Viimeksi pelaamasi peli ja mietteitä siitä

Viestiketju alueella 'Pelit, PC-pelaaminen ja pelikonsolit' , aloittaja Saatana, 18.10.2016.

  1. arcane

    arcane

    Viestejä:
    763
    Rekisteröitynyt:
    23.10.2016
    Slay The Spire

    Tasan 8h kellossa ensimmäisellä hahmolla läpi, eli Ironcladilla. Pelin alussa sain bonukseksi relicin, joka antaa 1 strenaa aina alkuun. Tämän kanssa sitten sain pian 3x Heavy Blade. Yritin kovasti saada flex kortteja, mutta niitä ei tippunut. Tokassa actissa taisin saada ostettua Brimstonen, joka antaa joka vuoro vihollisille 1 strena ja itselle 2. Lopussa minulla ei ollut juurikaan tapoja suojautua, joten piti vain toivoa, että viholliset tippuu nopeasti. Sain joka vuorolle 4-5 energyä, joten about joka vuoroni oli pelata pari heavy bladea, jotka tekivät aina 29-100 damagea per laaki.

    Vielä aika tuurilla tuntui menevän, mutta sentään eka rundi läpi. Jotenkin odotin, että peli olisi pidempi kuin 3 actia... mutta toisaalta tämän voi pelata mieluusti vaikka toisenkin kerran samalla hahmolla.

    Ja onhan tuossa vielä ne kaksi muutakin hahmoa, Silent ja Defect vielä pelaamatta paria kokeilua lukuunottamatta.

    Mainio korttipeli - ehkä jopa omaan mieleen paras. Ei ihan vieläkään vastaa sellaista pitkää korttipohjaista seikkailua, jota Magic The Gathering: Shandalar tarjosi aikanaan, mutta näin roguelikena toimii hyvin lyhyinä, 25-50 min kliksutteluna. Toimisi varsin hyvin myös matkoilla joltain täppäriltä pelattuna.

    En tosin usko, tästä löytyy enää kamalasti lisähupia, kun kaikki 3 hahmoa on läpi, ellei tuosta nyt avaudu vielä jotain superjännää. Pelintekijöiden näkökulmasta toki aika helposti laajennettavissa DLC:llä, kun pitkälti riittäisi tuoda uusia hahmoja (+ heidän kortit + relicit).

    Ainakin 50% tarjouksessa eli 10 euron investoinnilla olen oikein tyytyväinen.
     
  2. ulti_

    ulti_

    Viestejä:
    92
    Rekisteröitynyt:
    01.11.2016
    Act 4 aukeaa kun läpäiset act 3:n kaikilla kolmella hahmolla. Act 4 vaatii kyllä pirun kovan buildin. Ironclad on ainoa jolla olen tuossa onnistunut.
     
  3. Make

    Make Tekee järkeä. Tukijäsen Köyhä

    Viestejä:
    520
    Rekisteröitynyt:
    16.10.2016
    Mirror's Edge

    Joo, se ensimmäinen. Alusta asti herätti kiinnostusta mutta parempi nyt yli 10 vuotta myöhemmin kuin ei milloinkaan :vihellys: Tarinaan en kauheasti kiinnittänyt huomiota, mutta pelaaminen itsessään oli kyllä viihdyttävää. Välillä piti miettiä mihin pitää mennä, ja pelin loppupuolella tulevat viholliset jotka juoksevat perässä olivat kyllä vähän ahdistavia :lol: Eiköhän myös Catalyst tule pelattua tämän ekan osan perusteella.
     
    Chloe tykkää tästä.
  4. Chloe

    Chloe Mestari Tukijäsen

    Viestejä:
    8 245
    Rekisteröitynyt:
    17.10.2016
    Ekan STALKERin alottelin, viimeks kun tätä pelasin niin näyttiksenä oli GF 4 Ti 4200.. Mukavan hankala, ei ihan samanlaista run & gun settiä kuin useimmat FPS pelit.


    Catalyst on ainoa ennakkoon ostamani peli ja ei todellakaan mennyt hukkaan rahat. Jos toi eka maistuu, niin varmasti Catalystikin maistuu.
     
  5. Refloni

    Refloni

    Viestejä:
    645
    Rekisteröitynyt:
    30.03.2017
    Nämä kaksi peliä jättivät vähän melankolisen tunteen, joskin totaalisen eri syistä.

    Fallout 76

    Huonompi versio Fallout 4:stä. Askartelu on mukavaa ja öttömöttiäisten metsästys tarpeeksi tyydyttävää, minkä lisäksi kartta on iso. Siinä hyvät puolet.

    Kamojen tasorajoitukset pitävät huolen siitä, että uusi pelaaja ei vahingossakaan löydä mitään liian hienoa ja jännittävää. Oveluuden, sitkeyden ja tekoälyn juustottamisen avulla saavutettu voitto kertaluokkaa kovemmasta jättimöröstä tuottaa upean voitonriemun tunteen, joka häviää heti kun tajuaa ettei mitään loottia voi käyttää vielä kymmeniin tunteihin.

    Tekoäly on tyhmimpiä mitä olen ikinä nähnyt, ja bugeja on enemmän kuin laki sallii. Grafiikat, viholliset, käyttöliittymä, tehtävälogiikka ja maasto hajoilevat vuorotellen uusilla, arvaamattomilla ja jännittävillä tavoilla. Holonauhoihin itkevät ääninäyttelijät kuuluvat johonkin ihan muuhun peliin kuin tähän huonoilla vitseillä kyllästettyyn hiekkalaatikkokohellukseen. Olen oppinut inhoamaan Vault-Boyn idioottimaista virnistystä ja Vault-Tecin ruotsinlipunvärejä, joilla peli on täytetty räjähdyspisteeseen asti.

    Maailma on kuollut eikä millään ole mitään merkitystä. Tehtäviä tehdään kauan sitten kuolleiden ihmisten ja siellä täällä pyörivien harhaisten robottien hyväksi. Kas siinäpä pelaajalle motivaatiota. Itse tehtävät ovat tympeitä haku- ja tappoquesteja, joita tarjoillaan sellaisella vauhdilla, että se saa kaipaamaan Fallout 4:n Preston Garveyta. Hän sentään tyrkytti hanttihommiaan vain jos erehtyi menemään liian lähelle.

    Sitten vähän entisen Fallout-fanin vuodatusta.

    Kieltämistä, vihaa, kaupankäyntiä ja masennusta seuraa hyväksyntä. Oli Bethesdalta kaunis ele laittaa Fallout 76:een ilmainen viikko, koska kokemus oli kuin vierailu vanhan kaverin haudalle. Pelin pelaaminen sai minut ymmärtämään lopullisesti, ettei sarjalla ole enää mitään tarjottavaa minulle. Jäljellä on rikkinäinen ja aivoton räiskintäpeli, missä ei ole sinänsä mitään vikaa, mutta kyseessä on täysin ja totaalisesti Jonkun Toisen Juttu.

    Fallout 76 oli suunnilleen yhtä paska kuin arvelinkin, mutta sen pelaaminen oli tapani jättää sarjalle jäähyväiset. Samaan aikaan muut, kiinnostavammat pelit ovat nostaneet päätään aikeissa täyttää Falloutin jättämän aukon ja taistella sen kanssa roolipelifanien sydämistä. Sillä sota... sota ei muutu koskaan.


    Zero Escape: Virtue's Last Reward

    Kirjoitin tuossa edellisellä sivulla sarjan edellisosasta. Paljon on samaa: yhdeksän ihmistä on vangittu omituiseen kuolemanpeliin ja pakoon olisi päästävä. Säännöt ovat muuttuneet, mutta pulmahuoneet, valintatilanteet ja hämmentävä tarina pysyneet.

    Hyvyys Palkitaan Lopulta on jonkin verran 999:ää vaikeampi peli. Kinkkisemmissä huoneissa sai oikeasti rassata päätään ja tehdä muistiinpanoja. Peli tarjoaa tähän tarkoitukseen piirustuspaperia, mutta turvauduin hyvin nopeasti ihan fyysisen maailman toimistotarvikkeisiin. Kuka haluaa kirjoittaa Paintin siveltimellä? Varsinkin loppupään pulmat saivat ohimot sauhuamaan, mutta ratkaisusta syntyvä voitonriemu oli upea elämys. Läpäisyohjeisiin ei tarvinnut turvautua.

    Tarina on kiehtova, jännittävä, monimutkainen, uskomattoman hyvin suunniteltu, vähän liian yliampuva ja loppupeleissä suorastaan nerokas. En kuitenkaan voi kertoa siitä juuri mitään, koska se rakentuu käytännössä kokonaan yllätysten varaan. Yllätyksiä, paljastuksia ja käänteitä riittää koko rahan edestä. Osan niistä saattoi arvata etukäteen, mutta varsinkin tajunnanräjäyttävässä finaalissa jouduin noukkimaan leukaani lattialta useampaan otteeseen.

    Peli päättyy lopulta keskipahaan cliffhangeriin, joka johtaa seuraavaan peliin eli Zero Time Dilemmaan. Steam-sivun silmäilyn perusteella se ei tule olemaan mikään herttainen huvimatka. Vähän hirvittää edes käynnistää sitä. Sarjan tarina iski minuun kuin miljoona volttia, mutta se on synkkä, hieman surumielinen ja sisältää eksistentialistista kauhua. Mihin tämä kaikki lopulta johtaa?
     
    Juhukka, nukkesoturi, BlackWolf ja 4 muuta tykkäävät tästä.
  6. Mete

    Mete

    Viestejä:
    424
    Rekisteröitynyt:
    19.10.2016
    [​IMG]

    Shin Megami Tensei: Devil Summoner: Raidou Kuzunoha vs. King Abaddon

    2008/9 julkaistu, lähes täydellinen jatko-osa siinä mielessä että melkein kaikkia osa-alueita on paranneltu.

    Ohjattavuutta on parannettu huomattavasti, ja Raidou liikkuu ja lyö nopeammin ja sulavammin. Kun combattia vertaa aiempaan peliin, on parannuksia selkeästi tehty, mutta jos ensimmäinen peli jäi joltakulta kesken combatin kankeuden takia, en tiedä ovatko muutokset jatko-osassa riittäviä. Tässä pelissä paino siirtyy Raidoulta vahvasti demoneille, sillä niitä on nyt yhden sijaan kaksi ja niillä on enemmän kykyjä ja passivisia bonuksia. Ykkösosassa yksi ainut demoni saattoi olla Raidoun kanssa tilanteesta riippuen suurin piirtein tasoissa, mutta tässä osassa varsinkin loppua kohden demonit tekevät 90%+ lämästä ja Raidousta tulee lähinnä taustatuki. Tätä on balanssoitu hieman tekemällä resursseista arvokkaampia, sillä nyt vain Raidoulla on manaa jota kaikki demonit käyttävät, ja tämä mana kuluu ja palautuu melko nopeasti. Kun vihulaisen heikkouksiin osuu oikealla elementillä, menee se lukkoon ja tänä aikana melee-iskut palauttavat manaa. On siis tärkeää hyödyntää heikkouksia, sillä kalliiden spellien jättäminen autocastille syö manat 2-3 taistelussa ja nollista on paha nousta kun spellit eivät enää lähde.

    Varsinkin pomotaisteluissa manan säätely on tärkeää, mutta pidin niitä ykkösosaan verrattuna hieman heikompina. Ykkösessä ne olivat luovempia ja oikeasti haastavia, mutta kakkosessa tämä manan säästely yhdistettynä monen pomon teleporttailuun ja näin ollen spellien tuhlaamiseen johti mikromanagerointiin. Bonusta tosin neljän ratsumiehen tuomisesta peliin - he jahtaavat Raidouta aina uudenkuun aikaan, ja jos taistelu on liian hankala kuten se minulle ensimmäisen ratsumiehen kohdalla oli, voi omasta hengestään käydä vaihtokauppaa, mutta halvalla ei pääse. Diggaan tästä vaarallisten pomojen jatkuvasta uhasta - vähän samanlaista vibaa toivat Pokemonissa legendaariset piskit aikanaan.

    Demoneja on tällä kerta puolitoistasataa ja ne ovat tosiaan verrattain hyödyllisempiä kuin ennen. Fuusiosysteemi on ehkä pelin historian monimutkaisin - pakkaa sekoittavat säännöllisin väliajoin tapahtuvat erikoisfuusiot, joista voi saada harvinaisia demoneja tai TODELLA vahvoja passiivisia kykyjä demoneilleen. Ei tarvinne paljoa kontekstia jotta ymmärtää, että 50% mahdollisuus tehdä tuplalämää on tavoiteltamisen arvoinen bonus. Tämä itse asiassa teki pelistä liiankin helpon, ja jälkikäteen olisi ehkä ollut fiksumpaa jättää sen hankkiminen sikseen, sillä demoneistani tuli käveleviä ydinpommeja jotka tuhosivat jotkut pomot kirjaimellisesti viidessä sekunnissa. Tuurilla fuusioitu huomattavasti korkealevuisempi ratsumies oli tämän takia verrattain paljon heikompi, yhden puuttuvan passiivin takia.

    Ehkä King-vaikeustasolla tämä ei olisi tuntunut huijaamiselta, mutta sitä varten peli pitää ensin läpäistä kerran. Toisaalta toiseen läpipeluuseen kannustaa parikin ultimate-tason pomoa ja law/chaos-valinnat, jotka ohjaavat juonta hieman eri suuntaan ja vaikuttavat pomoihin. Pituutta pelillä on kunnioitettavat 55-60h mikä tekee siitä noin tuplasti ykkösosaa pitemmän. Koen, että tämän pituuden takia pelin systeemit pääsevät loistamaan paremmin eivätkä jää tynkämäisiksi. Sivutehtäviäkin löytyy tällä kertaa enemmän kuin pieni kourallinen, mutta sain niistä vain erittäin pienen osan tehtyä. Pääsyynä tähän oli se, että ne vaativat Raidoun maineen kasvattamista, mikä oli mahdollista tekemällä mahdollisimman monista demoneista lojaaleja. Ongelma on siinä, että tämä on vähän ristiriidassa pelin muiden mekaniikkojen kanssa. Kun demoneja fuusioi, saavat ne "vanhemmiltaan" skillejä ja lisäksi lisästatseja. Tämä kannustaa pitämään paria "sukua" joissa jokainen jälkeläinen on esi-isäänsä vahvempi. Tästä seuraa se, että lojaaleja demoneja on verrattain vähän, ja Raidoun maine jää vähäiseksi ja sivutehtävät näin lukituiksi. Tilanne on korjattavissa fuusioimalla paljon demoneja joita käyttää tovin, mutta loppujen lopuksi kaikki vähemmän hyödyllisten demonien keräämä expa on muilta pois. Peli siis asetti vähän ristiriitaisia vaatimuksia.

    Juonta en ala sen syvemmin setvimään, mutta peli on SMT-sarjan edustajaksi erittäin juoni- ja hahmokeskeinen. Keskeisenä teemana on tuuri, ja pelin alussa Tokiossa tämä tuuri on epätasaisesti jakautunut - jotkut ihmiset ovat jostain syystä erittäin onnekkeita, kun taas toisia piinaa jatkuva epäonni. Tästä päästään syrjäisen kylän salamurhaajasuvun pimeään menneisyyteen ja käänteitä riittää. Itse pääpahis ei ollut mitenkään erityisen kiinnostava kun hän lopulta kunnolla esitteli itsensä, vaan lateli melko kliseisiä litanioita, mutta tykkäsin esimerkiksi suvun mustan lampaan Dahnin kehittymisestä näennäisestä pahiksesta sympaattiseksi liittolaiseksi. Toimittaja-Tae muuttui lähinnä ärsyttäväksi "moderniksi naiseksi". Mietin, olisiko ääninäyttely hyödyttänyt peliä, sillä hahmoja ja dialogia riitti.

    Monella tapaa onnistunut jatko-osa siis, mutta sarjasta kiinnostuneille suosittelisin ensin esimerkiksi sen muita PS2-pelejä ja Raidoun jättämistä myöhemmäksi. Puhtaat RPG:t vanhenevat arvokkaammin kuin eksperimentaaliset toimintapelit.
     
    nukkesoturi, The Oath ja tarmo2011 tykkäävät tästä.
  7. perato

    perato

    Viestejä:
    3 081
    Rekisteröitynyt:
    28.10.2016
    Borderlands GOTY Enhanced (PC)
    Eli tämä uusin versio ensimmäisestä Borderlandista. Aikanaan Gotyn pelasin pelattuani ensin runsaasti kakkososaa. Silloin maku oli väljehtynyt ja tylsä, jopa tietynlainen inho syntyi tätä ykkösosaa kohtaan. Nyt kuitenkin päivitettynä tämä peli pääsi hieman ehkä jopa yllättämään. Toki tässä pelissä sillä valitulla hahmolla on merkitystä kuinka mielekästä pelaaminen on ja toisaalta sit löydetyt pyssytkin tekee pelaamisesta hauskempaa kun löytää jotain jota tykkää käyttää. Nyt oli noita avaimia tarjolla paljon, joten oli jatkuvasti jotain violettia pyssykkää tarjolla, eikä tarvinnut kärvistellä vihreän tason aseilla. Muutenkin vaihto Rolandista(eka läpipeluu) Lilithiin teki pelaamisesta mielekkäämpää, tämä jälkimmäinen kun spurttaili noita pitkiä siirtymiä melko huoletta läpi ja sen erikoiskykyä oli jopa hauska käyttää. Varovaisen suosituksen voi jopa tälle antaa, ei se edelleenkään mitään yhtä läpipeluukertaa suurempaa elämystä tarjoa.

    Eli jos pitemmän kaavan BL-kokemusta haluaa niin kakkosesta löytynee eniten sisältöä niin vaikeusasteiden, pyssyjen ku tasojen muodossa. En toki pre-sequelin DLC:tä ole pelannut, mutta ei siinä käsittääkseni näin paljoa ole sisältöä, peruspelinkin tasot oli siinä melko tylsiä.
     
  8. arcane

    arcane

    Viestejä:
    763
    Rekisteröitynyt:
    23.10.2016
    Pikmin (GC)

    Kun omistaa hyvän pelikokoelman GameCubelle, pitää sitä välillä pelatakin. Nyt teki mieli pelata Pikmin.

    Ja hyvä peli on edelleen. Monilta osin parempi kuin jatko-osa. 30 päivän aikaraja saada kasaan hajonneen aluksen 30 osaa ahdistaa monia, mutta aikaraja ei ole mielestäni mitenkään tiukka. Varsinkin, kun peli tallentaa vain päivien välissä, joten jos oikeasti menee ihan päin persettä, voi ladata tallennuksen edellisen päivän päätteeksi ja ottaa uusintayrityksen. Tätä tein ehkä kahdesti, mutta aluksenosat olivat koossa jo 21 päivän jälkeen. Pikmin-armeijan johdatus on helppoa ja kivaa, joskin pari lisänäppäintä kaipaisi - niissä jatko-osa on parantanut. Lisäksi toisinaan tuntuu, että peli kaipaisi enemmän osia, jossa on vain rajallinen parinkymmenen Pikminin määrä. Pientä iskuryhmää on paljon taktisempi ja helpompi ohjastaa, mutta toisaalta useimmat viholliset on vaan helpointa jyrätä heittämällä mahdollisimman nopeasti päälle kasa verenhimoisia vihannesukkoja.

    Kaksi ongelmaa on.

    Yksi on koko pelin loppuvastus tai koko lopetustaso, jossa joutuu lähes välttämättä uhrata 2 pelipäivää. Samalla se on tyyliin ainoa kohta pelissä, jossa pitäisi tarkkaan tietää, milloin keltaiset Pikminit jättävät pomminsa maahan ja miten ne saa mukaansa ilman että pommit putoavat kutsuttaessa. Loppuvastuksella taas on todella rasittava liikevalikoima, ja tyyliin pelin ainoa kohta, jossa pommeja pitäisi huomata käyttää viholliseen.

    Ja toinen se PC-pelaajan kauhistus: Euroopan PAL-versio on suunnattu 50hz televisiolle.. ja se pyörii 25fps. Kamalan nopeatempoinen peli ei ole, mutta melko kamalaa katsottavaa ruudunpäivitys on. Jotain kuitenkin kertoo pelin mukavuudesta se, että tästä vaivasta huolimatta sen pelasi loppuun ihan mielellään.

    En tiedä antaisinko jatko-osalle vielä uusintayrityksen. Jatko-osassa muistaakseni ongelma oli random-generoidut luolastot ja kokonaisaikarajan poisto, jolloin kaikki aikaa kuluttava oli ahdistavan sijaan vaan rasittavaa. Muuten peli taitaa kuitenkin olla vähän nopeatempoisempi ja pyöriä sentään 30fps PAL-60 -tilassa. Kolmosesta en sitten tiedä enää mitään. Sekin kiinnostaisi, mutta pitäisi säätää emulaation kanssa tai yrittää ensin saada WiiU jostain. Muuta vastaavaa kevytstrategiaa/-pulmanratkaisua ei taida oikein olla tarjolla? Overlordien tyyli ei iske.
     
  9. Tiihokatti

    Tiihokatti

    Viestejä:
    1 136
    Rekisteröitynyt:
    13.01.2017
    Dauntless (PC)

    Köyhän miehen MonHun. Hakkaa liskojen/kissojen/koirien/pöllöjen/jne. häntiä irti kunnes päädyt hullujenhuoneelle.

    Ihan kivaa ajanvietettä, pelin ideana on että hakkaat isoja monstereita palasiksi että saat craftattua isomman ja paremman aseen millä voit sitten hakata vielä isompia monstereita palasiksi. Tätä sitten toistetaan hamaan tappin asti.
    Grafiikat Fortnite luokkaa, ehkä hiukan yksikohtaisempi. Pyörii mukiinmenevästi 4k resoilla, tosin GTX1070 hidastelee välillä joten täytyy varmaan pudottautua QHD resoille.
     
  10. Refloni

    Refloni

    Viestejä:
    645
    Rekisteröitynyt:
    30.03.2017
    Lovecraftilainen kauhu on hyvä aihe seikkailupelille.

    The Last Door: Season 1-2

    Olen aina pitänyt retron näköisistä peleistä. Hyvin tehty pikselitaide miellyttää silmääni tavalla, johon fotorealistinen AAA-grafiikka ei pysty. Esimerkiksi Wadjet Eyen julkaisemat retronaksuseikkailut ovat mielestäni todella nätin näköisiä.

    The Last Door on kuitenkin... tuota...

    [​IMG]

    Jotain rajaa nyt, kaikessa voi mennä liian pitkälle. Koko ruutu on sensuroitu. Onko tuo maassa lojuva neljän pikselin kokoinen möykky ehkä kivi, avain, paperilappu vai jotain ihan muuta? Kukapa tietää! Suttuprötö-grafiikka vaikeuttaa asioiden tunnistamista ja tekee pelistä aika ruman ja mitäänsanomattoman näköisen.

    Tarina on tasoa ihan jees, mutta kärsii sekunnissa unohdettavista hahmoistaan. Kolmekymmentä pikseliä per mies -rajoitus tekee hahmodesigneista toistensa näköisiä, eikä dialogissakaan ole juuri hurraamista. Pelin teemana on kosminen kauhu ja tarina onnistuukin ajoittain nostamaan kierroksia ja luomaan tiivistä tunnelmaa, mitä nyt vähän kärsii genren kliseistä. Peli alentuu hyppysäikkyihin vain parissa paikassa.

    Pulmat? Ihan ok. Helpohkoja ja loogisia. Välillä on pikselinmetsästystä, mutta onneksi pikseleitä ei ole paljon ja ne on nopeasti syynätty läpi.

    The Last Door on yksi keskinkertaisimmista pelaamistani peleistä. Joka osa-alueella paljon huonompaakin on nähty, mutta myös paljon parempaa. Muutaman euron kesäpelinä oikein passeli, täyteen hintaan voi suositella lähinnä Lovecraft-narkkareille.

    The Room 1-3

    Kaikki rakastavat salalokeroiden löytämistä.

    The Room on pulmapeli, jossa pelaajan eteen tyrkätään omituisen näköinen laatikko täynnä nappeja ja vipstaakeja. Niitä sitten painellaan, liu'utetaan, käännetään ja naksutellaan, avataan salalokeroita ja ratkotaan pulmia.

    Pelin valtti on harvinaisen hyvä audiovisuaalinen toteutus. Namiskojen painelu on uskomattoman tyydyttävää puuhaa. Laatikoiden sisältä löytyy uusia laatikoita kuin maatuskanukeista, kellopelit ja mekanismit ovat hienosti suunniteltuja ja näyttävät liikkeessä kauniilta. Peli on kokonaisuutena todella nätin näköinen ja kuuloinen.

    Tarina on vähän taustalla ja epämääräinen. Jotain alkemistia tässä jahdataan, availlaan portteja toisiin ulottuvuuksiin ja kauhistellaan portaaleista kurottelevia lonkerohirviöitä. Lovecraft-fanit tykkäävät.

    Pulmat ovat melko kinkkisiä, mutta pelin vinkkisysteemi on pääpiirteittäin toimiva eikä liian tungetteleva. Hauska noita oli ratkoa.
     
  11. DD-Indeed

    DD-Indeed

    Viestejä:
    4 892
    Rekisteröitynyt:
    04.12.2016
    Contraption Maker (PC)


    Pitkästä aikaa tuli laitettua tää taas tulille ja aina yhtä mieluisa ja hyvä peli pelata, pari viimepäivää menny tän parissa illat. Tässä on sitä ehtaa entisaikojen The Incredible Machine-vibaa johtuen siitä että niiden kanssa hääräilly hemmo on tämänkin pelin takana. Hyvin kevythenkinen ja humoristinen peli, joka olisi myös lapsille erinomainen peli pelata, etenkin jos olisi saatavana suomenkielisenä. Kokeilin joskus Crazy Machines 3:sta, mutta siinä tuli ongelmaksi huonosti balansoitu vaikeustaso kenttien välillä ja 3D ympäristöjen takia tuli ongelmia syvyysperspektiivissä paikkapaikoin. Tämä Contraption Maker kun on kaksiulotteinen, sarjakuvamainen, ni ei ole samoja ongelmia ollenkaan.

    Hirveän paljon tästä ei ole mitään erityisemmin sanottavaa, koska tässä ei ole juonta, eikä tämän grafiikoista ynnä muista mekaniikoista pahemmin voi keskustella. Toki, sen verta voi mainita, että eihän tässä loppupeleissä kuiteskaan ole oikeata fysiikkamoottoria, sen kyllä huomaa hyvin nopeasti. Jos jotain nipottamista pitää ettiä, ni kentissä soivat 4-5 biisiä alkavat kyllä ärsyttämään jonkunajan päästä ja on pakko laittaa musiikit pois. :D Tossakin oisivat voineet ottaa rauhallisemman linjan niiden suhteen, useampia maltillisempia sävellyksiä jos ois ollu, ni se ois ollu parempi ratkaisu.


    Jokatapauksessa, suosittelen ostamaan. Erinomaista ajantappoa, erinomainen puzzle-peli.
     
  12. Manager2k

    Manager2k Tukijäsen

    Viestejä:
    688
    Rekisteröitynyt:
    18.12.2016
    Division 2

    Pitkään mietin uskaltaako tätä peliä edes ostaa sillä beta vaiheessa testausta noin 1 tunnin peluulla sain aika voimakkaat motion sickness pahoinvoinnit. Enemmän selviteltyäni kuulin että pelin pc versioon on lisätty FOV säädöt. Noh ei muuta kuin peli ostoon FOV sliderit maksimiin ja hiiren senssit todella alas niin tästä sai jopa ihan nautittavan pelikokemuksen.

    Nyt tätä kirjoittaessa olen tarinan pelannut läpi ja world tier gear scoren hinkkaus menossa. Kokemuksen tähän asti muutamista bugeista huolimatta ihan kiva ja ehdottomasti ollut hintansa arvoinen ostos. Jos vertaa edelliseen Division 1 peliin niin jostain syystä D1 tuntui ns "kotoisammalta" kokoinaisuudelta mutta D2 omaan mieleen kauniimpi, isompi ja sekasortoisempi paikka liikkua. Se oli mukava huomata että uuden tyyppisiä vihuja on tullut aika paljon joka pitää kyllä pelaajan aistit hereillä koko ajan. Tarinan pelasin läpi varustuksella AR/sniper ja pulse & drone. Tällä combolla oli yksin aika mukava pelata, pulse näyttää vihut, drone ajaa vihut liikkeelle piiloista jolloin ne on helppo viimeistellä. Pistooli slotissa minulla oli koko ajan katkaistu haulikko.

    Tehtävä bugien lisäksi itsellä kokemusta haittasi satunnainen lagitus joka ilmeisesti johtui Logitech gaming softwaresta ja sen poistaminen koneelta auttoi. Myös kaikki muut overlayt poistin käytöstä varmuuden vuoksi. Omalla koneella i7-7700k & GTX1080 peli pyöri 1080P resolla custom ultra grafiikoilla noin 70-90fps koko ajan.
     
  13. arcane

    arcane

    Viestejä:
    763
    Rekisteröitynyt:
    23.10.2016
    Viikon verran vanhemmilla. Työkoneella ei pelata, joten ainoa saatavilla oleva peliväline on alkuperäinen Xbox, alkuperäisillä duke-ohjaimilla.

    PC:llä pelasin koko lapsuuteni, mutta Xbox oli ensimmäinen videopelikonsolini, ja Halo sen ensimmäinen peli. Kuukausiin en omistanut muita pelejä, joten Halo on höynätty edestakaisin yksin, veljen ja monien kavereiden kanssa monella eri vaikeustasolla. Nyt ei tarjolla ollut kovin montaa peliä, joten oli luonnollista palata Halojen pariin.

    Halo: Combat Evolved
    (Xbox)

    Vaikeustasona Legendary.

    Alkuperäisen Halon kampanjan olen viimeksi pelannut varmaan ennen jatko-osia. Tämän jälkeen olen pelannut sen Anniversary Editionin muodossa 2011, ja satunnaisia tasoja eräässä vuosittaisessa tuttujen videopeliviikonlopussa. Pelin kuitenkin muistan lähes kuin omat taskuni.

    ...paitsi sen järkyttävän dia-shown, jota peli on euroopassa. Framerate on 25fps, paitsi ettei se ole edes lukittu, vaan kaikkea väliltä 10-25 sen mukaan mitä ruudulla tapahtuu. Hahmo tuntuu juoksevan tervassa, hyppäävän kuussa ja kaikki tapahtuu huomattavalla viiveellä. En suosittelisi kenellekään pelin PAL-version pelaamista tässä muodossa enää. Jos haluaa pelata alkuperäistä alkuperäisillä välivideoilla, pitää olla joko NTSC-versio tai PC-käännös.

    Hyvyydestä kuitenkin kertoo se, että teknisesti surkea tuote kelpasi tästä huolimatta loppuun asti ja vieläpä vaikeimmalla. Vähän yli puoliväliin asti peli on mitä erinomaisin. Pyssyt, viholliset ja ajoneuvot ovat kaikki sopivan tehokkaita ja omanlaisiaan, jotta peli pysyy mielenkiintoisena. Ainoa harmi on Hunterit, jotka muuttuvat aika tylsiksi, kun ne voi tappaa yhdellä ylitehokkaan pistoolin laukauksella. Puolivälissä paljastettava Flood oli alunperin yllätys, eikä edes niin huono kuin sen muistin. Floodi tuo tullessaan jänniä hetkiä, kun vihollisevat taistelevat keskenäänkin eikä vain pelaajaa vastaan.

    Pelin parhaat tasot ovat Halo ja The Silent Cartogapher. Molempia yhdistää hieman avoimempi tasosuunnittelu, vaikka mikään avoin maailma olekaan. Ensin mainitussa pitää jälkimmäisellä puoliskolla paikallistaa ja puolustaa kolme pelastusalusta - järjestys vapaa. Jälkimmäisessä taas koko saaren voi kiertää ympäri ja eräässä umpikujassa käydä, ennen kuin sinne pitää palata myöhemmin. Mitään tällaista ei nähdä tämän jälkeen ainoassakaan pelaamassani Halossa. Muita erinomaisia tasoja ovat Assault on the Control Room (copypaste-huoneista huolimatta) ja 343 Guilty Spark. Truth and Reconciliation on puoliksi hyvä, kunnes mutta puolen välin jälkeen kenties pelin ärsyttävin ja vaikein, kun pistoolia ei tarjota ja muut tehopyssyt ovat vielä esittelemättä. Jos kiikarikivärin kadottaa, voi melkein jo resetoida koko konsolin.

    Loppua kohden sitten alkaa kiire ja viimeistelemättömyys näkymään. Library ei ole tasona täysin huono, mutta sen pitäisi olla puolet lyhyempi. Se on nyt liian yksitoikkoinen ja iso harppaus siitä, miten peliä siihen asti pelattiin. Tämän jälkeen Two betrayals on jännä idea pelata taso takaperin... mutta siihen valittiin Assault on the Control room, joka on ensinnäkin himmeän pitkä, ja toiseksi copypaste-huoneet alkavat tulemaan jo korvista ulos. Toinen iso ongelma loppupuolella on Flood, tai tarkemminkin sen spawnit. Legendarylla joistakin käytävistä vain pukkaa aaltoa toisen perään, takapuoleen spawnaavia itsemurhapommittajia ja kaikkea muuta hampaiden kiristyksien aiheuttajaa.

    Viimeisiä harmaita hiuksia aiheutti lopun ajoneuvo-osuus, warthog run. Mitään muuta hommassa ei ole varsinaisesti vikana, paitsi se ettei välitallennusta ole. Viimeisessä hypyssä AI-apuri käskee ajamaan täysiä, mutta jos sen teet, auto sukeltaa alas niin pitkälle, että pelimoottori tapattaa pelaajan kun olettaa sen tippuneen liian kauan. Sitten vaan koko ajoneuvohomma alusta.

    Loppujen lopuksi jäi hyvä mieli. Legendarylla oli typeriä kohtia, mutta vaikeustaso tuntui pääosin tasapainoiselta ja homma reilulta. On kuitenkin tilanteita, jossa kaksi kannettava asetta tuntui liian pieneltä määrältä - jokin on vialla, jos jahkailee raketinheittimen poimimisen kanssa. Panokset loppuvat nopeasti, ja jos vaihdettua asetta palaa hakemaan, se saattaa olla kadonnut ilmaan sillävälin. Hetket, jolloin tarjotaan raketinheitintä tai kiikarikivääriä ihan parilla panoksella, tuntuvat olevan suunnattu co-opia varten.

    ...mutta nyt pelatessani käsissä on mammuttaminen juoniaukko. Jos Halot tuhosivat Floodilta kaiken syötävän galaksien mitalta, miten Flood selvisi pelin tapahtumiin asti?

    Halo 2 (Xbox)

    Vaikeustasona Heroic (pääosin*) - Legendaryn olen sadistisuudessaan jo kärsinyt, ja kerta sitä laatua riitti.

    Jos Halo oli ensimmäinen konsolipelini. Halo 2 oli ensimmäinen ja viimeine peli, josta olin täysin hypettynyt. Katsoin innolla sen ajan E3-trailerit ja se oli kaveriporukan kuuma puheenaihe. Kun huhut Helsingin stockmannilla pyörivästä moninpelidemosta kantautuivat, sitä lähdettiin ihan porukalla pällistelemään. Kaikki lupaus maan puolustamisesta ja uusista ominaisuuksista tuntuivat älyttömän hyviltä.

    Varsinaisesta julkaisusta tai kampanjatunnelmista ei paljoa jäänyt mieleen. Ilmestyi pari päivää syntymäpäiväni jälkeen, ja ehdin sitä ekana iltana ehkä tunnin. Muu on hämärää. Kampanja ei jostain syystä erityisesti iskenyt, mutta en muistanut miksi. Toinen pelihahmo tuntui kummalta, maata ei puolustetukaan, ja homma loppui cliffhangeriin. Jos ensimmäisen Halon pelasin ehkä lähes tusina kertaa, jatko-osan varmaan kolmesti (yksin, veljen kanssa ja myöhemmin Legendary-kärsimys kaverin kera). Koskaan en kuitenkaan jäänyt kokemusta kamalasti pohtimaan, koska keskityin varmaan moninpeliin. Ottaen huomioon miten kamalasti odotin Halo 2:sta, on vaikea ymmärtää, ettei Halo 3 tai X360 herättänyt juurikaan ajatuksia, ja pelasinkin trilogian päätöksen vasta kaksi vuotta julkaisunsa jälkeen.

    Siirryin pelaamaan ilman ennakko-odotuksia, koska muistelin suurimman pettymyksen olleen cliffhanger-lopetus ja pelin sijainti pääosin pois maapallolta. Alkufiilikset olivat positiiviset. Diashown jälkeen lukittu 30fps tuntui absurdisti täysin sulavalta. Toiminta oli kumman nopeatempoista, mutta se soljui ihan mukavasti.

    Tasoja on pelin valikon mukaan 15. Tämä on emävale. Ensimmäinen "taso" on alkuvideo, toinen on 5 minuutin tutoriaali, yksi käynnistelytaso ja tämän jälkeen 6 tasoa, jotka on valikossa jaettu puoliksi. Minä lasken 7, mutta peli piti saada näyttämään valikossa paremmalta.

    Seuraava emävale on aseiden määrä. Myös 15. Mutta kun peliä alettiin pelaamaan Arbiterin näkökulmasta, niin muutamalla laser-pyssyllä ei kokonaisia tasoja pelata, ja jollakin ilveellä ihmisten aseet pitäisi saada käyttöön. Ratkaisu on duplikoida ne alienaseiksi hieman eri ulkonäöllä. Nyt on tuplasniput, tuplarynkyt, tuplasingot, tuplakaikki. Kokonaan uudenlaisia aseita on kolme: Brute Shot, Energy Sword ja Sentinel Beam. Niistä ensimmäinen on tehoton lussu, ja toinen ajaa samaa asiaa kuin haulikko. Kolmas on täysin turha kaikissa tilanteissa. Ajoneuvohinkin lisättiin lähinnä alien-kopio ihmisten Warthogista.

    Muutaman tason jälkeen ymmärsin, miksi en pelistä niin välittänyt. Pelistä tuli järisyttävän nopea. Vihollisten time-to-kill on muutama sekunti ja reaktioaika on puhdas nolla, naamaa ei viitsi edes Heroicilla kamalasti näyttää. Viholliset ovat ihan älyttömiä bullet spongeja. Kaikki pelin aseet kokivat järkyttävän nerffin, kranaatit eivät tapa juuri ketään. Pelistä tuli pelkkä headshot-festivaali, koska viholliset kestävät suojaamattomina pääosin 1-2 pääosumaa, mutta kroppaan tusina tai lipas. Samalla viholliset ovat täynnä 1-2 tappavia tehokoneita, jota löytyy ihan joka nurkan takaa. Kuolema on usein täysin pois pelaajan käsistä, koska tämä nurkan takana odottaa vihollislauma, joka tappaa sinut sekunnissa.

    Vihollisia on samaan aikaan ruudulla vähemmän, mutta niitä spawnataan paikalle enempi ja näkyvämmin. Kulmien takaa vaan ilmestyy lisää joukkoja. Nopeuden muutos on saanut aikaan myös jonkun aivokuoleman. Päätaktiikka on nykyään rynniä päin. AI on selvästi aiempaa pässimpi. Viholliset odottavat kiikarilaukauksia paikoillaan, eivätkä enää hakeudu suojiin tai juuri yritä kiertää. Vaikeustasosta tämä ei ole kiinni.

    Juonesta tuli yhtäkkiä avaruusooppera. Viholliset alkoivat puhua englantia, ja MasterChiefin maapallon pelastuksesta pelattiinkin puolet vihollisjoukoissa, joilla alkaa sisäiset riidat. Suuntana uusi Halo-rinkula.... ja sama vanha Flood. Isompi juoni, järkyttävämmät aukot. Kuka Floodin päästi vapaaksi tällä kertaa? Miksi jokaiselle Halolle on säilötty samaa paskaa? Miksi Guilty Spark tekee yhteistyötä liittouman kanssa, joka ei halua laukaista Haloa? Miksi uudella Halolle sentinelit hyökkäävät heti Arbiterin kimppuun, vaikka ne alkuperäisessä nimenomaan auttoivat kaikkia, jotka halusivat laukaista Halon? Miten täysin ilman ravintoa eristetystä Floodista voi kasvaa ajatteleva (...ja englantia puhuva) Gravemind? AAAaaaaaaaaaaaaaa....

    ...ja tasoissa mutkat suoriksi. Semiavoimista tasoista tehtiin paria poikkeusta lukuunottamatta ahtaita ja vahvasti skriptattuja putkia. Ajoneuvokohtauksia on selvästi lisätty, mutta yhtäkkiä ne on täysin tasapaksua skeidaa. Halon Assault on The Control Roomissa tankin saaminen oli pelin voimahetkiä, jolloin Legendaryllakin ajelu oli yhtä jyräämistä. Kakkosessa tankilla ajellaan neljästi vai viidesti. Ymmärrän, miksi se jätettiin alunperin yhteen kertaan. Tankkeilu on pidemmän päälle puuduttavaa. Mutta sitä ei voi sivuuttaa, koska tyhjästä spawnataan jatkuvalla syötöllä kiitureita, lentokoneita ja tankkeja. Kun alunperin kiitureita näkyi koko pelissä ehkä kourallinen, niitä tuhotaan nyt arvaten noin 60 ja tankkeja vähintään tusina.

    Ja koska Covenanteilla pelataan lähinnä Floodia vastaan, piti Floodiakin uudistaa... tekemällä niistä muiden vihollisten kaltaisia, mutta hirveämpiä. Nyt ne ovat sekä bullet spongeja, että satunnaisesti niillä on suojat. Ne eivät enää juokse hitaasti kohti, vaan adhd-nopeudella juoksevat edestakaisin. Yhtäkkiä ne osaavat muuten ajaa autoja, tankkeja ja niistä tuli vielä 10x ärsyttävämpiä kuin aiemmin.

    Täysin uudet viholliset ovat kaikki täysin kamalia lisäyksiä. Joka paikka on täynnä uutta kiikarikivääriä kantavaa vihollista, joka tekee tasoista uuvuttavia ja yllätyskuolema voi seurata mistä tahansa. Lentävät kirput ovat hauska ajatus, mutta niitä spawnataan aina paikalle joku 10, ja ne ovat aina automaattinen kuolema varautumattomalle. Brute apinat ovat hauska idea, kunnes ne korvaavat elitet kokonaan. Yksitoikkoisempi vastus, joka on käsittämätön bullet sponge. 4 vitun kiikarikiväärin laukausta päähän. Samalla ne voivat raivostua, ja laukata päälle lyönneillä, jossa on muuten puolen sekunnin tauko seuraavaan lyöntiin.

    Mitä pidemmälle päästään, sitä työläämpää ja tasapaksumpaa pelaamisesta tulee. Todella paha merkki, kun näkymättömyydellä yrittää pelaamisen sijaan skipata osioita, ja viimeinen ajoneuvo-osuus ajetaan kiiturilla boosti päällä toivoen, ettei viholliset ehdi tappaamaan.

    Toiseksi viimeisessä tasossa tässä jatkuvasta instagib-spawn paskasta ja putkitasosta katkesi kamelin kaula. Lopetin kesken. Siirryin suoraan päätöstasoon ja *laskin vaikeustason normaaliin, koska en vain yksinkertaisesti jaksanut.

    Halo 2 kärsii todella pahasta tasapainon puutteesta, mutta vielä pahemmasta Yngwie Malmsteen -aivovammasta. How can less be more? It is impossible. More is more. Kaikkea on enempi, mutta se kaikki on huonompaa kopiota edellisestä.

    Pelin päätteeksi mielessä sykki lähinnä ärsytys ja viha. Pelin aikana tuhisin, kiroilin, väänsin ja paukutin pari kertaa ohjainta sohvaan. En muista, koska viimeksi olisi jokin peli vituttanut näin paljon. Aikoinaan suhtauduin siihen lähinnä yhdentekevästi, mutta nyt pakko sanoa, etten voi enää sietää koko peliä. Alkuperäisessä Halossa oli nähtävissä osittain samoja ongelmia, mutta jotenkin ongelmien skaala ja koko pelin pohjautuminen muutamaan aseeseen ja pelkkiin headshotteihin sai totaalihajoamisen aikaan. Paskin Bungien tekemä Halo. Melkoista ajatustenvirtaa suolsin, mutta olen täysin yksimielinen tämän Youtube-videon kanssa.

    En aio koskea Halo 2 enää ikinä.

    ...enkä edes muistanut vielä mainita bugeista, jota koin enemmän kuin Bethesda-pelejä viimeksi pelatessani. Ja siitä paskasta rokista ja kitaranvingutuksesta, jota soundtrack oli yhtäkkiä täynnä.

    ----

    Halo: CE oli mukava pelata, ja voisin pelata joskus vielä. En kuitenkaan missään nimessä orkkis Xboxilla. Tämä pelikerta ja Halo 2 kokemus saivat minut kuitenkin vakuuttuneeksi siitä, että en ole menettänyt Halo 2 Anniversaryn osalta mitään, ja Halo: Master Chief -collection ei ole tarvetta hankkia PC:lle. Aikansa kutakin. Halo 3 ja Reach ovat jälleen toimivaa räimettä, mutta niistä kaipaan uusintakierrosta ehkä sitten 5-10 vuoden päästä.
     
    Fleimi, Oopi, Vision ja 1 muu käyttäjä tykkää tästä.
  14. smartti

    smartti

    Viestejä:
    23
    Rekisteröitynyt:
    17.06.2019
    Ollaan muuten pelattu samoja pelejä tismalleen samoin miettein. Hyvin puettu sanoiksi!

    Halo CE tuli itse vedettyä sen kymmenisen kertaa läpi ja jopa split screeninä kaveriporukalla yötä myöten Legendaryna.

    Halo 2 oli suuri pettymys ja hampaat irvessä yksi läpipeluu.
     
  15. Mete

    Mete

    Viestejä:
    424
    Rekisteröitynyt:
    19.10.2016
    Alkuperäiset Halot tuli niin moneen kertaan mätettyä läpi että en varmaan palaa niihin PC:llä, mutta Reach sai minulta verrattain vähemmän huomiota ja sen pelaisin mielellään kerran läpi jahka joskus julkaistaan. Halo 2 Legendaryllä on myöskin aikanaan tullut läpäistyä.
     
  16. Stenu

    Stenu

    Viestejä:
    106
    Rekisteröitynyt:
    12.08.2018
    Halo 2 muodossaan MCC Anniversary on mun suosikkini tosta alkuperäisestä trilogiasta. Paras tarina Reachia lukuunottamatta ja mukava pelata (EI legendaryllä huom.). Multiplayer on myös omaan makuuni kun ensimmäinen oli Magnum/kranaattifest ja kolmosesta en vain koskaan ole digannut.

    edit. Ei vittu nyt suorastaan järkytyin tuosta arcanen arvostelusta.. Ynkkä mainitaan ja sen jälkeen soundtrack tuomitaan paskaksi kitaravingutukseksi.. josta muuten vastaa itse Steve Vai. Kaikkea sitä kuulee..
     
  17. arcane

    arcane

    Viestejä:
    763
    Rekisteröitynyt:
    23.10.2016
    Moninpeli kelpasi aika pitkään. Ainakin system-linkillä. Netissä en paljoa jaksanut, kun huijauskeinot rehottivat aika pahasti. Erityisesti jäänyt mieleen se, miten hosti pystyi ottamaaan nettijohdon irti, ja voittamaan pelin sillä välin, kun muut yrittivät vielä saada yhteyttä takaisin. Matchmaking oli sinällään kova juttu, mutta rajoitti aika paljon minkään yhteisöjen syntyä, kun perinteinen palvelinhaku kuopattiin kokonaan.

    Ynkkä ei nyt sikäli liittynyt aiheeseen muuten kuin kuolemattomalla kommentillaan.

    Oli Steve Vai tai ei, kappaleet kuten Blow Me Away, Follow ja Reclaimer eivät sovi kirveelläkään Haloon. Viimeisessä kusee nimenomaan tuo kitaravinguttelu, joka surkean äänieditoinnin vuoksi on suurin piirtein ainoa, mikä tuossa kohtaa peliä kuuluu. Samantapainen kappale, Warthog Run (Halo 3, ei päätynyt viralliselle soundtrackille yhtä hyvänä) on nimenomaan erinomainen ilman kitaraa pelkällä pianolla.

    Tuntuu myös, että perinteisempiä Halo-kappaleita käytettiin välillä aivan omituisissa, niille sopimattomissa kohdissa - esim. keskellä actionia, kun ne olivat ekassa osassa olleet tyynemmissä kohdissa.

    Ei sillä, hyviäkin kappaleita ja kitarointeja mahtuu toki mukaan. Esim. In Amber Clad.
     
    Viimeksi muokattu: 09.07.2019
  18. perato

    perato

    Viestejä:
    3 081
    Rekisteröitynyt:
    28.10.2016
    No tulihan sitä BL2 pelattua jonkin verran välissä ja sit napattua tuo Pre-Sequel hyppysiin. Tämä taas valitettavasti ei sitä aiempaa käsitystä muuta tästä pelistä. Harmi sinällään koko Jackin historia on sinäänsä mielenkiintosta, mutta lähes kaikki muut hahmot tässä on älyttömän tylsiä ja tympeitä.

    Sen lisäksi pelattavuuteen on tehty pieniä muutoksia, joista suurin on tuo kuun painottomuus ja happimittari. Jälkimmäisellä ei oikeastaan ole mitään funktiota, ihan turha gimmick, jota tuskin tarvii katella paljoa ensimmäisten levelien jälkeen. Toisaalta hapettomuus tekee monesta tulielementtiaseesta huonon. Lisäksi on tullut tuo hyppy/mäiskähdys mekaniikka missä hypitään ja laskeudutaan voimalla alas. Ihan hauska, mutta ei nyt mahottomasti käytössä kun laskeutuminen suht hallitsematonta välillä ja päätyy sit paikkoihin josta on iso työ päästä pois.

    Kaikista suurin ongelma tässä kuitenkin on se, että tää muistuttaa kokonaisuudessaan joitakin DLC:tä(Hammerlock hunt, General Knoxx) sarjan aiemmista osista. Osa kentistä on hirveän laajoja pinta-alaltaan ja niissä on vähän sisältöä siihen nähden. Vihut on harvassa ja näin ekalla läpipeluukerralla turhan usein 3-4 leveliä pelaajaa huonompia = 1xp per tapettu vihu. Tehtävät on sit vielä toisistaan kaukana ja niitä saa välillä todella ärsyttävässä järjestyksessä, eikä niistä ilmoiteta jos niitä tulee esim. keskushubiin uusia. Sitä päätyy siis koluamaan ärsyttävien monologien saattelemana samoja alueita ilman merkittävää hyötyä. Useat questit on vielä sitä luokkaa, että on pakko odottaa(kuunnella) että se joku monologi menee ohi, ennenkuin vaikka quest itemin voi poimia tai edes tietää mihin päin suunnata.

    Tässä esimerkki: Saavutaan teleporterilla tonne oikeaan yläkulmaan, kaksi questia joista toinen on aivan ääripäässä ja toinen toisessa ääripäässä, ajoneuvoja ei edes käytössä. Sit ku käyty yhdessä ääripäässä, seuraava questmarkeri on jonnekki aivan huitsinkuikkaan ja palautuskin johonkin mihin ei ole edes tuota pikamatkustusvaihtoehtoa, vaan sinnekkin joutuu kävelemään puoli karttaa.
    esimerkkierkki.jpg
     
  19. RaivokasMagma

    RaivokasMagma

    Viestejä:
    198
    Rekisteröitynyt:
    12.01.2017
    Bloodstained: Ritual of the Night (PC-versio)

    Olipas se neljän vuoden odotus. Tuin silloin Kickstarterissa sievoisella summalla. En 100% peliä, halusin kokea ensin pelin, toisella kerralla jyystetään.

    Kysessähän oli Koji Igarashin projekti, joka toimi tuottajana myöhempien vuosien Castlevania-pelien parissa. Herra lähti Konamilta ja houkuteltiin sitten tekemään metroidvania peli, jossa rahoitusta hankittiin Kickstarterin kautta. Rahaa tuli, eli kiinnostusta oli. Neljä vuotta kului, studiota lähti ja uusia tilalle, jotta peli saatais valmiiksi. Ja nyt se on täällä.

    Tykkäsin. Graaffisesti ei mikään super hyvä, mutta tyyli oli katsottavaa. Pelattavuudeltaan paremmasta päästä. Hiotumpi versio metroidvania Castlevaniosta mekaanikoiltaan. Itse hieman kauhulla odotin shadri grindausta, joka kuin uudelleen nimetty sielujen grindaus Aria ja Dawn of Sorrow peleissä, joissa omasta mielestä sielujen grindaaminen oli aika kauheata, etten koskaan vaivautunu 100% peliä.

    Onneksi jostain syystä shardien grindaus oli paljota siedettävämpää. En tiedä johtuiko hiotummasta pelattavuudesta, oliko mahdollisuuksia nostettu vai mitä, mutta mielelläni jyystin muutaman shardin täydelle teholle. Myöskin aseiden craftaus oli jokseenkin siedettävämpää, kun ne vaati esine droppeja, toisin kuin Dawn of Sorrowin sieluja.

    En henkilökohtaisesti pitänyt ruoan tekemisestä. Yksi ylimääräinen grindi aspekti. Toisaalta ruoat nosti statseja ja toimi myös "enkku potionina". En jaksanut ainakaan ekalla peli kerralla ruoan teko sivu questia tehdä.

    Musiikit oli hyviä, vaikka ei ihan heti ihastunut. Samanlaiset ainekset on kuin legendaarisessa Symphony of the Nightin ralleissa. Ehkä hieman tasapaksuja tai sitten useampi eri säveltäjä. Ehkä ajan myötä näihin tykästyy kunnolla. Ääninäyttelyksi valitsin englannin, kun en osaa kuvitella näitä hahmoja japsiksi. Oikea määrä laatua ja juustoa, sopivaa :lol: Tarina oli ihan mukiinmenevä, mitenköhän jatkaa jos jatkaa.

    Ei Bloodstained ihan pyörää keksi uudelleen metroidvanioiden saralla, vaan hioo Igarashin konsepteja melkein täydellisyyteen. Pelattavuudeltaan paremmasta päästä, vaikeustaso piikkejä oli muutama, että normaalilla vaikeustasolla oli myös haastetta. Toisaalta en ole mikään super HC pelaaja.
     
  20. Chloe

    Chloe Mestari Tukijäsen

    Viestejä:
    8 245
    Rekisteröitynyt:
    17.10.2016
    Battlefield 1 (PC)

    Turhaan sitä jauhaa ihmeempiä, yksinkertaisesti mahtava peli! Crossfirekin toimii :tup:
     
  21. perato

    perato

    Viestejä:
    3 081
    Rekisteröitynyt:
    28.10.2016
    No jos se on nii turhaa, nii voinee jättää postaamatta aiheeseen. Osataan lukea pelien nimiä muualtakin.
     
    Heezy, draco76, superapina ja 6 muuta tykkäävät tästä.
  22. arcane

    arcane

    Viestejä:
    763
    Rekisteröitynyt:
    23.10.2016
    Nyt 19h kellossa, ja läpi myös Defectillä ja Silentilla. Defectillä meni kai kolmannella yrittämällä, ja oli mieluisin hahmo pelata.

    Silentilla jouduin yrittämään turkasen monta kertaa, kun ei vain tuntunut millään onnistuvan. Ensimmäisillä kerroilla yritin kovasti poison-taktiikoilla ja shiveillä, mutta aina tuntui puuttuvan tavat puolustaa. Nyt viimeisellä kerralla pakka oli sekasikiö, joka toimi: Pari footworkia antamaan dexiä, monta korttia antamaan shivejä, 4x halpojen korttien pelaamista hyödyntäviä powereita (2x tee damagea, 1x saa blockia, 1x shiveille lisää damagea). Sitten vielä päälle artifaktit, jotka antoivat yhden lisäenergian joka vuorolle, ja toinen joka antoi 4 plated shieldia joka combatin alkuun. Viimeiseksi bossiksi Donu+Deka, jota vastaan taisin ottaa 2 damagea.

    Erinomainen peli. Early access on toki ollut jo kauan sitten, mutta jos julkaisupäivämäärien mukaan mennään, niin tässä on vahva ehdokas vuoden 2019 peliksi.

    Seuraavaksi sitten yrittämään vielä avautunut Act 4 ja kaikenlaisia achievementteja haalimaan.

    On muuten varsin miellyttävä pelata myös sohvalta ohjain kädessä.

    ...ja ilmeisesti ilmainen DLC lisähahmon muodossa on tuloillaan. Good stuff.
     
    Viimeksi muokattu: 17.07.2019
  23. Refloni

    Refloni

    Viestejä:
    645
    Rekisteröitynyt:
    30.03.2017
    Dishonored

    Hyvällä tavalla kasuaali immersiivisimu.

    Dishonored on oiva osoitus siitä, miten toimiva taidetyyli on paljon teknistä grafiikkaa tärkeämpi. Suttuiset tekstuurit eivät ole vanhentuneet arvokkaasti, mutta Viktor "Half-Life 2" Antonovin suunnittelema maailma on luovan, kiinnostavan ja nätin näköinen. Steampunk-estetiikka on pitkään ollut lähellä sydäntäni.

    Kyseessä on hiippailupeli, jossa saa valita miten tehtäviä lähestyy ja miten ne suorittaa. Pasifistivaihtoehto on vahvasti läsnä ja pelin alussa naaman eteen lyödään vieläpä tekstilaatikko, jossa sanotaan suoraan että jos et tapa ketään saat parhaan lopun. Tietyllä tapaa rautalangasta ei voi enää tehdä tämän paksumpaa.

    Useimmat pelit, joissa saa tehdä "moraalisia valintoja", nojaavat vahvasti johonkin suuntaan. Esimerkiksi Undertalessa pasifistina kaikilla on kivaa ja väkivaltaan turvautuvaa syyllistetään lopulta sarjamurhaajaksi. Toisissa taas väkivallaton vaihtoehto tuntuu olevan jälkikäteen lätkäisty lisäke (epäilen vähän, että tuleva Cyberpunk 2077 on tätä sorttia).

    Dishonored on asian suhteen täysin skitsofreeninen. On kuin pelaajan harteilla istuisivat koko ajan enkeli ja piru, jotka höpöttäisivät korvaan omia agendojaan. "Olethan kiltti kaikille", sanoo enkeli. "Katso kaikkia näitä saavutuksia, jotka voit saada. Ja muistathan että lopussa kiitos seisoo." "Tappaminen on tosi siistiä", toteaa tähän piru. "Otapa tästä iso kasa aseita ja supervoimia, joilla voit teurastaa vihollisesi sekunneissa. Et kai halua että kaikki nämä lelut jäävät käyttämättä? Voit olla todellinen badass."

    Loppupeleissä käteen jää vahvasti Bioshockin mieleen tuova kevytroolipeli, joka on oikein hyvää viihdettä jos ei nyt räjäytä tajuntaa. Saman studion myöhempi Prey oli kyllä rutkasti parempi.


    Zero Escape: Zero Time Dilemma

    "Kun elämä antaa mansikoita, sano kiitos äläkä valita että viime vuonna nämäkin olivat vähän parempia."
    -Niko Nirvin
    Dark Souls 3 -arvostelu, Pelit-lehti

    Nollapako päättää tarinansa tyydyttävästi, mitä nyt kompastelee vähän maaliviivalla. Sarjaa voisi verrata Life is Strangeen, joka oli myös erinomainen peli keskinkertaisesta finaalista huolimatta.

    Naamioitu mysteerihenkilö on taas vaihteeksi vanginnut yhdeksän ihmistä pelaamaan outoa kuolemanpeliä, mutta tällä kertaa tilanne on hieman erilainen. ZTD sitoo yhteen edellispelin juonilankoja niin, että tällä kertaa tiedetään tarkalleen missä ollaan ja mitä tänne on tultu tekemään. Iso osa hahmoista on edellispelien sankareita.

    Pulmien taso on valitettavasti laskenut. Hyviä oivalluksia riittää edelleen, mutta liian usein mukaan on vain heitetty jokin geneerinen pulmakuutio tai palapeli pidentämään huoneen kestoa. Pahimmillaan peli taantuu esineenmetsästykseksi ja jumiuttaa etenemisen. Onneksi tutkittavat alueet eivät ole isoja. "Suuremman mittakaavan" pulmat ovat samaa tasoa kuin ennen, vaikka pelin "kartta" eli haarautuva aikalinja on huomattavasti hämärämpi viritys kuin ennen. Kohtauksia ei tarvitse tai välttämättä edes huomaa pelata kronologisessa järjestyksessä.

    Kuten ennenkin, mitä vähemmän pelistä tietää sen parempi. En spoilaa paljoa, mutta älä silti klikkaa seuraavaa auki jos olet aikeissa pelata peliä kohtapuoliin.

    [ Vain rekisteröityneet käyttäjät näkevät Spoiler-tagin sisällön. Rekisteröidy foorumille... ]

    Kokonaisuutena Zero Escape on todella hieno sarja, joka menee heittämällä kaikkien aikojen suosikkieni joukkoon. ZTD ei yllä edellisosien tasolle, mutta hahmodraama, toimiva tarina ja edellispelien rakentama pohja saattelevat saagan siististi pakettiin.
     
    Jumi ja smartti tykkäävät tästä.
  24. perato

    perato

    Viestejä:
    3 081
    Rekisteröitynyt:
    28.10.2016
    Ekasta Jackbox Party Packia on pelattu sen verta, että varsin helppo antaa arvio:
    FIBBAGE, tämä oli meillä se suosikki hetken aikaa, mutta tästä oikeasti tuntu loppuvan kysymykset muutaman tunnin pelailun jälkeen. Pelattiin YHTENÄ iltana joku 2-3h tätä ja seuraavan kerran ku pelattiin isommalla porukalla, nii jokainen kysymys oli jo ennestään nähty. Vähän sääli sinällään, varsinkin kun vaatii netin muutenkin toimiakseen, nii olisi toivonut että sitten peliin olisi lisätty reilusti väitteitä.

    DRAWFUL, kärsii ehkä pikkusen vähemmän tästä samasta ongelmasta. Piirrosten erilaisuus ja kämäsyys toki tekee tästä paljon hauskemman pelin silloinkin kun vastaukset on jo jossain määrin tuttuja. Kuitenkin yllättävän nopeaa tässäkin alkoi pyöriä tutut vihjeet mikä tekee itse kilpailuelementistä vähän kyseenalaisen.

    Muut kolme testailtiin pikasesti ja todettiin ettei oo meidän juttu. Lieswatter tuntu olevan semmonen 50/50 peli, Wordspud oli jatkotarina ja You don't know Jack tuntu olevan jotain minkä hohto ei vaan auennut.

    Kaikkinensa tää kokemus oli toisaalta positiivinen, saatiin hupia alle 10h ajaksi, mutta äkkiseltään paljon potentiaalia jäi käyttämättä. Tokihan näitä on useampi jatko-osa, mutta tuskin tulee laitettua, tämän sai ilmaiseksi Epicistä. Pelit ovat myös VAHVASTI kieliriippuvaisia mikä myös oli harmi. Näillä porukoilla ei ongelmaa, mutta toisaalta eipä voi ottaa sellaisten kanssa jotka muuten haluaisivat kokeilla jotain hauskaa partypeliä, mut englanti ei taivu.

    Täysin ongelmaton ei peli ollut, välillä joku tuntu tippuvan pelistä pois tai jumiutu johonkin ruutuun. Pelaajamäärät oli 3,5 ja 6 pelaajaa, ja ongelmia esiintyi ihan kaikilla.
     
  25. Oopi

    Oopi

    Viestejä:
    26
    Rekisteröitynyt:
    21.09.2017
    Wargroove, joka on vuoropohjainen strategiapeli ja ottanut suuresti vaikutteita Nintendon Advance Wars -peleistä, mutta sijoittuu johonkin keskiaika -tyyppisen fantasiamaailmaan 16 bittisillä retrografiikoilla. Tässä riittää pelattavaa useammaksi kymmeneksi tunniksi, sillä tarinatilan lisäksi on vielä arcade -pelimuoto, jossa pitää voittaa viisi eri vastustajaa ja se tallentaa vain kerran joka matsin jälkeen, jos häviää, niin pitää aloittaa ihan alusta. Lisäksi puzzleja, joissa yhdellä vuoron siirroilla pitää voittaa, näitäkin on varmaan lähemmäs kolmekymmentä.
    Xbox onilla gamepassilla tullut pelailtua, ja kannattaa ehdottamasti testata, jos tällaiset kiinnostavat. Erittäin loppuun asti hiottu peli audiovisuaalisesti ja tosiaan pelattavaa riittää ja omia kenttiä voi väsätä ja jakaa netissä.

    Spiderman peli ps4:lla on kehuttu ja se on ihan hyvä vaikka toivoisin, että voisi matkustaa muullakin kuin heilua seitillä esim. autolla ja helikopterilla sekä veneellä, kuten monissa avoimen maailman peleissä. Muuten hienosti mallinettu Manhattan ja ihan koukuttava tarina, joskin avoimen maailman muut tehtävät toistavat itseään rankasti, vaikka muutaman kerran ihan hauskoja ovatkin. Taistelu toimii myös ihan hyvin, välillä pelataan muillakin hahmoilla kuin hämiksellä, mielestäni toi mukavaa vaihtelua ja rytmitti peliä, ettei tuntunut liian itseään toistavalta. Jos oot Spiderman -fani, niin varmaan yli 90 pisteen arvoinen, itse tykkään Batmänistä tyyppinä enemmän, mutta on tästäkin saanut hupia noin 87 pisteen arvoisesti koen tällä hetkellä.
     
  26. Jumi

    Jumi

    Viestejä:
    915
    Rekisteröitynyt:
    27.03.2017
    Dota Underlords (strategia [PC, Android, iOS])

    Taas on se aika kesälomasta kun kierrellään sukulaiset jne. mutta iltaisin olisi mukava päästä PC:n ääreen pelaamaan oikeita pelejä. Maanantaina kävin läpi Google Play-kaupan ja sieltä tarttui mukaan tämä kuukauden vanha Valven ilmainen ja mikromaksuton auto-chess. En ole pelannut Dotaa ja auto-chesskin on genrenä vieras, mutta tämähän on aivan loistava!

    Auto-chessissä asetellaan ukkelit 8x8 ruudukkoon jonka jälkeen ne tappelevat vastustajan joukkuetta vastaan puoliminuuttia eikä niitä voi käskyttää, erätauoilla ostetaan ja varustetaan joukkoja puoliminuuttia, ja yksi peli/turnaus kestää reilut puolituntia.

    Kiireettömän pelaamisen ja isojen nappien ansiosta genre sopii mobiililaitteille ja kosketusnäytölle täydellisesti, mutta tekninen toteutus ontuu. 3D-mallien renderöintiresoluutiota voi säätää, mutta oikea ongelma on kai komeissa partikkeliefekteissä sillä matsien katselu on turnauksen puolen välin jälkeen diashowta ja pelin sekuntilaskuri tulee pari sekuntia jäljessä. Pelaamiseen se ei onneksi vaikuta kuin laskurin osalta, mutta ärsyttää silti.

    Itse pelaaminen eli joukkojen ostaminen & suunnittelu on hauskaa ja yksinkertaista hommaa. Alussa joukkojen ominaisuuksista on tietysti täysin pihalla ja koukku iskee Dotaa pelaamatomille varmaan vasta parin tutoriaalipelin (ja pienen strategiaoppaan lukemisen) jälkeen, sen jälkeen tuleekin pelaamisen lisäksi tuijotettua twitchistä ammattilaisten pelaamista ja alkaa itsekin miettimään taktiikoita jo turnauksen alkuvaiheessa. Samantasoisia aloittelijoita löytyy onneksi paljon.

    Tulee takuulla ladattua tämä myös Steamiin heti loman jälkeen.
    5/5, sopii hyvin pelattavaksi jalat-pöydällä-yhdellä-kädellä.
     
    Taneli- tykkää tästä.
  27. Sadness

    Sadness

    Viestejä:
    2 262
    Rekisteröitynyt:
    18.10.2016
    Beyond Two Souls(PC)

    Itse olen ollut Quantic Dream pelien ystävä jo Fahrenheitsta lähtien vaikka siinäkin loppu lähti överiksi mutta tuli viihdyttyä silti.

    Ja oikeastaan sitten seuraava Quanticin Dreamin peli räjäytti potin koska se oli loppuun asti paljon maanläheisempi tapaus kun edellä mainittu.

    Sitten tämä toiseksi uusin osan ostin kyllä aikoinaan PS3:llekin mutta jostain syystä se ei vain napanut kun siinä tarina hyppi edes takaisin lapsuudesta aikuisuuteen.

    Nyttehän PS4 ja PC versiossa voit pelata mixattuna joka tarkoittaa sitä että se on enemmän oikeasa kroonisessa järjestyksessä kuin alkuperäinen ps3 versio mutta ei siltikään ihan täysin(katso viestin alhaalta)

    Nytten kun peli on pelattu läpi niin oikeastaan ymmärsi miksi tekijät halusi toteuttaa sen noin.

    Vanhaksi edellisen genin peliksi ulkoasu hoitaa asiansa hyvin ja äänet/tehosteet ajantasalla mutta se mistä haluaisin valittaa on kamerakulmat ja ohjattavuus, välillä neiti Holmes ei mennyt siitä kohtaa mistä piti ja välillä noi meni molemmat mönkään, siten tuli päästettyä "vi**u per***eitä suusta"
    Tämä sama on kyllä läsnä myös muissakin QD peleissä(detroittia en ole pelanut) että tuossa mielessä ei ollut uutta mutta mietinkin että onko tekijät tarkoituksella tuon tehneet?

    Kuten mainitsin niin pidin eniten Heavy Rainista ja tässä Beyond Two soulsissa vähän sama vika kuin Fahrenheitissa että loppua kohtin lähtee taas mopo käsistä ja maailman pelastaminen on pelaajan harteilla.

    Kyllähän peli teki montakin asiaa oikein kun sen tällä kertaa jaksoi pelata läpi mutta mielestäni heikoin QD peleistä joka ei toki tarkoita että peli olisi huono mutta ei vain tullut hahmoihin sellaista yhteyttä mitä aikasemissa QD peleissä tuli.

    Kenelle tätä sitten voi suositella niin toki QD pelien ystäville mutta jos et ole pitänyt aikasemmista QD peleistä (Fahrenheit/Heavy Rain) niin tuskimpa pitäisit tästäkään mutta leppoissaan rauhalliseen pelaamiseen tämä oli passeli teos ja itse pidin enemmän tuosta mixatusta järjestyksestä kuin alkuperäisestä

    3/5
     
    Viimeksi muokattu: 18.08.2019 klo 02:23
    nukkesoturi ja tarmo2011 tykkäävät tästä.
  28. teppo mörkö

    teppo mörkö

    Viestejä:
    633
    Rekisteröitynyt:
    17.10.2016
    tämän ketjun pohjalta ja latasin, ja komppaan ylläolevaa. erinomaista viihdettä, tosin hupia ei riitä kovin pitkäksi ajaksi ”story modesta”. itsellä meni silent ekalla, ja defectin kanssa joutui yrittämään lähemmäs kymmenkunta kertaa. tykkäsin myös eniten defectistä.
     
  29. maaco

    maaco

    Viestejä:
    57
    Rekisteröitynyt:
    10.10.2017
    Far Cry 5. Aloitin eilen viidennen läpipeluun koska uusi näyttis, kiva fps-boosti. Mie ajattelin tällä kertaa kauhoa tuon läpi ainoastaan löydetyillä aseilla, niin ei oo niin läpijuoksu. 142 tuntia pelattuna, eikä kyllästytä yhtään. Viides kerta voi olla tosin viimeinen hetkeen, koska tuo alkaa tuntua hieman liian helpolle jo. Mutta kaikkineen paras peli mitä olen koskaan pelannut.
     
    Vision tykkää tästä.
  30. 91danger91

    91danger91

    Viestejä:
    455
    Rekisteröitynyt:
    02.01.2017
    Mulla on varmaan jo 50h pelikellossa mutta ei oo ACT4 menny läpi vielä :D Kaikilla kolmella hahmolla päässy act3 läpi mutta toi act4 pääseminen puhumattakaa loppubossista on kyllä aikamoisen suon takana... Mutta on kyl hyvä ja koukuttava peli :D
     
  31. Refloni

    Refloni

    Viestejä:
    645
    Rekisteröitynyt:
    30.03.2017
    Thumper

    En olisi uskonut käyttäväni sanoja "Lovecraft-tyylinen" ja "ajopeli" samassa lauseessa, saati sitten samasta asiasta puhuttaessa. Thumper on Lovecraft-tyylinen ajopeli.

    Pelaaja on kiiltävä koppakuoriainen, joka posottaa tuhatta ja sataa pitkin tyhjyyden keskellä kiemurtelevaa ajorataa. Vastaan tulee esteitä, mutkia ja outoja vihollisia, joista pitää selvitä salamannopeilla reflekseillä. Esteissä on tietty logiikka ja ne tulevat tahdilla, joka tekee pelistä oikeastaan omalaatuisen rytmipelin. Jos rytmitaju on kunnossa, korviinsa kannattaa luottaa yhtä paljon kuin silmiinsä.

    Pelasin VR-lasit päässä, mikä teki kokemuksesta kertaluokkaa vaikuttavamman. Ympärillä ammottava tyhjyys, radasta kasvavat lonkerot ja varsinkin satojen metrien kokoiset pomoviholliset tipauttivat leuan VR-peleihin tottuneeltakin. Jokaisen radan lopussa odottava, joka kerta kammottavammaksi muuttuva palava pääkallo olisi aiheuttanut painajaisia vielä muutama vuosi sitten.

    Peli on vaikea, mutta ei epäreilu. Kontrollit ovat onneksi tosi särmät ja pelaaminen on hauskaa kun se sujuu.

    Alan Wake

    Stephen King ei ole koskaan ollut suosikkikirjailijani, vaikka olen lukenut herralta aika montakin teosta. Alan Waken nimikkosankari, kirjailija A. Wake, on melkoisen tutun oloinen ja pelin tarinakin on selvästi Kingin inspiroima. Pelissä könytään Washingtonin metsissä pelastamassa pikkukaupunkia muinaiselta pahalta. Tämän olen lukenut ennenkin.

    AW ei muutenkaan tehnyt kovin suurta vaikutusta alkupuolellaan. Kliseinen alku, tönköt kontrollit ja tympeä taistelumekaniikka, jossa jokaiselta viholliselta pitää ampua pois kaksi terveyspalkkia, söivät miestä. Kentät ovat putkia, joissa juostaan pitkin pimeitä metsiä kyllästymiseen asti ja sen yli.

    Sitten aloin kuitenkin lämmetä pelille. Tarinaan tuli pari toimivaa hahmoa ja hyvin kirjoitettu dialogi nousi pintaan. Kontrolleihin tottui ja taistelu monipuolistui uusien aseiden myötä. Metsätkin alkoivat vaihtua monipuolisempiin rakennuskomplekseihin. Tarinan jälkipuoliskolla huomasin nauttivani menosta kovasti. Voisi suurelle yleisölle tehty AAA-toimintarymistely paljon huonompikin olla.

    Alan Wake kuvittelee olevansa kauhupeli, mutta kauhu ei ole kovinkaan kauhistuttavaa. Viholliskaartiin kuuluu "muinaista pahuutta" eli mustaa savua joka ruumiinaukosta uhkuvia punaniskoja, eläviä kaivinkoneita ja riivattua rakennusjätettä. Ei se moottorisahamurhaaja ihan oikeasti ole järin pelottava, ainakaan pysyessään ruudun paremmalla puolella. Kauhun puute on kuitenkin hyvä juttu. Otan paljon mieluummin tällaisen pelin kuin sellaisen, joka on niin pelottava, ettei sitä pysty pelaamaan.

    Toleranssini kauhupeleille on edelleen aika matala, mutta AW:ssa kauhuelementit toimivat lähinnä tunnelman rakentajina. Peli alentuu välillä hyppysäikkyihin ja rämpytyskohtauksiin. Pienet virheet eivät silti pilaa kokonaisuutta.

    Loppupeleissä oikein pätevä ja tunnelmallinen, mutta nopeasti unohtuva toimintaseikkailu. Voisi kokeilla seuraavaksi jotain toista Remedyn peliä, jossa on mielenkiintoisempi aihepiiri. Seuraavaa Quantum Break -alennusta odottelemaan...
     
    nukkesoturi tykkää tästä.
  32. ulti_

    ulti_

    Viestejä:
    92
    Rekisteröitynyt:
    01.11.2016
    On tuota muutama tunti tullut pelattua. Silent on vieläkin ainoa jolla on tuo Act 4 mennyt läpi. Vaatii kyllä hirveän hyvää tuuria korttien kanssa tuo Act 4 läpäisy.
    upload_2019-8-13_14-1-50.png
     
  33. Bansheebot

    Bansheebot

    Viestejä:
    96
    Rekisteröitynyt:
    17.04.2017
    Heroes Of Might And Magic 3 Complete

    Ai että maistuukin näin pitkän tauon jälkeen. Nuorempana tuli pelattua paljonkin, mutta en hallinnut peliä lainkaan, kun yritin pärjätä pelkästään yhdellä sankarilla, vaikka pelissä pärjääminen olisi vaatinut useamman sankarin käyttöä resurssien haalimisen vuoksi. Sinänsä sääli, ettei vanhoja tuttuja saa enää pelaamaan moninpeliä, oli muuten parasta viihdettä ikinä lapsuudessa ja opiskeluaikoina.

    Tämän pelin ansiosta myös törmäsin Might And Magic VII: For Blood And Honoriin, joka jakaa saman loren ja vaikka pelistä kuulee keskustelevan harvoin, on kyseessä henkilökohtaisesti yksi kaikkien aikojen parhaimmista roolipeleistä.

    Tuon perusversiohan oli myös saatavilla tableteille, mutta Ubisoft olikin jokin aika sitten päättänyt poistaa pelin myynnistä kaikilta mobiilialustoilta kaikessa hiljaisuudessaan.
     
  34. arcane

    arcane

    Viestejä:
    763
    Rekisteröitynyt:
    23.10.2016
    Hassu sattumus, innostuin loman päätöspäivinä pienessä flunssassa itsekin juuri Heroessia pelaamaan uudestaan juuri viime viikolla. Sen verran tuttu ja turvallinen, että kipeänäkin keskittymiskyky pysyi täysin ja aika kului muutenkin kuin seinää tuijottelemalla.

    HoMM3 HD on luonnollisesti käytössä.

    Varmaan ensimmäinen kerta, kun kunnolla kiinnostuin pelaamaan kampanjaa. Vielä taitaa olla 1-2 kampanjaa Restoration of Erathia -peruspelistä jäljellä. Hieman typerästi en tajunnut, että kun kampanjan läpäisee, ei olekaan mitään "yhteistä" tallennusta, joka pitää muistissa läpäistyt kampanjat, vaan pitäisi jatkaa aina siitä edellisen kampanjan voittaneesta tallennuksesta. Kummastelin sitten, kun 3 ensimmäisen kampanjan jälkeen ei enää uusi auennutkaan. Jouduin sitten tyytymään huijauskoodeilla hyppimään ekat kampanjat uudestaan läpi, joka nyt sitten johtaa siihe, että uusistakin kampanjoista tulee automaattisesti ränkiksi "cheater!". :oops:

    No, ainakin peruspeli on tavoitteena pelata läpi. Luulin tosin, että kampanjatasot olisivat enemmän jatkoa toisilleen, mutta aika useinpa nuo tuntuvat olevan lähinnä yksittäisiä toisistaan täysin erillisiä skenaarioita. Joskus harvoin saa pari yksittäistä artifaktia tai sankarinsa seuraavaankin tasoon, mutta useimmiten aloitetaan vaan nollasta ja vielä ihan eri sankarilla ja linnalla. Alkupään kampanjat tuntuvat myös lähes kaikki olevan vain vihollisten eliminoimista kartalta pois.
     
  35. RaivokasMagma

    RaivokasMagma

    Viestejä:
    198
    Rekisteröitynyt:
    12.01.2017
    DuckTales Remastered (PC-versio)

    Peli vedettiin myynnistä digitaalisista kauppapaikoilta, joten nappasinpa alennuksesta. Olen pelannut alkuperäistä NES emulaattorilla.

    Pelin on kehittänyt WayForward, joilta olen pelannut lähinnä Shantae-pelejä. Ihan jees pelejä ne on ollut, vaikka niitä vaivaa sellainen tietynlainen "laimeus". Hyvältä ne tuntuu pelata ja hyvin tehtyjä pelejä, mutta jokin niistä puuttuu, joka sytyttäisi intohimon sydämessäni.

    Entäs sitten DuckTales Remastered? Ulkonäöltään muistuttaa Shantae Half-Genie Heroa (2016), 2D-hahmomallit ja aika tympeän näköiset 3D-taustat. Jonkinlainen suun liike olisi ollut kiva, kun peli on kuitenkin ääninäytelty. Äänikastissa on alkuperäisen jenkkidubin kastia, joka on varmasti mukavaa niiden äänien parissa kasvaneille. Itsehän en oikeastaan poikana paljoa katsonut Ankronikkaa, kun sen aika oli ohi mennyt kun tajusin maailmasta jotain. Mitä vähän katsoin, se oli Ruotsin kanavilta.

    Pelattavuus on hyvää, responsiivista ja sulavaa. Pelasin normaalilla vaikeustasolla. Aika helppo, mitä muutama källi kohta oli. Etenkin viimeistä kenttää tuli muutaman kerran otettua uudestaan, koska se oli aikamoinen vaikeuspiikki. Pitääpä joskus katsoa jos jaksais vaikeimmalla kokeilla uudestaan.

    Musiikit on remasteroinut Jake Kaufman, herra jonka sävellykset ei ole suuria tunteita herättänyt. Ihan OK jälkeä tehnyt, vaikka tuntuu melodiat hukkuvan kaiken muun alle. Eikä näitä sellaisenaan kauheana kuuntele. Alkuperäsen NES-pelin suosikki musiikkini Transylviania oli aika täyteen ahdettu ralli, että meni oikeastaan pilalle.

    OK peli, vaikka ei suuria tunteita herättänyt. Eniten häiritsi screen teari. Olisin toivonut DuckTales 2 remasterointia, kun se on mielestäni se parempi peli.
     
  36. Kerosiini

    Kerosiini

    Viestejä:
    765
    Rekisteröitynyt:
    20.02.2017
    Shadow Warrior 2013

    Vilkuilin pelikokoelmastani pelejä joita ei ole jostain syystä koskaan tullut kokeiltua ja tämä klassisen 90-luvun build-engine FPS pelin remake loikkasi silmille, joten sokkona testiin. Ihan ensimmäiseksi pistin merkille graafisesti melkoisen postprosessing sekasotkun, peli on edelleen ihan hyvännäköinen mutta naamalle tungetaan niin hirmuisesti kaikkea bloomia, blurria ja muuta efektiä että lopputulos alkoi olla epämiellyttävän epäselvä, onneksi homman sai hoidettua kytkemällä suuren osan noista pois netistä löytyvillä ohjeilla, peli muuttui graafisesti siistiksi ja hyvännäköiseksi joten seuraavaksi pääsikin itse asiaan.

    Ja itse asia tässä tapauksessa pitää sisällään aika helkkarin hauskaa vihollislaumojen viipalointia miekalla, reikäjuustoksi ampumista ja välillä väkisin hymyilyttävää typerää huumoria. Päälle vyöryy kerralla parhaimmillaan yli parikymmentä vihollista, aina ihmisen kokoisista perustykin(miekan)ruoasta pakettiauton kokoisiin järkäleisiin ja niitä sitten laitetaan poikki ja pinoon joko katanalla lähietäisyydeltä tai erillaisilla aseilla kauempaa joita voi kentistä löytyvällä rahalla virittää tehokkaammiksi. Jotkin asepäivityksistä ovat peruskauraa kuten niiden tekemän vahingon nostoa ja suurempaa lipasta, mutta jotkin ovat erikoisempia kuten konepistooliin akimbo-moodi, kaksi ylimääräistä piippua haulikkoon (jossa on jo alkujaan kaksi...) liekkimereksi räjähtäviä polttopommeja liekinheittimeen jne.

    Omia kykyjä voi parantaa kentistä löytyvillä kristalleilla ja vihollisia teurastamalla kerääntyvällä karmalla joilla voi ostaa erillaisia aktiivisia voimia kuten parannusta ja vihollisia selälleen heittävää tai paikalleen jumittavia shokkiaaltoja. Passiivisia voimia löytyy useita aina suorasta damagen ja staminan nostosta erikoisempiin kuten kyky repiä tietyltä vihollistyypiltä pää irti jota voikin sitten käyttää aseena. Peli on muutenkin melkoisen verinen joten lopputulos on melkoisen hilpeää irtoraajojen ja verisuihkujen juhlaa.

    Huonoina puolina tarina ja hahmot nyt ei ole mitään huippuluokkaa mutta ketäs ne nyt tälläisessä pelissä kiinnostaa. Suurempana ongelmana on pelin turhan pitkä pituus, ainakin minulta alkoi jo motivaatio loppua ennen peliä.

    Ei tämä täydellinen peli ole, mutta jos aikaisemmin on maistunut esimerkiksi Dark Messiah of Might and Magicin miekalla vihollisten viipalointi ja/tai Serious Samin tyylinen vihollislaumojen teurastus niin kyllä tätä kannattaa testata kun ei tästä tosiaankaan montaa euroa tarvitse alesta maksaa, olisiko tätä saanut parhaimmillaan jollain kahdella eurolla.

    8/10, suosittelen kaikille virtuaaliväkivallan ystäville!
     
    Mete, perato, hsalonen ja 1 muu käyttäjä tykkää tästä.
  37. Heezy

    Heezy

    Viestejä:
    1 031
    Rekisteröitynyt:
    04.12.2016
    tuostä tullut myös jatkoosa kannattaa seuraavista aleista katsella jos pumpum mättö fiilis iskee;)
     
  38. Sadness

    Sadness

    Viestejä:
    2 262
    Rekisteröitynyt:
    18.10.2016
    QB->QD korjattu!


    Nytten olen pelanut life is strangein osia:
    Life is strange
    Life is Strange: Before the Storm
    Ja käsittelen niitä samana peliosana, sorry for that.. mutta yritän välttää isompia spoilereita!
    Lis:Life is strange
    BTS:Before the strom(esiosa)

    Sanon tämän alkuun että olen onnellinen pelaaja että jatkoin pelaamista vuonna 2019 vaikka alunperin aloitin 2015 syksyllä ja erillaiset syyt eivät vedoneet pelisarjan osaan..
    @Chloe monesti kehui tätä ja vähän pelkäsinkin tätä sen takia että ajaako tämä hulluuden partaalle pelaajat. Omalla kohdallani ei onneksi sentään(nickiä vaihta jne) mutta oli se kyllä elämäys!

    Pelinähän tää ei ole kummoinen vaan sellainen Walking Dead maastoon sopiva.
    Tää on sellaista teinihömppää mutta ei kannatta isompienkaan karjujen pelästyä.. Tulen siihen myöhemmin.

    Juoni nopeasti selitettynä on se että Max saa supervoiman kelata aikaa ajassa taaksepäin ja se on rajattu että sen "mapin" kohdalla voit kelata aikaa toiseen suuntaan ja antaa mahdollisuudet siihen että voit yrittää katsoa ihmisten reaktioita sinun toimiisi mutta osat eivät silti toimi vaan ne tulevat ilmi toisessa EP ettet voi kelata enään sinne saakka.

    Peli käsittelee erinomaisesti eri aihe alueita jos voi sanoa, koulua, yksinäysyyttä ja etkä ole suosittu.

    Parhamillaan peli antaa vaikuttaa noihin mutta isoin ja isoin teko tehdään vasta totta kai lopussa, voit vaikuttaa eri asioita matkan varrella mutta ekalla kerralla tuntuu että voisit vaikuttaa tilanteisiin paljon niin hävii kun pelaat toisen lopun ja lopun valinnasta riippujen niin että vaikutatko mitenkään vaiko et vaikuta?

    Pakko kehua hahmoja ja Maxia ja Chloeta varsinkin(syystä miksi @Chloe sekosi siihen)
    Enpä muista peliä missä olisin jälkeenpäin miettinyt että vittu toi hahmo olisi ansainnut paljon paremman lopun vaikka ei ollukkaan mikään kiva kaveri.

    Pelinä 4/5
    Oman genren edustajana 5/5

    Lopussa tein päätöksen joka tuntui samalta oikealta mutta niin väärältä... Minäkin yli 30v kaveri piti pitää kyyneliä... Pelinä ei kummoinen mutta noin muuten 10/10.

    [ Vain rekisteröityneet käyttäjät näkevät Spoiler-tagin sisällön. Rekisteröidy foorumille... ]
     
    Chloe, Tikiti ja tarmo2011 tykkäävät tästä.
  39. xarot

    xarot

    Viestejä:
    1 067
    Rekisteröitynyt:
    18.10.2016
    The Sinking City

    Olikohan se viime vuonna kun julkaistiin ihan mukiinmenevä Call of Cthulhu -peli. Ei mikään tajunnanräjäyttävä, mutta ihan OK kävely-/tutkintasimulaattori.

    Tämä Sinking City on Frogwaresin tekele jonka muita pelejä ovat esimerkiksi liuta Sherlock Holmes -pelejä. Niistä en ole pelannut kuin yhtä, Crimes and Punishmentsia, joka oli todella rajoittunut, kökkö ja lähinnä rasittava tekele.

    Tässä Sinking Cityssä liikutaan kohtalaisen avoimesti uppoavassa kaupungissa, josta osa on jo uponnut. Katujen välissä on suo siellä, vetelä täällä ja välillä otetaan lähimmästä laiturista löytyvä vene käyttöön. Itse pelissä suoritetaan pääjuonenkin osalta "tehtäviä" joista suurin osa menee täysin saman kaavan mukaan: Käydään kaupungintalolla/poliisiasemalla/kirjastossa jne tutkimassa arkistoa, mennään "rikospaikalle", tutkitaan ympäristöä, etsitään hotspotteja ja ynnäillään johtolankoja yhteen. Johtolangat ovat kasa huikeita oivalluksia, luokkaa Pena kävi kaupassa + osti kaljaa = pena on varmaan kännissä -tasoa. Sitten tapahtumapaikalla koostetaan tapahtumista "looginen" konstruktio tapahtumista joissa neljään kohtaan merkitään oikea järjestys. Vaikeaa siis kuin mikä.

    Pelissä on myös aseita ja näillä pääsee välillä ampumaan. Kudit ovat tosin loppu tuon tuosta, kun viholliset syövät ammuksia reippaasti. Matkaesitteessä lupailtiin kauhupeliä, mutta kun näin ensimmäisen monsterin taisin lähinnä nauraa. Pienimpiä otuksia näyttää juoksevan jaloissa myös pitkin Sinking Cityn katuja eivätkä asukkaatkaan ole näistä moksiskaan. Itse päähenkilöllä taas on mittari jolla mitataan pääkopan henkistä hyvinvointia ja järki tuntuu lähtevän tuon tuosta ilman mitään järkevää syytä. :D

    Kaipa tämäkin tulee läpi pelattua, mutta mikään ei oikein puske jatkamaan. Näillä omilla pelitunneilla pitäisi ehkä vain kylmästi jättää "huonot tekeleet" kesken ja pelata niitä joita odottaa että pääsee pelaamaan/jatkamaan.
     
  40. Mete

    Mete

    Viestejä:
    424
    Rekisteröitynyt:
    19.10.2016
    [​IMG]

    Shin Megami Tensei: Strange Journey Redux

    Viime vuonna 3DS:lle (edelleen se hengittää) julkaistu päivitetty versio DS-originellista. Uutta sisältöä, pääpaino päädunkkujen ohella aukeavassa sivudunkussa, sen pomoissa ja uusissa päätöksissä juonelle. Pelin balanssia on osittain helpoitettu, mutta nämä muutokset ovat valinnaisia (esim. MC:n kuolema ei aiheuta välitöntä game overia - itse pelasin 95% pelistä ilman tätä) ja vaikeustasoja on lisätty. Noin 80% uudesta sisällöstä on varauksetta hyvää, ja loput 20% jakaa vähän mielipiteitä. Ensiksi mainitsen uuden piirrostyylin, jonka yllä olevasta kuvasta näkee. SMT-legenda Kanekon alkuperäiset hahmot on piirretty uudelleen Doin geneerisemmällä tyylillä. Doi on varsin taitava, mutta Kaneko-fanipoikana olisin halunnut alkuperäiset designit vaihtoehtona. Toisena mainittakoon Atlukselle perinteiseen tyyliin paranneltuun uudelleenjulkaisuun lisätty naishahmo, tällä kertaa Alex (löydätkö kuvasta?) joka ensituntumalta vaikutti erottuvan hahmojen joukosta huonolla tavalla, mutta oli hän loppujen lopuksi ihan OK lisäys.

    Tyyliltään peli palaa sarjan juurille ja on siniverinen blobber eli luolastoja kalutaan (kirjaimellisesti) maailman tappiin asti, läpi teleporttereiden, ansojen, pimeiden luolien ja muiden esteiden, karttaa täyttäen ja demoneja listien. DS:llä näitä blobbereita oli ihan kiitettävästi, sillä konsoli sopeutui genreen hyvin ja Citralla emuloidessa sain ruudut jaettua eri näytöille ja näin ollen kartta oli kakkosnäytöllä helposti näkyvillä.

    Aiemmista peleistä tuttu press turn -systeemi on korvattu COOP-comboilla, eli vihulaisen heikkouksiin osumalla ei saakaan enää lisävuoroja, vaan samaa puolta (law/neutral/chaos) olevien demonien kanssa tekee combon ja näin lisää lämää. Olen itse press turnin ystävä, mutta tämä systeemi kävi hyvästä vaihtelusta. Aivan pelin alussa sen hyödyntäminen oli pakollista expert-vaikeustasolla, ja pelin keskivaiheilla se kävi jokseenkin vähemmän tärkeäksi, kunnes taas lopussa siitä tuli jälleen tärkeä, kun vihulaiset ja pomot saivat enemmän resistansseja joista COOP-lämä meni helpommin läpi.

    Merkittävä lisäys on demonien analysointi - ensimmäisellä kerralla uuden demonin kohdatessa se on täysin tuntematon ja näkyy vain digitaalisena möykkynä jonka kaikki tiedot näyttävät kysymysmerkkiä. Ensimmäisen voiton jälkeen demonin ulkonäkö ja nimi saadaan selville, ja resistanssit tulevat näkyviin mitä enemmän samaa demonia listii. Tykkäsin tästä systeemistä, ja se oli pelin kontekstissa aivan looginenkin. Kun nämä demonit hankkii omiksi ja analyysin suorittaa loppuun, saa demonilta sourcen joka sisältää tälle demonille ominaisia skillejä joita sitten voi käyttää fuusioissa. Sourcejen fiksu käyttö on todella tärkeää, sillä ilman niitä saa uusille demoneille varsin rajoitetusti skillejä ja ne hyväksyvät vain tiettyjä elementtejä.

    Demonit suhtautuvat MC:hen eri tavalla riippuen onko tämän alignment chaos, neutral vai law, ja eri puolten takana on lukittuna jonkin verran sisältöä, joka NG+ sisällön ohella kannustaa uudelleenpelailuun. Käytin emulaattorin nopeudensäädintä melko vapaasti, joten läpäisin pelin verrattain nopeasti, mutta kyllä siihen silti 70-80h upposi, enkä tehnyt kuin murto-osan sivutehtävistä. Tälle sarjalle on tyypillistä, että viimeinen pomo on enempi eeppinen kuin oikeasti vaikea, mutta tähän peliin tämä sääntö ei sovi, sillä alkuperäisen sisällön viimeinen pomo vaati useamman tunnin suunnittelua, fuusioita ja grindausta ennen kuin lähdin edes yrittämään, ja uuden dunkun viimeinen pomo oli tätäkin hankalampi ja mielestäni ehkä paras viimeinen pomo tähän mennessä. Tämä dunkkukin oli vähän eri tasoa kuin muu peli monimutkaisuudeltaan, jota ei pakollisistakaan dunkuista puuttunut. Kehittäjät olivat päättäneet kasata kaikki haista paska -tason ansat ja kikat yhteen läjään, joskin olihan se oikeasti ihan kiva paikka läpäistä vähän masokistisessa mielessä.

    Power levelit olivat tässä pelissä esim. IVAan verrattuna maltillisemmalla tasolla. Siinä missä IVAssa loppua kohden MC oli lvl 99 jumala ja demonit lähinnä taustatukena, Strange Journeyssä MC on neuteroitu, sillä hän ei voi oppia skillejä muuten kuin eri aseiden kautta. Näin ollen MC päätyy helposti ns. item-automaatiksi, kun demonit hoitavat itse lämän tekemisen. Olisin toivonut sen verran agressiivisempaa skaalaamista, että olisin päässyt fuusioimaan loppupään demoneja. Nyt pienellä grindillä pääsin 85-levelisenä melkein sinne, mutta en ihan, ja Vishnut, Shivat ja Motit jäivät haaveeksi.

    Juonta en sen kummemmin setvi, mutta peli on melko juonipainoinen. Antarktikselle on ilmestynyt musta alue, joka leviää leviämistään. Erikoistiimit futuristisissa aluksissa lähetetään tutkimusmatkalle joka totta kai leviää käsiin saman tein ja tehtävä muuttuu selviytymismissioksi samalla kun Maan tulevaisuus makaa pienen tiimin harteilla. Musta alue on demonien asuttama, ja sen en eri osat edustavat ihmiskunnan syntejä tuhlaavaisuudesta sotaan. Ihmiset löytävät itsensä jälleen kerran enkelien ja demonien välikappaleena. Valitsin itse uuden neutraalin lopun, joka näyttää näille osapuolille ja heidän valtataisteluilleen keskisormea ja kairaa ihmiskunnalle elintilan kiväärin ja valtavien kivesten avulla.

    Mainittakoon vielä pelin musiikki. Shoji Meguron osoittaa jälleen kerran olevansa monikykyinen mies luomalla sinfonisen soundtrackin joka välttää kuulostamasta umpigeneeriseltä.



    En lähde vielä hakkaamaan kiveen tämän pelin sijoitusta top-listallani suhteessa sarjan muihin peleihin, mutta pidin siitä paljon ja voin vain suositella sitä kaikille blobbereiden ystäville.
     
    tarmo2011 tykkää tästä.
  41. perato

    perato

    Viestejä:
    3 081
    Rekisteröitynyt:
    28.10.2016
    Hellblade: Senua's Sacrifice (PC)

    Tämä oli näitä pelejä, joista oltiin valmiita maksamaan vähän ekstraa ihan sen takia, että tarjolla jotain ehkä tavallisuudesta poikkeavaa. Vahvasti suosittelen tätä peliä ihmisille, jotka odottaa peliltä jotain tarinaa ja vähemmän pelillistämistä. Tässä oikeastaan on keskiössä tuo itse tarina, ja itse peli on hyvinkin yksinkertainen, joskaan ei ehkä ihan helppokaan. HUDia ei ole ollenkaan, ei questinuolia, ei luettavaa tekstiä(riimuja lukuunottamatta). Peli ohjaa eteenpäin kenttäsuunnittelun ja äänien avulla. Tästä huolimatta(tai tämän vuoksi) peli on suhteellisen simppeli, kovin kauaa ei arvoituksia tai pulmia tarvitse ratkoa. Itse juonesta en sinällään halua alkaa aukomaan, mutta mielenterveysalalla työskenteleville lienee mielenkiintoinen kokemus. Ehdottomasti pelattava kuulokkeilla. Puistatuksia, oivalluksia, ahdistusta luvassa.

    Hirveesti plussaa pelin äänimaailmasta ihan kaikesta musiikista puheeseen. Harvoin peleissä tulee vastaan tällaista ääninäyttelyä, josta tulee fiilis, että pelihahmon kärsimä kipu/tuska on oikeaa eikä näyteltyä. Plussaa myös graafisesta ulkoasusta, joka tosin vähän heittelee, mutta tarjoaa varsin vaikuttavia ympäristöjä ja hetkiä. Senuan ilmeet tuo kyl hyvin hahmon tunteet ja ajatukset esille.

    Ehkä hieman negatiivisena kommenttina pakko sanoa, että varsinkin loppuakohden taistelut tuntui jotenki ylilyödyiltä, ja alko tulla useassakin kohtaa fiilis, että onkohan tässä tarkoitus antaa periksi vai onko nää loputtomat vihollisaallot tarkoitus nyt siis hakata hengiltä. Pulmat oli myös välillä vähän liian pelimäisiä, mutta toki kun koko[peli on yhtä metaforaa, niin vaikea sanoa onko nämä tekijöiden laiskuutta vai ei.

    Kestoa tuli n. 7h ilman suurempia idlailuja. Ihan sopiva kesto tällaiselle pelille.


    [ Vain rekisteröityneet käyttäjät näkevät Spoiler-tagin sisällön. Rekisteröidy foorumille... ]
    414340_20190819021440_1.png
    414340_20190819023019_1.png 414340_20190819021440_1.png
     
  42. arcane

    arcane

    Viestejä:
    763
    Rekisteröitynyt:
    23.10.2016
    Ja nyt se on läpi: Heroes of Might and Magic III

    Hieno tunne, kun tätä on pitänyt jotenkin ylivoimaisena nuorempana, kun strategiat eivät ole leipälajini. Ehkä lisärit sitten ovat sitä mahdottomuutta. Nyt kuitenkin meni suhteellisen kivuttomasti yhtä tasoa lukuunottamatta, jota puuhasin varmaan 4-5 tuntia ja jouduin aika monta kertaa ottamaan tallennuksista taaksepäin. Vähän ikävää, että viimeisissä tasoissa on melkein jatkuvasti maastoa tai estoja, ettei pysty käyttämään vahvimpia taistelutaikojaan, kun ne on kerta vihdoin saanut.

    Viimeinen kampanja oli hienoisesti outo, ikään kuin jonkinlainen prologi jatkolle. Vaikeustasoltaan se oli ihan mahdottoman helppo, ja tulikin pelattua ~1,5 tunnissa tässä illan aikana.

    ...taas nimittäin olen flunssassa, mutta kuumeisena tätäkin jaksoi mielellään. Kampanjan kokeminen viimeinkin ei missään nimessä ainakaan vähentänyt arvostustani peliä kohtaan, vaikka juonellisesti sillä oli aika vähän annettavaa.
     
    Viimeksi muokattu: 24.08.2019 klo 08:30
    smartti ja Jumi tykkäävät tästä.
  43. perato

    perato

    Viestejä:
    3 081
    Rekisteröitynyt:
    28.10.2016
    Kerbal Space Program (PC)

    Taitaa olla niitä harvoja pelejä joista voi sanoa, että vikaostos. Hyvin vähän oli tiedossa tästä pelistä kun tän sain humble monthlystä, olin katellu pikasesti, että vois olla ihan hauska peli. Tähän mennessä peliä pelattu huikeat 2h ja alkaa jo tuntua et vieläköhän tätä jaksaa. Olen päässyt lähes tutorialit puoleen väliin, ymmärtämättä viimisimmistä tutorialeista enää paljoakaan. Tai ymmärrys ehkä on, mutta toteutuksen ja ymmärryksen välillä on melkonen kuilu. Tekstiä on enemmän ku laki sallii ja teknisiä termejä nii paljon, et tää käy enemmän työstä ku hauskasta pelistä. Varmaan tää jossain vaiheessa vois aueta, mutta jos tutorialin läpipääsyyn tarvin netistä hakea apua, nii alkaa tuntua, että liekköhän tää sit on kuitenkaan mun teekuppi. Ehkä tän pelin kohalla tekee mieli sanoa, että en tykkää graafisesta tyylistä yhtään, kaikki nuo "hauskat" kerbalit tekee tästä vaan oudomman kokemuksen ku itse peli on sit kaikenlaista polttoainetasapainon säätelystä aerodynamiikkaan. Graafisesti myöskään ei mikään houkuttele jatkamaan tän pelaamista. Just ja just tätä 2h jaksanut tähän mennessä ihan sen voimalla, että vasta kävin katsomassa Apollo 11 dokkarin, mutta saas nähä. Voihan tästä tulla joku hittipelikin jos tähän jaksais paneutua.