Viimeksi pelaamasi peli ja mietteitä siitä

[perato]

Kingdom Come: Deliverance (PC), toinen kerta

Reippahasti on taas maistunut tämän, pitkään sitä jotenki odotteli, että millon tämän uskaltaa käynnistää ja hyvältä on näyttänyt ja tuntunut edelleen. Jotensakin uniikki premissi, oikeaan maailmaan sijoittuva keskiaikainen roolipeli ilman lohareita ja örkkejä. Peli jaksaa edelleen hämmästyttää ulkonäöllisesti ja kenttäsuunnittelun osalta. Graafisesti hyvän näköinen ja yksityiskohtiin on selvästi panostettu. Liekkö sit tuo ensimmäinen persoona, että yksityiskohtiin kiinnittää huomiota ja kaikennäköiset detailjit pysäyttää. Pelimekaanisesti oli parempi kuin muistin, tai siis vähemmän kömpelö kuin muistin ja tarinallisesti paljon parempi kuin muistin. Muistelin jostain syystä, että tää olis semmonen Itä-Euroopan peli, jossa budjetista noin kolme zlotya on käytetty ääninäyttelyyn yms. mutta olikin todella laadukasta tuotantoa. Tässä maailmassa on ollut mukava vain ratsastella paikasta toiseen, eikä ole tullut sitä tarvetta, että pitäs jotenki hoitaa aina maksimaalinen määrä questeja samalla käynnillä. Pelimekaanisesti joskin yllätyin vähän siitä, kuinka nopeasti tämä muuttui helpoksi, ettei tarvi oikeastaan välittää tuon taivaallista syömisestä, nukkumisesta ja taistelutkin ainakin 1v1 on melko läpihuutoja. Toki edelleen kolme oikein aseistettua vihua lyö äkkiä pelihahmon matalaksi, oli sitte skilliä ja perkkiä kuinka hyvänsä kerännyt.

Älyttömän tunnelmallinen peli, jatkoahan sitä toivoisi, ei niinkään tarinan puolesta vaan, että olis lisää samaa mutta uutena.

Hyvähän se oli, joskin tarina lässähti lopussa todella pahasti, en muistanutkaan sen olevan sit kuitenkaan näin kökkö lopussa. Varsinkin nuo lopun taistelut ja juonijutut tuntui todella kiirehdityiltä ja oikeen semmonen "kokonainen valmis peli" fiilis tästä jäi sit puuttumaan sen vuoksi. Silti aika solid 9/10 peli johon upposi toiset +100 tuntia, mikä vastaa viideosaa koko vuoden pelitunneista.

 

[Lare]

Heavy Rain

Synkkä ja sateinen film noir -tunnelma uppoaa peleissä hyvin. Melankoliset pianomusiikit toivat vielä lisää upeaa fiilistä mukaan. Pelialueesta ja tunnelmasta tuli jotenkin alkuperäinen Watch Dogs mieleen, mutta hyvällä tavalla.

Hahmot olivat mielenkiintoisia ja juonenkäänteitä riitti. Jatkuvia yllätyksiä tuli eteen ja aina uusi epäilty murhaajaksi. Peli kannusti pelaajaakin miettimään murhaajaa samoin kuin dekkaria lukiessa. Hahmoihin myös kiintyi ja samastui ja koki myös sääliä. Myös paikat olivat mielenkiintoisia ja monipuolisia. Paljon uutta tuli vastaan ja peli tarjosi valtavan määrän eri tapoja edetä. Detroit Become Humanin pelasin kahdesti läpi, niin hidastempoiset mekaniikat olivat tuttuja. Perhanan jännä ja hyvä peli.

Ehkä eniten häiritsi kuitenkin pienet aukot juonessa. Esimerkiksi kymmenien poliisien jahtaama henkilö hyppää valintojen pohjalta autoon ja ajaa sillä karkuun ja poliisit eivät tee mitään ja vain seisovat. Tai henkilö saa sydänkohtauksen, tälle syötetään nitroja ja on taas sekunnissa normaalissa tilassa ja kiittelee. Lopussa myös ihmetytti, että kirjaimellisesti poliisien yläpuolella käytiin raivoisaa kaksintaistelua niin, että romua ja tavaraa lensi ja kukaan ei huomannut mitään.

Spoileri: Omasta lopusta

Itselle tuli tuurilla hyvä loppu. Ethan säästyi vankilalta ja päätyi Madisonin kanssa yhteen, Shaun pelastui, Jayden sai viime tipassa kiinni murhaajan ja Scott joutui silppuriin. Tuli mielenkiinnosta katsottua muita loppuja ja oli kyllä aika karuja vaihtoehtoja. Pahin taisi olla se, että Ethan hirtti itsensä vankilassa, Madison, Jayden ja Shaun kuolivat ja Scott ja Blake saivat jatkaa normaalia elämää.

 

[scented]

Ratchet and Clank rift apart. Onpas hienon näköinen rymistely tämä uusi Ratchet and Clank. Sopiva vaikeustasokin, niin etenee kaiken aikaa eteenpäin. Harvoin häkeltyy visuaalisen tykityksen tiimellyksessä, mutta tämä peli sai sen aikaan. Pelattavuuskin on tosi napakka, hahmo tottelee erittäin hyvin ohjaukseen.

 

[RaivokasMagma]

Deep Rock Galactic (PC-versio), Ghost Ship Games, 2020

Jotenkin taas innostuttiin sisarusten kanssa jotaki co-op peliä pelaamaan. Warframe pikkuisen tauolle (vaikka käyn kirjautumussa, että pysyy putki päällä) ja mitäpä sitä sitten pelaamaan? Vermintide 2 kävi mielessä, mutta en alkanu SSD:lle vapauttamaan tilaa (oli kasvanu pelin koko kauheasti viime kerrasta). Deep Rock Galacticia ehdotettiin ja oli tarjouksessa, niin ostinpa sitten. Koska viimeksi ostanu pelin? Ei ole jaksanu oikein pelimaailmaa seurata.

Ilmeisesti peli oli early accessissä jonkin aikaa ja julkaistiin sitten 2020. Olen aikaisemminkin törmännyt peliin, kun kerran katsoin nettikaverin striimiä. Ihan hauskalta vaikutti, vaikken kääpiöistä välitäkkään. Ilmeisesti hyvin otettu vastaan, kun Steamiä katsoo.

Peli on siis ensimmäisestä persoonasta kuvattu co-op peli, maksimissa neljä pelaajaa. Valittavana on neljä erilaista kääpiötä, eri vahvuuksilla ja heikkouksilla. Itse olen Scout kääpiöllä pelannut eniten, koska liikkuvuus on mukavaa. Muita ovat Engineer, Driller ja Gunner. Pelin tarkoituksena on tutkia ja suorittaa erilaisia tehtäviä Hoxxes planeetalla. Kaivaminen ja resurrsien kerääminen on suuressa osassa, vaikka tehtävissä on erilaisia tavoitteita, että vaihtelua on. Erilaisia biomeja on monta, omilla ärsytyksillään (aina onnistun Magma Coressa seisomaan sopivassa kohtaa, kun tulta alkaa tulemaan maasta...).

Pelattavuus on ihan passelia, kikkailua pystyy harrastamaan hyvissä määrin. Eniten ärsyttää reunasta nappaaminen, joko se ei toimi tai sitten se toimii liiankin hyvin. Tehtävät hoituvat nopeimmillaan noin 20 minuutissa, pahimmassa tapauksessa lähennellään tuntia, riippuen kuinka hukassa jokin resurssi on tai kuinka viholliset päättävät häiritä menoa.

Itsellä on palanut liikaa aikaa viimeisen parin viikon aikana DRG:n parissa. Helposti useampi tunti. Sitä ihan kaipaa Warframen nopeutta. Kun "Vielä yksi kenttä" tuntuu vievän sen 30 minuuttia ja hups. Aloitettiin joskus viideltä ja kello onkin jo lähempänä yhtätoista....

 

[akuko90]

Call of Juarez: Gunslinger

Simppeli mutta hyvin tehty länkkäriräiskintä. Ammuskelu on arcade-tyyppistä pumpumia, jossa mukaan mahtuu pari asetta kerrallaan, aikaa voi hidastaa ja pisteitä lasketaan kuin valopyssyräiskinnöissä. Erillisissä kaksintaistelukohtauksissa on vähän quick time eventin makua, mutta tunnelma on kohdallaan. Suurikontrastinen, cel-sheidattu taidetyyli ja hahmojen näyttävät esittelyruudut ovat paljon velkaa muutaman vuoden vanhemmalle Borderlandsille.



Peli heittää mukaan vielä komeita maisemia, ja tuloksena on länkkärifanin sielua hivelevää silmäkarkkia.

Tarina esitetään vanhan pyssysankarin kertomana kalajuttuna, joten kerrankin satojen vihollisten niittäminen tuntuu uskottavalta. Kenttä saattaa muuttua lennosta kertojan päähänpistojen mukaan, kuten Borderlands 2:n parhaassa lisärissä, Tiny Tinan pöytäroolipelikampanjassa (joka tosin julkaistiin pari kuukautta Gunslingerin jälkeen). Pelihahmo Silas Greaves on ehtinyt sekaantua kaikkien kuuluisimpien lännenlegendojen seikkailuihin, ja uskomatonta kyllä peli yrittää sovittaa tarinan oikeaan historiaan. Salaisuuksissa on nippelitietoa aidoista hahmoista ja tapahtumista.

Call of Juarez: Gunslinger (2013). Tämä ollut pitkään wishlistillä, mutta aina mennyt sitten jokin toinen peli edelle. No nyt hankin alesta vajaalla 4e hintaan lämmittelyksi Red Dead Redemption 2:lle. Onhan tämä hyvä räiskintä, jonka kerkeää pelata lävitse nopeammin mitä RDR2:n 112 GB latautuu koneelle.

Skaalautuu vielä hyvin 3440x1440 ultrawide näytölle, pyörii moitteetta RTX2060 mobilella ja mielestäni myös grafiikat kestäneet hyvin ajan hammasta.

Jos jotain muuttaisin, niin nuo tankkipomot olisi voinut korvata kaksintaistelulla. Vähän latistaa tunnelmaa upottaa 50+ pistoolinkutia ja x määrä dynamiittipötköjä yhteen supermieheen.

 

[ympyr]

Gunslinger oli positiivinen yllätys kun pelasin sen vuosi pari sitten. Taisi olla ilmaisjaossa steamissa hetken aikaa. Tykkäsin graafisesta tyylistä ja tarinankerronnasta. Täytyy joskus pelailla uudelleen.

 

[Jumi]

Immortals Fenyx Rising (PC, Switch, PS4, PS5, X1, Xbox Series X/S)

Ubisoftin Zelda: Breath of the Wild kopio, eli avoimen maailman toiminta-seikkailu. Avoin maailma tuntuu kliinisemmältä kuin Zeldassa mutta on kumminkin riittävän hyvä ja sisältää paljon tutkimusmatkailua. Tämä on semmoinen kokoperheenpeli, värikästä karkkigrafiikkaa, isosilmäiset hahmot, lapsellinen huumori ja ylihelppo taistelu, ellei lisää vaikeustasoa. Olin jättää pelin kesken heti alkumetreille kun taistelu oli tylsää lyöntinapin painelua heikkoja vihollisia vastaan ja energiatkin palautuivat itsestään. Onneksi kokeilin nostaa vaikeustason hardille koska peli alkoi heti kiinnostaa enemmän ja nopeasti huomasin että taistelu onkin erittäin hyvin tehty. Iskuja löytyy jos jonkinlaista ja myöhemmin avautuvia erikoiskykyjä on mukava käyttää ja ne laajentavat monipuolista taistelua entisestään. Vain voimakkaat erikoiskyvyt kuluttavat staminaa jota saa takaisin miekalla hutkimalla, eli niitä ei tarvitse säästellä pahan päivän varalle, se tekee taistelusta vähän taktista kun voi heittää isoja erikoisiskuja jotka tekee tietyn efektin ja sitten jatkaa komboa miekkalyönneillä jne. Parryn aikaikkuna on iso ja sen käyttö on puhdasta nautintoa, sen lisäksi että se tekee paljon stun damagea se näyttää ja tuntuu erittäin hyvältä. Taistelu onkin pelin kantava voima ja nyt olen pelannut ihan innoissaan kymmenen tuntia tutkimusmatkaillen ja tehtäviä suorittaen.

Iso miinus tulee gamepadin napeista, kaikki on hyvin jos opettelet napit etkä tee niihin muutoksia. Lyönnit tapahtuvat liipasimista kuten Dark Soulseissa, mutta väistö on X-napissa kun soulseissa ja muissa se on aina B-nappi. Napit voi vaihtaa asetuksista mutta eipä voikaan, joitain toimintoja ei käsittämättömästi voi vaihtaa! Löysin jonkinlaisen kompromissin, mutta silti jäi yksi erikoistilanne joka näkyy tuossa kuvan oikeassa laidassa, kaikki liidon aikana tehtävät jutut on jostain syystä samassa X-napissa, ja nopeusliito tehtävät jää tekemättä. Ehkä juoksunappia pitää vaihtaa niin Boost siirtyisi toiseen nappiin, mutta silloin hevonen ei voi juosta kun hevosen juoksu ja selästä nousu on samassa napissa... Ei saatana.

Useampaa DLC:tä kaupataan heti alkuvalikossa ja pelin sisällä on toinen kauppa josta saisi ostettua parempaa varustetta. Vie vähän tunnelmaa ja arvokkuutta tuollainen kerjäys joka välissä.

Kyllä tämä vähintään 8/10 on.

 

[perato]

Ori and the Blind Forest (PC)
Tässäpä oli eka kerta ku peli on livahtanut mun excelöinnin läpi ja piti paikata 6 vuoden takaista tietoa. 2016 tammikuussa tämä siis pelattuna ja jotenkin muistelisin, että tästä olisin tykännyt tuolloin paljonkin joitakin lyhyitä kohtia lukuun ottamatta. 90 pojoa löyty toisesta excel taulukosta, joten varmaankin hyvinkin tykännyt silloin.

Nyt taas jotenki vähän pliisu fiilis. Ihan jees, mutta ei mitää mikä jotenki säväyttäis, toki se alkuvideo on herkkä edelleen. Muuten peli on itselle ei-niin-lemppari "metroidvania", jonka kantavat elementit on itelle aika rasittavia. Siis lähinnä se, että näet paikan johon pitää mennä, mutta et pääse kuin myöhemmin ja sit joutuu niitä samoja alueita sahaan ees takas jos haluaa kerätä jotain elämäpisteitä tai muuta. Vihut spawnaa muutaman ruudun läpi ja niiden ruutujen läpi eteneminen ei ole mitenkään nautinnollista. Eli itse peruspeli on todella tylsää, ei mitään oikeesti kiinnostavaa, minkä takia niitä alueita innostais sahata huvin vuoksi. Graafisesti tää oli jotenki nyt pettymys, muistin että olis todella hienon näkönen, mutta eikait tämä nyt mitenkään erikoinen ole, ihan jees. Musiikki tässä on kiva joitakin yksittäisiä kohtia lukuun ottamatta.

Mistä päästäänkin siihen mitä vihaan ehkä eniten kaikissa näissä; nuo ()n "ylöspäinnousevajokin, pakene sitä" tasot. Näissä musiikki pauhaa dramaattisena ja kuolema koittaa muutaman sekunnin välein ja aina alusta. Aika pitkälti yritys ja erehdys tavalla edettäviä tasoja, joiden vaikeusaste on kolme pykälää isompi ku peruspelin asteikolla 1-4. Täysin rikkoo ton pelin flown omalta osalta ja pakottanut vähän säännöstelemään varsinki ku tietää että niitähän tulee lisää. Vaikka esim. aikanaan Super Meat Boyn läpäissyt ihan tyytyväisenä, nii tästä en tykännyt silloinkaan.

Oli tuo jatko-osa pitkään ostoslistalla, mutta nyt kyl pistettiin uusintaharkintaan, nii vähän tulee pelattua nykyään, että liekkö jaksaa innostua jatko-osasta ihan kevyin perustein.

Sniper Elite 4 (PC)
Tästäkin tykkäsin aikanaan, mutta nyt ei oikeen samalla tavalla säväytä tämäkään. Hyvää ja mukavaa hiippailua ja ammuskelua, mutta joku fiilis tästä nyt loistaa poissaolollaan vaikka muka mehustelin tän uudelleenpeluulla. Ehkä kolmen tehtävän jälkeen jo alkaa tuntua että vähän toistaa itseään tämä eteneminen, pitäs varmaan enemmän yrittää jotain noita haasteita tehä, kuin pelata samalla tavalla tehtäviä vaan läpi. Mukavaahan tuo tarkka-ampuilukin tässä on, mutta ei riitä kärsivällisyys siihen ilman apua tähtäämiseen.

Sitten jotain harvinaista. Lopettelin nuo mobiilipelit joskus tuolla 2015 ku halusin lukea enemmän ja sittemmin en juuri ole niitä pelannut paria tuntia lukuunottamatta. Nyt kuitenkin syksystä tuli pelailtua useampaakin peliä. Tällä hetkellä ajatus lopettaa molempien pelaaminen, molemmista kiinnostus loppunut ja aikaa kuluu silti kuitenki jos vähänkin käy katsomassa.

King's Choice (Android)
Kesällä tuli laitettua uus puhelin ja yks yövuoro keksin sit että pitää ajaa pelillä akku loppuun ja kattoa kauan kestää ladata tyhjästä. Diablo Immortal alko lataileen loputtomasti jotain, joten latasin tän sit ajatuksella, että poistellaan sit kohta. Noh tänne päiviin asti tuli pelailtua enemmän ja vähemmän. Mitä tästä vois kertoa on aika vaikea, koska peli on sillisalaatti erilaisia minipelejä. Teemana on 'keskiaika' aika vapaasti tulkittuna ja pelin perusajatus on hahmojen kehittäminen ja niiden käyttäminen eri tapahtumissa. Tapahtumat vaihtuu parin päivän välein ja näiden lisäksi ruudulla on kaikennäköistä päivittäin klikattavaa, joista saa tavaraa. Tapahtumista saa lisää tavaroita ja asioita joilla parannetaan hahmoja. Peli on itseasiassa moninpeli ja se oli se syy miksi tätä tuli pelattua enemmän. Allianssissa oleminen toi mieleen WoWin ajat ja melkosta draamaa oli yleisessä(ja allianssin) tsätissä vähän väliä.

Tämä on varsin pay-to-win peli, joskin tasaisesti pelaamalla nousin jatkuvasti rankingissa ylöspäin, kun valaat lopetti pelaamisen tai maksamisen. Kuitenkaan kaikki tavarat eivät olleet rajattomasti saatavilla tai ollenkaan saatavilla niille jotka eivät maksaneet, niin missään vaiheessa ei ollut oikeen samalla viivalla valaiden kanssa. Pari ihan oikeasti mielenkiintoista eventtiä tässä oli, mutta valitettavasti valaat pilasi nekin, muuten eventit on aikalailla klikkaa tätä tietyn väliajoin tai jokin köykänen kopio jostain yksinkertaisesta selain/mobiilipelistä. Toki yhteistyö toi oman mausteensa moniin eventteihin, mutta en ihan niin paljon ollut paikalla, että niihin olis täyspäiväsesti jaksanut osallistua. Vähän siinä mielessä ongelmallinen peli, että jos aamulla kliksuttelit kaiken ja päivällä kävit kertaalleen, niin varsinaisesti tekemistä ei aina riittänyt sit enää iltapäivästä jos olis halunnut aikaansa tähän käyttää. Kävikin usein niin, että tässä kävi jotain klikkaamassa pariin kertaan ja sit käynnisty alla oleva peli.

Ehkä mielenkiintoisin asia tässä pelissä oli, kuinka hyvin tuossa käännös toimi. Suurin osa tuolla puhui omia kieliään, pääasiassa venäjää, saksaa, ranskaa ja muutama muu eurooppalainen kieli siellä seassa, kuitenkin translate käänsi suurimman osan niin, että ei oikeastaan englanninpuhujia ollut. Suomenkin osasi osittain kääntää, mutta pysyttelin englannissa ihan selkeyden vuoksi. Tämäkin translate tosin aiheutti muutamat draamat, joten täysin virheettömäksi ei voi sanoa. Varsin seksuaalissävytteisestä mainostuksesta huolimatta, pelin pelaajakunta on käsittääkseni naissukupuoleen kallellaan mikä kyllä ehkä näkyi myös meidän serverillä. Luultiimpa minuakin pitkään naiseksi naisprofiilikuvan takia.


Hay Day (Android)
Toinen mobiilipeli jota tuli nyt sit pelattua melkeen tuo sama aika, tämä meni paljolti avovaimon kanssa, vaikka tässä yhteistyö nyt aika ohkaista onkin. Farmilla satojen kasvattamista ja niistä eri tarvikkeiden tekoa ja myyntiä. Paljon vähemmän kilpailua joten tässä muiden rahojen käyttäminen ei paljoa itseä hidasta tai haittaa. Kilpailulliset osat on semmoisia, ettei ne paljoa omaan peliin vaikuta. Hauskaa oli tiettyyn pisteeseen asti, mutta sen jälkeen edistyminen alkoi olla niin hidasta, ettei enää jaksanut samoja asioita katsella päivästä toiseen. Progressio siis kuoli. Alkuun kun uusia asioita tuli lähes päivittäin tai muutaman päivän välein, oli jotain ponnetta pelata, nyt menee helposti viikko, että etenee seuraavalle tasolle, niin ei enää innosta samalla tavalla.

 

[Captain J]

Persona 5 Royal, PS4 (PS5)
Syysillat meni rattoisasti Persona 5 Royalin parissa. Kyseessä on siis alkuperäisen Persona 5-pelin ”facelift”, sisältäen potentiaalisesti pidemmän tarinan, uusia hahmoja, uusia personia sekä uusia loppuja.

Pelistä on tässä topicissa jo useampaan kertaan mietteitä, joten en itse peliä ala hirveästi avaamaan. Kuitenkin, päähahmo päätyy tokiolaiseen lukioon ja (yrittää) elää siellä kutakuinkin normaalia lukiolaisarkea. Samalla päädytään myös rinnakkalaistodellisuuteen Metaverseen, jossa annetaan pahiksille köniin ja edistetään pelin tarinaa eteenpäin - ja samalla keräillään personia ja yhdistellään niistä yhä parempia ja voimakkaampia hahmoja.

Taistelumekaanikaltaan peli on vuoropohjainen JRPG, mutta muuten pelissä voi vapaasti edistää ihmissuhteita (tai jättää edistämättä) sekä tiimiläisten että muuten vain tärkeiden kontaktien kanssa.

Viihdyttävä peli, jossa on mielestäni oikein hyvä käsikirjoitus, hahmot ja juoni. Ja musiikit - wau!

Oikeastaan ainut mistä en niin hirveästi välittänyt oli juurikin Royalin tuoma jatko peliin, ja sen myötä mahdolliset ”todelliset loput A ja B”. Itse sain todellisen lopun B, eli napsun verran parempi loppu olisi vielä tarjolla new game+:aa varten.

Mikä siinä sitten tökki? Se mihin alkuperäinen Persona 5 loppuu oli minulle se ”kliimaksi” tarinalle. Kun sitten pääsi Royalin loppuskenaarioihin käsiksi (mikä ei siis ole itsestään selvyys), itselle tuli fiilis väkisin väännetystä jatkosta. Ihan kiva, mutta vähän meh kuitenkin.

Reilu 100h elämästäni tähän kuitenkin käytin ja pääosin oikeinkin tyytyväisenä, joten kyllä tämä omissa kirjoissa on sellainen 9 1/2 kouluarvosanan arvoinen peli. Ehdottomasti suosittelen, jos on vielä kokematta!

 

[tuoppi´]

Tony Hawks Pro Skater 3 (GBA)

Suurena Tony Hawksin fanina päätin kokeilla tätä GBA versiota kun tätä (ja THPS2:sta) on kehuttu paljon arvosteluissa.

Lähdetään hyvistä jutuista. Tuntuma on aika lähellä pleikkarin versioita. Temput, grindit ja manualit yms. toimii juuri niinkuin voisi odottaa. Ainoa ero minkä olen huomannut on, että halfpipeistä ukkeli meinaa launchata jotenkin huomattavasti paljon enemmän kuin pleikkarin versioissa, helpottaa isojen gappien tekemistä, mutta usein vahingossa hyppy kiertyy liikaa ja mennään halfpipen ulkopuolelle ja kaadutaan. Kontrollien kanssa hieman huijasin kun käytän emulaattorissa SNES-tyylistä ohjainta ja napit on säädetty samalla tavalla kuin pleikkariversiossa (ainoa ero että revert on samassa napissa kuin grabit), mutta varmaan jos tarpeeksi totuttelisi tuohon tottuisi että osa tempuista tulee olkanapeista kuten originaali-GBA:ssa.

Kuvakulma tässä on isometrinen ja se aiheuttaa ehkä eniten ongelmia pelaamisen kanssa. Itselle ainakin meinaa olla todella vaikea hahmottaa tarkalleen mihin suuntaan ollaan menossa ja noista rampeista tulee monesti hypättyä ihan minne sattuu kun kulma ei ollut ihan tarkalleen se oikea (yhdistettynä vielä tuohon että halfpipeistä launchataan jotenkin enemmän). Tähän liittyvä asia on myös kentät, tuntuu vähän että kenttiä suunnittellessa ei ole otettu huomioon, että pelin kuvakulma on isometrinen. Kentät ovat ahtaita ja ne vaatisivat paljon enemmän tarkkuutta kuin mitä isometrisellä kuvakulmalla saa. Nuo kenttien goalitkin vaativat aika paljon tarkkuutta. Varsinkin loppupuolella LA:ssa tulee aikamoinen piikki vaikeudessa (Hidden tape ja Lights - Camera - Action), ei ole oikein tilaa ja pitäisi todella tarkasti osu juuri oikeaan kohtaan ja ajoituksella, nuo ei varmaan ole edes mahdollisia jos parit statsit ei ole tuossa kohti tapissa. Tämä on vielä hieman outoa kun tässä tosiaan on täysin uudet kentät verrattuna pleikkarin versioon (THPS2:ssa kentät perustuu pleikkarin versioihin), silti jotenkin tämän kentät vaatii enemmän tarkkuutta ja taitoa kuin alkuperäiset.

Yhteenvetona tuntumaltaan yllättävän lähellä pleikkariversioita ja GBA huomioon ottaen hyvä porttaus, mutta vaikeutta ja turhautumista on paljon.

 

[WalluWaan]

MAD MAX (PC)

Grindauspelien aatelia oli tämä. Itseään toistavaa actionia, johon kuitenkin jaksoi aina vaan uudelleen palata. Immersio oli vahva ja maailma juuri niin lohduton ja raaka, kun elokuvien perusteella osasi odottaa. Juonta ei nyt hirveästi ollut, mutta hahmot olivat hyviä.

60 tuntia tähän meni ja kuten sanottu samaa taistelua autolla ja ilman koko keston ajan. Kuitenkin jotenkin jäi positiivinen maku. 8/10.

 

[CaseAce]

Doom (2016), PS4 (PS5, PS+ Extra)

Sitä kun on lapsena kasvanut Wolfensteinin, Doomin, ja Quaken äärellä, niin nämä uudelleenlämmittelyt vetää puoleensa. Wolfenstein uussarja tuli pelattua aiemmin, joten siihen myös hieman vertailua.

Tämä versio on kyllä hyvin uskollinen alkuperälleen. Räiskintää "juoksu ja hyppynappi pohjassa" ja örkkiä, verta, ja suolenpätkiä riittää. Settinä on Mars, Helvetti, ja niiden sekoituksia. Löytyy laavaa, laboratorioita, kaikkea vanhastaan tuttua. Etenemistä ohjataan erivärisillä avainkorteilla tai niihin rinnastettavilla esineillä, ja perusperiaate läpi pelin on että tapa ensin kaikki vihollisaallot niin ovet aukeaa seuraavaan taisteluun. Siinä missä Wolfensteinissa on rakennettu juonta ja tarinaa, ei Doomissa edes yritetä. Jotain köykäistä perustelua miksi pitää tehdä jotain, mutta ratkaisuna on aina se vihollislauman tappaminen. Wolfensteinissa pystyi pelamaan stealthina, tässä ainoa etenemismahdollisuus on pyssyt tanassa kohti vihollisrintamaa.

Alkuperäisistä peleistä on mukavasti otettu tuttua tavaraa mukaan. Todella moni vihollistyyppi lentäviä ja päälle syöksyviä pääkalloja myöten on tuotu päivitettynä uuteen peliin. Myös asevalikoima on hyvin linjassa alkuperäisen pelin kanssa moottorisahaa myöten. Ja sen suusta ammuksia syöksevän leijuvan pallovihollisen sahaaminen moottorisahalla on edelleen yhtä tyydyttävää kuin silloin joskus. Nostalgiatrippiä siis löytyy. Toki kuten Wolfensteisissa, myös Doomissa pääsee pelaamaan klassisen vanhan kunnon Doomin kenttiä ajalta jolloin polygoneja ei oltu vielä keksitty. Piilotettuja huoneita ja "salaisuuksia" riittää jos vaan jaksaa tutkia jokaisen kolon ja kokeilla voiko jonnekin paikkaan hypätä.

Ärsyttäviä asioita löytyy toki myös. Peli on sitä samaa alusta loppuun, ainoastaan aseet päivittyy paremmiksi pelin edetessä ja uusia vihollistyyppejä tulee esiin. Suurimmaksi osaksi vaikeus kuitenkin kasvaa yksinkertaisesti vaan lisäämällä vaikeimpien örkkien määrää ja spawnaavien vihollisaaltojen määrää. Välillä tuntuu että samaa "areenaa" saa moukaroida todella kauan kun aina vaan tulee lisää örkkejä kun entiset on saanut hengiltä. Peli on myös yllättävän buginen ollakseen 6v takaa. Esim. kun peli ensin tallensi checkpointin, siitä hetken päästä löysin uuden hienon aseen, mutta menin sitten kuolemaan ja palasin takaisin checkpointtiin. Ase oli hävinnyt inventaariosta kun ei mulla sitä ollut kun checkpoint tehtiin, mutta peli kuitenkin muisti että olin sen poiminut, joten ei sitä ollut enää kentässäkään poimittavaksi. Onneksi seuraavan tehtävän alussa se mystisesti ilmestyi takaisin. Luin että niinkin voi käydä että ei ilmesty, vaan edellinen tehtävä pitää pelata kokonaan uudestaan. Välillä itsensä löysi jostain välitilasta osittain kentän grafiikan ulkopuolella, onneksi sieltä pääsi kuitenkin takaisin. Aseiden valinta tapahtuu aukeavasta valintapyörästä. Jostain syystä pari asetta ei kuitenkaan löytdy tuolta, vaan omien nappien takaa. Meni aikaa ennenkuin hoksasin miten ne saa esille, olisi pitänyt lukea ruudun tekstit tarkemmin kun aseeet löysi.

Pomotaistelut oli aika... meh... Pääpointti kuitenkin on nuo isot hirviölaumat joita koko peli on täynnä. Yksi viimeisen päälle ärsyttäväkin pomo sattui, kun kaksi bossia murjoo sua. Kun yrität hyökätä toisen kimppuun niin toinen antaa pataan. Ei kiva. Lisäksi monet örkit ovat nopeampia liikkumaan kuin pelaaja, eli karkuun on turha juosta. Hyppiminen on hidasta ja kontrolli ilmassa huono, ilmesesti painovoima on siellä Marssissa pienempi tai jotain.

Toistoa oli sen verran, että jos ei noita nostalgiamuistoja olisi ollut niin kesken olisi jäänyt. Läpäisyn jälkeen pelin voisi pelata "ultra nightmare" vaikeustasolla. Joo ei kiitos. Ihan tarpeeksi ottaa pataan perusvaikeustasoillakin, eikä tuota kyllä ihan heti jaksa käynnistää uudelleen. Plussat kuitenkin tuosta alkuperän kunnioittamisesta niin hyvässä kuin pahassa.

 

[Heseman]

God of War Ragnarök (PS4)

Isukki-Kratos ja Atreus-poika jatkavat seikkailujaan mytologisessa Norjassa. Luulin etukäteen jostain syystä, että tämä oli tulossa vain PS5:lle mutta kun näin sen tulevan myös "vanhalle" PS4:lle, päätin hommata sen. Edellinen oli mulle vähän yllätys ja tykkäsin siitä aika paljon, jopa nelos-Pleikkarin parhaita pelejä. Tämä taas... ei päässyt ihan samalle rimalle. No, tuli tästäkin platinapysti kerättyä, ettei se täysin huonokaan ollut.

Juoni siis jatkaa samasta, mihin edellinen peli jäi. Juonta en sen kummemmin spoilaa, mutta kuten nokkelimmat pokkelimmat ehkä jo arvasikin, se liittyy viikinkimytologian Ragnarök-maailmanloppuun. Sen verran kuitenkin totean, että se on hajanaisempi kuin edellisessä. Tai ainakin näin muistan, pelasin sen kolme ja puoli vuotta sitten, enkä ihan joka juonenkäännettä muista. Mutta tämä siis hyppii vähän sinne tänne ja jätti vähän epätasaisen kokemuksen. Hetkittäin kuitenkin juonessa oli jopa koskettaviakin hetkiä ja Mimirin juttuja jaksaa aina kuunnella.

Entä itse peli? Se on häkkensläshiä, jossa kamera on liimattu Kratoksen hartioihin. Tämä sitten jos mikä aiheuttaa harmin jos toisenkin. Monessa taistelussa on useampi vihollinen ja väistämättä osa näistä katoaa kameran ulkopuolelle ja iskee sieltä kylkeen kun vähiten olettaa. Tätä on koitettu kompensoida nuolella, joka on keltainen kun vihollinen on ottanut isukin kohteekseen ja punainen, kun ollaan lyöntietäisyydellä ja voi väistää. Näin siis teoriassa, käytännössä oli aika fifty-sixty onnistuiko väistö punaisen nuolen kohdalla. Muutenkin taistelu sittiäisiä vastaan oli aika tylsää, enkä peliä siltä osin kauhean kiinnostavana pidä. Muutama vaikeampi haastevihollinen olivat sitten huomattavasti kiinnostavampia ja toivat soulsbornekiringit mieleen hyvässä mielessä. Tosin näissäkin muutamassa oli kunnon gankkimeininki ja varsinkin yhdessä oli kolme, mikä oli kauniisti sanottuna vitusta ja piti vaikeustasoa laskea sen ajaksi lopulta laskea. Tosi hauskaa, kun samassa rytäkässä yksi hakkaa kirveillä ja pari muuta heittelee taikoja kiusaksi. Haluan tietää, missä kyseisen taistelun suunnitellut kyrpä asuu. Pari viimeistä haastavinta vihollista sitten olikin jopa hauskoja, huolimatta siitä, että niitäkin sai useamman kerran koittaa. Edellisessä pelissä vedin vaikeimman vihollisen helpoimmalla ja silti meni useampi tunti ja hermot, tällä kertaa sain pelattua nuo kaksi keskimmäisellä vaikeustasolla. En tiedä, oliko tämä sitten helpompi peli vai auttoiko, kun oli viitsinyt opetella paremmin nuo haasteviholliset.

Silloin kun ei taistella, tarvotaan pitkin karttaa ja keräillään varusteiden päivitysosia ja keräilyesineitä sekä suoritetaan pieniä sivutehtäviä. Tässä Kratos tuntuikin välillä olevan God of Chests. Kentissä oli paljon pieniä puzzleja, jotka olivat sellaista ok-tasoa. Atreus myös hyvin usein oli kertomassa mitä pittä tehdä jo kauan ennen kuin itse edes havaitsin, mitä vaihtoehtoja ratkaisuun kentässä oli. Boy, anna mun miettiä itse hetki! Muutaman kerran sitten olin sormi suussa, että mitä hittoa nyt kuuluu tehdä ja eikös juuri silloin sitten pidetä mykkäkoulua... Onneksi YouTube on keksitty. Myös Muspelheimin taistelukokeet ovat täällä taas ja jos haluaa kaikki suorittaa, pitää kokeita grindata uudelleen ja uudelleen. Vedinkin lopulta ne helpoimmalla kun kerran pääsin ne keskivaikealla läpi, en jaksanut sitä grindausta. Ja niistäkin parissa loppuhaasteesa piti laskea vaikeustasoa.

Teknisesti peli toimii hyvin vanhallakin PS4:llä, mulla Pro-versio käytössä ja sillä sai vähän korkeammat ruudunpäivitykset kuin julkaisumallilla. Tämä tuntuukin olevan enemmän PS4-peli, jossa on muutama hienompi efekti tarjolla jos PS5:n omistaa.


Kokonaisuutena Ragnarök tuntui ainakin mulle olevan lisää sitä samaa, muttei ihan yhtä hyvänä. Makuja on toki monia ja kyllähän tämä kisasi Elden Ringin kanssa vuoden peli -tittelistäkin. Tämä on siis toistaiseksi vain Pleikkarilla, mutta nou hätä PC-kollegat, kyllä se sinnekin vielä joskus tulee Mä en jaksanut odottaa ja kun tuo musta tornikin tuolla telkkarin alla majaili niin ajattelin hoitaa tämän alta pois tässä kohtaa.

 

[WalluWaan]

F.E.A.R. (PC)

Ihan mukiinmenevä räiskintä hienoisilla kauhuelementeillä. Ei kuitenkaan liian pelottava edes tälläiselle arkajalalle. Tekoäly aika hyvä noinkin vanhaksi peliksi. Vähän harmitti, kun pelin tekstit olivat niin pienet, ettei aina tiennyt mitä tapahtuu, jos puheesta ei saanut selvää.

Mut joo. Ihan ok. Glitchwaveen raapustin arvosanaks 3,5/5,0.

 

[Heseman]

System Shock 2 (PC)

Parin kuukauden konsoloinnin jälkeen ajattelin siirtyä hetkeksi takaisin PC:n pariin. Backlogista löytyi tällainen klassikko, jonka itse sijoitan kaikkien aikojen top kolmoseen. Kyseessä siis jatkoa ekalle System Shockille, jossa hakkeri joutuu tahtomattaan muokkaamaan Citadel-avaruusasemaa hallinnoivaa S.H.O.DA.N.-teköälyä, jolla on vaaralliset seuraukset ja joutuu myös korjaamaan ne. Sen olen pelannut kerran läpi, tämän kakkosen lukuisia kertoja. Kuinka klassikko on kestänyt ajan patinaa?

Kakkosessa Citadelin tapahtumista on kulunut yli 70 vuotta. Valoa nopeamman avaruusalus Von Braunin neitsytmatkalle haetaan väkeä ja pelaaja pääsee onnekseen(?) mukaan. Hahmo on sotilas, joka alussa erikoistuu yhteen kolmesta sotilashaarasta: merijalkaväki, laivasto tai telepaatit. Tämä vaikuttaa lähinnä alkukykyihin, pelin edetessä voi valita vapaasti haluamansa kyvyt. Itse olen valtaosan pelikerroista mennyt hakkerointiin painottavana laivastojannuna, joka skippaa telepatiakyvyt ja säästää kokemuspisteet muihin kykyihin ja näin myös tällä kertaa. Itse pelin alkaessa Von Braunin on vallannut outo elämänmuoto, joka on muuttanut valtaosan miehistöstä oudoiksi hybrideiksi. Kyberneettisen kirurgioperaation jäljiltä muistia ei matkan ajalta ole, mutta tohtori Janice Polito neuvoo onneksi, mitä tehdä. Sieltä täältä löytyy myös audiolokeja, joita kuuntelemalla selviää, mitä aluksen matkan aikana on tapahtunut. Aikanaan tämä oli uutta ja hienoa, nykyään audiolokeja on joka toisessa pelissä. Kuulemma se keksittiin ekaan System Shockiin, koska pelintekijät eivät keksineet hyvää tapaa hahmointeraktiolle. Joka tapauksessa lokeista saa riittävän kuvan tapahtumista ilman jatkuvia välivideoita, mikä on ihan jees ratkaisu. Hieman samalla tavalla toimii esim. soulsbornekiringien esinekuvaukset. Juonta en sen enempää kuvaa, mutta se on ihan mielenkiintoinen, vaikka melkein osaankin sen jo ulkoa.

Itse peli on siis immersiosimulaatio, jossa hahmoa kehitetään itse haluamaansa suuntaan. Kyvyissä on minimirajat ja esimerkiksi ostoautomaatteja ei voi hakkeroida kuin vasta kolmostasolla. Kaikkea ei saa maksimoitua joten valintoja joutuu tekemään. Tästä syystä olenkin yleensä skipannut telepatiakyvyt. Aseissa olen keskittynyt myös lähitaisteluun, koska aseet hajoavat sitä tahtia että hermo menisi jos niitä pelkästään käyttäisi. Ja kun vihollisia spawnaa lähes jatkuvasti, niin ammuksiakin kuluisi koko ajan. Alueilta löytyy kvanttiuudelleenkasauslaitteita, jotka herättävät hahmon henkiin kuoleman sattuessa. Halutessaan näitä ei tarvitse käyttää, ne pitää ensin löytää ja manuaalisesti aktivoida. Pelissä edetään erilaisia tehtäviä tehden ja avainkortteja etsien. Vaikka peli onkin mulla top kolmosessa, en silti koskaan ole loppupuolesta pitänyt yhtä paljon kuin alusta. Kentät muuttuvat jotenkin huonommiksi ja muutenkin fiilis alkaa lässähtää. Äänimaailma kuitenkin on hyvä ja nuorempana jopa seonneen protokolladroidin äänen kuuleminen pisti suoleen liikettä. Tätä nykyä ei enää niin paljoa pelota, yksi kohtaus sentään saa niskavillat pystyyn kaikkien vuosien jälkeenkin. Peliä pelanneet tietänevät, mitä tarkoitan. Ja kerran sentään säpsähdin kunnolla kun eräs örkki juoksi täysiä kulman takaa eteeni Erityismainintana yksi vihollistyyppi ärsyttää ylitse muiden, mutta kyllä sen kanssa pystyy elämään. Tai no okei, kaksi.

Tunnelma ei siis enää pelota kuten aiemmin, mutta muuten peli on edelleen hyvä. Eteneminen on suhteellisen vapaata ja peli pyöriikin varsin hyvin ja helposti nykykoneillakin. Jos siis pitää immersiosimuista ja tämä on jostain syystä kokematta niin ostoskoriin vaan, ei maksakaan paljoa

 

[WalluWaan]

Grim Fandango Remastered (PC)

Ekaa kertaa hyppäsin point-and-click-seikkailupelien maailmaan ja tykkäsin kyllä. Rookie kun olin, niin aika monta kertaa tukeuduin interwebsin apuun pähkinöitä ratkoessani. Jälkeenpäin tuli aina hieman halpa olo, että kyllä kai ratkaisun olis jossain vaiheessa keksinyt itsekin. Enpä vaan keksiny. Muutkin pelaajat kyllä pitivät peliä vaikeana, mutta minun mielestäni olin itse vaan tyhmä monta kertaa.

Pelissä pelaajan hahmo on matkatoimiston agentti kuolemanjälkeisessä maailmassa tehtävänään hoitaa ihmisille oikea matkalippu lopulliseen kuoleman jälkeiseen sijoituspaikkaan. Kaikenmaailman vilunkipeliä kuitenkin alkaa paljastua työkavereiden ja pomon hommista ja sitä sitten selvitellään pelin ajan. Hieno maailma ja ihan ok juoni. Hauska peli muutenkin. Diggasin paljon kuten jo mainitsinkin. Aikaa kului 22 tuntia, mistä aika paljon käytettiin ympäriinsä haahuiluun ja ihmettelemiseen.

Glitchwaveen raapustin 8.0/10.0 ja neljä tähteä viidestä.

 

[Lare]

BeamNG tai oikeastaan BeamMP eli multiplayer-modi tuolle on ollut nyt kovassa pelailussa. Jos joku ei tiedä, niin BeamNG on hyvin realistinen autosimulaattori, jossa on aidot kolarifysiikat, paljon kaikkia auton toimintoja mallinnettu ja mahdollisuus muokata ja rakennella autoja.

BeamNG peruspeli on ylivoimaisesti eniten pelatuin peli omassa Steamissani. Tuohon peliin ei kyllästy ikinä ja aina tulee lisää sisältöä päivityksissä. Nyt päätin vihdoin ladata multiplayerin tuohon ja on muuten hauskaa.

Pääasiassa kaikki käyttäytyvät yllättävän hyvin. Eli kukaan ei romuta toisia, jos ei itse aloita härnäämään. Paljon tulee kaikkia kisoja tai sitten vain ympäriinsä ajelua ja offroadia. Myös kaikkea absurdia tapahtuu. Äsken kisasin toisen pelaajan kanssa aavikolla pitkällä suoralla 360 km/h lasissa. Yhtäkkiä tulee pieni Fiat 500 perä edellä vastaan, joka köröttelee hitaasti. Itse ehdin juuri väistämään, mutta takana ajanut rysäytti Fiatin tuhannen päreiksi. Yhdessä kartassa oli kapea luola, jonne ängin 6x6 maastokäyttöön suunnatulla kuorma-autolla. Eiköhän toinen samanlainen tule keskellä luolaa vastaan ja jomman kumman on väistettävä. Onnistuin jotenkin kääntämään oman kuormurin ympäri ja toisen piti työntää, kun jäin jumiin. Yksi rengas repeytyi vetoakseleineen luolaan ja jäi sinne, mutta viidelläkin pärjäsi. Myös offroad-convoyssa nauratti, kun neljä maasturia ja kukaan ei malttanut odottaa omaa vuoroaan. Jos joku jäi vähänkin jumiin, niin muut yrittivät änkeä vierestä ja aina joku lähti vierimään katon kautta rinnettä alas.

Paljon rakennellut eri autoja tuonne. Sleeper-tyylisyys toimii, eli 600hp taksi tai 500hp autokoulun auto ovat hauskoja. Sen verran tullut pelattua tuota, että pysyn hyvin tiellä ja pärjään kisoissa, vaikka tehoa olisi muita vähemmän. Tänään onnistuin pakenemaan pienellä 80-luvun hatchbackilla kahta superautopoliisia karkuun, joilla oli varmaan kolminkertainen määrä hevosvoimia. Nopea hämäys ja kaistanvaihto juuri ennen liikenteenjakajaa ja taustapeilistä näki, kun poliisiauto spinnasi tolpan ympärille

 

[Taizuuni]

High on life.

Hitusen alle 10h tuossa meni. Sanotaanko näin että perus FPS pelinä ei kummoinen. Taistelu oli aika yksinkertaista, nelisen eri asetta mutta aikalailla parilla pelasin koko matkan. Vihollisetkin hyvin samanlaisia kaikki, pomotaistelut sentään melko erillaisia.
Suurin juttu tuossa oli huumori ja dialogi. Ja tuota dialogia on ja on, välillä vähän liikaakin. Jos rick & mortyn tyylinen huumori iskee niin tätä voi suositella gamepassin kautta. Täyttä hintaa tästä en maksaisi.

 

[Lars_A]

Star Wars Squadrons

Alkuperäiset Tie Fighter ja X-Wingit oli kirkkaasti mielessä mutta tämä uusi oli kyllä aikamoinen pettymys. Selvästi tarinapuoli oli jätetty sivuhuomiolle ja lentely muutenkin epämääräinen sekoitus arcadea. Moninpelissä voisi olla ihan viihdyttävä mutta single player oli kyllä vuoden isompia pettymyksiä. Graafisesti myös todella vaatimaton

Assansins Creed - Valhalla

Hienosti viilattu viimeisin osa AC saagaan, aikalailla kaikki pienet ärsyttävyydet fiksailtu pelisarjan ajalta. Paitsi pelimaailman koko ja juoni, ne vain jatkoivat kasvuaan ja tässä oli kyllä aivan liikaa pituutta ja kokoa. Olisi toiminut sellaisena ikuisuuspelinä mutta juoni ehti unohtua moneen kertaa kun kymmenien tuntien välein tapahtui edistystä. Negatiivisena puolena fast travel oli entistä heikompi ja kävelyä/ratsastusta oli ihan silmitön määrä. Välillä vieläpä bonuksena tehtävät ei ilmestyneet kartalle vaan piti vihjeen perustella säntäillä ympäriinsä etsimässä jotain joenmutkaa. Pelintekijöillä varmaan ollut kisa kuka saa tehtyä pisimmän pelin ikinä.

Chorus

Avaruuslentelyä - aikalailla juuri sitä mitä Star Wars olisi pitänyt olla. Vahvasti vanhojen Wing Commanderien hengessä mentiin, tiukkoja dogfighteja ja avaruusoopperamaista juonta, ikuista pahuutta jne. Graafisestikin todella näyttävä PS5

BioMutant

Suuret odotukset ladattuina toinen suuri pettymys, sekä teknisesti että peliteknisesti suuria puutteita. Ihan kuin PS3 ajan peli olisi tehty ja lyöty päälle PS5 leima. Grafiikat 2 geniä taaksepäin ja peliteknisesti aivan uskomattoman nihkeää menoa, esim viholliseen ei voi osua kesken niiden hyökkäyksen ja lopulta taistelussa ei tarvi tehdä muuta kuin ammuskella kauempaa jos ei halua. Harmillisesti koska teema ja juoni olisi hyvä, kun vertaa Mutant Year Zeroon joka oli aivan mestariteos niin tämä oli iso pettymys.

 

[Fingineer]

Star Wars Squadrons

Alkuperäiset Tie Fighter ja X-Wingit oli kirkkaasti mielessä mutta tämä uusi oli kyllä aikamoinen pettymys. Selvästi tarinapuoli oli jätetty sivuhuomiolle ja lentely muutenkin epämääräinen sekoitus arcadea. Moninpelissä voisi olla ihan viihdyttävä mutta single player oli kyllä vuoden isompia pettymyksiä. Graafisesti myös todella vaatimaton

Assansins Creed - Valhalla

Hienosti viilattu viimeisin osa AC saagaan, aikalailla kaikki pienet ärsyttävyydet fiksailtu pelisarjan ajalta. Paitsi pelimaailman koko ja juoni, ne vain jatkoivat kasvuaan ja tässä oli kyllä aivan liikaa pituutta ja kokoa. Olisi toiminut sellaisena ikuisuuspelinä mutta juoni ehti unohtua moneen kertaa kun kymmenien tuntien välein tapahtui edistystä. Negatiivisena puolena fast travel oli entistä heikompi ja kävelyä/ratsastusta oli ihan silmitön määrä. Välillä vieläpä bonuksena tehtävät ei ilmestyneet kartalle vaan piti vihjeen perustella säntäillä ympäriinsä etsimässä jotain joenmutkaa. Pelintekijöillä varmaan ollut kisa kuka saa tehtyä pisimmän pelin ikinä.

Chorus

Avaruuslentelyä - aikalailla juuri sitä mitä Star Wars olisi pitänyt olla. Vahvasti vanhojen Wing Commanderien hengessä mentiin, tiukkoja dogfighteja ja avaruusoopperamaista juonta, ikuista pahuutta jne. Graafisestikin todella näyttävä PS5

BioMutant

Suuret odotukset ladattuina toinen suuri pettymys, sekä teknisesti että peliteknisesti suuria puutteita. Ihan kuin PS3 ajan peli olisi tehty ja lyöty päälle PS5 leima. Grafiikat 2 geniä taaksepäin ja peliteknisesti aivan uskomattoman nihkeää menoa, esim viholliseen ei voi osua kesken niiden hyökkäyksen ja lopulta taistelussa ei tarvi tehdä muuta kuin ammuskella kauempaa jos ei halua. Harmillisesti koska teema ja juoni olisi hyvä, kun vertaa Mutant Year Zeroon joka oli aivan mestariteos niin tämä oli iso pettymys.

Squardonsista pitää sen verran mainita että VR:nä oikein hieno kokemus, mutta vähän demo-efekti siitä silti jäi. Yksinpeli on ilmeisesti enemmänkin tutorial moninpeliin, ja siellä taas käyttäjämäärä lienee jo aika rajallinen ja oppimiskäyrä jyrkkä.

 

[Nathorr]

Mulla on ainakin viimeiset pari vuotta mennyt yksinpelien pelailu niin, että syksyllä syttyy into hakata backlogia läpi, mutta joululomilta jää ähky ja harvoin tulee heti vuoden vaihduttua pelattua mitään. Toinen innostus alkaa kevään korvilla ja hyytyy sitten taas juhannuksen aikoihin. Pelaan lähinnä tarinavetoisia pelejä, jossa teen juonelliset pää- ja sivutehtävät välittämättä liialti keräiltävistä esineistä tai muusta ylimäärisestä. Lyhyesti fiiliksiä viimeisen puolen vuoden aikana läpäistyistä peleistä. Kaikki pelattu PC:llä.

Red Dead Redemption 2, marraskuu 2021
Taattua Rockstar-mättöä vähän hitaamassa ja överimmässä maailmassa. Hyvä stoori, mielenkiintoiset hahmot ja järisyttävän kaunis, mutta kankeat kontrollit. Keskityin olennaiseen, joten pelaaminen ei alkanut uuvuttamaan. 5/5.

Mafia Definitive Edition, joulukuu 2021
Olen pariin kertaan kokeillut pelata alkuperäistä Mafiaa tässä sanotaan viimeisen 5 vuoden aikana, mutta se alkaa olemaan niin vanhettunut, etten kyennyt. Tämä uusi tarjosi oivan mahdollisuuden päästä kokeilemaan tätä kulttipelisarjaa. Nätti ja teknisesti ok, mutta olen vähän pettynyt, kuinka avoin maailma heitettiin lineaarisuuden vuoksi hukkaan. Kontrollit tuntui kankeilta, mutta onneksi stoori ja hahmot olivat hyviä. Ääninäyttely jäi positiivisena asiana mieleen. 3/5.

Mafia II Definitive Edition, joulukuu 2021
Nojoo, samaa kuin edellinen. Remasteredina oli vähän rujompi kuin alusta asti uusiksi tehty edeltäjä, mutta se ei onneksi pahemmin haitannut. Kiva mättö, mutta ei nämä vaikka GTA:n tasolle pääse millään. 3/5.

Grow Home, joulukuu 2021
Sympaattinen teknologiademo. Kotaku tai joku vastaava roskasivusto joskus kehui, että tämä on must play. Noh, tulipa pelattua, mutta ei nyt sinänsä mitenkään ihmeellinen. 2/5.

Wolfenstein II: The New Colossus, joulukuu 2021
Täytyy sanoa, että olin jo unohtanut pelanneeni kyseisen pelin, mikä on hieman sääli, sillä pidin siitä kovasti. Humoristista nätsimättöä nätillä grafiikalla. Ehkä jopa parempi kuin edeltäjänsä. 5/5.

Metal Gear Solid V: Ground Zeroes, joulukuu 2021
Lämmittelin tällä itseäni aloittaakseni The Phantom Painin, mutta en sitä kuitenkaan ikinä aloittanut. Ehkä tänä vuonna? Ensimmäinen itse pelaamani MG(S)-sarjan peli. Demonomainen hiippailu, joka oli ihan siisti, mutta joku näissä japanitaustaisissa peleissä länkkäripeleihin tottuneilla vähän häiritsee. 2/5.

Horizon Zero Dawn, joulukuu 2021
Aloitin tämän itseasiassa jo kesällä, mutta innostus loppui n. 5 tunnin jälkeen kesken samalla, kun jäi koko yksinpelaaminen taas hetkeksi tauolle. Jatkoin vanhaa tallennusta ja peli imaisi viimein mukaansa. Nätti maailma ja kiva stoori mielestäni erinomaisilla taustoilla. Tää on sitä mun lempigenreä, eli tarinavetoista 3. persoonan avointa maailmaa. 5/5.

Dragon Age: Origins, joulukuu 2021-tammikuu 2022
Voi juku mikä helmi. Kokeilin tätä ehkä tunnin verran joskus 2017, mutta nyt annoin uuden mahdollisuuden. Kyllä kannatti! Taktisempaa roolipeliä upealla maailmalla ja stoorilla. Laitoin paljon modeja, jotka kaunisteli ja korjasi peliä. Emmä tiiä mitä sanoa, pelatkaa ja nautitkaa. 5/5.

F.E.A.R., helmikuu 2022
Ensimmäinen pelaamani kauhupeli. Olin aivan paskat housussa koko ajan, mutta kykenin pelaamaan läpi. Ajan hammas näkyi, mutta ei niin pahasti kuin voisi kuvitella. AI on huippuluokkaa ja tarinakin ihan ok. Lisäreitä ja jatko-osia en taida pelata, vaikka tarinan jatko vähän kiinnostaisi. 4/5.

Mad Max, huhtikuu 2022
Unohdettu peli, jossa olisi potentiaalia vielä paremmaksi. Teknisesti hyvä, mutta vähän itseään toistava. Sama taistelumekaniikka kuin vastaavissa Arkham- ja Middle-earth-peleissä. Ei pahaa sanottavaa, mielellään pelasi läpi. 4/5.

Dead Space, huhtikuu 2022
Kauhuteema jatkuu. Ei niin pelottava kuin F.E.A.R., mutta sitäkin parempi. Mielenkiintoinen maailma ja ok tarina. Grafiikoiden puolesta ei uskoisi 14 vuotta vanhaksi peliksi. Kontrollit vähän kankeat, mutta ei liiaksi. Erinomainen. 5/5.

Seuraavana työstössä Dead Space 2.

Vuosi alkaa lähestyä loppuaan ja onkin aika taas katsoa taaksepäin ja avattua, että mitä on tullut pelattua.

Dead Space 2, huhtikuu 2022
Kuten lupailinkin, jatkui pelailut Dead Space -sarjan toisella osalla. Jatkoi siitä mihin ykkönen jäi ja oli pelinä erinomainen. Pidin ykkösestä kuitenkin enemmän. Tämä on mulla yleistä, kun jonkun erinomaisen pelin jälkeen jatko-osaa uudistetaan. Jään kaipaamaan tuttua ja samaa, mitä ensimmäinen osa tarjosi. Pitäisi pelisarjojen eri osien välillä pelata aina jotain muuta, että osaisi arvostaa näitä enemmän yksilöinä. Arvosanaksi silti 5/5.

Dead Space 3, toukokuu 2022
Vähemmän kauhua ja enemmän toimintaa. Ei sinänsä mitään vikaa, mutta peli kehittyi väärään suuntaan. Olisi ehkä parempi, jos tämä olisi nimeltään jotain muuta kuin Dead Space. Nooh, tulipa kuitenkin pelattua. 2/5.

Psychonauts, toukokuu 2022
Hauskaa tasoloikkaa. Halusin pelata, koska Psychonauts 2 on niin kovin kehuttu. Huumori ei purrut enää niin hyvin, mitä ehkä nuorempana olisi. Paremmalla markkinoinnilla tämä voisi olla PC:llä se, mitä Mario on Nintendolla ja Crash on pleikkarilla. Netin ohjeilla tämän sai toimimaan sulavasti nykymasiinoillakin. 3/5.

Journey, kesäkuu 2022
Herkkä kävelysimulaattori. Onhan tämä erinomainen osoitus tarinankerronnasta ilman vuorosanoja. En tiedä, olisiko tämä ollut aiemmin pelattuna vallankumouksellisempi. Iha ok. 3/5.

Teenage Mutant Ninja Turtles: Shredder's Revenge, kesäkuu 2022
Varhaisimmat pelimuistoni ovat NES:n TMNT-sarjasta. Ironista sinänsä, että tämä on kuitenkin ensimmäinen kerta, kun TMNT-pelin oikeasti läpäisin. Tosi hyvä modernisointi ja tuulahdus vanhemmasta ajasta. 5/5.

Psychonauts 2, syyskuu 2022
Kaikin puolin parempi kuin ensimmäinen ja mielestäni tämän erinomaisuus kannustaa pelaamaan vähän nykyisin rikkinäisen julkaisun pohjalle. Monipuolista tasohyppelyä ja hauskoja hahmoja. 5/5.

INSIDE, syyskuu 2022
Synkkä ja traaginen, hämmentävän surullinen. Mestariteos, jota on helppo suositella ihan jokaiselle. 5/5.

Deus Ex, lokakuu 2022
Kulttipeli vailla vertaa, joka on helppo rinnastaa Half-Lifen kaltaisten merkkipaalujen rinnalle. Teemaltaan ajankohtainen ja on ollut kyllä aikaansa edellä. Tätä pitäisi varmaan pelailla kerran vuodessa ja aina löytäisi jotain uutta. Grafiikat on auttamatta vanhentuneet, mutta modeilla saa pientä modernisointia aikaiseksi. Kuten muutkin, niin suosittelen, ettei tätä modata ensimmäisellä pelikerralla liikaa. Arvostaakseen on syytä ymmärtää, mistä tässä on oikeasti ollut kyse. Asentaakohan joku tämän luettuaan pelin uudelleen, kuten tapoihin kuuluu. 5/5.

Vampire The Masquerade - Bloodlines, marraskuu 2022
Oi voi. Mitä tämä olisikaan voinut olla. Erilainen, hauska ja outo. Mieletön taideteos, joka on kuitenkin vähän rikki. Toisaalta ne säröt tekevät siitä erityisen. Oli hauska myös pelata tämä peli heti Deus Exin jälkeen, sillä kyseessä on varmaan ainoat roolipelit ennen Cyberpunk 2077:sta, missä kaupunkiympäristö on saatu oikeasti toimimaan. Tähän tekisi mieli kuluttaa kaikki kivat adjektiivit, mutta ne on varattu seuraavalle. 5/5.

Fallout New Vegas, joulukuu 2022
Toistan edellisestä. Oi ja voi. Mitä tämäkin olisikaan voinut olla. Kuten niin monet ennen minua, voin vahvistaa, että kyseessä on yksi kaikkien aikojen AAA-peleistä yhdessä siellä Witcher 3:n kanssa. Tämäkin on vain vähän rikki. Seurasin Viva New Vegasin modausohjeita ja koen, että sain niin hyvän vanilla-kokemuksen kuin vain voi saada. Iha vitun hyvä peli, johon upotti 50 tuntia lähes huomaamatta. Ainoastaan NCR main questin viimeiset vaiheet olivat vähän mälsät. 18 kuukautta ja tämmönen. En uskalla kuvitella, mitä olisivat voineet saada aikaiseksi vaikka 3 vuodessa. Tehkää itsellenne palvelus ja pelatkaa tämä peli. 5/5 ja papukaijamerkki, jotta erotetaan se muista täydet pisteet saaneista peleistä.

Call of Juarez Gunslinger, joulukuu 2022
Kaipasin vähän kevyempää peliä edellisen jälkeen. Tosi hyvä, vaikkakin lyhyt, länkkäripeli, joka sopii hyvin välipeliksi isompien pelien väliin. Pituuden lisäksi ainoa miinus tuli siitä, että tarinaa oli harmillisen vaikea seurata samalla, kun paukutteli vihollisia kohden. 4/5.

Star Wars: Squadrons, joulukuu 2022
Kun en VR-settiä omista, niin tämä on varmaan toistaiseksi kallein pelini. Ostin tätä varten 250 € maksaneen joystickin ja 150 € maksaneen kaasukahvan. Noh, eiköhän niille löydy käyttöä jatkossakin. Vähän demohan tämä on, mutta pidin silti. Vertailukohtia vastaaviin ei toki ole. Aluksi pelaaminen vaikutti tosi vaikealta, mutta muutaman epäonnistumisen jälkeen hoksasin, että miten tätä ainakin yksinpelissä voi pelata. Star Wars- ja HOTAS-pelien faneille suosittelut, mutta ei pelkästään tarinamoodia varten kannata isoja sijoituksia tehdä. 3/5.

Näiden ja perinteisen CSGO:n lisäksi tuli pelattua aika paljon eri autopelejä, kun nappasin Logitech G29:n hyvästä alesta. Project Cars 2, Assetto Corsa, Dirt Rally 2.0, Wreckfest, Richard Burns Rally ja Euro Truck Simulator 2 saivat tunteja yhteensä varmaan n. 40. Näistä suosikkini on kyllä Wreckfest.

Seuraavaa peliä en ole vielä valinnut. Uutta raporttia sitten taas lähempänä juhannusta.

 

[Heseman]

Fallout New Vegas, joulukuu 2022
18 kuukautta ja tämmönen.

Tähän sen verran, että käsittääkseni hyödynsivät aika paljon sitä peruttua Fallout kolmosta eli Van Burenia tähän. Ainakin Caesar legioonineen taisi jo siinä olla mukana. Mutta joo, erinomainen suoritus joka tapauksessa.

 

[CaseAce]

Journey, kesäkuu 2022
Herkkä kävelysimulaattori. Onhan tämä erinomainen osoitus tarinankerronnasta ilman vuorosanoja. En tiedä, olisiko tämä ollut aiemmin pelattuna vallankumouksellisempi. Iha ok. 3/5.

Tästä pitää mainita että oli mahtavaa pelata tätä satunnaisen pelaajan kanssa. En ensin edes tajunnut että se toinen tyyppi on oikea ihminen eikä joku AI. Pelaajan kokemustason näkee kaavusta, ja ensin kokeneempi pelaaja opastaa sinua, kertoo mistä löytyy mitäkin jne. Lopuksi olet itse se kokeneempi pelaaja ja opastat toista pelaajaa näissä asioissa. Vedät hyvässä tapauksessa sen noin 2h runin kokonaan jonkun randomin kanssa ilman sanallista kommunikointimahdollisuutta. Saat vasta pelin loputtua tietää ketä muut pelaajat olivat. Toimii.

 

[masaf2]

Tästä pitää mainita että oli mahtavaa pelata tätä satunnaisen pelaajan kanssa. En ensin edes tajunnut että se toinen tyyppi on oikea ihminen eikä joku AI. Pelaajan kokemustason näkee kaavusta, ja ensin kokeneempi pelaaja opastaa sinua, kertoo mistä löytyy mitäkin jne. Lopuksi olet itse se kokeneempi pelaaja ja opastat toista pelaajaa näissä asioissa. Vedät hyvässä tapauksessa sen noin 2h runin kokonaan jonkun randomin kanssa ilman sanallista kommunikointimahdollisuutta. Saat vasta pelin loputtua tietää ketä muut pelaajat olivat. Toimii.

Kivahan tuo oli pelata kesällä myös 7-vuotiaan tyttären kanssa ts. tytär pelasi tuon läpi.

Bound hyvin samankaltainen, paitsi siinä ja siinä oliko liian pelottava kun 6...7-vuotiaana sitä pelailtiin. Siinähän idea about täysin sama, mutta tanssahdellen musiikin tahdissakin hillutaan eteenpäin.

 

[neg0t]

Tuli ostettua Steamin alesta tämä Songs of Conquest. Olen kuitenkin vanhan liiton heroes of might & magic pelaaja, etenkin kolmosta modeilla höystettynä on tullut hakattua varmaan tuhansia tunteja. Heroes kakkosta ja vitosta myös erinäisiä satoja tunteja. Competetive heroessia en kuitenkaan harrasta.

Pari huomiota vielä early accessissa olevasta pelistä.

- Gameplay kaikinpuolin jees, valikot selkeitä ja toimivia.
- Visuaalisesti miellyttävä, kamerankin saa zoomattua kivan kauas ja rakennuksissa tai metsissä näkyy välillä kaikenlaisia pikku yksityiskohtia.
- Muutama outous UI:n napeissa, mutta uskon että tähän tulee vielä muutos. ( Kahden sankarin trade ruudussa et voi siirtää right clikillä joukkoja, vaan peli ehdottaa kyseisen joukon disbandaamista, eli mekanismina vain drag n drop)
- Taisteluun astuessa on vaihtoehtona manual play, jossa voit myöhemmin kytkeä autocombatin päälle, tai sitten ottaa suoraan quick battlen ja peli laskee miten käy. Itse suosin perus manuaalista taistelua, myös vanha kunnon hexapohjainen tausta on miellyttävä.
- Skirmish ja hotseat peleissä tuli testattua kaikkia neljää rotua. Erojakin on, mutta näissä voisi ehkä vielä antaa pikkaisen lisää varianssia per rotu niin ei ainakaan alkaisi toistamaan itseään liikaa.
- Sankarin kyvyt ja esinesysteemi on toimiva, skaalaa suht järkevästi ja jne. End gamessa sankarin kyvyillä ja itemisaatiolla on isoissa taisteluissa massiivinen ero.
- Ei peliä rikkovia bugeja tai kaatumisia kertaakaan, myös online peli toimii.
- Kaikilla factioneilla on myös aikalailla jokaisesta yksiköstä kaksi eri tieriä ja joskus myös muita lisäyksiköitä. Yksiköillä on myös paljon kykyjä combatissa, osaa en aluksi edes hoksannnut.
- Research & tech treestä löytyy tässä vaiheessa kattava, mutta ei mikään erityisen massiivinen määrä päiviteltävää.

Ohessa roadmap.

Roadmap — Songs of Conquest

www.songsofconquest.com

 

[WalluWaan]

Hellblade : Senua´s Sacrifice VR (PC)

Reilussa viikossa tuli tahkottua Senuan retki poikaystävän pään kanssa jumalten maailmaan. Niille, jotka eivät tiedä niin kysehän on siis hienosti tehdystä psykoosi- tai skitsofreniakuvauksesta. Äänet kuiskivat korviin ja paljon mennään pimeissä maisemissa. Itse pelaaminen koostuu lähinnä jokseenkin heikosta taistelustaosiosta ja riimujen etsimisestä ympäristöstä. Riimut voivat olla esim varjoja seinillä tai erilaisten pylväiden muodostamia. Pitää siis etsiä oikea kohta katsoa niitä.

Niille jotka peliä harkitsevat pelaavansa vinkkinä sen verran, että hienon äänimaailman vuoksi kannattaa pelata kuulokkeiden kanssa, jotta tilaääni pääsee oikeuksiinsa ja VR:ään sen verran, että joissakin osuuksissa gamma kannattaa vääntää ihan kirkkaimmalle. Harhailin pimeys-osiossa ihan täysin pilkkopimeässä summamutikassa, ennenkun katsoin apua Youtubesta ja tajusin, että kyllä kai sitä saa vähän valoa olla pimeässäkin mielessä.

Aika hyvä peli. Varsinkin rohkea ote mielenterveysongelmien käsittelyyn miellytti. Glitchwaveen 3,5/5,0 ja takemmin 6,6/10.0. Saattaa olla että arvosana tuosta vielä nousee, kunhan pöly vähän laskeutuu. Jos ei ihan mestariteos niin taideteos ainakin,.

 

[P c L A Y E R]

The Callisto Protocol (PC)

Alkueräisen Dead Space tekijöiden uusi ja ylihypetetty 3rd person kauhupeli. Peli sijoittuu Vankilapalneetalle, jossa riehuu ihmiset hirviöiksi muuttava tartunta... Hyvin omaperäinen asetelma siis. Pelaajan tehtävänä on tietysti paeta planeetalta ja samalla selvitellä, mitä vattua on tapahtunut.

Graafisesti peli on kyllä AAAAAA luokkaa. Tämän hienompaa grafiikkaa (teknisessä mielessä) saa kyllä hakea. Välillä tuntuu, että katsoo oikeita näyttelijöitä/elokuvaa. Pelissä on suht mittava määrä Ray Tracing ominaisuuksia käytössä, mitkä nostavat graafisen tason kyllä todella korkealle. Valitettavasti RT puolen optimointi on jäänyt aika lailla tekemättä, sillä ne aihettavat paikka paikoin todela pahan CPU pullonkaulan, minkä takia avarammissa paikoissa FPS droppailee ikävästi alle 60:n, vaikka koneessa olisi tehokkainta rautaa CPU/GPU osastolla. RT:n karsiminen poistaa toki nämä ongelmat, mutta osa graafisesta loistosta (mikä on pelin ehodon vahvuus) katoaa samalla. Konsoleilla tätä ongelmaa ei ole, koska niissä RT moodi on rajoitettu 30:n FPS:n ja tuntuukin sille, että sen isommalle FPS:lle tiimi ei ole edes yrittänyt optimoida tuota RT puolta.

Pelin tunnelma on ympäristöjen, äänien ja grafiikan puolesta todella hieno ja näyttelijät tekevät hommansa hyvin. Kauhua tästä ei kyllä löydä lähellekkään samalla tapaa, kun Dead Spacesta. Vihut ovat suht tavaomaisia zombeja dead spacen todella groteskeihin hirviöihin verrattuna ja taistelu on suht simppeliä ja ennen kaikkea melko helppoa. Taistelu on meleepainotteista, vaikka ampuma-aseitakin toki löytyy. Kineettisllä hanskalla voi viskoa vihuja ja esineitä. Tuo hanska tekee pelistä todella helpon, jos sitä kehittää tappiin. Sen avulla vihuja voi mäiskiä seinille aikamoista kyytiä.

Taistelu on omasta mielestä ihan ok, mutta ymmärrän sen saaman kritiikin. Tuon takia pelin kauhupuolikin on tosiaan vähän vesitetty, jos vertaa esim Dead Spaceen. Siinä oli oikeasti osuttava oikeisiin kohtiin ja vihut oli nopeita. Siinä oli semmoinen paniikki, kun joutui taisteluun ja varsinkin isommat möröt olivat todella pelottavia vastuksia. Tuolliasta tunnetta ei tässä ole juuri ollenkaan. Vihololisista pelottvimmilta tuntui melkein ne vartija robotit, mutta niitä on todella vähän käytetty.

Mitään puzzleja pelistä ei löydy, vaan pelaaminen on taistelua ja paikkojen tutkimista ja reittien löytämistä yms.

Ihan ok Pituutta on omasta mielestä aika sopivasti. Itsellä taisi mennä 8-10h läpäisyyn. Ihan ok/hyvä peli, jonka mielellään kerran pelailee läpi, tarinaa ja hahmoja on ihan mielenkiintoista seurata, vaikka mitään järisyttäviä juonenkläänteitä ei luvassa olekaan. Annan tälle 7,5/10

 

[Refloni]

Unravel

Pelaaja on elävä lankakerä. Pulmatasohyppely perustuu perässä roikkuvaan villalankaan, jonka voi sitoa maastoon kiinni ja jonka varassa voi kiipeillä, mutta joka myös rajoittaa liikkeitä loppuessaan. Idea on hauska ja siitä saadaan hyviä puzzleja. Päätään pääsee käyttämään, mutta ei peliä kovin haastavaksi voi haukkua. Isoin plussa lienee, ettei mukaan ole ängetty yhtäkään tutoriaalilaatikkoa tai hössöttävää sidekickiä spoilaamaan pulmia.

Taisin hukata jutun punaisen langan.

Tarina on suunnilleen geneerisintä indiehöttöä mitä tällaiseen peliin voi keksiä. Kentät ovat ruotsalaisen mummon lapsuusmaisemia ja vähän veikkaan, että ne perustuvat jonkun kehittäjän oikeaan perhekuva-albumiin. Unravelissa on jotain samaa kuin Playdeadin tasohyppelyissä - pieni lapsi isossa pelottavassa maailmassa - mutta se on tunnelmaltaan paljon lämminhenkisempi. Lukuunottamatta hyttyssuokenttää, joka nosti pintaan ikäviä muistoja oman lapsuuteni mustikkaretkistä.

Bulletstorm

On aina hyvä merkki, kun tutoriaali esittelee erillisen nappulan potkaisulle. Bulletstormissa tapetaan luovasti, näyttävästi ja verisesti. Pelaaja on törkyturpainen palkkasoturi, jolla on iso kuorma kalavelkoja maksettavana entiselle pomolleen. Kostoretki johtaa haaksirikkoon tuhoutuneelle lomakeskusplaneetalle, joka on raivohullujen mutanttien vallassa. Tästä seuraa n. kahdeksan tunnin huviretki täynnä älyvapaata toimintaa ja silmitöntä väkivaltaa.

Tarina on itsetietoisen typerä, mutta on siinä enemmän järkeä kuin vaikka Borderlandseissa (jostain Serious Sameista puhumattakaan). Huumori perustuu dialogiin ja fyysiseen koheltamiseen, ei itse maailman absurdiuteen. Vakavampaa tarinankuljetusta kaipaaville löytyy jokunen hiljainen hetki ja hieman hahmonkehitystä, mutta lähtökohtaisesti mitään ei tarvitse ottaa tosissaan. Grafiikka ei ole uusinta uutta, mutta ympäristö on hävyttömän hienon näköistä jo silkan taidetyylin ansiosta.

Pelin suola ja sokeri on luova tappaminen. Käytössä on saappaan ja mielikuvituksellisen asevalikoiman lisäksi ruoska, jolla voi kiskaista kaukana olevan vihollisen tappituntumalle, ja luonnollisesti maasto on täynnä ympäristövaaroja. Mutanttien viskominen kuiluihin, piikkeihin, sähköpaneeleihin, happoaltaisiin ja tuulettimiin ei käy vanhaksi. Erilaisista tempputapoista tienaa valuuttaa, jolla ostetaan ammukset ja päivitetään pyssyt. Systeemi kannustaa vaihtelemaan pelityyliä ja suorastaan ajattelemaan.

Pentiment

Realistiselle keskiajalle sijoittuva seikkailupeli. Maalarikisälli Andreas saapuu pikkukaupungin luostariin tekemään lopputyötään. Kohta maaseudun rauhan rikkoo murha, joka tuntuu vihjaavan synkemmistäkin salaisuuksista kaupungin varjoissa.

En ole itse mikään keskiaikaintoilija ja ostin pelin lähinnä Obsidianin maineen vuoksi. Pelistudion tyylille uskollisesti Pentimentissä pääseekin kustomoimaan ja roolipelaamaan hahmoaan. Andreasin koulutus ja menneisyys ovat pelaajan päätettävissä ja dialogivalintoja on valtavasti. Pohjimmiltaan Pentiment on kyllä melko simppeli seikkailupeli ja haaste kävelysimulaattorien tasolla. Tarina kiinnosti kuitenkin loppuun asti ja keskiaikaista puupiirrosta muistuttava taidetyyli on omaperäinen.

 

[P c L A Y E R]

Ai että tuli kivat muistot bullet stormista kun luin tuota pätkää. Oli ja on varmasti edelleenkin hauskaa räimettä. Pitäisi ottaa joskus uudelleen peluuseen.

 

[Refloni]

Journey

Sain pelattua PC:lle madellutta pleikkariklassikkoa vasta nyt. Kymmenvuotias Journey saattoi räjäyttää kaikkien tajunnan vuonna 2012, mutta vastaavia teoksia on sittemmin nähty niin paljon, ettei sanaton seikkailu muinaisen sivilisaation raunioissa enää herätä mitään erityisiä fiiliksiä. Tosin Journeyssa on yksi ominaisuus, joka yhä erottaa sen muista genren peleistä: moninpeli.

Yksinäinen matka, tuntematon ystävä.

Tiesin toki moninpelistä etukäteen, mutta olin vähän huolissani pelaako tätä nykypäivänä enää kukaan. Ehkä joutuisin taittamaan matkan yksikseni. Huoli oli turha, sillä peli onnistui kaivamaan minulle jostain matkakaverin, joka roikkui mukana alusta loppuun. On loistava idea, että kaverin kanssa voi kommunikoida vain hyppimällä ja mölisemällä, eikä nimimerkkiäkään paljasteta ennenkuin lopputeksteissä. Tein käymistämme "keskusteluista" omat tulkintani pelin varrella, mutta voin vain arvailla mitä kumppanini niistä tuumasi. Koin silti luoneeni tyyppiin jonkinlaisen siteen reissun aikana.

The Case of the Golden Idol

Tätä on odotettu: lisää Return of the Obra Dinniä! Myös Golden Idol on etsiväpeli, jossa selvitetään murhia täyttämällä tyhjät kohdat lomakkeeseen. Pelaajalle tarjotaan tilanteesta pysäytyskuva, jossa voi tutkia paikkoja ja kurkistaa kaikkien taskuihin. Päätelmien tekeminen ja mysteerien selvittäminen on erittäin tyydyttävää puuhaa.

Rupinen taidetyyli jakanee mielipiteitä, mutta minua se ei ainakaan häirinnyt. Murhatapauksista koostuva tarina on aika mielenkiintoinen. Haaste on suurimman osan pelistä kohdallaan eli tapaukset ratkeavat perusteellisen miettimisen jälkeen, mutta parissa kohtaa jouduin pihistämään palapelin viimeiset palat netistä.

 

[Taizuuni]

The Callisto protocol

Hieman alle 8h meni normaalilla vaikeustasolla. Todella hienon näköinen Unreal engine 4 peliksi, samoin äänimaailma yhtä hyvä. Juoni ja hahmot ihan hyviä vaikka ei ihan aukottomia.
Suurin ja isoin miinus tulee combatista. Valitettavasti dead spacen tasolle ei päästy vaan jostain syystä tähän piti tuoda mike tyson punch out tyylinen melee combat. 1vs1 tilanteessa se nyt toimi, mutta enemmän kuin yksi vihollinen vastassa niin todella sekavaksi meni. Ampuma-aseet aika tylsiä mutta se sentään toimi ihan ok. 7/10 peli, ei huono mutta paranneltavaa jos jatkoa tulee. Toivottavasti tulee.

Jedi: Fallen order

12h kesto normaalilla. Oikein hyvä uncharted klooni. Souls pelimekaniikkojakin oli mutta ne ehkä olisi voinut jättää pois. Ei mielestäni tuonut mitään lisäarvoa peliin ja normaalilla checkpoint systemillä olisi ihan hyvin pärjännyt.
Combat ihan jees, melko yksinkertainen. Vihujen hitboxit meinas välillä vähän bugailla, joko menee valomiekka läpi ilman damagea tai omasta blockista tulee läpi.
Muuten pelattavuus hyvä ja todella nätti. Jatko-osaa odotellessa. 9/10

 

[Refloni]

Assassin's Creed Rogue

Assassiineilla on aina vähän rapatessa roiskunut, kuten terroristijärjestöillä yleensäkin. Yksi huppupäistä, pelaajahahmo Shay Cormack, käsketään ryöstämään muinaishauta, joka vaikuttaa ensin pelisarjan laiskimmin suunnitellulta puzzlehuoneelta. Muinaisten koneiden räplääminen aiheuttaakin Lissabonin suuren maanjäristyksen ja tuottaa suunnilleen yhtä paljon tuhoa kuin atomipommi. Shay raivostuu työnantajilleen ja päättää omistaa loppuelämänsä taisteluun assassiineja vastaan. On hänen reaktionsa ainakin uskottavampi kuin Lara Croftin vastaavassa tilanteessa.

Tavallaan Rogue tuntuu kuin juuri minua varten tehdyltä. Peli vihjailee "hienovaraisesti" (eli nimeään myöten) pelaajalle, että Shay olisi jotenkin väärässä kääntyessään temppeliherrojen puolelle. Ja hah. Olen äijän kanssa tismalleen samoilla linjoilla, ja olen ollut Ezion päivistä lähtien. Ei temppeliherrojenkaan moraalissa juuri kehumista ole, mutta assassiinit tuottavat suurempaa tuhoa sivullisille. Tosin Lissabonin tuhoaminen oli harvinaisen iso tyräys jopa heiltä.

Tavalliseen tapaan maailmalla riittää kokoa, muttei sielua. Vartijoilla on varpusen aivot ja kultakalan muisti. Oliko ne muissakin peleissä näin tyhmiä, vai onko aika kullannut muistot? Vihollisia pääsee pakoon juoksemalla nurkan taakse ja odottamalla viisi sekuntia, että tyypit unohtavat naaman.

"Pahisten" puolella ollessa "sankarit" eli assassiinit ottavat Shayn kohteekseen. Pelaaja pääsee itse samojen salamurhatemppujen saamapuolelle, millä on itse tappanut porukkaa koko pelisarjan ajan. Hiippareita hyppii niskaan katoilta, heinäkasoista ja puistonpenkeiltä. Idea on hauska, mutta salakyttiä on joka paikassa riesaksi asti. Jopa metsät ovat huppupäitä täynnä.

Yksi lempipuuhistani Ubin peleissä on etsiä rikkinäisimmät pelimekaniikat ja käyttää niitä häpeilemättä hyväksi. Savupommi on samanlainen "you win" -nappula kuin ennenkin, mutta nyt laivataisteluun (jota on paljon) on lisätty vihollislaivan valtaaminen. Vallatun laivan voi kierrättää ja korjata sillä oman purtilon. Tämä laittaa koko muun taistelun paussille! Kaikki muut viholliset odottavat kohteliaasti vieressä, että saat kiskottua oman aluksesi vihollislaivan vierelle, isket kimppuun, tapat osan miehistöstä, otat loput viholliset vangiksi, purat laivan, ja paikkaat oman laivan kärsimät vauriot. Vasta sen jälkeen isompi rähinä jatkuu. Käytännössä tämä tarkoittaa, että jokaisesta tuhotusta vihollisesta saa oman terveyspalkin takaisin täyteen.

Pelin premissi on kiinnostava, mutta juuri sen pidemmälle ei sitten päästäkään. Tarina on vielä kehnompi kuin näissä yleensä. Ääninäyttelijät sentään vetävät roolinsa niin överiksi, että siitä irtoaa vähän huumoriarvoa.

Life is Strange: True Colors

Alex Chenillä on supervoima: hän osaa lukea muiden ihmisten tunteita. Hän tietää, jos toinen on vihainen tai surullinen, kunhan vain tunne on tarpeeksi voimakas. Kun Alexin veljen kimppuun kävi solvauksia karjuva mies, Alex sai psyykkisellä kyvyllään selville, että mies oli vihainen! Veli oli ällikällä lyöty.

Edellä kuvattu tilanne on oikeasti pelissä. 90 prosenttia Alexin kyvystä selittyy sosiaalisilla perustaidoilla ja hyvällä mielikuvituksella - tosin hän osaa myös lukea ajatuksia ja poimia niistä tarkkoja tietoja, ja myös vaikuttaa toisten tunnetiloihin joissain tilanteissa. On kuitenkin koomista, kun muut hahmot hämmästelevät Alexin "supervoimia" tämän tehtyä jotain, johon olisi pystynyt kuka tahansa empaattinen ja tarkkaavainen ihminen.

Tuppukylä vuorilla on upean tunnelmallinen paikka. True Colors on helposti sarjan nätein peli ja taidetyyli on nimen mukaisesti värikäs.

On hienoa nähdä, että Life is Strange on päässyt taas jaloilleen parin heikomman pelin jälkeen. True Colors kilpailee sarjan parhaan pelin asemasta ykkösen kanssa. Tarina valintoineen on tässä vaisumpi eikä supervoima ole yhtä kiinnostava, mutta kässäri on valovuosia edellä LiS1:n fellow kids -myötähäpeilyä. Sarja on jopa löytänyt taas huumorintajunsa LiS2:n kurjistelun jälkeen. Vitsejä on paljon, osa niistä vieläpä hauskoja.

Tarinassa on mysteeri selvitettävänä, mutta suurin osa ajasta menee slice of life -höntsäilyssä ja kavereiden kanssa hengailussa. Homman nimi on ennen kaikkea tunnelmointi. Valinnoilla vaikutetaan vain ihmissuhteisiin ja ne maustavat juonta vähän, mutta tarinan kelkkaa ei pysty oikeasti kääntämään.

 

[Jyg]

Pari moninpelien alle hautautunutta ikuisuusprojektia tuli kynnettyä viimein läpi.

Control:
Tämä tuli aloitettua jo kauan sitten kun oli ensimmäisen kerran ilmaisena epicistä saatavilla. Pelikello näytti jotain reilua neljää tuntia kun tuli pitkä tauko mutta nyt tuli jatkettua ja pienen pelailun jälkeen alkoi pelistä löytyä imua joka kesti mukavasti ensimmäisiin lähestulkoon ensimmäisiin "lopputeksteihin" saakka, mutta näiden jälkeen peli alkoikin tuntua sitten venytetyltä. Peli tarjoaa hienon miljöön ja omaan makuun todella napakan pelattavuuden sekä näyttävän ulkoasun jonka lisäksi peli pyöri todella sulavasti omalla koneella. Samojen vihollisten nakuttelu kuitenkin alkoi maistumaan puulta ja kuten sanottua loppupuoli alkoi tuntumaan kovasti venytetyltä ja varsinkin kun kuolema korjasi useahkosti alkoi myös spawnilta samaan taisteluun ravaaminen muutamaan kertaan korpeamaan ihan kunnolla.

Pääosin kuitenkin oikein mukava ja paikoin massasta poikkeavakin toteutus jätti ihan ok jälkimaun mutta hieman lyhyemmällä kestolla toisto ei olisi latistanut lopun tunnelmaan omalla kohdalla niin pahasti. 7,5/10.

Bioshock 2:
Tämä tuli aloitettua heti perään ekan bioshockin jälkeen ja pelattua pikkuhiljaa tuossa Controllin rinnalla lävitse. Toisin kuin eka bioshock oli tämä kakkonen itselle eka kerta kun peliä tuli pelattua. Ja hyvin nopeasti kyllä selvisi, että peli on hyvin vittumainen kokemus. En tiedä olenko vain paska pelaaja vai miten mutta peli tarjosi jatkuvasti ammusten osalta ei oota ja tehottomien aseiden kassa se aiheutti jatkuvaa taistelua respa chambereiden vieressä kovempia vihollisia vastaan joita sitten spawnaus toisensa perään mätkittiin meleellä ammusten loputtua. Loputtomasti spawnaamalla kaikki viholliset oli helppo tappaa mutta helvetin turhauttavaa tämä oli ja huonoa pelisuunnittelua mielestäni. Pelin lopussa peli kuitenkin laittoi päälle vaihteen jossa koko ajan oli medikitti varasto täynnä ja isot taistelut käytiin muutenkin huoneessa jossa oli spawni chamberi vieressä. Jos pelissä ei olisi ollut edelleen tuo hieno rapturen miljöö läsnä niin olisi varmaan jäänyt kesken. Nyt peli tarjosi kuitenkin hienon maailman lisäksi kömpelöä pelattavuutta plasmidejen ja aseiden yhteispelin kömpelön toteutuksen muodossa ja mukavan idean pelata big daddylla ja päästä tekemään yhteistyötä little sistereiden kanssa.

Lopputunnelmat kuitenkin tämän kohdalla melko turhautuneet, onneksi peli ei sentään ollut liiaksi venytetty. Toivottavasti infinite on parempi, ainakin sitä on kohtalaisesti kehuttu, se menee seuraavaksi peluuseen. Bioshock 2 5,5/10

 

[WalluWaan]

Spec Ops : The Line (PC)

Spec Ops oli vähän ristiriitanen tapaus, joka sai mut kysymään itseltäni pari ikävää kysysmystä. Lähinnä, että miksi ihmisten lahtaaminen liukuhihnalta menomusiikin soidessa tuntui niin koukuttavalta, tottuuko ihminen siihen liian helposti ja mihin se voi ihmisen tiukoissa paikoissa johtaa.

Kolme jenkkien Delta Forcen soturia tiputetaan myrskyn ja sotatilan runtelemaan Dubaihin pelastamaan amerikkalaisia sotilaita ja varsinkin heidän komentajansa. Hommat kuitenkin alkavat luisua päin helvettiä, eikä mikään ole selvää. Onko pelaaja lopulta sankari vaiko antisankari?

Itse pelaaminen on aika aivotonta räiskimistä ja loputtomien vihollisjoukkojen lahtaamista. Vahva sodanvastainen ja jopa sotapelien vastainen eetos on kuitenkin läsnä ja peli pakottaa tekemään ikäviä ratkaisuja. Siksi tää jäänee kummittelemaan mieleen pidemmäksi aikaa, kun normi-fps.

Art should disturb the comfortable ja sen tää peli onnistu tekemään. Glitchwaveen kuiten vaan 3,0/5,0 toiminnan yksitoikkoisuuden vuoksi.

 

[Reivn]

Control (PC)

Paljon tätä on hehkutettu ja viimein sain pelattua läpi asti. En oikein ymmärrä hehkutusta, tuntui omasta mielestä todella ohuelta tuo juoni alun "wau-efektin" mentyä ohi. Tarina oli toisaalta mielenkiintoinen, mutta lopulta latistui aika hidastempoiseksi eikä meinannut pitää mielenkiintoa yllä loppuun saakka.

Pelimekaniikoiltaan muistuttaa todella pahasti studion aiempia Alan Wake-pelejä, eritoten raivostuttavan taistelumekaniikan takia. Vihollista puski kuin meren mutaa, samoilla alueilla jotka oli jo kymmeneen kertaan juossut läpi ja putsannut, ja käytettävät strategiat oli aina samat, taistelukentät todella kompakteja käytäviä joissa kaikki pelihahmon kyvyt oli hieman vaikeasti hyödynnettävissä ja iso vihollismäärä kävi vaikeaksi hallita tilanahtauden takia. Käytävät olivat läpi pelin sokkeloisia, ja vaikka hyvin tehty maailma olikin, niin lopulta se tuntui pelin lopussa melko pieneltä.

Taisteluista kertoo varmasti jotain, että aluksi pelissä ei ole nettikeskustelujen perusteella ollut vaikeudensäätöä, mutta ilmeisesti reilumman negatiivisen palautteen myötä ovat jonkin päivityksen yhteydessä lisänneet taisteluja helpottavia mekanismeja valikkoon.

Ristiriitaiselal fiiliksellä odottelen jatko-osaa. Voi olla, että alelaarista sen aikanaan poimin kunhan saavat pihalle, mutta jos ei taistelumekaniikka muutu, niin voi hyvin olla, että riittää kun katson juonikaaren Youtuben läpipeluuvideoiden kautta...

 

[P c L A Y E R]

BioShock Remastered, PC ensituntumat:

Aikoinaan jäi kesken, enkö enää oikein muistanut miksi. Oli Epicistä napattu jossain vaiheessa ilmaiseksi nämä ja ajattelin koittaa uudelleen.

No äkkiä se kävikin selväksi, miksi se jäi jo silloin aikoinaan kesken. Lyhyesti sanottuna BioShock on omasta mielestä ihan helvetin epäimmersiivinen ja tunnelmaltaan "vääränlainen" peli. Ainoa asia mistä tykkään, on Graafinen tyyli ja hienot ympäristöt. Kaikki muu on ihan "perseestä".
Pelaaja heitetään aikalailla saman tein vaan sisään tuonne, ilman minkäänlaista tunnelman/jännityksen kohottelua tms. Joka nurkassa on ihmeellisiä ostoautomaatteja sirkusmusiikkien säestämänä. Viholliset näyttävät lähinnä koomisille ja tunnelma on muutenkin jotenkin hyvin kepeä ja "Tivolimainen" Mitään pelon häivähdystäkään ei tässä kyllä tule, mikä on jo saavutus sinänsä, kun pelin premissi on kuitenkin se, että menet tuhoutuneeseen vedenalaiseen kompleksiin, missä ihmisistä on tullut hirviöitä.

Sitten semmoset pikkujuttu, että miten esimerkiksi plasmidit "esitellään" pelaajalle. Nyt melkein ensimmäisenä tulee vastaan kaappi, jossa on ruisku täynnä sinistä mönjää. Pelihahmohan luonnollisesti piikittää rojut ränniin saman tein, ihan vapaaehtoisesti itse, ilman että on mitään tietoa aineesta ja koko saatana paikasta ylipäänsä... Aivan hämmästyttävän typerästi toteutettu tuokin. Tässä pelissä ei ole edes 5 sekuntia mietitty, että miten voitaisiin tehdä asioista edes hitusen uskottavia, vaan kaikki oikein huutaa pelimäisyyttä.

En tiedä. Rapture on hieno näköinen ja graafisesti edelleen ihan kivan näköinen peli kyseessä, mutta itselläni kaikki muu tökkii ja pahasti tässä. Hitaampi tempo, pelottavammat vihut, painostavampi tunnelma ja oikeasti immeriisivisemmät suunnitteluvalinnat nostaisi tämän kyllä ihan eri tasolle. Ehkä omat odotukset pelin tyylistä oli ja on edelleen vaan liikaa kiinni System Shokissa ja esim. Preyssä yms. peleissä.

Taistelukin on tunnotonta sohimista ja vihut ei edes reagoi kunnolla osumiin. Pitää koittaa vähän vielä jatkaa, mutta en kyllä usko loppuun asti jaksavani tätä "sirkusmaailmaa" tutkia.

 

[perato]

BioShock Remastered, PC ensituntumat:

Aikoinaan jäi kesken, enkö enää oikein muistanut miksi. Oli Epicistä napattu jossain vaiheessa ilmaiseksi nämä ja ajattelin koittaa uudelleen.

No äkkiä se kävikin selväksi, miksi se jäi jo silloin aikoinaan kesken. Lyhyesti sanottuna BioShock on omasta mielestä ihan helvetin epäimmersiivinen ja tunnelmaltaan "vääränlainen" peli. Ainoa asia mistä tykkään, on Graafinen tyyli ja hienot ympäristöt. Kaikki muu on ihan "perseestä".
Pelaaja heitetään aikalailla saman tein vaan sisään tuonne, ilman minkäänlaista tunnelman/jännityksen kohottelua tms. Joka nurkassa on ihmeellisiä ostoautomaatteja sirkusmusiikkien säestämänä. Viholliset näyttävät lähinnä koomisille ja tunnelma on muutenkin jotenkin hyvin kepeä ja "Tivolimainen" Mitään pelon häivähdystäkään ei tässä kyllä tule, mikä on jo saavutus sinänsä, kun pelin premissi on kuitenkin se, että menet tuhoutuneeseen vedenalaiseen kompleksiin, missä ihmisistä on tullut hirviöitä.

Sitten semmoset pikkujuttu, että miten esimerkiksi plasmidit "esitellään" pelaajalle. Nyt melkein ensimmäisenä tulee vastaan kaappi, jossa on ruisku täynnä sinistä mönjää. Pelihahmohan luonnollisesti piikittää rojut ränniin saman tein, ihan vapaaehtoisesti itse, ilman että on mitään tietoa aineesta ja koko saatana paikasta ylipäänsä... Aivan hämmästyttävän typerästi toteutettu tuokin. Tässä pelissä ei ole edes 5 sekuntia mietitty, että miten voitaisiin tehdä asioista edes hitusen uskottavia, vaan kaikki oikein huutaa pelimäisyyttä.

En tiedä. Rapture on hieno näköinen ja graafisesti edelleen ihan kivan näköinen peli kyseessä, mutta itselläni kaikki muu tökkii ja pahasti tässä. Hitaampi tempo, pelottavammat vihut, painostavampi tunnelma ja oikeasti immeriisivisemmät suunnitteluvalinnat nostaisi tämän kyllä ihan eri tasolle. Ehkä omat odotukset pelin tyylistä oli ja on edelleen vaan liikaa kiinni System Shokissa ja esim. Preyssä yms. peleissä.

Taistelukin on tunnotonta sohimista ja vihut ei edes reagoi kunnolla osumiin. Pitää koittaa vähän vielä jatkaa, mutta en kyllä usko loppuun asti jaksavani tätä "sirkusmaailmaa" tutkia.

Olen ite Bioshockin pelannut 2-3 kertaa läpi ja allekirjoitan ton sirkusmaisuuden, joka itelläkin paljon pilasi ensimmäistä pelikertaa. Jotenki toisella pelikerralla asenne olikin sit, että no mennään nyt siis tähän tivoliin mukaan vähän eri asenteella. Ihan jees peli, mutta ei kyllä mitenkään minkään immersive simin tasonen ja ihmettelen kyllä tän pelin saamaa hypeä aikanaan. Maailma olis joo voinut olla ihan mielenkiintonen, mutta oli jotenki todella epäonnistuneita ratkaisuja omastakin mielestä. Edes se 'juonen koukku' ei kyl saavuttanut itessä mitää hirveitä "ou jes, jeesuspeli" fiiliksiä mitä se näyttää joillekkin vieläkin olevan. Tosin se ehkä selitti vähän noita mainitsemiasi järjettömyyksiä, mutta ei meikästä tarpeeksi hyvin. Se pelattavuuskaan niiden plasmidein ja pyssyjen kanssa ei ollut ehkä ihan parasta A-luokkaa vaan tuntu jotenki kankealta ja epätarkalta. Kyllähän siinä sitä tunnelmaa oli sen verran, että siihen peliin palasi vielä trilogian läpipeluun muodossa.

 

[hänk_]

Plague tale: Requiem. 2-Aan pelin 2-Aan jatko-osa. Hirveät kontrollit ja vielä hirveemmät pulmat, joista yksi jo bugasi sen verran, että joutui palaamaan aiempaan "tallennukseen". Tässä pelissä on niin moni asia pielessä, ettei oikeen tiedä mistä edes aloittaa. Hiipiminen on vain hidasta eteenpäin nuohoomista virheestä virheeseen, kunnes löytyy juuri se oikea tapa/reitti. Taistelu on absoluuttista syöpää, jonka naurettavuutta korostavat aivan järkyttävän jähmeät kontrollit, kaikki typerät kivi/paperi/saksi asetelmilla varustetut viholliset ja kerta ja laaki vainaa päähahmo. Tarina oli jo ykkösessä niin tautisen aivotonta ja idioottimaista soopaa, ettei mitään järkeä ja kakkonen jatkaa tällä hyväksi havaitulla ja logiikkaköyhällä linjalla. Ai jum**auta mitä pasketta kerta kaikkiaan. Epäilen omaa olemistani tässä universumissa, koska halusin pelata kakkos osan, vaikken pitänyt edes ykkösestä.

 

[hänk_]

Plague tale: Requiem. 2-Aan pelin 2-Aan jatko-osa. Hirveät kontrollit ja vielä hirveemmät pulmat, joista yksi jo bugasi sen verran, että joutui palaamaan aiempaan "tallennukseen". Tässä pelissä on niin moni asia pielessä, ettei oikeen tiedä mistä edes aloittaa. Hiipiminen on vain hidasta eteenpäin nuohoomista virheestä virheeseen, kunnes löytyy juuri se oikea tapa/reitti. Taistelu on absoluuttista syöpää, jonka naurettavuutta korostavat aivan järkyttävän jähmeät kontrollit, kaikki typerät kivi/paperi/saksi asetelmilla varustetut viholliset ja kerta ja laaki vainaa päähahmo. Tarina oli jo ykkösessä niin tautisen aivotonta ja idioottimaista soopaa, ettei mitään järkeä ja kakkonen jatkaa tällä hyväksi havaitulla ja logiikkaköyhällä linjalla. Ai jum**auta mitä pasketta kerta kaikkiaan. Epäilen omaa olemistani tässä universumissa, koska halusin pelata kakkos osan, vaikken pitänyt edes ykkösestä.

Ainii pakko vielä mainita, että tästä lähin suurin kriteeri tuleville peleille, on ettei ne saa sisältää yhtäkään väännettävää vipua, voimapyörää tai työnnettävää kärryä jonkun autistisen pulman ratkomiseksi.

 

[perato]

Sniper Elite 4 (PC)
Tästäkin tykkäsin aikanaan, mutta nyt ei oikeen samalla tavalla säväytä tämäkään. Hyvää ja mukavaa hiippailua ja ammuskelua, mutta joku fiilis tästä nyt loistaa poissaolollaan vaikka muka mehustelin tän uudelleenpeluulla. Ehkä kolmen tehtävän jälkeen jo alkaa tuntua että vähän toistaa itseään tämä eteneminen, pitäs varmaan enemmän yrittää jotain noita haasteita tehä, kuin pelata samalla tavalla tehtäviä vaan läpi. Mukavaahan tuo tarkka-ampuilukin tässä on, mutta ei riitä kärsivällisyys siihen ilman apua tähtäämiseen.

Sieltähän se into löytyi ja pelikello näytti 3x isompaa kuin edellispeluu kerran jälkeen. Tuli tehtyä perustehtävistä joku 80% challengeista ja Delsuista ehkä puolet. Siihen päälle saavutuksia keräillen ja DLC-tehtävien ensipeluut, niin kyllähän se taas maistui pitkän aikaa. Vähän myös höllensin pelitapaani niin, että aloin räiskiä enemmän kiikarikiväärillä löydettyäni hyvän kohdan josta ampua ja varsinki jos pystyin pysymään äänettömänä. Eli puukkohippaa ja hiippailua sinällään paljon vähemmän, joskin tarkotus oli silti ns. näkymättömissä pysyä ja hyvin harvoin annoin pelin jatkua jos vastustajat löysi sijaintini.

 

[neg0t]

Hota Hd:ta pelailtu taasen enemmän. Nykyisessä iteraatiossaan kyllä aivan parhaaksi viritelty heroes versio. Alkaa matsit olemaan aika isoja. Pelattiin etänä 4v4 hardilla extra huge mappia + underground.

 

[timppeli]

Spec Ops : The Line (PC)

Spec Ops oli vähän ristiriitanen tapaus, joka sai mut kysymään itseltäni pari ikävää kysysmystä. Lähinnä, että miksi ihmisten lahtaaminen liukuhihnalta menomusiikin soidessa tuntui niin koukuttavalta, tottuuko ihminen siihen liian helposti ja mihin se voi ihmisen tiukoissa paikoissa johtaa.

Pelasin tuon pari vuotta sitten läpi, ja minusta tuo "kantaaottavuus" tai pelaajan valintojen seurauksien märehtiminen oli vähän keinotekoista ja sinänsä ärsyttävää. Oikeastaan lähinnä tulee mieleen se fosforipommikohtaus, en millään kokenut siitä mitään syyllisyyttä koska mielestäni peli käytännössä pakotti siihen, eikä varoittanut asiasta mitenkään ennalta. (Tosin joku joskus mainitsi että kyllä minulla oli vaihtoehto, eli lopettaa pelin pelaaminen, mutta aika keinotekoista sekin että minun pitäisi muka olla pelaamatta ostamaani peliä, osoittaakseni pelille ja maailmalle olevani ns. hyvä ihminen).

Se mistä kyseisessä pelissä kuitenkin pidin kovasti, oli että toimintakohtauksissa oli jotenkin... autenttinen, vai olisiko sittenkin elokuvamainen, tunnelma. Vaimokin tuli joskus katsomaan pelaamistani ja tuntui katsovan sitä ikäänkuin se olisi jokin sotaelokuva tai -dokumentti jostain taistelusta. En muista että olisin ihan samanlaisia viboja saanut juurikaan muista ammuskelupeleistä, tosin en ole läheskään kaikkia pelannutkaan. Ehkä siihen vaikutti myös pelin kuvakulma pelaajan olkapään takaa. Pelinä peli oli toki kovin lineaarinen, mutta se ei sillä kertaa juurikaan häirinnyt.

Lisäksi ne jotkut trippikohtaukset joissa ei tiennyt mikä on totta ja mikä näkyä olivat ihan mielenkiintoisia.

Tuon pelin voisi kyllä joskus pelata taas läpi, varsinkin kun ostin sen uusiksi (DRM-free) GOG.com:sta.

 

[Heseman]

Pelasin tuon pari vuotta sitten läpi, ja minusta tuo "kantaaottavuus" tai pelaajan valintojen seurauksien märehtiminen oli vähän keinotekoista ja sinänsä ärsyttävää. Oikeastaan lähinnä tulee mieleen se fosforipommikohtaus, en millään kokenut siitä mitään syyllisyyttä koska mielestäni peli käytännössä pakotti siihen, eikä varoittanut asiasta mitenkään ennalta. (Tosin joku joskus mainitsi että kyllä minulla oli vaihtoehto, eli lopettaa pelin pelaaminen, mutta aika keinotekoista sekin että minun pitäisi muka olla pelaamatta ostamaani peliä, osoittaakseni pelille ja maailmalle olevani ns. hyvä ihminen).

Mä itse asiassa tuossa kohtaa ajattelin, etten tee noin ja aloin räiskimään niitä vihollisia, mutta niitä vaan spawnasi loputtomiin. Ei tosiaan ihan loppuun asti oltu tuota mietitty...

 

[vervex]

Game Passista (xboxilla) syksyllä pelattua:

Signalis
Tämä tarttui jo kesällä silmään jossain Sonyn tulevia indie-julkaisuja esittelevässä videossa. Resident Evilin (HD remaster) pelaamisesta ei kovin kauan ole, joten monia tuttuja elementtejä (tavaroiden hallinta, tallennus, pulmat ja aseet). Ilmeisesti muistakin vastaavan kauhu-genren peleistä ammennettu hyvinkin suoraan. Ei voi valittaa, kun tämähän toimii. Omaan makuun kaikki tarvittava kohtaa tarinasta ja tunnelmasta lähtien. Ohjaimella toimi hyvin, mutta voisi joskus testata PC:llä miten toimii hiiren ja näppiksen kanssa.

Ghost Song
Metroidvania ei sieltä vaikeimmasta päästä, mutta todella hyvin toteutettu joka osa-alueella. Tarina ja tunnelma toimii hienosti. Musiikit ansaitsee erityismaininnan. Tällaista ei ole koskaan liikaa.

Somerville
Hienoinen pettymys. Playdeadista lähtenyttä talenttia taustalla ja melkein samaa tyyliäkin käytetään kuin Playdeadin peleissä Limbo ja Inside, mutta mystinen tarina ja paikoin kankeat kontrollit sekä liian helpot pulmat jättävät kylmäksi. Pelaahan tuon kerran.

Return to Monkey Island
Ihan kelvollinen point'n'click-seikkailu, mutta jotenkin ne klassiset pari ekaa peliä vaan upposi paljon paremmin. Selkeästi persoonallisempi graafinen asu ei mielestäni ainakaan auta asiassa. Ehkä joku nostalgia-arvo puuttuu. Olisi kai pitänyt pelata vaikeammalla vaikeustasolla.

Plaque Tale: Requiem
Synkempi kuin edellinen osa ja monilla muillakin osa-alueilla poikkeaa edeltäjästä. Tuntui huomattavasti enemmän toimintapainotteiselta. Toki tilanteita voi lähestyä stealth-kantilta, mutta siihen ei pakoteta kuten edellisessä vaan pikemminkin päinvastoin. Myös tarinan kannalta väkivalta on nyt oleellinen elementti. Maailma on huomattavasti isompi kuin edellisessä ja joissain kohdin "tunneli" on erittäin laaja. Ensimmäinen osa tuntui enemmän puzzle/stealth-peliltä ja siihen peilaten mielenkiintoisempia pulmia jää kaipaamaan.

Nyt vuoden vaihteessa pelattu:

The Evil Within 2
Genren muista peleistä on lainailtu juttuja tässäkin. Päällimmäisenä ihmetyttää todella kankea pelattavuus reilu viisi vuotta vanhaksi peliksi. Toki ensimmäinen osa oli vielä kankeampi ja sitä en jaksanutkaan kovin pitkälle pelata, kun aluksi ajattelin sillä aloittaa. Tarinakin tässä oli täydellisen yhdentekevä. Toiminta on ajoittain ihan kelvollista, mutta se ei paljon pelasta. Olisi voinut jättää pelaamatta, mutta jostain syystä Evil Within -pelejä kehutaan arvosteluissa, joten joutui antamaan mahdollisuuden. Ei olisi kannattanut tuhlata aikaa tähän.

 

[Refloni]

Pelasin tuon pari vuotta sitten läpi, ja minusta tuo "kantaaottavuus" tai pelaajan valintojen seurauksien märehtiminen oli vähän keinotekoista ja sinänsä ärsyttävää. Oikeastaan lähinnä tulee mieleen se fosforipommikohtaus, en millään kokenut siitä mitään syyllisyyttä koska mielestäni peli käytännössä pakotti siihen, eikä varoittanut asiasta mitenkään ennalta. (Tosin joku joskus mainitsi että kyllä minulla oli vaihtoehto, eli lopettaa pelin pelaaminen, mutta aika keinotekoista sekin että minun pitäisi muka olla pelaamatta ostamaani peliä, osoittaakseni pelille ja maailmalle olevani ns. hyvä ihminen).

Mielestäni Spec Ops ei kritisoi pelaajaa, vaan genreään. Ihan samanlainen pommituskohtaus on monissa Call of Dutyissa, mutta tällä kertaa näytettiin mitä siitä voi seurata.

Pelaajahahmo Walker on tyypillinen räiskintäpelisankari, joka joutuu eroon komentoketjustaan, pyrkii kostamaan pääviholliselleen ja kulkee eteenpäin ampuen kaikki vastaantulijat tehdäkseen sen, mikä on hänen mielestään oikein. Kaikki sotilasräiskinnät ovat tällaisia, ja niissä päähenkilön peräänantamattomuus johtaa lopulta onnelliseen loppuun. Spec Ops on asiasta hieman eri mieltä. Walker on hirviö, joka esitetään alussa sankarina, koska näemme vain hänen näkökulmansa. Saman näkökulman jonka Battlefield ja CoD tarjoavat vuodesta toiseen. Spec Ops muistuttaa edetessään yhä enemmän kauhupeliä. Lopussa sitten kysytään, mitä varten tämä kaikki oikeastaan tapahtui, ja ovatko videopelisankarit sittenkään parhaita ihmisiä ratkomaan geopoliittisia ongelmia. Do you feel like a hero yet?

Minusta Spec Ops on taideteos. Lopulta isompi kysymys ei ole se, mitä peli yrittää sanoa, vaan mitä kaikki muut genren pelit oikeastaan yrittävät sanoa?

 

[perato]

Crysis (PC)
Tarkotus oli ensin pistää Crysis 3 tulille kun se vain kertaalleen pelattuna läpi, mutta sitten mietin että kokeillaampa sieltä alusta alkaen ku en muistanut heti että miksi edellinen yritys katkesi 2016(muistaakseni johonki tekniseen ongelmaan). Noh aika pikaisesti selvisi, että en muista ihan hirveesti tästä pelistä mitään, osa paikoista ja jutuista vaikuttaa tutuilta, osa taas aivan outoja paikkoja. Pikatarkistuksella edellisestä pelikerrasta onkin semmonen vajaa 12 vuotta. C;Warheadinkin asensin sillä ajatuksella, että kokeillaan nyt sekin, vaikka näköjään 60/100p antanut sille joskus.

Aluksi tuumailin, että eihän tämä nyt nii kovin hienon näköinen peli ole mitä ihmiset hehkuttaa, vaan sit muistin että tällä on ikää jo se 15 vuotta. Toimivuus on huonompi kuin muistin, paljon bugailee niin fysiikat kuin äänet ja tekoäly on ihan perseestä. Yllättävän 'vaikea' peli myös on, joskin nanopuvun ansiosta sitten kuitenkin helppo yhdistettynä tyhmään tekoälyyn. Parin ekan hetken aikana kuolin useasti, sit opin käyttämään tekoälyn typeryyttä hyödyksi ja nyt ei meinaa kuolla ku aivan pahimmissa paikoissa. Näiden asioiden vuoksi ei voi sanoa, että pelattavuus olis mitenkään suurta nautintoa, jotenkin tekniikkademofiilis tulee vähän väliä, kuinka tylsästi paikkoja on suunniteltu ja kuinka tempoilevaa toiminta on.

Kohta alkaa alienmätöt, joten saa nähä mihin asti kiinnostus riittää.

 

[itarumaa]

Powerwash Simulator. Kyllä, tälläinen peli on oikeasti olemassa, pelasin sitä Xbox konsolilla. Ihan hauska, Gamepassista muistaakseni löytyi, mutta pidemmän päällä kovin itseään toistava ja lisäksi pesu on yllättävän työlästä hommaa. Palkkiot on myös aika typeriä, koko talosta saa melkein saman kuin esim autosta ja jälkimmäisessä on paljon vähemmän työtä.

Yakuza: Like a Dragon. Peli on ihan hauska ja erikoinen, mutta itseään toistava ja nyt olen esim siinä tilanteessa, että saa alkaa grindaamaan, että pääsee taisteluista läpi. Automaattitaistelu on mahtava idea, en muuten jaksaisi ja paljon on muutakin kuin taistelua, kuten yrityksen ylläpitoa ja osa-aikaisena sankarina toimiminen. Hyvin erikoista menoa on ajoittain, mutta ihan hauska tätä on pelata, kunhan ei menis liikaa siihen grindaamiseen, sitä ei jaksaisi.

 

[perato]

Crysis (PC)
Tarkotus oli ensin pistää Crysis 3 tulille kun se vain kertaalleen pelattuna läpi, mutta sitten mietin että kokeillaampa sieltä alusta alkaen ku en muistanut heti että miksi edellinen yritys katkesi 2016(muistaakseni johonki tekniseen ongelmaan). Noh aika pikaisesti selvisi, että en muista ihan hirveesti tästä pelistä mitään, osa paikoista ja jutuista vaikuttaa tutuilta, osa taas aivan outoja paikkoja. Pikatarkistuksella edellisestä pelikerrasta onkin semmonen vajaa 12 vuotta. C;Warheadinkin asensin sillä ajatuksella, että kokeillaan nyt sekin, vaikka näköjään 60/100p antanut sille joskus.

Aluksi tuumailin, että eihän tämä nyt nii kovin hienon näköinen peli ole mitä ihmiset hehkuttaa, vaan sit muistin että tällä on ikää jo se 15 vuotta. Toimivuus on huonompi kuin muistin, paljon bugailee niin fysiikat kuin äänet ja tekoäly on ihan perseestä. Yllättävän 'vaikea' peli myös on, joskin nanopuvun ansiosta sitten kuitenkin helppo yhdistettynä tyhmään tekoälyyn. Parin ekan hetken aikana kuolin useasti, sit opin käyttämään tekoälyn typeryyttä hyödyksi ja nyt ei meinaa kuolla ku aivan pahimmissa paikoissa. Näiden asioiden vuoksi ei voi sanoa, että pelattavuus olis mitenkään suurta nautintoa, jotenkin tekniikkademofiilis tulee vähän väliä, kuinka tylsästi paikkoja on suunniteltu ja kuinka tempoilevaa toiminta on.

Kohta alkaa alienmätöt, joten saa nähä mihin asti kiinnostus riittää.

Sehän päätty sitte niin että loppuvastustajan kohalla tuli crash, ja siitä ei päässyt eteen päin koska aina kun meni load menuun niin crash. Ihan sama, läpi pelattu.

Crysis Warhead (PC)

Tämä tulikin sit käynnisteltyä heti kun edellinen loppui, ihan vaan koska tiesin lähes samaa olevan tarjolla. Tämä on jotenki osittain köykäsempi ku edellinen, ja todellakin täysin sisällöllisesti samaa ku edeltävä "eri kulmasta". Vielä edellistä lyhyempi, nyt joku 3h kellossa ja viiminen tehtävä kolkuttaa. Välivideot yrittää turhaa jotain juonta pykätä ja tuo pääpahis on aivan turhan korni ollakseen mitenkään vakavasti otettava. Vahva "filmikurssin" fiilis tässä. Pelattavuus sitä samaa ku edellisessäkin.

Crysiksen arvosanan 75 laitoin notepadiin ja Warheadin arvosanan 70 raapustin post it lapulle. Sinällään mielipide näistä muuttunut, että aiemmin arvostin Crysistä enemmän kuin Warheadia, nyt ne tuntuivat lähes samalta peliltä. Aika on ajanut ohi tällaisista omalla osalla, vaikka graafisesti ihan jees ovatkin.

 

[Refloni]

Epicin ilmaispelit osa 30.

Epistory: Typing Chronicles

Olin sattuneesta syystä hieman tympääntynyt Epicin kettupeleihin, mutta kolmas kerta toden sanoo ja Epistory olikin ihan hyvä. Peli perustuu kirjoitustaisteluun, jossa öttömönkiäisten yläpuolella leijailee sanoja, jotka pitää naputtaa näppäimistöllä mahdollisimman nopeasti. Mukana on hiukan elementtitaikuutta, kykypuuta ja muuta hifistelyä, mutta pelissä pärjää ennen kaikkea nopeilla näpeillä. Jos kirjoitat hitaasti yhdellä sormella ja katse tiukasti näppäimistössä, tällaiset pelit tarjoavat vain tuskaa ja hammastenkiristystä.

Näppäimistö savuamaan.

Tarina on sata kertaa nähtyä sadunomaista indiehöttöä, jossa hirviöt kuvaavat päähenkilön sosiaalista ahdistusta ja mitä vielä. Minulla on indiepeleistä niin paljon kokemusta, että tällaiset jutut valuvat automaattisesti toisesta korvasta ulos. Ongelma on myös, että kirjoitustaistelu on hassu pelimekaniikka. Mörrimöykkyjen teurastaminen näppäimistöä rummuttamalla tuntuu kertakaikkiaan tyhmältä. Legendaarinen Typing of the Dead ja Epicin aiemmin jakelema Textorcist ymmärsivät tämän ja alkoivat siksi hölmöillä myös tarinansa puolella. Epistory taas ottaa itsensä liian vakavasti.

Taidetyyli on mainitsemisen arvoinen. Maailma on kuin valtava kasa origamipaperia, joka taittelee itsensä kokoon sitä mukaa kun sitä tutkii.

Pelkästä katsomisesta tulee paperihaavoja.

LEGO Builder's Journey

Ei häävi. Yksinkertainen pulmapeli, joka toistaa itseään aivan liikaa varsinkin alussa. Sanaton tarina ei jaksanut kiinnostaa. Säteenseuranta on kiva lisä, mutta se pistää koneen kyykkyyn eikä tuo tämännäköiseen peliin käytännössä mitään.

En ole mikään suuri lego-fani. Ehkä olisi pitänyt olla.

The Drone Racing League

Se ruohonleikkurisimulaattorikin oli hauskempi.

 

[xarot]

No One Lives Forever (PC)

Olen pelannut tämän läpi aikaisemmin vuonna 2000 ja pelistä erittäin hyvät muistot. Kyseessä on FPS-agenttiseikkailu, jossa suoritetaan erilaisia tehtäviä. Osassa tehtäviä vaaditaan hiippailua, osassa ei, ja muuten voi valita aika vapaasti kuinka haluaa pelata. Hiippailu tuntuu toimivan vähän niin ja näin, ja helposti viholliset huomaavat turvakameroista puhumattakaan. Juoni on ihan ok ja pitää otteessaan, vähemmän yllättäviä juonenkäänteitäkin löytyy ja aika paljon otettu viitteitä Bondeista. Aika paljon tuli tehtyä quicksaveja kun viholliset ampuvat välillä turhankin tarkasti. FPS piti rajoittaa 60:een Afterburnerilla tai viholliset olivat muuten ylimurhaavia botteja. Hauskana yksityiskohtana pelissä on aika paljon dialogia jota voi kuunnella nurkan takana kun viholliset puhuvat. Erilaisia agenttiteemaan sopivia apuvälineitäkin on asearsenaalin lisäksi kuten sytkäri jolla voi hitsata lukkoja auki, ruumiit hävittävä happo, pupusandaalit tms. jotka hiljentävät askelia yms. Viimeinen tehtävä ilmeisesti oli sellainen jota en ollut pelannutkaan, liekö tullut GotY-version mukana tjsp. Nyt näiden vuosien jälkeen huomaa että aika paljon tässä on viitteitä myös sukupuolten väliseen tasa-arvoon monissa keskusteluissa. On toki maailmakin vähän muuttunut 22 vuodessa.

Kyllähän tätä pelatessa jotenkin on edelleen lämpimät muistot ja useamman illan kuluessa tuli innolla pelattua läpi. Onhan tässä juttuja jotka olivat uudehkoja ja hienoja jippoja ilmestyessään ja grafiikat kyllä olivat ihan mukiinmenevät vielä tänäkin päivänä. Läpipelattuani kävin katsomassa ettei tätä varmaan kukaan netissä pelaa mutta yksi Internet-palvelin siellä edelleen Jenkeistä löytyi missä oli 5 pelaajaa. Kävin pelaamassa vartin ja listimässä oletettavasti konkarimpia pelaajia erittäin kehnolla pingillä sen verran että kyselivät kuka tämä mysteeri-Player mahtaa olla.

Pelin saa nykyään ilmaiseksi ja pätsättyä kohdalleen eikä sitä saa mistään laillisesti enää ostettuakaan (itse ostin Torista fyysisen kopion hyllyyn). Jatko-osakin löytyy levyltä, mutta jotenkin muistan että se ei ollut yhtään niin hyvä, en muista miksi.