kun klikkaa oikeaan aikaan, saa uuden sarjan mikä on tehokkaampi. Diablomainen kliksutus ei tuota kuin harmaita hiuksia tämän kohdalla, ajoituksen pitää olla oikea. Tämä kerrotaan kursorimuutoksella ja äänimerkillä, vaikeimmalla tasolla ollaan pelkän äänimerkin varassa. Taistelu menee helposti sekamelskaksi jos vihollisia on useampia, saattaa vahingossa klikata seläntakaista vihollista, joka olisikin kaivannut toisenlaista taistelutyyliä. Ei tämä iso ongelma ole ainakaan normaalilla vaikeustasolla, mutta pieni harmitus kuitenkin. Lisäksi yksi loppupään kenttä oli aika hanurista. Kartta antoi virheellisesti olettaa, että tietyistä paikoista olisi voinut mennä, vaikka tie oli tukossa. Lisäksi kun se oli täynnä pitkää ruohoa, niin navigointi oli karseaa. No, onneksi näin pahat oli harvassa.

Miinusmerkeistä huolimatta peli jää edelleen plussan puolelle, vaikka ikä onkin sitä nakertanut. Tästä on kuulemma tulossa remake ja nyt kun tätä on pelannut niin kyllä se taitaa olla paikallaan. Näissä on vaan riskinä, että remasteroidaan pelin sielukin nykyaikaisen yhdentekeväksi mössöksi. Jos tätä ei ole vielä pelannut ja rosoiset fantasiaropet kiinnostavat, niin tätä saa muutamalla eurolla aleista. Tai sitten odottelee remakea.

Ja vielä kuriositeettina jos joku ei tiennyt, niin "PC master race" sai alkunsa Yahtzeen pelin arvostelusta

Tässä oli myös sellainen hauska juttu, että ainakin omasta mielestä yksi pahimmista taisteluista tulee heti ekassa chapterissa. Se hitsin koira, oliko se joku Hellhound tms. En enää muista millä vaikeusasteella pelasin, mutta meni varmaan lähemmäs 10 yritystä. Mietin että jos jo nyt on näin paha, niin mitenköhän jatkossa. Mutta loppupelissä ei mun mielestä enää niin pahoja "bossejakaan" ollut. Tuo oli ihan vaikeammasta päästä. Tuossa vaiheessa Aardit jne. ei ole vielä kovin selkärangassa, ja heti pitäisi osata käyttää optimaalisesti, tai muuten tulee kunnolla turpaan siltä koiralta. Meinasi pelaaminen loppua siihen.

 

[Heseman]

Tässä oli myös sellainen hauska juttu, että ainakin omasta mielestä yksi pahimmista taisteluista tulee heti ekassa chapterissa. Se hitsin koira, oliko se joku Hellhound tms. En enää muista millä vaikeusasteella pelasin, mutta meni varmaan lähemmäs 10 yritystä. Mietin että jos jo nyt on näin paha, niin mitenköhän jatkossa. Mutta loppupelissä ei mun mielestä enää niin pahoja "bossejakaan" ollut. Tuo oli ihan vaikeammasta päästä. Tuossa vaiheessa Aardit jne. ei ole vielä kovin selkärangassa, ja heti pitäisi osata käyttää optimaalisesti, tai muuten tulee kunnolla turpaan siltä koiralta. Meinasi pelaaminen loppua siihen.

Muistan legendan tästä, oliko just ollut, että Aardilla piti laittaa piski kumoon ja sit lopetusliike. Tällä kertaa ei ollut isompia vaikeuksia sen suhteen. Muuten ei tosiaan isompia vaikeuksia taistelun suhteen ollut, mutta lopussa eräs ötökkä oli aika pirullinen, varsinkin vaikeimmalla. Nyt se meni kerrasta kun käytti sopivaa öljyä, aika vähiin jäi kyllä terveys silti.

 

[Refloni]

On tullut naputeltua aika monta negatiivista arvostelua putkeen, joten tässä on mietteet parista hyvästä pelistä.

Wandersong

Bardin eeppinen seikkailu. Pulmat ratkotaan ja vastaantulijat hurmataan musiikin voimalla. Toisesta tatista voi ruveta laulamaan millä hetkellä tahansa, vaikka kesken dialogin. Mekaniikkaa käytetään mielikuvituksellisesti. Mukana on ne rytmipelit ja kapteeni käskee -leikit mitä olettaisikin, mutta laululla myös ohjataan ympäristöelementtejä, valitaan dialogia ja tehdään monta muuta juttua joita en halua spoilata. Pulmanratkonnan lisäksi on tasohyppelyä, jonka tuntuma on ikävä kyllä aika hirveä. Vaikeaa se ei onneksi ole.

Taidetyyli ei oikein iskenyt. Paperinukkemainen vektorigrafiikka ja räikeät värit vielä menettelee, mutta animaatiot on turhan pökkelöitä. Ne saavat pelin näyttämään siltä kuin FPS olisi parinkympin luokkaa. Ympäristöt sentään on mukavan monipuolisia. Pelistä löytyy vuoristoa, teollisuuskaupunkia, suota ja trooppista saaristoa. Tunnelma heittelee laidasta laitaan ja kauhunpoikastakin tarjoillaan. Peli on kuitenkin ennen kaikkea tervehenkinen.

Tarina vaikuttaa aluksi suoraviivaiselta maailmanpelastukselta, mutta siitä paljastuu yllättävää syvyyttä ja sanomaa. Hahmoja on noin sata ja useimmat vitsit hauskoja. Wandersong tuo itse asiassa todella vahvasti mieleen Undertalen, se on undertalemaisempi kuin Undertalen virallinen jatko-osa. Yhteistä on ainakin rupiset grafiikat, valloittavat hahmot ja yltiöpasifistinen tarina. Loppukin on lähes identtinen.

Hollow Knight

Modernin klassikon maineessa oleva soulslike-metroidvania. Tuhoutuneeseen ötökkävaltioon sijoittuva peli on tunnelmaltaan kauniin melankolinen. Tutkimusmatkailua on todella paljon ja peli on täynnä löytämisen iloa. Maailma on harvinaisen avoin metroidvaniaksi. Kerta toisensa jälkeen jaksoin yllättyä siitä, miten paljon kamaa 2D-peliin on onnistuttu mahduttamaan.

Avoimuuden kääntöpuolena on, että pelin isoin ongelma on päämäärättömyys. Suurimman osan aikaa ei ole mitään hajua minne pitäisi mennä ja alueita tutkii vain tutkimisen ilosta. Ei se tietenkään huono kannustin ole, mutta tarina on niin epämääräinen, että siltä ei kannata odottaa apua saati motia.

Shaa! Hegaale! Ediina! Hahmot tuntuvat sirkuttavan jotain oikeaa kieltä, mutta en keksi mitä.

Taistelu on mehevän ja hyvän tuntuista ja kontrollit ovat napakat. Mikä tahansa tasohyppely saisi ottaa Hollow Knightista mallia. Hahmonkehitys ei ole kiinteää, vaan löydettävät ja avattavat kyvyt ovat amuletteja, joita voi kerrallaan olla tietty määrä mukana. Jokaisella taukopaikalla voi vaihtaa mukana kulkevia poletteja ja kokeilla uusia yhdistelmiä. Hyvä keksintö. Kuolema heittää takaisin edelliselle puistonpenkille ja jättää kuolinpaikalle haamun, joka pitää lyödä jos haluaa saada takaisin kaikki ennen kuolemaa kerätyt rahat. Jos kuolee toistamiseen ennen sitä, massit haihtuvat savuna ilmaan. Menetin pari kertaa niin ison rahakasan että todella kirpaisi.

Peli on souls-tyyliin vaikea enkä saanut lopulta tehtyä kaikkea. Hinkkasin yhtä DLC-pomoa ja Colosseumin viimeistä areenamättöä kymmeniä ja kymmeniä kertoja, kunnes lopulta vain luovutin ja päätin mieluummin vetää pelin loppuun. Virallinen loppubossi kaatui puhaltamalla. Saamani loppu oli synkkä, mutta hyväksyn kohtaloni. Jokunen mysteeri jäi selvittämättä ja mukana oli pari niin hankalan oloista haastetta, etten edes yrittänyt. Ai että kierrä koko pelimaailma ja poimi hedelmät näistä puista saamatta koko matkalla naarmuakaan ja tallentamatta? Hyvä vitsi.

Riittää minulle.

Hollow Knight oli minulle oppitunti omien rajojeni hyväksymisestä. Kaikkea ei aina pysty tekemään, mutta omista saavutuksista voi silti olla ylpeä. Olen tyytyväinen että sain tuon läpäisyprosentin noinkin isoksi.

(En aio tosin poistaa peliä. On sellainen aavistus, että jossain vaiheessa tulee pakottava tarve palata viimeistelemään peli.)

 

[xarot]

System Shock Remake (PC)

Katso itseäsi, hakkeri!

Tämä on uusintapainos vuoden 1994 versiosta jota en ole pelannut. Siis samalta vuodelta kuin Doom 2. Lyhyesti peli on vähäisiä rpg-elementtejä yhdistelevä juonellinen ammuntapeli, jossa hakkeri jää kiinni ja megakorporaatio tekee diilin: hakkeroi avaruusaseman AI:n suojamekanismit pois tai vankilaan. Diili menee vähän mönkään koska pelaaja herää avaruusasemalta tuonnempana, ja AI on sen verran sekaisin että kaikki avaruusaseman ihmiset on teurastettu tai muokattu AI:n ohjastamiksi kyborgeiksi.

Uusintapainos on ehkä vähän turhankin lojaali alkuperäiselle versiolle peliteknisesti. Doomin aikaan ongelma oli sokkeloisissa kentissä joissa tekstuurit muistuttivat toisiaan (Doom, Dark Forces,…) ja niin tässäkin, vaikka uusintaversio onkin kyseessä. Kentät, hissit ja tärkeät paikat menevät hetkessä sekaisin ja sitten meneekin sormi suuhun, mitä ihmettä pitäisi edes tehdä. Käytin läppäreitä apuna ja se kannatti.

Palataan kuitenkin hetkeksi taaksepäin, miksi peli oli aikoinaan suorastaan aikaansa edellä. Siis tässähän on ihan oikea juoni, tekoäly Shodan on hieno päävihollinen ja etenkin ääninäyteltynä, ja sitten mikä oli varmasti aikoinaan mullistavaa enkä tätä edes itse tiennyt, kunnes luin Tapio Salmisen revikan vuodelta 1994:

System Shock – Ojasta virtuallikkoon

”Pelaaja voi kävellä, juosta ja hyppiä, kiivetä tikkaita, katsella ylös ja alas ja heitellä esineitä, jotka kimmahtelevat täysin fysiikan lakien mukaan. Pikanttina yksityiskohtana jopa hirviöiden ampumia/heittämiä projektiilejä voi ampua syrjään.

Paitsi mukavana myös käytännöllisenä uutuutena pelihahmo ei ole tuomittu pelkästään seisomaan selkä suorana ja katse teräksisenä, vaan hän voi myös kyykistyä tai heittäytyä rähmälleen maahan, joita taitoja tarvitaan muun muassa matalissa huoltoputkistoissa ryömimiseen. Ja kaiken tämän lisäksi hän voi nojailla oikealle tai vasemmalle, esimerkiksi ampuakseen nurkan takaa piilossa odottavaa vartijarobottia. Pitemmällä seikkailussa pääsee vielä lentämään ja skeittailemaan seinillä.

Toimintojen määrästä huolimatta liikkuminen sujuu kätevästi niin näppiksellä kuin hiirelläkin, ja aseella voi hosua mihin kohtaan ruutua tahansa vain hiiren oikeaa nappia painamalla. Maastoutumiset ja kurkistelut muuttuvat pian kuudenneksi aistiksi.”

Ilmeisesti alkuperäisen ohjaus ei kuitenkaan ihan 2023:n standardia noudattanut. Mutta tämä tuli joskus pari vuotta aiemmin kuin Duke3D?

No itse pelistä. Se kuluu enimmäkseen vihollisia ammuskellessa, pääosumat tuntuvat tekevän eniten vahinkoa. Juonen mukaan suoritetaan erilaisia tehtäviä, metsästetään avainkortteja, päivitellään aseita, tuskaillaan liian pienen inventaarion, terveyden ja ”sähkövoimien” kanssa. Eri aseet tarvitsevat erilaisia ammuksia ja samaan aseeseen voi käydä pari erilaista ammustyyppiäkin. Shodan ilmestyy tuon tuostakin näytöille tai nauhoituksiin/keskusteluihin kutsumaan pelaajas ”ötökäksi”. Juonenkuljetus käy kentistä kerättävillä nauhoitteilla tai radiopuheluilla. Välillä pelaaja heitetään pomotaisteluun joissa henki lähti minulta pahimmillaan parissa sekunnissa. Samaa bossia kierrätetään pahimmillaan useamman kerran. Kentät on jaoteltu kerroksiin, ja välillä joutuu ravaamaan kenttiä pahasti edes takaisin. Tämä on turhauttavaa etenkin loppupuolella, kun saa kuulla että tiettyä koodia, jonka osaa tarjoiltiin jo ekassa kentässä, tarvittaisiin nyt.

Henki on tosiaan jatkuvasti tiukassa ja itse tallentelin ja latailin peliä tiuhaan. Tässä ei todellakaan huohotella kulman takana vaan käytetään erittäin harvassa olevia medkittejä tai health patcheja. Peli kaipaisi nykypäivän quest markeria joka tekisi pelaamisesta paljon mukavampaa. Mieleenpainuvana yksityiskohtana tässä pääsee pelaamaan shakkia konetta vastaan (ei pakko) ja hieman tuskailin tuon kanssa kun tuntui ettei kone tee yhtään virhettä toisin kuin ne pelaajat joita vastaan joskus muksuna pelattiin. Ne jotka eivät osaa shakin sääntöjä hyvin tuo on varmaan mahdoton.

Vaikka peli ei oikein istu ehkä tähän päivään, usein näitä vanhoja pelatessa tulee mieleen, miksi nykypelit ovat niin turhauttavankin yksinkertaisia, jos pieni tiimi teki tämmöistä jälkeä jo 29 vuotta aiemmin? Pelistä ei meinannut päästää irti kun alkoi pelaamaan. Taidan seuraavaksi pelata jotain ihan muuta ja ottaa seuraavaksi työn alle System Shock 2:n, jossa muistaakseni peruspelimekaniikat ovat lähempänä tätä päivää.

 

[perato]

Assassin's Creed (PC)
Kyllä, se ensimmäinen.

Assassin's Creed 2 (PC)
Tämä kyllä nyt yllätti miten paljon viimeistellymmältä tämä tuntui verrattuna tuohon ykköseen.

Assassin's Creed: Brotherhood (PC)
Ei ehkä ihan niin hyvä kuin muistin, mutta erityisesti nyt huomaa kuinka paljon hiotumpi idealtaan tämä on kuin kaksi edellistä.

Sarjan neljäs osa
Assassin's Creed: Revelations (PC)
Kaiken kaikkiaan aika vähän uutta tässä kuitenkaan on, "sitä samaa vähän hiotumpana".

Assassin's Creed III (PC)
Desmondin tarinan päätös. Edelliseen osaan verrattuna tässä on jo merkittävästi uudistuksia mutta toisaalta sitten paljon bugisempana. Tähän mennessä ongelmallisin peli ollut pelata.

Assassin's Creed IV: Black Flag (PC)
Ykkösen jälkeen se omaan makuun huonoin AC. Millään tavalla ei vie tuota itse AC:n perusmekaniikkaa eteen päin, kaikki on nähty edellisistä peleistä. Jopa laivastotaistelu oli mielekkäämpää kolmosessa kuin tässä. Kaikessa kuitenkin paistaa 'leikkaa ja liimaa' ja muutenkin fiilis, että tämä on halvalla tehty spin-off eikä täysverinen jatko-osa.

Assassin's Creed: Rogue (PC)
En tosiaan ollut aikanaan tajunnut, että tämäkin on osa tätä pääsarjaa, luulin että on joku mobiilipeli, tähän aikaan kun näitä tuli ja samana päivänä ilmestyi AC: Unity, niin onko ihme. Kronologisesti tämä on Kenway-trilogian keskiosa, joskin tässä Kenwayt on sivuroolissa. Nykymaailmassa ei oikeen tapahdu mitään ja on ihan samaa haahuilua siellä Abstergo entertainmentin päämajassa mitä nelonenkin on. Tässä kuitenkin nähdään enemmän maailmaa Temppeliritareiden silmin mikä on ihan virkistävää.

Peli on lyhkäsempi ku edeltävät, päätarinan voisi puksuttaa varmaan aika nopeaa läpi, päädyin kuitenkin melko pitkälle tekemään kaiken mitä pelissä pystyi tekemään, joitain keräilyjä ja paria laivastotaistelua lukuun ottamatta. Sivutehtäviä on tässä vähän(oikeastaan ihan pari erilaista jotka toistuu x10 kertaa, joista toinen on tylsä metsästys ja toinen ihan viihdyttävä Assassiinien estäminen) ja peliajasta väittäisin suurimman osan menneen kuitenkin lähinnä avatessa/valloittaessa paikkoja sekä kerätessä joitakin aarteita(jotka lähinnä toki kosmeettisia). New York jää valitettavan vähäiselle käytölle, joskin onhan se jo kolmosesta tuttu. Laivastotaistelu mukavampaa, koska konetykillä voi lanata vihollislaivan kannet, ettei tarvi juuri siellä miekkailla. Välineet alkaa olla jo niin moninaiset, että osa taas jää käyttämättä ja osa on liian hyviä. Osa tehtävistä päättyi lähes heti(ja välivideosta/lisätavoitteista päätellen niiden olis ollut tarkoitus jatkua pitemmälle), kun ampui kranaatin tai pistoolilla oikeassa kohdassa.

Valitettavasti bugisempi kuin edeltävänsä, pelin jumittavia bugeja pariin kertaan, että piti ladata aiempi kohta, hahmo jäi jumiin yms.

Kokonaisuutena kuitenkin jotenkin mieluisampi itelle kuin tuo Black Flag, ehkä juurikin sen takia, että laivastotaistelu on jouhevampaa, tekeminen vähän monipuolisempaa ja paikat on karvan verran parempia kuin satunnaiset saaret Black Flagissa.

 

[Hulikopteri]

Assassin's Creed

Aikoinaan pidin pelistä paljon. Peliä tuli hakattua aikalailla läpipeluun jälkeenkin. Mutta ikävä kyllä tämä ei ole kestänyt hyvin aikaa.

Mitä hyvää pelistä tulee mieleen, niin ehdottomasti juoni ja parkour. Molemmat koukuttavat aikalailla. Varsinkin juoni pitää otteessaan ja keskustelut kohteiden kanssa ovat mielenkiintoisia. Ovatko Salamurhaajat aivan hyviä ja Temppeliritarit täysin pahoja? Moraalisia kysymyksiä tulee niin päähenkilölle kuin pelaajalle.

Sitten huonot puolet jotka laskevat arvosanaa aikalailla. Eli isoin asia tietenkin itse tehtävien rakenne. Vaikka ympäristöissä on tarpeeksi vaihtelua, mutta tehtävissä ei ole. Kaikki vain toistaa itseään. Eikä sivutehtävien tekemisistä palkita, muutakuin saamalla tietoa kohteista. Itse lopetin alun jälkeen ylimääräisten tehtävien tekemisen. Lippujakaan en jaksanut lopussa etsiä.

Peli on myös aika helppo. Toki jos iso läjä vihollisia käy päälle, niin onhan siinä henki höllässä ellei keskity. Taistelu on muutenkin aika puuduttavaa, eikä hirveästi vaihtelua tule siihenkään.

Kaikesta huolimatta kyllä tämä saa 70/100. Ei peli täysin kehno ole, mutta ei mikään hyväkään. Kyllä tämän sen kerran pelaa, jos haluaa aloittaa pelisarjan peluun tästä.

 

[antti-x]

Halls of Torment

5 euron Vampire Survivorin ja Diablon välimuoto. Ihan mukavaa aivot narikkaan viihdettä joka toisaalta vaatii grindaamista että on toivoa päästä peli loppuun, mutta toisaalta palkitsee mekein kaikesta jolloin yhdellä kierroksella voi saada kasaan ison läjän saavutuksia. Ja ainakin itsellä tahti kiihtyi loppua kohden kun tajusin että jokaisella hahmolla kannattaa vähän vuorotellen pelata eikä keskittyä yhteen kun tosiaan hahmokohtaiset tavoitteet on erikseen. Yksi luola kestää max puoli tuntia + loppuvastuksen jos sinne asti pääsee. Nyt 16 tuntia Steamin mittarissa ja 142 / 202 steam archievementtia kasassa ja kaikki kolme tarjolla olevaa kentää pelattu läpi asti ja tuntuu että olen toistaiseksi valmis pelin kanssa. Aika sopivasti omaan aikatauluun kun ei oikeastaan ole aikaa pelailla.

 

[Jumi]

Sunless Sea (PC)

Epic Store jakoi tätä ilmaiseksi jossain välissä ja nyt vihdoin koitin, koska halusin selvittää miksi tämä 2015 tehty peli pompsahtaa vähän väliä eteen netin syövereissä. Takana on vasta parisen tuntia... Ylhäältä kuvattu meren fantasiatutkimuspeli tuo mieleen pelit Faster Than Light ja Darkest Dungeon, ja laivaa ohjataan mukavasti nuolinäppäimillä eikä hiirellä napsuttelemalla. Polttoaine ja ruoka ovat kokoajan kortilla ja varsinkin alussa tulee tehtyä raivostuttavia virheitä kun ei ole tuttua miten peli oikein toimii. Uusien paikkojen tutkiminen on kiinnostavaa, vaikka hankalalla englanninkielellä kirjoitetut pienet tarinat eivät kiinnostaneetkaan. Kotisatamaan palaaminen on aina helpotuksen hetki, on mukava saada palkkiota ja palkata lisää miehistöä tai parantaa laivaa, ja ottaa vastaan uusia tehtäviä.

Pelaaminen/eteneminen tuntuu olevan yhtä tuskallista kuin Darkest Dungeonissa ja tässä on pelin suurimmat valituksen aiheet minusta. Joku tehtävä antaa mukaan salakuljetettavan tavaran joka pitäisi kuljettaa nimettyyn satamaan jonka olinpaikasta ei ole mitään tietoa. Ihmeissäni googletin missä sataman suunnilleen pitäisi olla, mutta en löytänyt sitä vaikka olin ostanut kaikilla rahoilla bensaa ja ruokaa varautuen pitkään matkaan, vaan piti palata kotisatamaan. Siellä yllätyksekseni poliisi tutki tavaratilani ja löysi salakuljetettavan tavaran. En saa tuota tärkeää tavaraa ilmeisesti enää tässä pelissä, enemmän vituttaa ettei enää ole rahaa, bensaa tai ruokaa. Oliko tämä game over? En ymmärrä miten tätä pitäisi pelata, pitäisikö ihan kaikki asiat jaksaa googlettaa? Varoittiko tehtävä etukäteen että se on käytännössä mahdoton tässä vaiheessa peliä?

Taidan vain aloittaa uuden pelin, kun ihan kiinnostavalta tämä vaikuttaa. Saa nähdä kasvaako inho epäreiluja juttuja tai äkkikuolemia kohtaan suuremmaksi kuin itse peli.

Tämä on puhdas PC-peli mutta sitä voisi teoriassa pelata gamepadillakin, jostain syystä en saa xbox1:n gamepadin ristiohjainta tai tatteja määritettyä pelin asetuksissa vaikka normaali napit tunnistuu, eikä edes JoyToKey ei auta!?

Pelin idea on hyvä ja kyllä tämä semmonen 4/5 tuntuis olevan. Mutta jos vastaan tulee lisää vastaavia pettymyksiä ilman merkitävää etenemistä niin taitaa jäädä pelaamatta ja 0/5.

 

[WalluWaan]

The Wolf Among Us (PC)

New Yorkiin sijoittuva viiden episodin Telltale-peli, missä satuhahmot elävät omaa elämäänsä ihmisten keskellä ihmisiksi naamioituina. On Lumikkia ja Isoa Pahaa Sutta yms. Prostituutiota, kiristystä ja alkoholismia. Hieno maailma. Ei ihme kun peli perustuu kirjasarjaan.

Pelaaminen on dialogiboksien valintaa ja satunnaisia reaktiopainalluksia näppäimistöllä. Varmaan monta eri reittiä lopputulemaan, mutta tuskin tätä uudelleen pelaan Tarinakyllä imi aluksi mukaansa, mutta ehkä hieman lässähti loppua kohden. Grafiikka oli sarjakluvamaisen hienoa.

Ensimmäöinen Telltale-peli meikäläiselle ja ihan hyvin maistui. Glitchwaveen laitoin 3,5/5,0


Brothers - A Tale of Two Sons (PC)

Hieno ja todella nätti pieni peli kahdesta veljeksestä, jotka lähtevät tuntemattomalle matkalle pelastaakseen isänsä. Maisemat ovat upeita ja tarina aika koskettava.

Pelaaminen tapahtuu molempaa veljestä yhtäaikaa liikuttamalla gamepadin kummallakin tatilla, joten peli siis on käytännössä yksinpelattava kaksinpeli-yksinpeli. Ei paljoakaan haastetta, jos joku sellaista peleiltään haluaa. Pääpaino on sulavassa etenemisessä ja tunnelmassa. Lyhyt peli on myöskin. Minulta kesti 3,5 tuntia läpäisemiseen..

Kaikkiaan pidin tästä kyllä todella paljon. Glitchwaveen piirtyi 4,0/5,0.

 

[Captain J]

Assassin's Creed: Rogue (PC)
En tosiaan ollut aikanaan tajunnut, että tämäkin on osa tätä pääsarjaa, luulin että on joku mobiilipeli, tähän aikaan kun näitä tuli ja samana päivänä ilmestyi AC: Unity, niin onko ihme. Kronologisesti tämä on Kenway-trilogian keskiosa, joskin tässä Kenwayt on sivuroolissa. Nykymaailmassa ei oikeen tapahdu mitään ja on ihan samaa haahuilua siellä Abstergo entertainmentin päämajassa mitä nelonenkin on. Tässä kuitenkin nähdään enemmän maailmaa Temppeliritareiden silmin mikä on ihan virkistävää.

Peli on lyhkäsempi ku edeltävät, päätarinan voisi puksuttaa varmaan aika nopeaa läpi, päädyin kuitenkin melko pitkälle tekemään kaiken mitä pelissä pystyi tekemään, joitain keräilyjä ja paria laivastotaistelua lukuun ottamatta. Sivutehtäviä on tässä vähän(oikeastaan ihan pari erilaista jotka toistuu x10 kertaa, joista toinen on tylsä metsästys ja toinen ihan viihdyttävä Assassiinien estäminen) ja peliajasta väittäisin suurimman osan menneen kuitenkin lähinnä avatessa/valloittaessa paikkoja sekä kerätessä joitakin aarteita(jotka lähinnä toki kosmeettisia). New York jää valitettavan vähäiselle käytölle, joskin onhan se jo kolmosesta tuttu. Laivastotaistelu mukavampaa, koska konetykillä voi lanata vihollislaivan kannet, ettei tarvi juuri siellä miekkailla. Välineet alkaa olla jo niin moninaiset, että osa taas jää käyttämättä ja osa on liian hyviä. Osa tehtävistä päättyi lähes heti(ja välivideosta/lisätavoitteista päätellen niiden olis ollut tarkoitus jatkua pitemmälle), kun ampui kranaatin tai pistoolilla oikeassa kohdassa.

Valitettavasti bugisempi kuin edeltävänsä, pelin jumittavia bugeja pariin kertaan, että piti ladata aiempi kohta, hahmo jäi jumiin yms.

Kokonaisuutena kuitenkin jotenkin mieluisampi itelle kuin tuo Black Flag, ehkä juurikin sen takia, että laivastotaistelu on jouhevampaa, tekeminen vähän monipuolisempaa ja paikat on karvan verran parempia kuin satunnaiset saaret Black Flagissa.

Itsellä on pleikkarille molemmat sekä Black Flag että Rogue, ja Rogue:ta en ole päässyt juuri alkua pidemmälle. Pari vuotta sitte sen sain lahjaksi, Black Flagin nakuttelin läpi silloin kun se julkaistiin. En tiedä onko syynä paremmat nykypelien grafiikat tai parempi pelattavuus vai mikä, kun ei se vain iske. Vai liekkö sitten että Black Flagia tuli pelattua aikoinaan liikaa koska omasta mielestä oli Brotherhoodin jälkeen paras AC siihen asti, ja siitä johtuen Rogue on liian samanlainen omaan makuun - vaikka onkin temppeliherra vinkkelistä oleva peli.

 

[Hulikopteri]

Sniper: Ghost Warrior
Vuosien jälkeen pelasin pelin läpi asti. Ollut siis kauan backlogilla. Olinko tyytyväinen pelattuani pelin?

Pelin juoni on niin geneeristä huttua ettei siitä kannata välittää. Pelattavuus on tönkköä, sniikkailu ei toimi, tekoäly typerää ja kentät liian putkia.

Mutta silti jotenkin sniputtaminen on tyydyttävää. Hidastukset myös ovat hulvattomia, vaikkei yllä esim Sniper Eliten tasolle.

Eli kyllä tämån pelasi mielellään läpi ja on virkistävää vaihtelua open world peleihin.
60/100

 

[CaseAce]

Alan Wake Remastered (PS4/PS5, PS+)

Ensimmäisen kerran pelasin tämän PC:llä muutama vuosi sitten, ja nyt kun peli tuli "ilmaispeliksi" PS Plussaan niin aika ottaa uusiksi.

Pelaaja komentaa kirjailijaa, joka joutuu taistelemaan pimeyden voimia vastaan aseenaan taskulamppu ja revolveri. Maisemasta ja muutamasta muustakin yksityiskohdasta tulee kovasti mieleen Twin Peaks. Ja joku varmaan muistaa ne legendaariset Twilight Zone pätkät mitä tuli telkkarista silloin joskus kasarilla.

Kirjailija kun ei ole mikään "action hero", niin mm. juokseminen on kovin rajallista ja kunto loppuu jo pienen sprintin jälkeen. Samoin armorina oleva pikkutakki ei paljoa iskuja vaimenna vaikka siinä nahkaiset kyynärpaikat onkin. Ja siitä syystä Alan ottaa osumaa melkoisesti jos vihut pääsevät lähelle, eli tarkkana pitää olla ihan helpoimmallakin vaikeustasolla. Healthia ei myöskään tule yhtään enempää pelin edetessä, olemassa oleva määrä kyllä regeneroituu itsestään. Vihut pyrkii aktiivisesti piirittämään pelaajaa, joten koko ajan pitää tarkkailla sivustaa ettei joku pääse luikkimaan selän taakse. Taskulampulla osoittelu on oleellinen osa taistelua, ja sillä voi myös häikäistä jolloin vihut lamaantuu hieman. Arsenaaliin kuuluu myös soihdut joilla saa lisätilaa jos vihut pääsevät piirittämään ja tulevat iholle. Henki kun lähtee muutamasta iskusta.

PC:llä koin ongelmalliseksi kävellä suoraan. Ohjaus kun ohjaa lähinnä taskulamppua, ja se ei ole tarkasti se suunta johon hahmo kävelee. Konsolilla ei tuntunut samalta, en tiedä onko jotain kehitetty tähän remasteriin vai onko se vaan isolta telkkarilta helpompaa. Pelissä kun voi myös tippua kielekkeeltä kuolemaan. PS5 triggerit on otettu hyötykäyttöön, ja L2 puoliväliin painamalla tähdätään aseella valon suuntaan ja täysin alas painamallla kohdistetaan valoa enemmän kohteeseen. Tämä ei PC:llä onnistunut, vaan aina tähdätessä kului myös taskulampun paristoa.

Kenttäsuunnittelu on ajalle tyypillistä putkijouksua. Välillä hieman hakusessa minne pitää mennä, mutta alueet eivät ole isoja joten kauan niissä ei harhaile kuitenkaan. Paitsi muutama jossa kaiken lisäksi vihuja illmestyy loputtomasti. Tästä tuleekin hieman miinusta. Missään ei oikein sanota selkeästi milloin kaikki vihollisaallot pitää eliminoida, ja milloin vaan juosta eteenpäin seuraavaan turvalliseen paikkaan. Jälkimmäisessä tapauksessa panokset loppuu nopeasti jos jää vaan taistelemaan eikä hoksaa vaan puskea vihujen läpi eteenpäin, vihut kun ei pudota ammuksia eikä mitään muutakaan tavaraa. Mitään health kittejä ei myöskään ole, eli taistelun keskellä health generoituu vaan tuskallisen hitaasti eikä muuta tapaa ole parannella itseään. Turvapaikoissa health generoituu nopeammin.

Peli sisältää molemmat DLC:t ja ne selkeyttää päätarinaa mukavasti. Niitä ei kannata pelata ennen kuin pääpeli on pelattu loppuun. (Alan Wake's American Nightmare peli olisi voinut myös olla mukana, vaikkei se tuohon pelimaisemaan liitykään, tykkäsin siinä etenkin naulapyssyllä ammuskelusta.)

Soundtrack on kovaa kamaa. Roy Orbison, Poets of the Fall, David Bowie, Depeche Mode, jne. Harnittavasti kuitenkin kaikki kappaleet ei ole kuunneltavissa soundtrack valikosta, mm. tuo Depeche Mode, vaan sitä kuunnellakseen pitää pelata peliä. En voi ymmärtää miksi, lisenssiasiatkin luulisi olevan kunnossa koska pelissä nekin kappaleet on kuunneltavissa.

Tarinan sivussa sykähdytti eniten kahden entisen rokkarin tarina.

Mukava nähdä muuten lopputeksteissä (kunhan vaan jaksaa odottaa sinne asti yli ensimmäisen musiikkikappaleen...) kohtaan "Original Alan Wake" kuinka suomalaisella tiimillä alkuperäinen Alan Wake tehtiin. Nykyään kun suomalaisetkin pelit on kovin kansainvälisillä tiimeillä tehty. Toista se oli 2000-luvun alussa.

Ikähän tässä näkyy, 13v, siitä ei pääse mihinkään vaikka kuinka remasteroidaan.

Suomiviitteitä on mukavasti ripoteltu sinne tänne. Kerätään Airamin thermospulloja (ostettavissa muuten Remedyn storesta), jne. Vihutkin välillä mörisee "physical labor, let's take a break" ja "omega-3 is good for you", jne. Olutmerkki on Ahma, eräs olento tv-klipissä on Nik'sih-Per'kah, Sam Lake pääsee vääntämään Max Payne naamaansa talkshow:ssa, sauvakävelyn terveysvaikutuksia mainostavat julisteet, jne. Tavaramerkkejä on karsittu remasteroinnissa, paristot ovat vaan geneerisiä paristoja eikä enää Energizer merkkisiä, samoin automerkkien ja kännykkäoperaattoreiden logot on siivottu pois.

PC pelikerrasta jäi mieleen mukavat taistelukohtaukset jossa musiikki soi taustalla ja haulikko laulaa. Nyt konsolilla tuntui että musiikki oli todella hiljaisella taustalla, ellei väännä ääniasetuksia todella paljon. Ei ollut ollenkaan sama fiilis kun musiikki on liian hiljainen, ja taistelun tiimellyksessä sen hienoutta ei edes huomannut ellei keskittynyt kuuntelemaan sitä. Perusasetuksilla pelatessa jää helposti koko komeus huomaamatta. Eräskin varastotaistelu, jossa sai halutessaan napsauttaa radion päälle ja Poets of the Fallin soimaan taistelun taustalle.

Tästä tulikin mieleen että Control pelissä on aika paljon samankaltaisuuksia varsinkin jos huomioi nuo lisäosat. Siinäkin oli eräs huone jossa sai radiosta musat päälle taustalle ennen kuin zombeja alkoi rynnimään päälle.

Alkuperäisen pelin lopputeksteissä oli että "Alan Wake's journey through the night will continue." Ei varmaan ollut silloin mielessä että siihen jatkumiseen menee yli 13 vuotta. Kakkososaa odotellessa siis, vielä muutama kuukausi.

(Edit: Löytyi lopputekstien syövereistä että Jenni Banerjee on ollut tekemässä motion capturea tähän.)

 

[Heseman]

Diablo III + Reaper of Souls -lisäri (PC)

Välillä kaipaan yksinkertaista hirviömättöä ja loottifestiä. Minulla ei ole puhelinta, joten jouduin odottamaan, että Diablo III tulee viimein kunnolliseen aleen. No, se viimein tuli tuossa muutama viikko sitten, kuinka kävi? Aika heikosti, jos suoraan sanon.

Kyseessä siis jatko-osa peleille, jotka tulevat useimmille mieleen kun mainitaan "Action RPG". Edetään pelimaailmassa, mätetään hirviöitä ja kerätään loottia. Hyvät kamat laitetaan päälle, huonot myydään kauppiaalle. Varsin simppeli konsepti ja pitäisi olla helppoa onnistua, muttei näköjään ole. Ensinnäkin peli on naurettavan helppo, en kuollut sen aikana kertaakaan. Siis kertaakaan. Lähdin liikkeelle normaalilla ja hahmoksi valitsin crusaderin. Äkkiä vaan huomasin, etten kuole lainkaan enkä ota juurikaan edes damagea. Väänsin namiskan hardille mutta sama juttu, vihollisten kesti vaan kuolla kauemmin. Hetkellisesti laskin normaalille kunnes väänsin lopulta takaisin hardille pysyvästi. Seisoin vihollisten keskellä ja spämmäsin hyökkäystä, eivätkä ne saaneet juuri koskaan punaista terveyspalloani hupenemaan, edes bossit. Ja tätä jatkui lisärin loppuun saakka. Peli oli niin helppo, että piti laittaa YouTubesta videota pyörimään taustalle samalla kun pelaan, etten olisi kyllästynyt kuoliaaksi. Lisärin pari viimeistä isompaa bossia sentään vaati, että vähän väistelee joitakin hyökkäyksiä ja niissä sentään koin tästä syystä pientä pelaamisen iloa. Enkä ole siis näissä peleissä mikään Exceliä ja hahmowikejä pläräävä minmaxaaja, olen kyllä pelannut näitä useamman aikanaan läpi (Diablo x 4, Diablo II + lisäri x 2, Torchlight, Torchlight II, Titan Quest + lisäri, Grim Dawn + lisärit sekä Path of Exile nyt ainakin). Eikä tuolla CV:llä vielä oikeissa peleissä pitkälle päästä, Diablo II toinen vaikeustasokin jäi mulla kesken aika äkkiä. Toki voisi sanoa, että laita vielä vaikeammalle, mutta mielestäni jo hardin kuuluisi olla oikeasti haastava kokemus, jossa pärjätäkseen pitää optimoida hahmon varustus oikein.

Mitä muuta pelissä sitten on? Lootti ja skillit nyt olivat siedettäviä, joskaan mulla ei ole tarpeeksi kompetenssia arvioimaan niitä syvällisemmin. Juoni on näiden pelien mittapuullakin aika dadaa ja lorekin jo väsynyttä, suurin osa mielenkiintoisesta oli jo edeltäjissä. Lisärin juoni oli hiukan parempi, mutta vain hiukan. Musiikki oli totaalisen yhdentekevää ja monesti unohdin sen olemassaolon kokonaan. Kakkosen musiikkeja tuli kyllä ikävä.

Spoileri: Diablo II musiikkinäyte

Tämä oli siis aikamoinen pettymys. Olin kyllä kuullut, että varsinkin julkaisun aikaan tämä oli totaalisen rikki ja että lisäri olisi pelastanut paljon. Tämän perusteella en kyllä todellakaan halua tietää, millainen peli oli alussa kuin sairaasta uteliaisuudesta. Enkä ymmärrä lehdistön arvosanoja tälle, ero pelaajien arvosanoihin Metacriticissä on iso, vaikka huomioisi osan olevan arvosanapommitusta. Jos olisin ilkeä, sanoisin, että journot antoivat pelille hyvät pisteet kun kerrankin pärjäsivät pelissä. En tiedä Diablo IV tilanteesta, ilmeisesti sekään ei ollut kauhea success ainakaan pelillisesti.

Entä jos tällainen peli kiinnostaa, mikä kannattaa napata? No ei ainakaan tätä. DIV toki uusin, mutta hinta on järkyttävä (70 € jo peruspelistä, jösses) ja kun menee Blizzardin kaupan sivuille, se tyrkyttää kaiken maailman platinavaluuttaa peliin, mistä tulee vähän oksennusta suuhun. Diablo II on klassikko, mutta teknisesti vanha. Toki siitä on se remaster julkaistu, mutta se vaatii yksinpeliinkin nettiyhteyden ainakin kerran kuussa, mikä on käsittämätöntä. Tämä D3 vaatii siis jatkuvan netin aina, myös yksinpelikampanjaan, samoin kuin DIV. Torchlight II on hyvä ja niitä olikin tekemässä alkuperäisten Diablojen pääkehittäjä, joskin niiden graafinen ilme ei välttämättä ole kaikkien mieleen. Sitten on Path of Exile, mitä monet genren harrastajat pitävät vissiin parhaana nykyedustajana. Se vaatii myös nettiyhteyden, mutta on vastineeksi täysin ilmaiseksi pelattava. Ainakaan sitä kokeilemalla ei menetä ainakaan rahaa

 

[Hulikopteri]

Sniper: Ghost Warrior

Second Strike DlC

Tämä oli kyllä parempi kuin pääpeli. Koko DLC keskittyi sniputtamiseen, eikä mihinkään muuhun. Ilmeisesti myös tekoälyä oll myös muokattu paremmaksi. Ei tuntunut että niin helposti huomasi, mutta oli tämä siltikin haastava. Pari tuntia taisi mennä läpipeluuseen.
70/100

 

[perato]

Alan Wake Remastered (PS4/PS5, PS+)
Alkuperäisen pelin lopputeksteissä oli että "Alan Wake's journey through the night will continue." Ei varmaan ollut silloin mielessä että siihen jatkumiseen menee yli 13 vuotta. Kakkososaa odotellessa siis, vielä muutama kuukausi.

Kyllähän se taisi jatkua kuitenkin siinä DLC:ssä, American Nightmare vai mikäsenyt oli.

Diablo III + Reaper of Souls -lisäri (PC)

Ensinnäkin peli on naurettavan helppo, en kuollut sen aikana kertaakaan. Siis kertaakaan. Lähdin liikkeelle normaalilla ja hahmoksi valitsin crusaderin. Äkkiä vaan huomasin, etten kuole lainkaan enkä ota juurikaan edes damagea. Väänsin namiskan hardille mutta sama juttu, vihollisten kesti vaan kuolla kauemmin. Hetkellisesti laskin normaalille kunnes väänsin lopulta takaisin hardille pysyvästi. Seisoin vihollisten keskellä ja spämmäsin hyökkäystä, eivätkä ne saaneet juuri koskaan punaista terveyspalloani hupenemaan, edes bossit.

Torment vaikeustasoja ei saanut päälle? Ongelma on vähän siinä, että peliä on päivitetty end game edellä ja se ensimmäinen kokemus on siitä sit kärsinyt. Yksinpeli on yksinkertaisesti asia jota ei oleteta enää juuri käytettävän ja jonka ihmiset uusien kausien edetessä skippaa täysin, samoin levutus(hyppää tunnissa parissa lvl 70). Itse end gamessahan on sitten näitä Torment tasoja ainakin saatavilla jolloin viimeisessä Tormentissa monstereiden hp on lähe 14 miljoonaa% korkeampi ja vahinko 65000% korkeampi. Ja tämän jälkeen on sitten vielä ns. Greater Riftejä joissa noustaan nykyään ilmeisesti jonnekkin 150 tasolle kun tuo Torment 16 vastaa GR70.

Tämä oli siis aikamoinen pettymys. Olin kyllä kuullut, että varsinkin julkaisun aikaan tämä oli totaalisen rikki ja että lisäri olisi pelastanut paljon. Tämän perusteella en kyllä todellakaan halua tietää, millainen peli oli alussa kuin sairaasta uteliaisuudesta. Enkä ymmärrä lehdistön arvosanoja tälle, ero pelaajien arvosanoihin Metacriticissä on iso, vaikka huomioisi osan olevan arvosanapommitusta. Jos olisin ilkeä, sanoisin, että journot antoivat pelille hyvät pisteet kun kerrankin pärjäsivät pelissä. En tiedä Diablo IV tilanteesta, ilmeisesti sekään ei ollut kauhea success ainakaan pelillisesti.

Suurin osa siitä ravasta taisi johtua tämän auction house elementistä missä oikealla rahalla ostettiin ja myytiin tavaraa. Ilmeisesti tuolloin myös vaikeusasteita oli tuo n. kolme kappaletta ja olivat D2 tyyliin oikeasti vaikeita, joskus katoin jonku hitaan kyhnytyksen Diablon kaatamisesta alkuajoilta ja oli melko hiasta menoa.

 

[Heseman]

Torment vaikeustasoja ei saanut päälle? Ongelma on vähän siinä, että peliä on päivitetty end game edellä ja se ensimmäinen kokemus on siitä sit kärsinyt. Yksinpeli on yksinkertaisesti asia jota ei oleteta enää juuri käytettävän ja jonka ihmiset uusien kausien edetessä skippaa täysin, samoin levutus(hyppää tunnissa parissa lvl 70). Itse end gamessahan on sitten näitä Torment tasoja ainakin saatavilla jolloin viimeisessä Tormentissa monstereiden hp on lähe 14 miljoonaa% korkeampi ja vahinko 65000% korkeampi. Ja tämän jälkeen on sitten vielä ns. Greater Riftejä joissa noustaan nykyään ilmeisesti jonnekkin 150 tasolle kun tuo Torment 16 vastaa GR70.

Suurin osa siitä ravasta taisi johtua tämän auction house elementistä missä oikealla rahalla ostettiin ja myytiin tavaraa. Ilmeisesti tuolloin myös vaikeusasteita oli tuo n. kolme kappaletta ja olivat D2 tyyliin oikeasti vaikeita, joskus katoin jonku hitaan kyhnytyksen Diablon kaatamisesta alkuajoilta ja oli melko hiasta menoa.

Olisi varmaan, mutta kuten totesin, kyllä mielestäni hardin pitäisi olla jo, no, vaikea. Ehkä nää pelit sitten vaan on menneet eri suuntaan mitä tällainen sooloilija niistä hakee. Mitkään battlepassit ja vastaavat ei kiinnosta mua pätkääkään.

Alussa oli tosiaan se Auction House ja se ymmärtääkseni sörkki lootin pilalle, kaikille droppasi muiden kuin oman hahmon kamaa jotka sitten olisi pitänyt huutokaupata tjsp. Mitä niiden kierrosten vaikeuteen tuli niin käsittääkseni HC-diabloajat oli vetäneet ne aika nopeasti läpi. Mikä toki on pelissä kuin pelissä, katsoo vaikka Elden Ringin no hit -peluita...

 

[CaseAce]

Kyllähän se taisi jatkua kuitenkin siinä DLC:ssä, American Nightmare vai mikäsenyt oli.

Ihan oma lyhyt stand alone peli se oli, mutta ei oikeastaan liittynyt tuohon tarinaan mitenkään vaan oli sellaista erillistä iloittelua. Siksi en laske sitä jatkoksi, koska ei jatkanut varsinaista tarinaa.

 

[Tatuks]

Dave the Diver. On harvinaisen hyvä peli. Paljon erilaisia juttuja mitä tehdä, ravintolan pyörittäminen on hauskaa, varusteiden kehittäminen on palkitsevaa ja sukellusosuus vie tarinaa mukavasti eteenpäin. Paljon kaikkia pieniä mekaniikoita joita tulee pikkuhiljaa lisää mukaan.

Käsikirjoitus on oikeasti hyvä ja hahmoja kehitetään mikä kuulostaa tämmöisessä pelissä ehkä vähän oudolta mutta toimii. Lisäksi pelin päähahmo jostain syystä todella sympaattinen ja useamman kerran naurahtanut läskivitseille

Vahva suositus jos haluaa kasuaalin pelin missä pääsee kuitenkin halutessaan optimoimaan ja näpertämään kaikkea.

 

[perato]

Halo: Combat Evolved (MC collection) (PC)
Peli jota on tullut pelattua melko monta kertaa aikanaan, mutta väittäisin edellisestä kerrasta olevan helposti 15 vuotta vähintään. Tämän pelas varmaan kerran tai kaks vuodessa läpi sen jälkeen ku tuli PC:lle ja pakko kyllä sanoa, että loppuviimein muistikuvat oli vähän eltaantuneet siinä vaiheessa. En sikäli ole pelin pariin halunnut palata edes nostalgialasit naamalla, mutta nyt kun tuli tämä graafisesti päivitelty versio jossa kaikki muutkin Halot, niin päätin hypätä takaisin tähän. Muita Haloja en sitten olekaan pelannut, että kaikki muut tarjoaa uutta viihdettä.

Ihan hyvä pelihän tämä oli kuitenki edelleen. Hauskaa ammuskelua, ehkä olis toivonut vähän variaatiota noihin aseisiin ja tuo kaks pyssyä on välillä vähän hauskuutta poistava elementti, tulee vähemmän hupailtua aseilla kun pitää kantaa niitä paria luottoasetta mukana aina kuin mahollista. Ehkä kieltämättä oli vähän helpompi kuin aikanaan, jotenkin eri asenteella tässä liikenteessä, tehtävät edellä ja juosten vihuista ohi jos eivät haitoilla. Senkin vuoksi meni vajaa 8h tämän selättämiseen. Toisaalta koska peli tarjoaa raivostuttavia vastustajia(Flood) ja jatkuvasti äkkikuolemia kun kaikkien kranaattivyöt päättää räjähtää yhtä aikaa, ei ole oikein haluja nostaakkaan sitä vaikeusastetta.

Graafisesti päivitys nyt oli vähän "köpö" loppuviimein, jopa niin köpö, että pelasin vahingossa puoli tasoa puolessa välissä vanhoilla grafiikoilla(siinä vaiheessa ku Flood tuli) enkä pistänyt sitä pelatessa merkille. Aika paljon tuli vilkuiltua niitä vanhoja grafiikoita tossa pelatessa, eikä kaikki muutokset ollut pelkästään plussaa. Jostain syystä paljon betoninharmaata arkkitehtuuria oli muutettu valoilla täytetyksi ja varsinkin alussa käytin vanhoja tekstuureita välillä vain selvittämään jos jossakin olisi kranaatti tai parempi pyssy tippuneena sen kaiken valosaasteen sekaan.

Kenttäsuunnitteluhan tässä on harvinaisen hirveää, samoja alueita laahustetaan edes takaisin, liekkö rajoitteena ollut aikanaan joku konsolin muisti vai miksi tähän on päädytty. Pahintahan tuossa tosiaan on, että jos suunta ei pysy niin välillä nuolet ohjaa väärään suuntaan ja HUDissa ei näy mitään mihin suuntaan pitäs mennä. Loputtomasti spawnaavat viholliset paikoin ei auta myöskään sit jos päätyy ryynäämään käytäviä vääriin suuntiin. Lyhyen keston vuoksi tuon nyt kuitenkin jotenkuten antaa anteeksi, eipä se ihan niin pahaa toistoa ollut kuin muistin ja aika nopeasti monesta alueesta sit kuiten mentiin läpi kun vain jatko matkaa eikä jäänyt viimeistelemään piilossa olevia vihollisia.

Pakko vielä kommentoida tuota itse tarinaa, että on jotenkin freesiä ettei ihmiset aina alota jotain maailmanlopun eventtiä ja että vastustajina olevat alienit eivät ole mitään superpäteviä kaikentietäviä rotuja vaan täynnä tunareita ynnä muutenkin sohlaavia solttuja.

Ihan oma lyhyt stand alone peli se oli, mutta ei oikeastaan liittynyt tuohon tarinaan mitenkään vaan oli sellaista erillistä iloittelua. Siksi en laske sitä jatkoksi, koska ei jatkanut varsinaista tarinaa.

Aivan, jotenki muistelin että olis jollain tavalla jatkanut.

Paitsi että nyt ku guuglettelin niin olihan siinä ne Signal ja Writer DLC:t, joista muistaakseni toinen ainakin jollain tavalla liittyi. Oliko nää jollain Special nimellä ite pelissä sit. Tuliko ne pelattua? Itellä jäi niistä aikanaan sen verran hapokas muistikuva, että en nyt uudelleenpeluussa edes koskenut niihin.

 

[Ezzy]

Entä jos tällainen peli kiinnostaa, mikä kannattaa napata? No ei ainakaan tätä. DIV toki uusin, mutta hinta on järkyttävä (70 € jo peruspelistä, jösses) ja kun menee Blizzardin kaupan sivuille, se tyrkyttää kaiken maailman platinavaluuttaa peliin, mistä tulee vähän oksennusta suuhun. Diablo II on klassikko, mutta teknisesti vanha. Toki siitä on se remaster julkaistu, mutta se vaatii yksinpeliinkin nettiyhteyden ainakin kerran kuussa, mikä on käsittämätöntä. Tämä D3 vaatii siis jatkuvan netin aina, myös yksinpelikampanjaan, samoin kuin DIV. Torchlight II on hyvä ja niitä olikin tekemässä alkuperäisten Diablojen pääkehittäjä, joskin niiden graafinen ilme ei välttämättä ole kaikkien mieleen. Sitten on Path of Exile, mitä monet genren harrastajat pitävät vissiin parhaana nykyedustajana. Se vaatii myös nettiyhteyden, mutta on vastineeksi täysin ilmaiseksi pelattava. Ainakaan sitä kokeilemalla ei menetä ainakaan rahaa

Last Epoch on vielä Early Accessissa, mutta ihan lupaavaa mättöä. Upotin joku 30h ilman enempää vittuuntumatta (pl. pari eksymistä), joka on sinänsä jo saavutus.
Jos Warhammer 40k kiinnostaa, niin Inquisitor: Martyr on genren ARPG ja siihenkin tullut upotettua ihan hyvin aikaa ja vaikka se onkin semisti ruma, on ihan mukavaa mättöä.
Warhammer: Chaosbanesta en pahemmin tiedä, mutta näkee välillä parhaiden ARPG-pelien listoilla. Ei tosin 40k, vaan WH Fantasyn puolelta.
Toinen futuristinen ja semisti erilainen, The Ascent. Törkeän hyvännäköinen ja hupaisa räiskintä. Co-oppina erityisen hauskaa IMO. Loistava soundtrack myös.
Hades saattaisi maistua myös, vaikka onkin roguelike.
Grim Dawn on vissiin myös testaamisen arvoinen.

Path of Exile on aika jumalattoman monimutkainen skill treen ja itemisaation puolesta, jotta saa jonkun tietyn valmiin, toimivan, talenttiratkaisun toimimaan (näihin on tolkuton määrä ohjeita ja aina on joku "meta" build, joka toimii parhaiten.)
Itse en ole edes jaksanut yritää säätää noiden kanssa, koska pelissä ei ole minkäänlaista pelinsisäistä auction housea, vaan kaikki pitää duunata pelin ulkopuolella. Betasta asti pelannut soolona puhumatta kenenkään kanssa tai ostamatta ainuttakaan itemiä pelaajilta. En ole koskaan jaksanut pelata peliä läpi asti (toiset pelaa muutamassa tunnissa tän läpi liigoissa), vaan peliaika on jäänyt muutamaan tuntiin vuodessa. Jossakin vaiheessa nousee vaan ahdistuskäyrä ja vitutuskäyrä samaa tahtia pystyyn, kun itemeihin pitäisi saada lisää tehoa ja keksiä sopivat skillit millä olisi mukavaa ja tehokasta pelata. Ei vaan ole mulle suunnattu peli ollenkaan pl. casuaalinen mättö silloin tällöin. Toinen mikä vituttaa on yhden yhteisen valuutan puuttuminen ja varusteiden muokkaamiseen käytettävien itemien käyttö maksuvälineenä. Missään vaiheessa en ole saanut mitään kuvaa olenko rikas vai köyhä tai minkä arvoisia mitkään valuuttaitemit ovat. Ainuttakaan jengin hehkuttamaa chaos orbia tmv. ei ole 10v aikana pudonnut. Tai oikeen mitään muutakaan arvokkaalta vaikuttavaa

Eilinen PoE 2 -demosessio ExileConista herätteli mielenkiintoa, koska siellä näytettiin vinkkiä kullasta yhtenä valuuttana...olisi kyllä merkillistä, jos GGG tekisi tuollaisen liikkeen. Muutenkin peli näytti aivan helvetin hienolta vrt. edeltäjä.

Itse aiheeseen vielä:
Jagged Alliance 3
Mukavaa mättöä orkkiksen hengessä. Hyvät graffat, musat ja pelimekaniikkakin toimii. Itse nössöilin vaikeustason kanssa ja silti saan turpaani Pitäisi lomalla vielä upottaa lisää aikaa, jotta voisi vetää johtopäätöksiä kokonaisuuden toimivuudesta.

 

[Heseman]

Last Epoch on vielä Early Accessissa, mutta ihan lupaavaa mättöä. Upotin joku 30h ilman enempää vittuuntumatta (pl. pari eksymistä), joka on sinänsä jo saavutus.
Jos Warhammer 40k kiinnostaa, niin Inquisitor: Martyr on genren ARPG ja siihenkin tullut upotettua ihan hyvin aikaa ja vaikka se onkin semisti ruma, on ihan mukavaa mättöä.
Warhammer: Chaosbanesta en pahemmin tiedä, mutta näkee välillä parhaiden ARPG-pelien listoilla. Ei tosin 40k, vaan WH Fantasyn puolelta.
Toinen futuristinen ja semisti erilainen, The Ascent. Törkeän hyvännäköinen ja hupaisa räiskintä. Co-oppina erityisen hauskaa IMO. Loistava soundtrack myös.
Hades saattaisi maistua myös, vaikka onkin roguelike.
Grim Dawn on vissiin myös testaamisen arvoinen.

Path of Exile on aika jumalattoman monimutkainen skill treen ja itemisaation puolesta, jotta saa jonkun tietyn valmiin, toimivan, talenttiratkaisun toimimaan (näihin on tolkuton määrä ohjeita ja aina on joku "meta" build, joka toimii parhaiten.)
Itse en ole edes jaksanut yritää säätää noiden kanssa, koska pelissä ei ole minkäänlaista pelinsisäistä auction housea, vaan kaikki pitää duunata pelin ulkopuolella. Betasta asti pelannut soolona puhumatta kenenkään kanssa tai ostamatta ainuttakaan itemiä pelaajilta. En ole koskaan jaksanut pelata peliä läpi asti (toiset pelaa muutamassa tunnissa tän läpi liigoissa), vaan peliaika on jäänyt muutamaan tuntiin vuodessa. Jossakin vaiheessa nousee vaan ahdistuskäyrä ja vitutuskäyrä samaa tahtia pystyyn, kun itemeihin pitäisi saada lisää tehoa ja keksiä sopivat skillit millä olisi mukavaa ja tehokasta pelata. Ei vaan ole mulle suunnattu peli ollenkaan pl. casuaalinen mättö silloin tällöin. Toinen mikä vituttaa on yhden yhteisen valuutan puuttuminen ja varusteiden muokkaamiseen käytettävien itemien käyttö maksuvälineenä. Missään vaiheessa en ole saanut mitään kuvaa olenko rikas vai köyhä tai minkä arvoisia mitkään valuuttaitemit ovat. Ainuttakaan jengin hehkuttamaa chaos orbia tmv. ei ole 10v aikana pudonnut. Tai oikeen mitään muutakaan arvokkaalta vaikuttavaa

Eilinen PoE 2 -demosessio ExileConista herätteli mielenkiintoa, koska siellä näytettiin vinkkiä kullasta yhtenä valuuttana...olisi kyllä merkillistä, jos GGG tekisi tuollaisen liikkeen. Muutenkin peli näytti aivan helvetin hienolta vrt. edeltäjä.

The Ascent jäi itselläni kesken gamepassissa, mutta jos joku siitä innostuu niin siitä vaan. Hades oli tosiaan hyvä, mutta vähän eri genreä. Grim Dawn ja samojen tekijöiden Titan Quest ovat kumpikin vähän sellaisia "ihan kiva, mutta..." genren edustajia. PoE suhteen voin kyllä myöntää, että pelin pääkampanjan läpäisystä on mulla kohta varmaan kymmenen vuotta ja peliä on ilmeisesti muutettu sen jälkeen, taisivat siitäkin poistaa ne eri vaikenevat kampanjakierrokset kuten D3? PoE2 kiinnostaa kyllä, tosin kyhäävät sitä kuin Iisakin kirkkoa...

 

[Ezzy]

PoE2 kiinnostaa kyllä, tosin kyhäävät sitä kuin Iisakin kirkkoa...

Joo, PoE 2 beta aukeaa vasta liki vuoden päästä. Sisällön määrä näyttää tosin aika hullulta.

 

[CaseAce]

Paitsi että nyt ku guuglettelin niin olihan siinä ne Signal ja Writer DLC:t, joista muistaakseni toinen ainakin jollain tavalla liittyi. Oliko nää jollain Special nimellä ite pelissä sit. Tuliko ne pelattua? Itellä jäi niistä aikanaan sen verran hapokas muistikuva, että en nyt uudelleenpeluussa edes koskenut niihin.

Molemmat DLC:t on mukana remasterissa ja ne toki pelasin 100%. Nämä DLC:t on extra episodeja tarinan jälkeen, ja kuten sanoin niin selventää tiettyjä asioita ja antaa vastauksia varsinaisessa pääpelissä ehkä auki jääneisiin asioihin. Että liittyy tosiaan ihan oleellisesti pääpeliin. Nämä on hieman piilossa ja niihin päästäkseen pitää mennä episode selectin kautta, jossa Signal ja Writer näkyy extra episodeina listan lopussa. Jos ei hoksaa että nämä on mukana tai ei osaa etsiä niitä episode selectin kautta niin ne voi jäädä helposti pelaamatta. Tykkäsin molemmista muuten, mutta trophy-osastolla oli pari todella ärsyttävää haastetta jossa meinasi usko loppua. Molemmat Signal DLC:ssä. Ensimmäinen oli sellainen jossa eräs platforming osuus pitää suorittaa todella nopeasti, ja kun nuo hyppimiset ei ole mitenkään tarkkoja ja kaiken lisäksi jos juoksee+hyppää, niin hahmo ottaa pari askelta laskeutumisen jälkeen ja tipahtaa helposti pois platformilta. Toisessa tämä DLC pitää pelata kuolematta ja check pointtia lataamatta läpi. Ensin todella pitkä alkupuuhastelu ennen kuin pääsee asiaan, ja sitten tippuu joltain kiveltä tai tippuu puunrungolla kävellessä, ja ei kun koko komeus alusta. Eli siis ei mitenkään vaikea, mutta ärsyttävä kun tulee tyhmiä tahattomia tippumisia helpoissa kohdissa. Mutta siitä tuli sellainen "challenge accepted" fiilis eikä luovuttaminen ollut vaihtoehto. Tämän trophyn läpäisyprosentti on tällä hetkellä 0,4%

Ja tuosta "journey will continue" tekstistä, niin jo PC versiossa jossa DLC:t piti ostaa erikseen, on yhteiset lopputekstit jossa on sekä pääpeli että DLC:t, ja sen jälkeen on vasta tuo jatkoa lupaava teksti. Kakkososa oli selkeästi suunnitelmissa jo tuolloin mutta jäi jostain syystä tekemättä.

 

[xarot]

Killer Frequency (PC)

Peli kertoo pikkukaupunkiin muuttaneesta radiotoimittajasta, jonka ensimmäinen yö ei mene ihan putkeen. Kaupunkia vuosia aikaisemmin kiusannut sarjamurhaaja on tänä yönä palannut, ja pelaaja joutuu radiotoimittajan saappaissa ottamaan vastaan myös paikallisen hätäkeskuksen puhelut.

Itse pelimekaniikka tuli hieman yllätyksenä, kun käytännössä peli tapahtuu todella pienellä alueella, istuen radiotoimittajan kopissa ja ottamalla puheluita vastaan ja soittelemalla levyjä ja välillä mainoksiakin. Näiden välissä soittajat ovat välillä henkihieverissä ja heitä täytyy avitella erinäisten asemalta löytyvien vihjeiden avulla. Välillä kopista pääsee myös muualle asemalle haahuilemaan ja etsimään vihjeitä.

Itselleni alkupuoli pelistä käynnistyi hi-taas-ti ja hieman tylsähkösti, ja oli vaikea keskittyä vain istumaan ja kuuntelemaan. Sinänsä vika ei ehkä ole pelissä vaan nykymaailman menossa jossa aivoille pitää olla koko ajan täysi hässäkkä päällä, sama kuin vaikea keskittyä kirjojen lukemiseen. Jossain kolmen tunnin kohdalla peli muuttuu kuitenkin hieman jännemmäksi ja alkaa pitää otteessaan. Loppua kohden on tietysti jo pakko päästä selvittämään tarina loppuun.

Tämän pelin voisi ehkä ottaa enemmän jonain interaktiivisena radiojännärinä, koska itse pelaamisen kanssa tällä on aika vähän tekemistä. Suosittelen silti, jos saa halvalla.

 

[Captain J]

Ghost of Tsushima - Director’s Cut (PS5)

Halvalla kun sain, niin otinpa tämän paljon kehutun pelin työstettäväksi. Ja oli kyllä erittäin viihdyttävä kokonaisuus, mistä osoituksena on platina-trophy kirjoissa ja kansissa.

Tarinavetoinen peli (jossa pelaaja ei tarinaan ja sen kulkuun juuri vaikuta), missä seurataan Jin Sakai-nimistä samuraita joka käy pelin ajan kamppailua siitä, että ”ollakko kuin kunniallinen samurai, vai toimiakko vain kansan parhaaksi kunniasta välittämättä.” Tämä on minusta toteutettu hyvin, ja samalla tuo ilmi sitä miten jäykkää ja kunniaan nojaavaa japanilainen kulttuuri oli (ja on) tuohon aikaan. Toisaalta tämä välillä myös turhautti itseä, kun sivuhahmo tuomitsee Jinin tekemiset ja mieli tekisi haistattaa kyseiselle tyypille pitkät paskat, mutta Jin vaan ottaa torumiset naama näkkärillä vastaan.

Taistelu on todella hyvä, varsinkin kun saa taitopuuta avattua ja uusia tekniikoita opittua. Blokkaaminen (parrying) ei ole koskaan ollut itselle ominainen tapa taistella, mutta tässä se toimii hyvin. Ja väistäminenkin on toki mahdollista, mikä itselle yleensä on se paras suojamekanismi.

Lisäksi tehtävissä voi vapaasti valita, että yrittääkö nojata hiiviskelyyn ja salamurhaamiseen, vai meneekö vain kunniakkaasti etuovesta sisään ja lahtaa vihollisia miekka viuhuen. Tarinan osalta on muutama tehtävä missä pitää pysyä piilossa, mutta suurelta osalta pelaaja voi itse päättää miten tekee tehtävät.

Taistelun ja päätarinan lisäksi pelissä on kiitettävä määrä sivutehtäviä ja -hahmoja sekä erinäisiä kerättäviä asioita. Itsellä meni vajaa 60h jotta peli oli läpi ja platina plakkarissa.

Paras peli hetkeen, ja hirveämmin ei tullut mitään mikä olisi varsinaisesti ärsyttänyt. Todella hyvä kokonaisuus hyvillä grafiikoilla, mikä oikeuttaa 9/10 arvosanaan ja vahvaan suositukseen jos tarinavetoiset toimintapelit sekä samurait kiinnostaa. Vakaasti harkinnassa hommata Sekiro mikä olisi vastaava samuraipeli mutta haastavampi peli, mutta valitettavasti siitä ei ole PS5-versiota. Ehkäpä joskus jos tulee halvalla vastaan vois ottaa senkin kokeiluun.

 

[Ezzy]

Dying Light

Tuli vihdoinkin pistettyä tulille tää kaverin kanssa GeForce Now -palvelun läpi ja mukavaa parkour-zombiemättöähän tämä on. Craftingiin kaipaisi hieman lisää paukkuja ja ehkä materiaalejakin enemmän näin muutaman tunnin perusteella. Hauska sinänsä, että pelin tahdin voi määritellä ihan itse, ei ole pakko seurata juonta, vaan voi vaan jäädä huitomaan zombeja haluamallaan taktiikalla. Juoni vaikuttaa ihan mielenkiintoiselta ja ääninäyttely on enimmäkseen ihan ok.
Jotenkin tosta tulee hieman Division 2 mieleen, mutta maailma on jotenkin tylsä tms. ei ihan nappaa mukaansa samalla tavalla. Divisionissa tuli välillä vaan juoksenneltua ympäri kaupunkia randomisti, koska peli on vaan niin järjettömän nätti ja NYC hyvin mallinnettu ja tunnelma hyvä. Sama homma Cyberpunk 2077:n kanssa, jossa tuli vietettyä yli 250h pelkästään screenshotteja hakatessa ja photoshoot-skenaarioita suunnitellessa. Ekassa Dying Lightissa ei ole oikein mitään sellaista kipinää. Witcher 3:n kanssa oli vähän sama homma, loottailua ja kukkien keräilyä ja "hups 100h täynnä" sivujuonien kanssa

Kaipa tätä tulee pelattua silloin tällöin, jos vaikka meni paranee juonen edetessä. Pitänee testata jatko-osakin, vaikka siitä kuuleekin huonoa aika usein, varsinkin parkourin hajottamisen vuoksi. Tosin parkourista tulee aika hienosti pikkasen huonovointiseksi ja peli ei oikein anna työkaluja sen kanssa kamppaileville. Kaverilla meni alle vartissa maku koko pelistä, kun oli pakko mennä vaakatasoon ettei lentänyt purjo.

 

[Lare]

Resident Evil 2 2019

Olen ollut aiemmin aika nynny kauhupelien suhteen. Esimerkiksi Metro Exodus oli aikanaan sillä rajalla, että oliko enää mukavuusalueella (nykyään yksi lempipeleistä). RE7 tuli joskus napattua kokeiluun Game Passilta ja yllättäen se tuli vedettyä läpi vaikkakin helpolla vaikeustasolla ja välillä huutaen. RE4 vähän kiinnosti, mutta on vielä kallis. RE2 vaikutti mielenkiintoiselta ja ei maksanut juuri mitään, niin otin testiin.

En yleensä tykkää puzzleista ja survival-henkisestä menosta ja välillä olin tässäkin paskat housussa. Lisäksi peli oli varsin hidastempoinen. Silti tykkäsin tuosta ihmeellisen paljon. Poliisiasema oli mielenkiintoinen ympäristö ja zombit peleissä ovat aina kivoja. Tunnelmaa riitti ja hahmotkin olivat varsin kiinnostavia, vaikkakin vähän vain esillä. Ehkä tuossa pelissä yhtenä tekijänä oli palkitseminen puzzlejen ratkaisuista. Tuli hyvä fiilis, kun löysi jonkun osan ja sitten tajusi, mihin sitä voi käyttää. Toki pari kertaa piti googlata etenkin, kun nyt oli pidempi tauko pelistä ja unohdin täysin, mitä olin tekemässä.

Vähän houkuttelisi toinen läpipeluu ja tällä kertaa Clairella. Näkisi myös toisen lopun ja kaikki puzzlet ja paikat ovet vielä hyvin mielessä. Tosin sitten voi tulla ähky pelistä ja hirvittää jo etukäteen kaikki kuumottavat paikat, joihin on palattava uudelleen.

 

[Jumi]

Halls of Torment (PC)

Indiehitti Vampire Savioursin kopio, eli nopeasti pelattava action rogue-lite bullet hell. Tämäkin peli maksaa alle 5€ ja on todellakin hintansa väärti. Yksi onnistunut "läpipeluu" vie 30 minuuttia ja ukkeli nousee leveleitä n. pari kertaa minuutissa saaden isku voimaa, isku nopeutta, uusia taitoja, jne. Suurin ero Vampire Savioursiin on, että tässä pelissä voi tähdätä ja pelaaminen muutenkin on taktisempaa ja hauskempaa.

4/5, hitusen parempi kuin esikuvansa.

EDIT: Tämähän olikin early access... Jos kumpiki on pelaamatta niin sitte kannattaa ostaa Vampire Saviours ku se on pidempi ikäinen. Tämän pelaa puhki parissa päivässä tai viikossa.

 

[CaseAce]

Resident Evil 2 2019
...
Vähän houkuttelisi toinen läpipeluu ja tällä kertaa Clairella. Näkisi myös toisen lopun ja kaikki puzzlet ja paikat ovet vielä hyvin mielessä. Tosin sitten voi tulla ähky pelistä ja hirvittää jo etukäteen kaikki kuumottavat paikat, joihin on palattava uudelleen.

En usko että tulee ähky, peli on kuitekin hieman eriainen erilaisista kyvyistä ja tavaroista johtuen. Lisäksi tiedät mitä tehdä niissä kuumottavissa paikoissa, niin ei ehkä ole enää niin paha. Tiedät etenkin mitä laukaisee sen etenemistä hankaloittavan tapahtuman, niin voit viivästyttää sitä niin paljon kuin mahdollista. Muistat vaan aloittaa sen sieltä "New Game [2nd run]" kautta. Savegameen tulee "Claire [2nd]", siitä voi tarkistaa että on varmasti oikein aloitettu. On se sen arvoinen ja näet sen "oikean" lopun pelille kun molemmat hahmot on pelattu putkeen.

 

[masax]

The Looker (pc)

Oli mennyt ohi, että steamissa on tällainen ilmaispeli. Kyseessä parodia pelistä The Witness. Aivan loistava sellainen, ja loppua kohti puzzlejen ratkaisussa joutui aivojakin käyttämään. Huippupeli, vaikka kovin lyhyt, reilussa tunnissa läpi. Ehdoton suositus kaikille, jotka Witnessiä pelanneet, ja miksei muillekin, mutta silloin voi jäädä parodian osuus vähän ohueksi.

 

[Refloni]

Epicin ilmaispelit osa 33.

Shadow Complex

Epic aloitti viikottaisten ilmaispelien jaon jouluna 2018, mutta pelejä putoili harvakseltaan jo ennen sitä. Shadow Complex on niiltä ajoilta. Nopean tutkimuksen perusteella veikkaisin pelin päätyneen kirjastooni vuonna 2015.

Tarina on koomisen typerä ja yliampuva. Pelaajahahmon (en muista nimeä, olkoon vaikka Jack) vuoristoloma keskeytyy äkillisesti, kun tyttöystävä siepataan. Kansallispuiston alta löytyy huipputekninen tukikohta, josta jokainen Bond-pahis olisi kateellinen. Räjähdyksiä, robotteja ja ryminää riittää. Dialogi on niin tyhmää että sillä on aitoa huumoriarvoa. Pöhkö tarina itse asiassa korjaa ristiriidan taidetyylin ja pelimekaniikkojen välillä: hahmot näyttävät realistisilta ihmisiltä, mutta Jack hyppää kuin Super Mario ja teurastaa komppanioittain huippuvarusteltuja pahiksia. Tarina tekee kuitenkin selväksi ettei mitään kannata ottaa tosissaan.

Peli on 2,5-ulotteinen metroidvania, eikä pelkästään graafisesti. Vihollisia pyörii vähän väliä kuvan etu- ja taka-alalla, ja niitä vastaan myös taistellaan. Itse asiassa Jack on maailman ainoa ihminen, joka on naulittu kahteen ulottuvuuteen. Jos välinäytökset irrottaa kontekstista, peliä ei uskoisi tasohyppelyksi. Tämä rikkoo vähän immersiota, sillä kulkua rajataan putkilla sun muilla esteillä joista oikeasti voisi kävellä ympäri. Tämä onnistuu pelissäkin kaikilta muilta paitsi Jackilta. Lipputankokin olisi hänelle ylittämätön este.

Aseella tähdätään kahdessa ulottuvuudessa, mutta ammutaan kolmiulotteisessa maailmassa olevia vihollisia. Ongelman voi arvata: pelin oli välillä vaikea päättää, yritinkö ampua vasemmalla vai takavasemmalla olevaa jantteria. Kuula osui välillä väärään ukkeliin, mutta peli ei onneksi ole kovin hankala. Ammuksia on loputtomasti eikä virhesuuntaan sihtaaminen kertaakaan aiheuttanut game overia.

Metroidvaniassa kun ollaan, mukaan tarttuu matkan varrella erilaisia erikoiskykyjä ja aseita, joilla pääsee käsiksi vanhoillakin alueilla oleviin aarteisiin. Oranssit räppänät voi ampua pyssyllä ja vihreät ovet räjäyttää kranaateilla. Lähes kaikki piilot vaativat ennemminkin lukon avaamista kuin varusteiden mielikuvituksellista käyttöä.

Kranaattiovea ei voi tuhota ohjuksella eikä ohjusovea kranaatilla.

Jonkunlainen pikamatkustus olisi ollut paikallaan. Maailma on aika iso ja pelissä on paljon edestakaisin ramppaamista, ainakin jos haluaa kerätä kaiken. Hyvä rymistely silti.

Kao the Kangaroo 2022

Kuten nimessä olevasta vuosiluvusta voi päätellä, Kenguru-Kaon seikkailu on rebootti. Muistan pelanneeni alkuperäistä joskus vaahtosammuttimen kokoisena. Luulin silloin että Kao nyrkkeili samassa sarjassa Ratchet & Clankin ja Raymanin kanssa, mutta kenguru onkin lähempänä höyhensarjaa.

Peli on vanhanaikainen 3D-tasohyppely. Pomppiminen on perushauskaa, pulmissa ei tarvitse kauaa päätä raapia mutta ne tahdittavat peliä mukavasti. Taistelusta sen sijaan puuttuu syvyyttä. Liikkeitä on vain muutama ja lähes kaikki viholliset nujertaa pelkkää lyöntinappia hakkaamalla. Pomot oli ok.

Tarina on selvästi kirjoitettu lapsille - ja vain heille. Osa lastenviihteestä tavoittelee laajempaa yleisöä, ja aikuisetkin voivat saada paljon irti Muumeista, Ratchet & Clankista tai Disneyn piirretyistä. Kao ei tarjoa ala-asteen ohittaneelle pelaajalle oikein mitään. Epäilen myös, etteivät sen surkeat vitsit naurata minkään ikäisiä lapsia.

Kao on myös buginen ja viimeistelemättömän oloinen. Näkymättömiä seiniä on pystytetty kaikkialle tutkimusmatkailijoiden iloksi, mutta maastoon on silti helppo jumiutua ja sen läpi clipata. Elämäsysteemi, joka heittää takaisin kentän alkuun elämien loppuessa, olisi saanut jäädä vuosituhannen vaihteeseen. Toisaalta juuri retrofiilis on pelin harvoja hyviä puolia.

 

[Heseman]

Deus Ex: Invisible War (PC)

Deus Ex oli jo ilmestyessään klassikko ja taisi taloudellisestikin menestyä ihan hyvin, joten jatko-osa oli täten tiedossa. Vaan kuinka jatkaa klassikkoa onnistuneesti? Se olisi vaikeaa mille tahansa pelille, mutta vieläpä Deus Ex? Spoiler, eihän siinä kauhean hyvin käynyt. Vaikka tämä ei ihan niin huono ole kuin miksi se on usein lytätty, niin kyllä se silti aika huono on.

Tarina alkaa Chicagosta, jossa terroristi räjäyttää nanopommin tuhoten samalla koko kaupungin. Tarsus-akatemian nuori opiskelija Alex D pakenee henkilöstön ja muutaman muun opiskelijan kanssa Seattleen, jossa jälleen joudutaan hyökkäyksen kohteeksi. Tästä alkaa pelisarjalle tuttu maailmanympärimatkajuoni, jossa mukana jälleen kasa salaliittoja ja muuta mukavaa. Juoni on sinänsä ok scifihömppää, mutta kässäri yliyrittää vähän väliä olla nerokkaampi kuin edeltäjänsä, mikä alkaa varsinkin loppupuolella jo tökkiä pahasti. Lisäksi se jää paikoitellen aika torsoksi, esimerkiksi monen hahmon motiivit jäivät aika epäselviksi. Tai sitten missasin paikoitellen jotakin oleellista kun aivoni olivat menneet vapaalle, mene ja tiedä. Sinänsä tarinan joukossa on muutama ihan kohtuu hauska idea, mutta ne hukkuvat muun tauhkan sekaan.

Pelin isoin synti on kuitenkin kenttäsuunnittelu. Siinä missä ykkösen isot kentät onnistuivat luomaan illuusiota vapaasta reitinvalinnasta, tässä ekan Xboxin rauta rajoittaa sitä pahasti. Kentät ovat pieniä kuin opiskelijayksiöt ja latausruutuja katsellaan vähän väliä. Lisäksi vaikka idea onkin kummassakin sama, eli voi mennä useampaa eri reittiä kohteeseen, niin pienten kartojen vuoksi illuusio särkyy välittömästi. Toinen perisynti on yhteiset ammustyypit joka aseelle. En käsitä, kuinka tällainen on päässyt brainstormeista läpi, sillä jos yhdestä pyssystä loppuvat ammukset niin ne loppuvat kaikista. Sen vuoksi olenkin pelannut tätä lähes joka kerralla meleehahmolla, mikä ei kuluta ammuksia ja ne säästyvät pelin loppupuolelle, mikä muutenkin on ihan hanurista. Vaikka haluaisi pelata viholliset kolkkaavana hiipijänä niin se ei onnistu raskaasti panssaroituja vihollisia vastaan. Sopivan aseen ja biomodifikaatiot valitsemalla se muuttuu hieman siedettävämmäksi, mutta kyllä se silti fiilistä pilaa paljon.

Kun pelasin tätä nyt pitkästä aikaa niin alkupuolella olin kohtuu tyytyväinen tähän. Toki siinä oli jo silloin nuo aiemmin mainitsemani ongelmat, mutta silti sieltä kaiken loan alta pilkotti pieni Deus Ex -sydän. Valitettavasti loppukentät tuhosivat sen fiiliksen (jälleen kerran) totaalisesti ja nyt suussa on paska maku. Ja muutenkin monesti pelatessa oli vaan fiilis, että pelaisin mieluummin ykköstä kuin tätä.

 

[Kan Dee Dokata]

Battlebit: Remastered. Palautukseen meni. Minä yritin, mutta kyllä siinä vain grafiikat ovat jo niin alkeellisella tasolla, että ympäristöä on jopa vaikea hahmottaa. Ei perustason grafiikassa sinänsä ole mitään vikaa, mutta tässä se on kyllä niin äärimmäisen pelkistettyä, että se haittaa jo menoa. Hidastempoinen ja ruma, eikä sitä YT-videoissa nähtyä tunnelmaa siellä oikeasti tunnu olevan. En siis päässyt sisälle peliin, vaan lähinnä se alkoi ärsyttää hyvin nopeasti.