Viimeksi pelaamasi peli ja mietteitä siitä

[Wasabrod]

Surviving Marsista jäi ihan hyvät fiilikset.

 

[Zerrod]

The outer worldsin sain vihdoin pelattua läpi ja jäi huono maku suuhun.

Pelissä on hyvät dialogit ja vaihtoehdoilla on vaikutuksia mutta muuten oli kyllä niin geneerinen kuin mahdollista.
Ympäristöt olivat tylsiä, about kaikki hahmot geneerisiä, omat companionit peruskauraa, ammuskelu oli tylsää...

Teknisesti oli kuitenkin ihan hyvä, itsellä ei tainnu kaatua kertaakaan ja vain parissa paikkaa tökki vähän enemmän.

Vielä pitää pelata huonolla lopulla ja melee hahmolla läpi mutta eriasia miten jaksaa kun tuskin tuo niin paljoa eroaa hyvästä lopusta.

 

[smartti]

BattleTech tuli hommattua halvahkolla jostain hämärästä avainkaupasta. Yleisesti olen melko perso strategia- / vuoropohjaisille peleille ja ihan nappiostos tämäkin.

Pelin ideana on johtaa omaa palkkasotilasporukkaa, jonka tienesteillä voi sitten ostaa parempia taistelumechoja / varusteita / palkkasotilaita / päivityksiä. Satunnaisten urakkasopimusten ohella sitten soditaan perinteisen pahaa hallintoa vastaan.



Itse taistelut ovat tavallaan suoraviivaisempia kuin xcomissa, koska ei ole kranaatteja tai samalla tavalla tuhoutuvia suojia / näköesteitä tai räjähtäviä esineitä. Lisäksi omia taistelijoita saa (ainakin alussa) vain neljä kerrallaan kartalle. Niin ja erikoistaitoja vaikuttaa olevan todella rajallisesti.






Toisaalta mechoja voi viritellä aikalailla oman makunsa mukaan erilasiin rooleihin sopiviksi esimerkiksi panssaroinnin paksuutta, asevalikoimaa, jäähdytystehoa ja lentoraketteja myöten. Rajoitteena toimii sitten rungon kantokyky, joka määrittyy pitkälti mechan myötä: jotkin ovat 20 tonnisia ja joku keskikokoisista 55 tonninen. Isoihin laitteisiin saa kärjistettynä enemmän ja isompia aseita kiinni.



Lisäksi taisteluun tuo syvyyttä mechojen raajojen tuhoaminen: jos hyökkäät jatkuvasti vihollisen vasemman kyljen suunnalta, niin suurella todennäköisyydellä siltä tuhoutuu vasen käsi ja se menettää siinä olevan aseistuksen. Toki eri raajoihin voi myös tähdätä taitoja käyttämällä, jos sellaisen on siis saanut avattua.

Muita taisteluun vaikuttavia mekaniikkoja ovat maasto (suojabonus / jäähdytysbuff tai debuff yms) ja mechojen ylikuumentuminen tai jopa kaatuminen.

Voiko tätä sitten suositella muille? No toki strategian ystäville. Täysin uusille (kuten itselleni) oppimiskäyrä on hivenen korkealla alussa, eikä peli paljoa auta. Ääninäyttely on vähäistä ja jokseenkin tönkköä. Jotain 7/10 -tasoa. Tällä hetkellä uutuudenviehätys, näpräys ja rikkoutuvat mechat kantavat itselläni aika voimakkaasti.

 

[perato]

Kummankaan alkuperäisiä en ole pelannut, enkä ole oletettavasti koskaan pelannut yhtäkään Crashia tai Spyroa.

Spyro the Dragon (Reignited Trilogy) PC
120% läpäisy, kaikki saavutukset.
Tämäpä oli positiivinen yllätys. Lepposa, kivan näköinen, kivan kuuloinen 3D-tasoloikka. Vanhasta alkuasetelmastaan huolimatta tätä oli kiva pelata, ei ollut liian vaikea missään vaiheessa eikä semmoista turhautumista tullut jonku tietyn kohan hinkkaamisen takia. Vähän oli kontrollit(varsinki kamera) välillä oudon tuntuisia, mutta ei mitään mikä olis haitannut. Mekaniikoiltaan ei mitään semmoista, mikä rankaisis epäonnistumisesta, joten voi suositella kyl vahvasti perheen pienemmillekkin. Muutama vähän vaikeampi kohta jotka ei tosin vaadittavia läpipääsyyn. Plussaa siitä, ettei mitään hirveetä tarinaa ole yritetty vääntää eikä välivideot tms. vie juuri montaa sekuntia itse pelistä. Plussaa myös siitä, että pelin kaikki osa-alueet on niiden avauduttua mahdollisuus läpäistä 100% niin ei tarvitse palata samoja alueita pyörimään jos ei halua jotain saavutuksia kerätä.

Verrattuna tammikuussa pelanneeseen Yooka-Layleeseen nii ehdottomasti kyl tähän palaisin jos jotain tämmöistä haluaisin pelata. Tähän tekstiin viitaten, kenttäsuunnittelu on tässä paljon napakampaa, tekeminen löytyy heti ja turhaa haahuilua on vähän. Kentät tosin on melko tylsähköjä ja geneerisiä, mutta annettakoon anteeksi kun ei ole ihan tuoreimmasta päästä nämä

Spyro 2: Riptos Revenge (Reignited Trilogy) PC

Noh tämäpä sit tuo näitä ärsyttävyyksiä sen verran paljon mukaan, että loppua kohen alko jo ihan sylettään tän pelaaminen paikoin. Edellisosaan on tuotu nyt lisäksi kaikkea turhaa kauhtaa, esim. uiminen, kiipeäminen, "headbash", jotka on ostettavia kykyjä, jotka saa vasta pelin edetessä. Tämä tarkoittaa myös sitä, että pelialueilla on paikkoja jotka aukeaa vasta kun kyvyt on hankittu. Näitä ei onneksi ole paljoa, mutta tympeää backtrackia kuitenkin. Tähän vielä lisäksi se, että pelin tasot on nyt "huonompia", niissä on paljon skriptattua järjestyksessä tapahtuvaa toimintaa, joka pitää tehdä uudestaan joka kerta kun tasoon tulee. Usein nämä skriptatut toiminnat on ryyditetty jollain turhilla cutsceneillä. Tympeysasteikko vaan nousee kun tulee vain tuhoamaan kentän lopussa olevaa laatikkoa vastasaadulla kyvyllä ja joutuu käymään kaiken saman läpi mitä ensimmäistäkin kertaa pelatessa. Nämä kiipeily ja uiminen ei tuo mitään lisäarvoa, varsinkin kiipeäminen on huonosti toteutettu ja mielummin olisin hyppinyt tasolta tasolle kuin madellut seinää pitkin läpsytellen. Uimisessa kontrollit on hirveät ja se on käytössä vain muutamassa tasossa, lopuissa tasoissa nesteet onkin sit uimakelvottomia, mm. kylmä vesi. Kaiken kruunaa nuo ärsyttävät sivuhahmot ja tehtävät joita peli on nyt täynnä, ja osa niistä esim. vaatii toisen tehtävän tekemisen etukäteen ynnä cutscenet, jos on erehtynyt poistumaan tasosta jossain välissä. Ja jos kuolet, alkaa kaikki alusta, cutscenet, scriptit, questit yms.

Tämmösiä pikkujuttuja, mutta pelinautinto kyl laski huomattavasti tässä osassa verrattuna edelliseen.

 

[itarumaa]

Last of us, sekä lisäosa Left Behind. Negatiivista oli pelissä muutamat scriptatut osuudet, esim autoa työnnettäessä alamäkeen ei voinut pelata kuin yhdellä tapaa, aina piti odottaa että hyökkäys tapahtuu. Positiivista oli oikeastaan kaikki muu ja tuo lisäosa oli myös upea kokonaisuus. Alkuperäisen pelin loppu oli aika yllättävä.

Kokonaisuutena peli ja lisäosa on siellä parhaiden pelien joukossa, todella hyvä. Varmaankin jos top10 pelejä miettii, mitä on tullut PS4 pelattua niin tämä on listalla mukana. Erittäin hyvä peli.

 

[Sadness]

A Plague Tale Innocence (PC)

Tulipa pelattua ja tunnelmallinen peli varsinkin alussa.
Kiinnostuin kyllä pelistä jo keväällä kun julkaisitin mtuta oli siihen aikaan peliprojetkeja kesken etten raaskinut aloittaa taas peliä joka voisi mahdollisesti jäädä kesken(huono tapani hyppiä peleistä peleihin fiiliksen mukaan ja eikä focus ole yhdessä pelissä)

Tämähän on n.s kävelysimulaattori vaikkakin on kyllä toiminta kohtauksia siten että pelaaja hahmo voi ritsalla ampua vihollisia, harhauttaa vihollisia ampumalla metalli kasaan ja koska toinen vihollinen ryhmä, rotat pelkäävät tulta ylikaiken ja tuota käytettään hyvin pelissä m.m siten että voit asearseenalilla(kuhan etenee tarinassa ja saat tarvittavat resurssit) sammuttaa eri tuli pisteitä ja jos hyvin ilkee haluaa olla niin voit usuttaa rotat ihmisvihollisten päälle ja pelissä on kyllä lievää gorea että ei ihan herkemille ihmisille voi peliä suositella.

Tuli luettua muron arvostelu pelistä ja siinä valitettiin pelin kehnoa loppua, en täysin allekirjoita tuota mutta tässä kävi n.s Farheneitit että suht realistinen ja mielenkiintoinen homma menee lopussa n.s överiksi:

Spoileri: Spoilaa lopputaistelua

On varmaan pelimaailmassa kehnompiakin juttuja ollut mutta lopputaistelu kyllä minulle aiheutti päinvastaisen reaktion mitä peli varmaan tarkoitti... valkoiset ja mustat rotat käyvät taistelua keskenään ja Vitalis sai rotista suojan itsellensä
Edit: Ja kyllä noin puolessa välissä peliä lievää facepalmausta aiheutti ne rotta tornadot.

Noh kuitenkin vaikka loppu ei ollut niin hyvä kun alku keski vaiheen peli niin kyllä tuolle voi antaa suositus peukun ja tämähän on saatavilla originista premium palvelun tilaajille joten jos Star Wars Jedi fallen orderin takia olet palvelun ottanut käyttöösi niin ehdottomasti kannattaa käydä kokeilemassa Plague talea.

Olen huono antamaan arvosanoja mutta olisko sellainen 3.5/5 sopiva.

Spoileri: Kuvia matkan varrelta, ei ptiäs olla spoilereita

 

[Jumi]

Star Wars Jedi: Fallen Order

Jos haluat lukea kehuja mene youtubeen, siellä joka jannu antaa tälle pelille 9/10 jeejee starwars! Minulle se oli pikemminkin 4/10 en osta jatko-osaa.

Noin 25 tunnin jälkeen se on vihdoin läpi. Vaikeustasona oli pelin suosittelema Jedi Master (3/4) koska toimintapelit ovat tuttuja. Kuolemia tuli kyllä, mutta peliä ei voi sanoa hankalaksi. Loppuvastuksen menin esim. toisella yrittämällä kun Soulsseissa jouduin hinkkaamaan pomoja kymmeniä kertoja.

Peli on AAA-luokan putkijuoksu joka lainaa juttuja monista suosituista peleistä kuten Sekirosta (taistelu) ja Unchartedista (kiipeily). Erehdyin aluksi luulemaan tätä jopa metroidvaniaksi kun uudet kyvyt avaavat lisäreittejä mutta pidemmälle pelattuani huomasin että kyseessä on silti erittäin kapea putki, ja omalle luovuudelle/pelaamiselle on jätetty minimaalisesti tilaa. Sinne pitää mennä minne peli johdattaa, teoriassa voi käydä muillakin planeetoilla mutta seinä tulee vastaan ennen pitkää ja pitää lähteä takaisin tyhjin käsin.

Uncharted on erittäin hyvä verrokki sillä tässä pelissä kiipeillään paljon. Se on iso ongelma sillä en ymmärrä mitä hauskaa on mennä ennaltamäärättyä ja valmiiksi purkitettua reittiä jossa ei voi edes epäonnistua. Se on ihan pirun tylsää ja oli lähellä että olisin jättänyt pelin kesken toistuvien pitkien kiipeilykohtien takia.

Sekirosta on lainattu parry eli torjunnan painaminen juuri ennen iskun osumista, se vie vihun staminat ja voi tehdä lopetusliikkeen. Taistelu perustuu oikeastaan kokonaan parryn ympärille ja vihollisen lyönnin odottamiseen. Paljon samaa oli myös Sekirossa, mutta siinä tuntuma oli tiukka ja taistelu oli nautinnollista. Tässä ei ole oikein onnistuttu, vaikka aluksi taistelu tuntui hyvältä. Haluttaisi melkein tehdä youtubevideo tästä aiheesta kun on niin kiinnostavaa miten teoriassa samanlainen taistelu ei toimi Fallen Orderissa, Witcher 3:n taistelu on myös tunnotonta vaikka se teoriassa matkii Soulsseja.

Numeroita tai statseja ei ole, vihut eivät tiputa mitään luuttia ja ainoat kerättävät asiat ovat valomiekan skinejä ja ponchoja. Siinä onkin päästy vähällä kun uusi kerättävä asia onkin vain samanlainen päälle puettava matto erilaisella kuviolla. Surkeat kerättävät asiat lyövät kokoajan jarrua siihen pieneen tutkimusmatkailuun ja joka nurkan tutkimiseen mihin peli antaa mahdollisuuden. On masentavaa löytää hyvin piilotettu salaisuus kun sieltä paljastuu vaalean punainen poncho ja vierestä kukka. Kukat saa kasvamaan avaruusalukseen eikä niistä ole mitään hyötyä, ei yhtään mitään.

Pelissä on paljon lorea ja sitä tulee välissä joka tuutista pahimmillaan 10 sekunnin välein. Luin kaiken mitä robotti kaveri skannaili mutten ymmärtänyt mitään sillä kymmenet oudot Star Wars nimet eivät jää mieleen eikä millään tuntunut olevan väliä. "Tämä kasvi kasvaa tällä planeetalla, sillä on pitkät lehdet jotka sopivat tälle planeetalle." Clone Warssiin viittailtiin myös usein ja jos olisin katsonut sitä sarjaa niin varmaan olisin saattanut kokea monia hienoja hetkiä. Välissä mentiin valitettavasti Disneyn Star Wars alueelle, tässä pelissä pahikset saastuttavat ja ajavat viattomat rauhaa rakastavat kansat kodeistaan. Sellaista lapsellista ja tylsää pahistelua.

Päätarinasta en ollut kiinnostunut oikein missään vaiheessa, enkä monestikaan tiennyt mitä olen tekemässä. Kunniamaininta silti loppuvaiheissa tapahtuvalle pienelle sivujuonelle, sitä seurasin mielenkiinnolla ja se pyöri päässä muutenkin pelatessa. Olisipa sellaista pientä mysteeriä ollut ilmassa pitkin peliä. Muutenkin loppupelissä tuli vastaan hienoja kohtauksia ja vaikka melkeinpä vihasin peliä jouduin nörtymään useamman kerran ja myöntämään että hyvin tehtyjä juttuja tässä on.

Pieniä hyviä juttuja oli paljon. Ensimmäisenä tulee mieleen kartta. Se näyttää missä on tutkimatonta aluetta ja merkkaa reitin jonne ei vielä pääse punaisella. Uuden kyvyn saamisen jälkeen on helppo lähteä tutkimaan lisää ja se oli hauskaa hommaa.

Ehkä tämä pelin pilasi minulle tylsä kiipeily, se ja turha luutti veti mielen matalaksi läpi pelin. Aina kun meinasin alkaa nauttimaan niin peli veti virtuaalisesti maton alta, ja sen jälkeen pienetkin ärsytyksen aiheet tuntuivat suuremmilta mitä ne olivatkaan. Jos pidät Unchartedeista ja Tomb Raiderreista niin sitten varmaan tämäkin iskee etkä keskity ollenkaan asioihin joista valitin.

 

[arcane]

Xbox game passin ja Epic Game storen ilmaispelien pelejä tullut kokeiltua...

Minit

Ihan kiva 1,5h pikkupeli, luulin että olisi ollut pidempi. Hauska idea, mutta ei niin hauska, että olisin pääpelin jälkeen etsinyt puuttuvia juttuja.

Book of Demons

Pelasin läpi jousiampujalla. Jätti aika ristiriitaiset fiilikset. Samaan aikaan on diablo-parodia, mutta ei kuitenkaan oikein tiedä ottaisiko itsensä vitsinä vai tosissaan, joten jää mieleen että "parodia" tekosyyllä on kopioita Diablosta eri juttuja. Paperigrafiikka oli viehättävää, joskin animaation heilunta vähän typerää. Lopussa toisti hyvin pahasti itseään, ja loppari oli lähinnä raivostuttava vaikka menikin ilman kuolemia. Mutta ihme pässejä ne, jotka arvosteluissa väittävät, että tällä pelillä olisi mitään tekemistä korttipelien kanssa. Se että sankarin taidot saa ulkonäöllisesti kortteja muistuttavana droppeina ei tee tästä deck builderia tai korttipeliä ylipäätään, kun ei ole mitään käsikortteja, pakkaa tai mitään muutakaan korttipeleille edes etäisesti tyypillisiä ominaisuuksia.

Semmosta sopivaa ajantappoa, mutta ei tässä mitään menetä jos jättää kesken.

Bad North

Miksi tästä on tehty melkein-roguelike? Ei tässä ole mitään uudelleenpelattavuusarvoa tai juurikaan satunnaisominaisuuksia.Armeijani kuoli pelin viimeisessä tasossa, jonka jälkeen olisi pitänyt ottaa pelin 2/3 välistä taaempaa checkpoint. Meinasin savescummata nähdäkseni lopun, mutta en löytänyt tallennuskansiota kovalevyltä. Nyt vaan annoin pelille kenkää, kun ei huvita uudestaan itseääntoistavia tasoja että pääsee kokeilemaan viimeistä tasoa uudelleen.

Hyvän pelin ainekset, mutta toteutus vaikutti liiankin minimalistiselta prototyypiltä. Käytettävissä on 4 lippujoukkuetta kolmea laatua (miekka-kilvet, jouset, keihäät), joilla pitäisi puolustaa saari vihollisjoukoilta. Omia lippuryhmiä voi rajallisesti liikuttaa ruutuihin tai käyttää paria erikoiskykyä. Minä en pysy normaaleissa RTS-peleissä perässä yhtään, joten simppelöity pikkustrategia kuulostaa mitä parhaimmalta... mutta koko ajan tässä oli mielessä, että erilaisia yksiköitä pitäisi olla käytössä paljon enemmän, joukkueita kymmenkunta ja tasotkin saisi olla suoraan suunniteltuja haasteita. Omaa armeijaa pitäisi saada kehittää paljon monipuolisemmin, mutta toisaalta yksittäisten ryhmien lopullinen kuolema ei saisi olla yhtä rangaistava asia. Ehkä joskus tulee Bad North 2 tai joku muu simppelöity RTS, joka hoitaa homman vähän paremmin.

Samorost 3

Vielä kesken, pelailen silloin tällöin. Todella kaunis visuaalisesti, television ääressä pelatessa tuntui että minulla olisi tarkempi TV kuin fullHd, koska käsin piirretyt taustat ovat niin yksityiskohtaisia ja (iljettävän) kauniita. Musiikki on myös erinomaista, ja aika psykedeelinen fiilis tulee. ...varsinaiset puzzlet taas ovat olleet aika ärsyttäviä, ja useimmin olen ollut jumissa kun en ole ymmärtänyt, että jonkin kanssa voi vuorovaikuttaa tai jostain voi kävellä. Mykät hahmot ja hämy maailma myös saa aikaan sen, etten ymmärrä tai tiedä miksi teen eri asioita. Ajattelin tyynesti pelata tämän visuaalisena kokemuksena ja ottaa avuksi läpipeluuohjeen tarvittaessa.

--

Lyhyesti testannut seuraavia:
Wizards of Legend - odotin ennen julkaisua, julkaisussa tajusin että peli on 100% mäiskimistä ilman juuri muuta. Aivoton napinhakkaus. Ei lähde.

Dead Cells - jaksoin yhden runin, mutta myös tässä roguelike alkoi ihmetyttää, kun teki tasosuunnitelusta umpiturhaa ja 1,5h runin jälkeen ei huvita aloittaa alusta.

Sea of Thieves - pari tehtävää 2 pelikaverin kanssa. Muita pelaajia emme kohdanneet. Alku tökerön huono ilman mitään fiksua ohjeistusta, ja tuntuu melkoisen päämäärättömältä. Tälle voisi antaa vielä toisen yrityksen, mutta tarjosi toistaiseksi aika vähän mielekästä pelattavaa.

Moonlighter - zelda-dungeonit ilman puzzleja ei oikein nappaa, ja taistelu oli niin tunnotonta ja epätarkkaa, ettei kiinnostanut puolta tuntia kauempaa.

Operencia: The Stolen Sun - heikko Grimrock 2 -kopio, jossa taistelut hyppäävät dungeon crawlerista vuoropohjaiseen aivottomaan nappien paineluun, peli pysähtyy savepointilla ja muutenkin turhan monesti hahmojen keskinäiseen lätinään, ja alun puzzlet ja muut tuntuivat todella epätasapainoisilta. Kaunis oli katsella, mutta Grimrockin jälkeen ei kyllä maistunut etenkään taistelun tai hahmojen varustamisen osalta.

...seuraavaksi voisi kokeilla tuolta kaikkea vähän isomman luokan ja kehutumpia tapauksia. Ainakin Ori and The Blind forest voisi antaa uuden yrityksen, ja muuten Prey, Shadow tactics, My time at Portia, Hellblade ja The Talos principle vaikuttaa kokeilemisen arvoisilta.

Ei tässä ainakaan vielä tämä 1€ investointi ole mitenkään hukkaan mennyt.

 

[gaattori]

Humble kuun My Time at Portia taitaa olla viimein se oikea variaatio minulle näistä farmi- ja rakentelupeleistä.

Animal Crossing oli ok, mutta jotenkin päämäärätön ja esineiden keräys oli jotenkin tuuripeliä. Stardew Valleyn vuorokausirytmi ja kasvien hoito ahdisti, kun roolipelimäistä tekemistäkin olisi kiinnostanut ehtiä tekemään. Terraria ja Minecraft häiritse rakennusreseptit jotka periaatteessa pitäisi luntata jostain oppaasta. Forager oli hauska kun uusia saari ja sisältöä sai availtua, mutta en nähnyt uudelleenpeluuarvoa ja loppupelin esineiden valmistus oli turhaa materiaalien keräily ja tekoa.

Tässä on pelastavana tekijänä puhuvat hahmot ja niiden antamat tehtävät. Vuorokauden pituus vastaa suht hyvin sitä mihin stamina riittää tai mitä aina yhteen asiaan tarvitsee luonnostaan panostaa. Ei ainakaan ole vielä tullut vastaan mitään liian painostavaa rajoitusta tai ahdistusta siitä että valitsi päivälle väärän aktiviteetin. Ainoa vaan että 2 ensimmäistä päivää piti pelata uudestaan, kun en tajunnut valita hahmolle parempaa ääntä. Mieshahmon 1 ääni on ärsyttävä keikari, kun taas 2 on juuri passeli rakentajalle.

 

[perato]

Subnautica (PC)

Positiivinen ylläri vaikka oli positiiviset odotukset. Vähemmän survivalpeleistä lähtökohtaisesti innostanut, mutta tässä oli vähän erilaiset lähtökohdat ku se perus zombiesurvival, nii oli jossain vaiheessa eksyny ostolistalle. Kuitenki Epic ehti ensin ja tarjos tän ilmaseks. 44h upposi kaikenkaikkeaan joista ehkä idlausta joku 4h-5h(mm. jäin lukkojen taakse ja peli pyörii =D). Tarkemmat kirjottelut voi käydä lukasemassa Subnautica threadissa. Mainittakoon, että itellä syvien vesien kauhu(eli vedet joissa en näe kunnolla ja ei näy pohjaa) ja tämä tosiaan toimii niin että katon elokuvaa tai pelaan peliä jossa liikutaan syvissä vesissä. Tän takia tää oli jopa kuumottavampi kokemus kuin Alien Isolation. Ilman tuota peli olis ollut varmaan kohtusen lepposa, nimittäin survivalelementti tässä on aika kevyt ja kuolemiakin tuli vain yksi ihan pelin alussa kun hukuin. Pelin alotuskohassa on medkit-generaattori ja juotavaa&syötävää on joka puolella.

Plussaa ehottomasti siitä, että tässä oli joku päämäärä, olkoonkin että se oli paikoin todella huonosti informoitu ja lopulta jouduin turvautumaan wikiin että pääsin pelissä eteenpäin. Myös siitä plussaa, että pelin resursseja joutui keräämään ja käyttämään koko ajan, ei oikeen tullut sellasta että alun jälkeen olis ollut loputtomat määrät jotain kuluvaa resurssia vaan tasaisesti joutu käymään keräilemässä jos halusi jotain hienompaa rakennella. Kuitenkin alusta asti kerätyille resursseille löytyi jossain vaiheessa käyttöä joitakin hyödyttömiä koristekasveja lukuunottamatta. Kaikesta "lepposuudesta" huolimatta ei siellä paikoin ollut kovin turvallinen tunne ku Leviathani näköetäisyydellä ja hait hakkaa sukellusveneen kylkeen.

Ei mikään mestarituotos, pienet asiat ärsyttivät toisinaan sen verran, että vähän jäätiin siitä Long Darkin jättämästä fiiliksestä, mutta kyllä tää mieleenjäävä kokemus oli.

 

[aohman]

DOOM [2016] (PC)

Steamin alennuksista tuli napattua tämäkin peli. Alkuperäisen Doomin fanina tämän pelin hakintaa tuli lykättyä jonkin verran odotellen sen tulevan hyvään tyrkkyyn ettei sitten ala vituttamaan rahojen "haaskuu", mutta pakko todeta, että ei mennyt hukkaan tämän osalta. Pelin nopea tempoisuus sytyttää sekä myös pelin "haasteellisuus", vaikka itsellä tällä hetkellä vaikeusasteena 3 (Ultra-Violence). Tutuksi on tullut ettei demonit kuole tolla tasolla yhdestä haulikon laukaisusta vaan useamman kerran saa lasauttaa ennen kuin tämä tapahtuu, sekä myös on tullut tilanteita missä todennut karkuun juoksemisen parhaaksi vaihtoehdoksi. Toisin sanoen omasta mielestäni peliä ei ainakaan voi 3 vaikeudella putkijuoksuräiskinnäksi sanoa, silti en sitten tiedä millainen mahtaa olla kahdella helpommalla, mutta niihin en jaksa edes perehtyä. Musiikit ovat myös todella hyvät ja osuvat tähän peliin, siitä myös plussat.

 

[Mete]

Xenoblade Chronicles (Wii/Dolphin, 2010)

Xeno-sarjaan kuuluva JRPG jonka vahvuuksiin kuuluu suuri maailma, erinomainen musiikki ja pitkä monikerroksinen juoni. Pelasin tämän Dolphinilla ja käytössä oli WIP HD-tekstuurit ja peli toimi pitkälti hyvin, joskin hidastelua oli huomattavasti - sitä en osaa sanoa, kuinka paha tämä ilmiö oli alkuperäisellä konsolilla tai kuinka wanhaa sotaratsua 3770k:ta parempi prosessori vaikuttaisi asiaan, mutta loppujen lopuksi totuin siihen. 60 fps patch oli myös käytössä joskin se aiheutti pari kertaa ongelmia loppua kohti ja jouduin kytkemään sen hetkellisesti pois päältä. Peli saa kunnon HD remaken ensi vuonna, mutta tällä hetkellä Dolphin on paras tapa kokea se. Teknisellä tasolla näin laajan maailman luominen vaati ylikellotetulta Gamecubelta kompromisseja, ja tämä näkyy tekstuurien laadussa sekä yllättävän paljon myös päähahmojen detaljeissa, jotka voisivat olla 10 vuotta vanhemmasta pelistä.

Puhun ensin MMO-vaikutteista, sillä sekä combat että sivutehtävät ja satunnaisten tavaroiden keruu ovat MMO-tyylisiä. Taistelut perustuvat cooldownien oikeaoppiseen käyttöön kolmen jäsenen tiimeissä seitsemän jäsenen porukasta. Kaksi näistä on AI:n ohjaamia erikoistilanteita lukuunottamatta. Fysikaalisuutta on taisteluissa vähän, mutta positiointi on tärkeää. Pidin taistelusysteemiä onnistuneena, sillä pelaajalla on lähes aina kädet täynnä ja eri mekaniikkoja on hyvä määrä, muttei liikaa. Titulaarinen xenoblade eli Monado antaa tiimille kyvyn nähdä hyökkäyksiä etukäteen, ja niiden tapahtuminen on kannattavaa estää esimerkiksi kaatamalla vihulaisen maahan. Tiimin moraali tulee myös pitää korkealla kannustamalla ja auttamalla heitä esimerkiksi debuffin alaisena. Comboilla saa lyhyessä ajassa paljon lämää sisään ja tuhdimmatkin pomot kaadettua maahan.

Kokonaisuutena taistelusysteemi toimii hyvin ja kannustaa kokeilemaan eri kompositioita. Jäsenet ovat varsin joustavia roolien suhteen joskin joissain tapauksissa jokin tietty hahmo on lähes pakollinen. Tankiksi kykenee kolme eri hahmoa, mutta varsinkin pomoilla se yksi dedikoitu hiilu on usein lähes pakollinen ja ensimmäisellä puoliskolla MC:n miekan erikoiskyvyt ovat ainut tapa tehdä lämää mekaanisiin vihollisiin, jotka ovat pääroolissa suuren osan ajasta.

Hahmot ovat pitkälti mukiinmeneviä ja persoonallisia ja brittienkuksi tehty ääninäyttely toimi erittäin hyvin. Vain "koomisesta" karvakasasta Rikistä en välittänyt. Näin ollen käytin häntä vain pakosta enkä panostanut hänen suhteihinsa muiden tiimin jäsenten kanssa. Toisistaan tykkäävät hahmot saavat pitempiä comboja aikaiseksi noin esimerkiksi, mutta itse en jaksanut panostaa paljoa enempää tähän aspektiin kuin peliä normaalisti pelatessa sain aikaiseksi.

Juonta en tietenkään spoilaa, mutta pelin maailmana toimii kahden valtavan kuolleen mechan ruumit joiden kehoilla elämä rehottaa. Vuoret ja laaksot ovat siis mechojen ruumiinosia ja peli näyttää aina uudelle alueelle saavuttaessa, missä osassa ollaan. Pelin alussa konfliktina toimii toiselta mechalta saapuva robottiarmeija joka nirhaa kansaa ilman selvää syytä ja pelin mittaan näistä roboteista ja heidän motiiveistaan opitaan enemmän. Satatuntisten ropejen vahvuus on mielestäni mahdollisuus luoda monitahoisia ja - kerroksisia juonia joissa elementtejä voidaan tuoda mukaan kauan ennen kuin niistä tehdään juonen pääpiste. Käänteitä ei tästäkään juonesta puutu ja pidin sitä varsin mukaansatempaavana, joskin aivan loppu oli omaan makuun vähän kliseinen ja laimea, mutta joku muu saattaa siitä hyvinkin tykätä.

Erikoismaininnan saa tosiaan loistava musiikki. Löytyy niin tiluttelua:


kuin ehkä paras kuulemani overworld-teema:


Kokonaisuutena pidin pelistä paljon ja olen tyytyväinen että pääsin vihdoin sen pariin. Seuraavaksi vuorossa jatko-osa/spinoff X.

 

[perato]

Kummankaan alkuperäisiä en ole pelannut, enkä ole oletettavasti koskaan pelannut yhtäkään Crashia tai Spyroa.

Spyro the Dragon (Reignited Trilogy) PC
120% läpäisy, kaikki saavutukset.
Tämäpä oli positiivinen yllätys. Lepposa, kivan näköinen, kivan kuuloinen 3D-tasoloikka. Vanhasta alkuasetelmastaan huolimatta tätä oli kiva pelata, ei ollut liian vaikea missään vaiheessa eikä semmoista turhautumista tullut jonku tietyn kohan hinkkaamisen takia. Vähän oli kontrollit(varsinki kamera) välillä oudon tuntuisia, mutta ei mitään mikä olis haitannut. Mekaniikoiltaan ei mitään semmoista, mikä rankaisis epäonnistumisesta, joten voi suositella kyl vahvasti perheen pienemmillekkin. Muutama vähän vaikeampi kohta jotka ei tosin vaadittavia läpipääsyyn. Plussaa siitä, ettei mitään hirveetä tarinaa ole yritetty vääntää eikä välivideot tms. vie juuri montaa sekuntia itse pelistä. Plussaa myös siitä, että pelin kaikki osa-alueet on niiden avauduttua mahdollisuus läpäistä 100% niin ei tarvitse palata samoja alueita pyörimään jos ei halua jotain saavutuksia kerätä.

Verrattuna tammikuussa pelanneeseen Yooka-Layleeseen nii ehdottomasti kyl tähän palaisin jos jotain tämmöistä haluaisin pelata. Tähän tekstiin viitaten, kenttäsuunnittelu on tässä paljon napakampaa, tekeminen löytyy heti ja turhaa haahuilua on vähän. Kentät tosin on melko tylsähköjä ja geneerisiä, mutta annettakoon anteeksi kun ei ole ihan tuoreimmasta päästä nämä

Spyro 2: Riptos Revenge (Reignited Trilogy) PC

Noh tämäpä sit tuo näitä ärsyttävyyksiä sen verran paljon mukaan, että loppua kohen alko jo ihan sylettään tän pelaaminen paikoin. Edellisosaan on tuotu nyt lisäksi kaikkea turhaa kauhtaa, esim. uiminen, kiipeäminen, "headbash", jotka on ostettavia kykyjä, jotka saa vasta pelin edetessä. Tämä tarkoittaa myös sitä, että pelialueilla on paikkoja jotka aukeaa vasta kun kyvyt on hankittu. Näitä ei onneksi ole paljoa, mutta tympeää backtrackia kuitenkin. Tähän vielä lisäksi se, että pelin tasot on nyt "huonompia", niissä on paljon skriptattua järjestyksessä tapahtuvaa toimintaa, joka pitää tehdä uudestaan joka kerta kun tasoon tulee. Usein nämä skriptatut toiminnat on ryyditetty jollain turhilla cutsceneillä. Tympeysasteikko vaan nousee kun tulee vain tuhoamaan kentän lopussa olevaa laatikkoa vastasaadulla kyvyllä ja joutuu käymään kaiken saman läpi mitä ensimmäistäkin kertaa pelatessa. Nämä kiipeily ja uiminen ei tuo mitään lisäarvoa, varsinkin kiipeäminen on huonosti toteutettu ja mielummin olisin hyppinyt tasolta tasolle kuin madellut seinää pitkin läpsytellen. Uimisessa kontrollit on hirveät ja se on käytössä vain muutamassa tasossa, lopuissa tasoissa nesteet onkin sit uimakelvottomia, mm. kylmä vesi. Kaiken kruunaa nuo ärsyttävät sivuhahmot ja tehtävät joita peli on nyt täynnä, ja osa niistä esim. vaatii toisen tehtävän tekemisen etukäteen ynnä cutscenet, jos on erehtynyt poistumaan tasosta jossain välissä. Ja jos kuolet, alkaa kaikki alusta, cutscenet, scriptit, questit yms.

Tämmösiä pikkujuttuja, mutta pelinautinto kyl laski huomattavasti tässä osassa verrattuna edelliseen.

Spyro 3: Year of the Dragon (Reignited Trilogy) PC
Subnautica katkaisi tän kolmannen osan läpipeluun kahtia. Eipä erityistä sanottavaa, himppasen kivempi ku kakkososa, mutta täytynee todeta, että tuskin jaksan koskaan näitä jatko-osia pelata jos jatkossa tulee hinku pelailla Spyroa. Kakkonen oli näistä vaikein, kolmosessa vaikeimmat "kilpailut", pari sellasta joissa en päässyt ku tyyliin neljänneksi vaikka kuinka leikkasin kulmia ja hioin suoritusta. Sit toisaalta kolmosen pomovastustajat ihan naurettavan yksinkertasia ja helppoja verrattuna kakkoseen. Kolmosessa kuitenki nuo tasot alko haarantumaan liian moneen ja tuli vielä näitä "sivuhahmoja" entistä enemmän, joten siinä mielessä mentiin pieleen ykköseen verrattuna.

Kaiken kaikkiaan tuosta edellisestä humble monthlysta veikkaan tän kuitenki olevan se miellyttävimmäksi jäänyt kokemus. Ehkä oli liikaa vedellä nää kaikki näin putkeen, mutta toisaalta ei jaksa samaa installia tehä montaa kertaa ja kun mekaniikat oli hanskassa, oli aika vaivatonta siirtyä pelistä toiseen.

100% achievements, joten voi hyvin olla, että peliin palataan joskus 10v aikajänteellä jos mahdollista jälkikasvua pitää hämätä jollain pelillä.

 

[Mete]

Xenoblade Chronicles (Wii/Dolphin, 2010)

Xenoblade Chronicles X (Wii U/Cemu, 2015)

Aloitetaas kunnon clickbait-väitteellä: tämä peli peittoaa länsimaisten pelien avoimet maailmat sata-nolla. Maailma on valtava, noin 5x suurempi kuin ensimmäisen osan jo varsin kunnioitettavissa mitoissa oleva, mutta paljon, paljon yksityiskohtaisempi. Mechoja mielessä pitäen vertikaalisuutta löytyy enkä ikinä kokenut, että mitään olisi copypastettu. En ole edes mitenkään avointen maailmojen fani, sillä nykyään varsin moni peli mainostaa suurta, avointa maailmaa itseisarvona, aivan kuin maailman koko olisi ykköspointti, eikä se, kuinka hyvin se palvelee peliä. Tämä pelin maailma ansaitsee kokonsa ja tuntuu uskottavalta, vieraalta ekosysteemiltä täynnä erinäisiä eläimiä, joista osa on todella isoja. Jos joku kaipaa esimerkiksi Witcherin jäljissä avoimen maailman roolipeliä johon upota, voin suositella tätä heti ensikättelyssä... mutta suosittelen silti jatkamaan lukemista, sillä kaikki ei tietenkään ole aivan ruusuilla tanssimista.

Pelin maailmana toimii vieras planeetta johon ihmiskunnan rippeet tekivät aluksellaan hätälaskun pirkka-Covenantin jahtaamana. Aivan nollasta ei lähdetä, sillä aluksessa oli mukana jos jonkinlaista edistyksellistä teknologiaa. Juonen päätavoitteena on löytää aluksesta irronnut säilö, jossa suurin osa selvinneistä ihmisistä on kryostaasissa, ja tavata erinäisiä alieneita siinä matkalla. Siinä missä eka peli oli juonivetoinen ja sitä pystyi seuraamaan alusta loppuun ilman sen kummempia sivuhärdellejä, on tämä peli missiopohjainen ja pääjuoni on katkottu kappeleisiin jotka vaativat välillä sivutehtävien suorittamista ja maailman tutkimista. Tästä seuraa lähes väkisin, että juoni ei ole yhtä mielenkiintoinen ja hahmot ovat pitkälti myöskin lähinnä kelvollisia. Heistä pelattavia on tusina, joista rakennetaan neljän hahmon tiimi, pelaajan hahmo mukaanlukien. Kyseinen hahmon on tällä kertaa pelaajan luotavissa ja vailla persoonallisuutta, eikä itse asiassa edes juonen päähahmo, mikä on ihan mukavaa vaihtelua, mutta hiljainen nyökyttely joka tilanteessa alkaa käymään tylsäksi.

Combattia on viilattu monimutkaisemmaksi. Se on edelleen cooldown-pohjainen, mutta tiimissä on hahmoja nyt kolmen sijaan neljä, mikä tekee siitä vaikeammin seurattavaa ja pakottaa luottamaan AI:hin enemmän. Lisämaustetta tuovat kakkos- ja kolmoscoolarit, jotka tekevät kyvyistä tehokkaampia jos niiden antaa latautua. Mechaa pääsee käyttämään juonen puolen välin jälkeen, ja ne toimivat pitkälti samalla periaatteella, mutta käyttävät totta kai polttoainetta ja voivat lopulta lentääkin. Diggasin combatin interaktiivisuudesta, mutta myönnän tosiaan että sen seuraaminen varsinkin useamman suuren mechan lentäessä taivaissa kun osa tiimistä tallustaa maan tasalla poissa näkyvistä oli joskus hankalaa ja jouduin lähinnä luottamaan että AI-tiimini ei tehnyt typeryyksiä.

Tästä tiimistä päästään ehkä ensimmäiseen isompaan kupruun, eli pelin ristiriitaisiin mekaniikkoihin. Rekryttäviä hahmoja on tosiaan tusina, mutta ainakin juonimissioissa paikkoja tiimissä on vain 1-2, sillä siihen kuuluu jo pelaajan hahmon, juonen päähahmo sekä lähes yhtä tärkeä kolmas hahmo, jotka ainakin itse pidin aina mukana. Näin ollen 10 hahmoa kilpailee spotista, ja kun näistä on ehkä pari valinnut, voi muut melkein unohtaa, sillä peli ei automaattisesti nosta heidän leveleitään pelaajan tahdissa ja he jäävät näin ollen helposti jälkeen. Heitä ei myöskään voi pitää reservissä mukana, vaan heidät on joka kerta noudettava kaupungin eri nurkista, ja pelissä ei ole mitään systeemiä helpottamaan useamman hahmon kamojen vaihtamista, sillä mechoilla lentäessä on käytössä aivan eri romppeet jotka pitää jokaiselle hahmolle yksitellen vaihtaa.

Nämä mechat ovat tosiaan pelissä pääpisteessä ja niillä on kyllä siistiä lentää ja taistella valtavia eläimiä ja muita mechoja. Maailmaa kartoitetaan probeja poraamalla, tyrantteja nylkemällä ja tehtäviä tekemällä. Näistä probeista saa resursseja ja niiden optimaalinen sijoittelu onkin oma taitolajinsa. Neljän mechan polttoainetarpeet käyttävät samoja resursseja, joita voi sijoittaa asevalmistajiin ja gearin kohentamiseen.

Teknisellä tasolla peli on tehnyt oikeat kompromissit. Hahmot näyttävät barbie-nukeilta, mutta maailma on valtava ja yksityiskohtainen. Pop-inia on valitettavan paljon, mutta peli on silti Wii U graafista kärkikastia, ja emulaattorilla se näyttää välillä varsin nätiltä, joskin graafisia bugeja löytyy jonkin verran.

Musiikki jakaa mielipiteitä lähes väkisin, sillä se yhdistelee monta genreä ja varsinkin vokaaliosuudet saattavat tuntua joidenkin mielestä teemaan sopimattomilta. Huono audiomiksaus ei helpota asiaa, sillä joskus musiikki peittää puheen, eikä pelistä jostain syystä löydä ainuttakaan ääniasetusta.

 

[perato]

Mirror's Edge Catalyst (PC, Origin access ilmainen kuukausi)

Tykkäsin aikanaan ensimmäisestä Mirror's Edgestä, mutta ei se mikään hittipeli ollut. Silloin oli fiilis, että peli kaipais ehkä muutakin kuin pelkkää juoksua ja toisaalta, että olis mukava ku muut ottais tämän tyyppisen liikkumisen peleihinsä. No sen jälkeen on tullut yks jos toinen peli jossa juostaan näppärästi paikasta toiseen, ehkä muistettavimpana Dying Light.

Tämä kakkonen tuli vähän 'puun takaa'. Oletin kyseessä olevan aivan samanlainen putkijuoksentelu tarinalla, mutta tämä onkin open world. Toki pelimaailma avautuu hitaasti pelin mukana, joka paikkaan ei pääse ja reitit on suht rajattuja kaupunginosien välillä, mutta silti tässä on semmonen mukava vapauden tuntu. 9h takana ja en oo vielä fast travelia käyttänyt, juoksentelu on kivaa ja viihdyttävää. Taistelua on ehkä turhan paljon, pelin suurin heikkous on nuo 4 hengen ryhmät mitkä pitää "päihittää" tietyn tavoitteen vuoksi. Kaikkea ei voi siis juoksemalla ohittaa. Pelissä on myös paljon suunnittelun kukkasia ja toisinaan todella halpa fiilis. On vähän sellainen fiilis, että ylhäältä on asetettu, että pelissä pitää olla paljon sivutehtäviä ja aikaa toteuttamiseen 3 tuntia. Pikkutehtävät on kestoltaan jotain <2min ja niiden idea on yleensä lähinnä "vie tämä kukka tuohon 400m päähän alle 50 sekunnissa tai se tuhoutuu". Eli ei mitään uskottavuutta. Toisaalta olen huomannut, että nämä pikkutehtävät ovat kohtalaisen vaikeita, ensi yrittämällä useimmat päättyneet epäonnistumiseen, joissakin en ole edes nähnyt "maaliviivaa" ennen ajan loppumista. Paljon on kerättävää, mut niillä ei oo mitään merkitystä ja Online-pakotus ellottaa(tee kavereiden asettamia juoksuja, näy kaverin näytöllä, kaveri kaveri kaveri, vi**u tää on yksinpeli!).

Ulkonäöllisesti tämä on upea peli, peli sisältää paljon hienoa värin ja valon vaihtelua ja huomaa että pieniinkin yksityiskohtiin on panostettu. Pakko nostaa hattua, että yksittäinen metrin leveä käytäväkin tuo hymyn huulille. Valitettavasti maailma on edelleen varsin kliininen. K-secin lisäksi katoilla on ehkä muutamia ihmisiä ja ne lähinnä patsastelee tai antaa tehtäviä. Kaikki sisätilatkin tyhjiä ja toisinaan tuntuvat olevan suunniteltu lähinnä kiipeilyä/juoksemista varten, eikä niinkään että ne olisivat oikeita käytössä olevia paikkoja.

Ite miljöö ehkä turhan geneerinen ja juoni ei mitenkää yllättävä.

Spoileri: arvaus juonesta

En olis yllättynyt jos vasta kaapattu Krugerin tyttö oliski Faithin sisko

. Henkilöhahmot on taas vaihteeksi jotain 14-vuotiaita tunne-elämän käytökseltään, eikä mitenkään viihdyttävää seurattavaa.

 

[gaattori]

Youtube antoi omituisen suosittelu,
Conway's Game of Life in Baba Is You

Kesti hetki tajuta otsikosta ja kuvauksesta, että varsinaisen pelin nimi on Baba Is You. Ja bonuksena peli oli vieläpä palkittu suomipeli, joten pakko hankkia ja testata.

Kyseessä on muunnelma perinteisestä palikoiden tökkimisestä. Palikat nimittäin määräävät säännöt miten palikat käyttäytyy. Pelin nimikin tulee siitä että palikoilla baba+is+you määritellään lammasmaisen Baban olevan pelihahmo joka tottelee ohjaustasi. Jos baba-tekstin tilalle tökkäsee esim wall-tekstin, niin kaikki pelialueella olevat seinäpalat ovat pelihahmoja. Pelatessa suurimmat haasteet tuleekin nimenomaan siinä, että ei pidä esim olettaa seinien olevan aina kiinteitä. Toisinaan palikoiden rooleja joutuu vaihtelemaan välillä varsin luovasti ja palikoiden yhteisvaikutukset pitää hahmottaa nimenomaan sen hetkisten roolien, ei niiden ulkonäön perusteella. Usein oikeat ratkaisut muistutta Mario Makerin glitch-kenttiä, joissa sääntöjä tunnutaan käytettävän väärin tai ainakin järjenvastaisesti.

 

[Refloni]

Danganronpa 2: Goodbye Despair

Isompi ja hiotumpi kopio edellisestä pelistä. Koulun käytävät ovat vaihtuneet luokkaretkeen trooppiselle saarelle, mutta jutun juoni on tarkalleen sama: ryhmä lukiolaisia on vangittu suljetulle alueelle ja robottinalle käskee heidän tappaa toisensa. Murhan tapahtuessa seuraa luokkakäräjät, joilla yritetään selvittää syyllinen, ettei nirri lähde kaikilta paitsi häneltä. Väen vähentyessä uusia alueita aukeaa ja koulun - eikun saaren - salaisuudet alkavat raottua.

Peli on minusta parempi kuin ykkösosa. Hahmot ovat entistä kahelimpia ja murhat monimutkaisempia. Huumoria ja fanipalvelua on lisätty, samoin kuin uusi tamagotchi-minipeli. Päätarina saa pisteitä hienosta pahiksesta, joka nousee esiin muiden lukiolaisten joukosta ensimmäisen oikeudenkäynnin jälkeen. Animeroistojen mittapuulla kyseessä on kiinnostava ja omalaatuinen tyyppi, joka ei hevillä unohdu. Waifupuoleenkin on panostettu.

Loppu on vielä typerämpi kuin edellisessä pelissä. Sarjan eeppinen taustatarina toivon ja epätoivon kamppailusta on myötähävettävä ja epäuskottava. Onneksi peli onnistuu myymään loppunsa silkalla toteutuksella ja hypellä, jos pelaaja viitsii katsoa epäkohtia sormien läpi. Joo, eihän tässä mitään järkeä ole, mutta voi pojat mikä meininki!

Sarja tuntuu edelleen Hollywood-versiolta Zero Escapesta, ja sanon tämän ihan kehuna. Pelaan päätösosan satavarmasti kunhan sopiva ale sattuu.

Quantum Break

Yksi tosielämässä eniten pelkäämiäni asioita on mahdollisuus, että universumi on täysin deterministinen.

Minä rakastan aikamatkatarinoita. Ne ovat kiehtovia tieteisseikkailuja, jotka ovat täynnä kauniisti yhteen kiertyviä aikasilmukoita, kahjoja suunnitelmia, mahdottomia umpikujia, traagisia ihmiskohtaloita, kiintoisia vaihtoehtotodellisuuksia ja spekulointia maailmankaikkeuden mysteereistä. Jokaisella aikamatkatarinalla on omat sääntönsä ja logiikkansa sen suhteen, miten aikamatkailu ja itse aika toimivat.

Quantum Breakin maailmassa on yksi ainoa aikalinja, joka ei haaraudu. Se tekee aikamatkailusta mukavan loogista, mutta implikaatiot ovat kerta kaikkiaan kammottavat.

Peli alkaa, kun Riverportin yliopistossa tehty aikamatkakoe menee ihan pikkaisen pieleen ja rikkoo universumin. Aika alkaa pysähdellä satunnaisin väliajoin, ja horisontissa häämöttää apokalyptinen tilanne, jossa ajankulku seisahtuu lopullisesti.

Nipotusta: En kerta kaikkiaan osta ajatusta, että jossakin yliopistossa parissa vuodessa kasattu laite voi tuhota koko universumin.

Spoileri: Aikarikkospekulointia

Jos koko universumin ajankulun voi katkaista tämäntasoisella teknologialla, maailmankaikkeus eli joka tapauksessa lainatulla ajalla. Oli vain ajan kysymys, milloin jokin universumin baziljoonasta sivilisaatiosta teki vahingossa tai tahallaan vastaavan tempun. Ja ihmiset vain sattuivat olemaan ensimmäisiä? En usko, ja vaikka mitään ei olisi tapahtunutkaan, Öözig-planeetan plurtaghit olisivat joka tapauksessa rikkoneet ajan kohtapuoliin. Universumi ei vain voi olla näin heikkoa tekoa. Steins;Gaten mikroaaltouunikin oli uskottavampi.

Ellei peli sitten yritä väittää, että ihmiset ovat yksin maailmankaikkeudessa. En osta sitäkään.

Peli puhuu koko ajan vain ihmiskunnan tuhosta, kunnes lopussa sanamuoto vaihdetaan koko universumin tuhoon. Siinä on ISO ero! Sen voin uskoa, että räjähtävä aikakone sai aikaan lokalisoidun halkeaman maapallolle ja sen lähiympäristöön, kuten Kuuhun. Tämä aikapysäys olisi kiinni maan painovoimassa - aika ja gravitaatiohan ovat tunnetusti yhteydessä - ja liikkuisi planeetan mukana. Niinpä maapallo jatkaisi radallaan aikapysäytyksestä huolimatta, eikä esimerkiksi pöllähtäisi tähtienväliseen avaruuteen vähän pitempään jatkuneen paussin seurauksena.

Quantum Break on AAA-toimintapeli, ja niinpä aikamatkaonnettomuus saa aikaan säteilypulssin, joka antaa päähenkilö Jack Joycelle kätevät supervoimat. Tässä vaiheessa juoni lokeroi itsensä lopullisesti B-luokan scifihömpäksi. Eikä siinä mitään, sama toimi Half-Lifessa oikein hyvin. Jack saa käyttöönsä aikapysäytyksen, aikaväistön, aikajuoksun, aikapierun, aikapommin, aikanäön, aikakilven ja ajankelauksen. Mihin tässä enää pyssyjä tarvitaan? No siihen, että tehdään selvää noin tuhannesta stormtrooperista, joita peli heittää aika ajoin silmille. Taistelu on onneksi ihan hauskaa.

Välillä pääsee tutkimaan paikkoja vapaammin ja lukemaan sähköposteja ja muistiinpanoja, joita on tietysti ripoteltu sinne tänne. Tarinasta noin 75% selviää näitten dokumenttien kautta, koska Quantum Break on AAA-toimintapeli ja eihän kunnon rymistelyä saa hyvällä tarinalla pilata. Lukeminen on nörteille. Tämän ratkaisun sivuvaikutus on, että sähköpostit ovat parhaita ikinä peleissä lukemiani. Missään muussa pelissä en ole törmännyt näin mielenkiintoiseen taustatutkittavaan. Lähes jokainen tekstinpätkä vangitsi huomion ja nauratti, liikutti tai jännitti enemmän kuin varsinaiset välinäytökset.

Valitettavasti Quantum Break on AAA-toimintapeli, joten pelaajan tehtävä on juosta tukka putkella ja laput silmillä kohti seuraavaa välinäytöstä. Pelissä on selvästi oikea ja väärä tapa pelata, ja väärä tapa on tutkia paikkoja ja uppoutua maailmaan. Tästä kertovat usein mukaan lyöttäytyvät sidekickit, jotka ovat jatkuvasti patistelemassa eteenpäin. Jos jää vitkuttelemaan hetkeksikään, joku hätähousu on heti hoputtamassa etenemään. Peli ei pysähdy sähköpostien lukemisen ajaksi, joten viiden sekunnin välein saa kuulla jonkun marmatusta:

"Hei Jack, tuosta ikkunasta pääsee varmaan eteenpäin. Jack, tuo ikkuna tuossa oven yläpuolella! Jack, pystytköhän kiipeämään tuonne jotenkin? Jack, se ikkuna! Hei Jack, ehkä se ikkuna kannattaisi tarkistaa? Tule jo, Jack! Jack, näetkö tuon ikkunan tuolla ylhäällä? Jack, koetapa kiivetä tuon ikkunan luo. Hei Jack, muistatko vielä sen ikkunan?"

Voin tulkita tämän vain niin, että peli tulkitsee vitkastelun eksymiseksi ja kiirehtii osoittamaan maalin ja ratkaisemaan pulmat pelaajan puolesta. Quantum Break on kuitenkin AAA-toimintapeli.

Siitä aikamatkailusta vielä. Seuraava ei periaatteessa spoilaa paljoa, mutta tarinassa käsitellään asiaa paljon, joten...

Spoileri: Aikamatkailun säännöt

Muistattehan Harry Potterin ja Azkabanin vangin? Harry näki itsensä jo ennen kuin lähti aikamatkailemaan. Jos menet menneisyyteen, olet jo käynyt siellä.

Quantum Break toimii tällä logiikalla, ja pysyvä ja tärkein sääntö on: menneisyyttä ei voi muuttaa. Aikalinjoja on yksi. Osa hahmoista tulee tulevaisuudesta, ja he ovat yrittäneet estää tai muuttaa lukemattomia asioita. He ovat aina joko epäonnistuneet tai aiheuttaneet itse tapahtuman, jonka yrittivät estää. Novikovin itsekonsistenssiperiaate on tosiasia.

Niinpä on pikkuinen ongelma, että tulevaisuuden tyypit kertovat piakkoin koittavasta maailmanlopusta. Aika tulee pysähtymään. Eikä sitä voi estää millään ilveellä. Menneisyys on jo tapahtunut, ja se tarkoittaa... että tulevaisuus on jo tapahtunut. Mitään ei voi tehdä.

Pelin pahis on oikeassa. Hän ei yritä estää maailmanloppua, vaan selvitä siitä ja koettaa korjata kaiken jälkikäteen. Päähenkilöt tietävät tämän, mutta yrittävät silti estää hänen suunnitelmansa, koska Quantum Break on AAA-toimintapeli.

Implikaatiot ovat hirvittävät: Pelin maailma on täysin deterministinen. Vapaata tahtoa ei ole. Pienimmänkään valinnan mahdollisuutta ei ole. Tulevaisuus on ennalta päätetty, deal with it. Pelin tarina on pahimman luokan eksistentialistista kauhua.

Ja se iski lujaa juuri minun hermooni, koska kuten edellä sanoin, pelkään ajatusta deterministisestä maailmankaikkeudesta. Minulla on valtava halu uskoa vapaaseen tahtoon, mutta todisteet sanovat muuta. Kunnollisissa historiankirjoissa on vain yksi totuus. Oliko se totuus aina ainoa vaihtoehto? Vuonna 2100 kirjoitetaan historiankirjat, jotka kertovat meistä ja ajastamme. Se historia tulee olemaan juuri tietynlainen. Oliko meillä mitään mahdollisuutta vaikuttaa mihinkään - edes itseemme ja lähiympäristöömme? Jos ei, onko missään mitään mieltä?

Näin hilpeissä tunnelmissa juoni etenee. Loppupuolella olin todella kiinnostunut. Olen tottunut näkemään tarinoissa mahdottomia urotekoja - tuossa edellisessäkin pelissä oli pari - mutta miten sankarit voivat mitenkään selvitä tästä umpisolmusta?

Spoileri: Loppu

Eivät selviäkään.

He onnistuvat pilaamaan pääpahiksen suunnitelmat ja lyömään lukkoon ihmiskunnan kohtalon. He ovat vain liian tyhmiä tajutakseen sitä itse, koska Quantum Break on AAA-toimintapeli.

Toisaalta heillä ei kirjaimellisesti ollut muuta vaihtoehtoa kuin tehdä se. Kuten eräs ruutupaitainen mies sanoi, the game was rigged from the start. Heillä ei alunperinkään ollut mitään mahdollisuutta selvitä, koska maailmankaikkeus on täysin deterministinen. Jos maailmanloppu on tulossa, se myös tulee.

Edellinen ei ole mitään omaa tulkintaani. Kaikki pelissä tukee sitä, tarina on looginen vain tuolla tavalla, ja ne nettikeskustelut mitä kävin läpi päätyivät samaan.

Quantum Break on AAA-toimintapeli, joten pelaajan eksistentialistinen järkyttäminen tuskin oli homman tarkoitus. Eipähän ainakaan jättänyt kylmäksi.

Ongelmistaan huolimatta peli oli noin 10 kertaa parempi kuin Alan Wake ja sai todella kiinnostumaan Controlista. Remedy tekee kyllä hyvää kamaa.

 

[Jill Valentine]

Mirror's Edge Catalyst (PC)

Tuli tuossa vetäistyä uuden kerran läpi, ekalla kerralla turhan monta pelijuomaa alla niin loppu jäi hämärän peittoon. Aivan helvetin aliarvostettu peli, tunnelma, pelattavuus ja musiikit ovat aivan loistavia, ja on kestänyt erittäin hyvin ajan hammasta, vaikka ei olekaan kuin vasta reilu 3v vanha peli, edelleen yksi näyttävimmistä peleistä jota olen pelannut. Tarina jatkaa hyvin siitä johon ensimmäinen osa jäi, ja vaikka peli keskittyy enemmän tuohon hyppelyyn ym., niin juoneen myös keskitytään hyvissä määrin.

Tän kun sais kokea VR:nä niin voi pojat. 10/10 jo nykyisellään.

 

[arcane]

Trine 4: The Nightmare Prince

Takaisin 2.5d puzzletasohyppelyyn. Kolmosen keskeneräiseksi jäänyt juoni dumpattiin ja uusi (ihan yhtä yhdentekevä) tilalle. 100% achievementit noin 12 tunnissa kahdella pelaajalla pelattuna, vaikeustasona Normal ja pelitapana Classic (eli kaksi pelaajaa ei voi olla sama hahmo yhtä aikaa).

Trine 2 varmaan yhä puzzleiltaan monimutkaisin, mutta 4 tuntuu hiotuimmalta - ei enää tuntunut oikein missään puzzlessa, että homma hoituisi vaan epämääräisellä laatikoiden pinoamisella ja "tuurilla", vaan homma sujui legitisti. Puzzlet ja niihin annettavat tarvikkeet toimivat hyvin, joskin uusien skillien avaus on täysin epämääräistä ja pelkistyy vaan tutorial-viesteihin "hei muuten, nyt sun hahmos osaa ampua jäänuolia". Jotain valinnaisia lisäkykyjä saa myös auki keräämällä experience-pulloja. Osa taidoista on ihan hyödyllisiä ja melkein kokee niiden käyttämisen huijaamiseksi, osa taas ihan hyödytöntä roskaa. Mutta puzzlet pysyivät koko pelin mielestäni tasoltaan sopivina - ei jäänyt jumiin, mutta joissakin yritti ihan hämmentävän monimutkaisiakin tapoja, ennen kuin tajusi mikä toimii ratkaisuna konsistentisti. Piilotettujen salaisuuksien vaikeustaso taisi olla aika helppo, kun löysin yhtä lukuunottamatta kaiken ilman ohjeita. Tämän yhdenkin missasin vain siksi, että tasovalikko väitti puuttuvan kerättävän olevan eri checkpointin kohdalla kuin se todellisuudessa oli.

...se mitä Frozenbyte ei vielä 4 pelinkään jälkeen osaa on taistelu ja varsinkaan sen yhdistäminen muhuun seikkailuun mielekkäästi. Kaikki taistelut ovat vaan keskeytys ja aivojentuuletus puzzleilulle. Yhtäkkiä tyhjästä ilmestyy etenemisen estävät seinät, pari tasoa jolla liikkua ja kasa vihollisia. Kun viimeinen vihollinen on niitattu, kaikki haihtuu savuna ilmaan. Mikähän tässä oikein on pointti? Homma on täysin tunnotonta ja päälleliimatun oloisia. Pari seikkailun aikana esiintynyttä bossia toimi ihan hyvin. Muuten ei menetettäisi oikeastaan mitään, jos taistelun vaan jättäisi kokonaan pois. Joko viholliset pitäisi yhdistää mielenkiintoiseen tasohyppelyyn, tai tehdä niistä osa puzzleja. Nämä areenat eivät vaan toimi, ja vihollisten spawnaaminen tyhjästä jotenkin syö fiilistä.

Trinet parhausjärjestyksessä menee varmaan Trine 2 > Trine 4 > Trine > Trine 3... Trine 3 olisi vaan kaivannut oikean lopun, vähän monimutkaisuutta ja reilusti pituutta lisää. Tosin tätä on sikäli hankala sanoa, koska vaikka Trinet olen pelannut aina oikein mielelläni läpi kahdella pelaajalla, ne ovat myös jotenkin käsittämättömän unohdettavia pelejä. Ei minulle jälkikäteen jää mieleen mitään erityisiä huippuhetkiä. Harvemmin tulee palattua toista kertaa.

...mutta siitä huolimatta koin saavani viihdykettä. Jos on pelikaveri (tai kaverit, 3 pelaajaa on maksimi), niin Trine 4 helppo suositus. Yksin pelaisin jotain muuta.

 

[gaattori]

Human Fall Flat. Tuohon on tullut sitten viime pelaaman pari lisäkenttää. En osannut päättää pelaisinko kaikkia alusta vai vain nuo uudet kentät, joten valitsin Continue. Peli jatkui tekemälläni hahmolla, mutta jostain satunnaisesta kentästä, enkä tunnistanut miten pitkällä pelissä se oli ja mitä ko. kentässä pitäisi tehdä seuraavaksi. Ilmeisesti olin kerännyt saavutuksia ja lataillut vanhoja kenttiä. Pääsin kuitenkin eteenpäin ja tunnistin jälleen pelin viehätyksen: Pelihahmo tuntuu olevan humalassa ja tottelee komentoja vain suunnilleen, mutta liian huonoon tilanteeseen joutuminen on vaikeaa. Jos putoaa pelialueelta, tippuu välittömästi takaisin samaan paikkaan ja voi jatkaa yrittämistä. Jostain syystä tuo tuntuu vähemmän ärsyttävältä rangaistukselta kuin tismalleen saman tallennus pisteen lataaminen uudestaan ja uudestaan.

 

[perato]

Mirror's Edge Catalyst (PC)

Tuli tuossa vetäistyä uuden kerran läpi, ekalla kerralla turhan monta pelijuomaa alla niin loppu jäi hämärän peittoon. Aivan helvetin aliarvostettu peli, tunnelma, pelattavuus ja musiikit ovat aivan loistavia, ja on kestänyt erittäin hyvin ajan hammasta, vaikka ei olekaan kuin vasta reilu 3v vanha peli, edelleen yksi näyttävimmistä peleistä jota olen pelannut. Tarina jatkaa hyvin siitä johon ensimmäinen osa jäi, ja vaikka peli keskittyy enemmän tuohon hyppelyyn ym., niin juoneen myös keskitytään hyvissä määrin.

Tän kun sais kokea VR:nä niin voi pojat. 10/10 jo nykyisellään.

Näyttävyys on kyl vähän niin ja näin. toisinaan näyttää hyvältä, toisinaan ei. Sama koskee pelattavuutta, toisinaan hirveän kivaa ja se peruspelaaminen toimii hyvin, toisaalta taas sit pieniä ärsyttävyyksiä kuten tappelut. Ja sama koskee tarinaa ja tehtäviä, paitsi juoni nyt oli alusta loppuun teinidraamaa. "Oh noes, meidän VAPAATA ajattelua uhkaa niin kommunistit kuin korporaatiot, meidän täytyy siis JUOSTA!"

Ite miljöö ehkä turhan geneerinen ja juoni ei mitenkää yllättävä.

Spoileri: arvaus juonesta

En olis yllättynyt jos vasta kaapattu Krugerin tyttö oliski Faithin sisko

.

Ooh, yllättyneitä nolla, hitto mitä 'draamaa' nää vetää vakavalla naamalla. Ainoastaan Dogen oli jotenki mielenkiintoinen, mut siitäki tehty liian kliseinen hahmo. Rebeccakin vesitettiin epäloogiseksi pehmoksi.

 

[Jill Valentine]

Njaa, tuntui että ekalla pelikerralla ei tuosta saanut kaikkea irti. Vetäisin vielä tuon ekan uudelleen jos tuo perkele toimisi.

 

[Jill Valentine]

Life is Strange 2 (PC)

Tuli tuo rykäistyä vihdoin läpi, vaikea oikein sanoa tuosta mitään kun sen verran erilainen mitä ensimmäinen ja Before the Storm. Oikeastaan eniten jäi kaivelemaan kun ei pahemmin ollut viittauksia noihin aiempiin. Graafisesti myös ihmeen raskas, 980 Ti:llä ei tahtonut pysyä nupit kaakossa tasaista 74fps:ää, kun taas Before the Storm pyöri moitteetta jopa 750 Ti kortilla 60fps.

Pakkohan tuo on uudelleen pelata kun vaihtoehtoja on aivan helvetin paljon, ja varmasti tarinan saa aivan erilaiseksi.

Vähän edes näki tuttuja edes jollain tavalla

Spoileri

 

[Sadness]

Oikeastaan eniten jäi kaivelemaan kun ei pahemmin ollut viittauksia noihin aiempiin

Itse en huomanut kuin ekassa vai tokassa episodissa oleva Arcadia kaupunki kun veljekset jäivät pysäkille vuoristoon ja taustalla oli Arcadia.

Ja sitten tosiaan toi vikan episoden kuvat ja hahmo kenen kanssa keskustelet ekassa kaudessa.

Siinä mielessä parannusta tullut ekaan kauteen että oikeasti sinun teoilla on merkitystä läpi pelin(minkä moraalin pikkuveli omaa) ja toki se viimeinen oma valinta lopussa.

Mutta muilta osin ei kyllä pärjää ekalle kaudelle vaikka ei toki toka kausikaan huono ollut mutta eka teki vain niin ison vaikutuksen.

 

[Make]

Metro Exodus (PC)

Tämä tuli pelattua läpi vähän pirstaleisesti eli oli välillä pitkä aika pelikertojen välissä. Pitänee ehkä joskus pelata uudestaan. Mietteitä kuitenkin kertyi: tunnelma erityisesti ahtaissa käytävissä ja muissa ahdistavissa paikoissa oli kohdallaan. Erityisesti jos joku hämähäkki käveli ruudulle niin hyi hitto Eteneminen välillä aiheutti epäröintiä kun pelotti että mikä monsteri tulee vastaan. Tulitaistelu jäi mieleen positiivisena asiana, mukavan äänekästä ainakin. Viimeinen chapter oli ehkä hieman puuduttava ja pitkä. Avoinaisilla alueilla tuli välillä vähän kyllästymisen tunne pitkien etäisyyksien takia, itse ehkä tykkäsin enemmän putkijuoksumaisemmasta Metrosta juurikin tuon tunnelman takia.

Siitä on pitkä aika kun pelasin aiemmat Metrot niin en osaa oikein verrata oliko niitä parempi vai ei. Ei kuitenkaan niin kovaa iskenyt että olisin DLC:tä ostanut tai peliä ostanut omaksi (pelasin tämän siitä Xbox Game Passista). Game Passia vielä toista vuotta jäljellä niin ehtiihän tämän varmasti uudestaan pelaamaan. Jos vaikka koittaisi pelata koko Metro-sarjan uusiksi

 

[perato]

Call of Duty WW2 (PC), jossain puolivälissä menossa.

Jännä miten sitä ehti hetken jopa toivoa, että oisko tää jotenki pikkusen modernimpi kokemus. Asensin jopa kakkosen ensiksi ja testasin sitä hetken todeten, että no ehkä tämä on liikaa vanhentunut, että jaksais enää. Ekat fiilikset tästä uudesta oli, että "on kyl siisti". Meni about 20min ja tuli ensimmäinen turhautuneisuus ja siitä tää on vaan ollut yhtä alamäkeä. Mitään niitä asioita, jotka ykkösessä ja kakkosessa tuntuu vanhalta ei oo muutettu tai korjattu, peli on grafiikkapäivitetty versio niistä samoista vanhoista peleistä. Mitään nostalgiaa tästä ei saa irti. Graafisesti hieno ja plussaa annettava pelin äänistä. Miinusta ihan helvetisti typeristä tehtävistä, kliseisestä Saving Private Ryan ryhmästä ja musiikista jota ei saa optionsista laitettua edes pois päältä.

 

[Jumi]

The Messenger (PC, PS4, Switch)

Sain ilmaiseksi Epic Storesta. En oikein pidä tästä nykypäivän villityksestä että tehdään tahallaan 8-bittistä pikseligrafiikkaa, mutta pidin Shovel Knightistakin paljon niin se ei ole iso ongelma.

Pidän toimintatasoloikista koska niitä voi alkaa pelaamaan ilman pitkää tutoriaalia tai monimutkaisten mekaniikkojen opettelua, ja pelaaminen on muutenkin aktiivista eikä tylsää pitäisi tulla. Paitsi ettei olekaan! Ensimmäiset kentät ovat yli helppoja läpijuoksuja ja sitä myötä erittäin tylsiä. Alussa pelasin pahimmillaan 15 minuutin pätkissä ja jos tämän ääreen ei olisi niin helppo palata niin olisi jäänyt kesken heti alkumetreille. Toinen syy miksi halusin jatkaa on julkaisija Devolver Digital jolla on hyvä maine erikoisten ja hyvien indie-pelien julkaisijana, kuvittelin että pelin on pakko parantua tunnin tai parin jälkeen.

Syy pelaamisen tylsyyteen on miekan tehokkuus/vihollisten heikkous. Se tappaa kaikki viholliset (paitsi yhden) yhdestä osumasta ja kaiken kohti lentävän myös. Käytännössä tuo tarkoittaa sitä että kentät vain juostaan lyöntinappulaa naputtaen läpi ilman kuoleman pelkoa, kaikki vastaantuleva kaatuu heti ihan itsestään. Pomotaisteluissa ja joissain tasoloikkakohdissa tulee kyllä kuolemia. Ylihelpon etenemisen vastapainona on "hyppykikka", kun ilmassa lyö jotain voi hypätä toisen kerran. Tämä lyönti ja hyppynapin nopea painallus tulee oppia ja sitä pitää käyttää läpi pelin.

Huumorista en välittänyt ollenkaan ensimmäisen parin tunnin aikana, mutta jossain kohti taso tuntui nousevan ja naurahdin vähän pakotetulta tuntuvalle sanailulle. 4-5 tunnin kohdalla pienessä suvantovaiheessa vitsejä nakeltiin naamalle jatkuvalla syötöllä ja silloin nauroin jo ääneen. Jotkut vitsit ovat erittäin hyviä, huumori on sellaista "älykästä" pelinsisäistähuumoria että sen tajuaa vasta itse pelaamalla. Tässä vaiheessa pelaaminen oli tuntunut työltä, mutta vitsit ja sivutapahtumat käänsivät mielipiteen plussalle. Valitettavasti itse pelaaminen ei muutu missään vaiheessa kovin nautittavaksi vaikka pelihahmo saakin pari lisätaitoa.

Jos taistelu tai kenttien pelaaminen olisi ollut hauskempaa tämä olisi voinut olla 5/5, mutta liian monien "läpijuoksukohtien" takia pakko antaa vain 3/5. Jos haluaa hyvää tasoloikkaa niin kannattaa ostaa Shovel Knight.
Teaser trailer.

EDIT: Musiikki on mainitsemisen arvoisen hyvää 8-bittistä piipitystä.

 

[arcane]

Luigi's Mansion 2 (3DS)

Lainasin konsolin ja pelin kaverilta joulupyhiksi. Just ehti upottaa noin ~11h tässä viikon aikana.

On ollut toiveissa pelata jo oikeastaan julkaisusta asti. Aaveenmetsästys Luigina on ideana paljon mielenkiintoisempi kuin Marion pompiskelu. Luigi's Mansion oli gamecubella mainio, ja olin melko pettynyt kun jatko-osaa ei tarjottukaan samalle konsolille tai edes Wiille, vaan puskettiin käsikonsolille. Noh, sainpa vihdoin pelattua. Mieluusti pelasi, vaikka tämä ei ollut ehkä harppaus sellaiseen suuntaan, jota olisin jatko-osalta toivonut. Kun peli toimii, niin se toimii ja huoneita on kiva käydä läpi tutkien kaikki paikat piilotetuista esineistä ja kurittaa aaveita matkalla. Mutta melko paljon vikoja on puskettu mukaan.

Melko tyhmänä pidän päätöstä käsikonsolista edelleen. Nyt kartanoita on yhden sijasta viisi, mutta peli on jaettu ~15-30 minuutin pitusiin tasoihin, joita on jokaisessa kartanossa kourallinen. Tasojen kesken ei voi tallentaa. Aaveita metsästetään melkoisessa putkessa. Silti mentorina toimiva E Gadd soittelee perään joka halvatun välissä antaen ohjeita ja spoilaten puzzleja, eikä tätä voi kytkeä mitenkään pois. Tavallaan ymmärrän että peli oli saatava pelattavaksi suht lyhkäisiin pätkiin konsolille, ja "lastenpeliksi" tuo mielletään, mutta silti molempiin aivan väärä ratkaisu. Nyt vaan vituttaa, jos ehtii sen 25min pelata ja sit pitäisi pistää kiinni, eikä ole tallennusmahdollisuutta. Ja luovaa ongelmanratkontaa ei ole se, että toinen päättää satunnaisesti vaan kertoa mitä pitäisi tehdä, varsinkin sen ollessa jo ilmiselvää.

Nautin paikkojen tutkimisesta, mutta enemmän olisin nauttinut jos se olisi ollut vapaampaa. Nyt jokainen saatu avain kävi tiettyyn oveen. Viimeisessä kartanossa sai mennä hieman omaan tahtiin, mutta vastapainoksi sen neljä viimeistä tehtävää olivat lähinnä melko kehnoja bossitaisteluita ja haamugaunteletteja. Koin myös, että "kartanot" 3 ja 4 olivat jotenkin liian kaukana kummitusteemasta, eikä oikeanlainen tunnelma löytynyt... Fiilistä söi myös musiikki, joka oli kauttaaltaan kehnoa.

Tasot, animaatiot ja peli näyttävät raudan huomioon ottaen erinomaisilta... mutta 3DS kakoo melkoisesti pelin kanssa. Vaikea sanoa, onko samaa ongelmaa New 3DS:n kanssa. Jotenkin ikävä katsoa, kun välivideot ovat usein 10-15fps ja pelikin hyppii ihan huoneen kompleksisuudesta ja efekteistä riippuen tasaisen ja selvästi tökkivän välillä. Yhhh. Missään vaiheessa ruudunpäivitys ei häiritse pelattavuutta, mutta kun tahmaavaa ja sulavaa on sekaisin, niin homma käy todella häiritsevästi silmiin.

Kokemuksena sellainen ihan oknp / 5. Oikeastaan tuli vain suurempi himo kokea Luigi's Mansion 3. Toki tässäkin olisi vielä salatimantteja ja muuta kerättävänä, mutta kun paikkoja ei pääse tutkimaan vapaasti vaan pitäisi uudelleenpelata putkitasoja, ei erityisemmin houkuta. Sitten odottelemaan, että voi joltain kaverilta lainata Switchin kun ei ole enää aktiivikäytössä...

 

[perato]

Mass Effect: Andromeda (PC) (ilmainen origin access kk)
Juu, onhan tässä vasta kuus tuntia takana, mutta on kyl niin DA:I fiilikset. Tämä peli tuntuu halvalta ja vanhalta. Voisin jotenkin kuvitella tykänneeni tästä pelistä joskus alkuperäisen ME:n aikaan, mutta nyt tästä ei kyl tällä hetkellä oo mitää positiivisia fiiliksiä. Ei kyl hirveenä negatiivisiakaan. Melkeen fiilis on kuin pelaisi jotain mmorpg:tä. Ei oikeen mitään semmosta "tempautumista" juoneen ole päässyt tapahtumaan, eikä se ole oikeastaan edennytkään himpun vertaa kuudessa tunnissa. Hirveenä erilaisia menuja ja epäintuitiivisia valikoita tyyrätään naaman eteen ja toimintoja kuten "research/scanning/strike teams/mining". Kaikki tää tuntuu todella päälleliimatulta, eikä mitenkään sellaselta mihin pelaajaa pikkuhiljaa työnnettäis sisään. Ääninäyttely ja hahmojen kasvojenliikkeet on pornoleffatasoa, en tiedä miten paljon tätä on pätsätty, mutta ainakin oma hahmo vääntelee naamaansa välillä varsin outoihin asentoihin, muuten on kuin vahanukke.

Peli on origin accessin ilmaiskuukaudesta ja alkaa kyl olla yhä enemmän fiilis, et jos tän vaan jättäis kesken ja tekis jotain muuta.

 

[Nathorr]

Vuosi alkaa olla lopuillaan, joten onkin hyvä aika kerrata tänä vuonna pelattuja pelejä lyhyiden arvioiden kera. Kaikki pelit pelattu PC:llä.

Dishonored 2
Samanlaista settiä kuin ykkönenkin, pidin kovasti. Vähän alkoi Haswell ja GTX 1070 yskimään 1440p-resolla, mutta läpi se tuli silti rutistettua.

Fallout: New Vegas
Aikaa meni enemmän modatessa kuin pelatessa. Ei iskenyt ainakaan heti, mutta tälle pitänee jo pelkästään statuksensa puolesta antaa uusi mahdollisuus vielä myöhemmin.

Borderlands GOTY Enhanced
Nelisen tuntia 3 kaverin kanssa tätä mätettiin, mutta ei iskenyt ja lopulta se jäi. Nirsommaksi sitä on tullut pelien suhteen, kun ilman menevää juonta peli jää kesken ja palaa mielummin tuttujen nimikkeiden pariin.

Dota Auto Chess ja Dota Underlords
Nojoo, nämä sitten veikin mukanaan. Modia 253 h ja Underlordsia 192 h. Modissa en päässyt kummallisiin rankkeihin, mutta Underlordsissa lopulta lordiksi asti. The Big Updaten jälkeen muut pelit veivät mennessään, enkä jaksanut enää opetella pelin uusia mekaniikkoja. Siitä huolimatta vuoden parasta antia ehdottomasti.

Prey
Tämä jäi kesken osittain sen takia, että aloitin pelaamaan juuri siinä välissä, kun kiinnostus Auto Chessiä kohtaan laski ja Underlords julkaistiin. Huomasin myös sen, että vaikka PC-pelaaja olenkin henkeen ja vereen, niin yksipelejä mätän nykyään ennemmin ohjaimella ja kolmannesta persoonasta. Ehkä annan tällekin joskus uuden mahdollisuuden.

Crash Bandicoot N. Sane Trilogy
Meillä ei kotona ollut nuoruudessani pleikkaria, vaan aina Nintendo. Siksi olikin upea päästä pelaamaan tämä pelisarja kokonaisuudessaan lävitse. Mukavaa tasohyppelyä, joka joskus nosti veranpainetta oikein kunnolla. Lämpimät suosittelut.

Spyro Reignited Trilogy
Noniin. Aloitin tämän suoraan loistavan Crashin jälkeen, mikä oli virhe. Peli vaikutti todella tylsältä ja kun nostalgia-arvoakaan ei mun kohdalla ollut, siirsin nopeasti sivuun ja jatkoin muiden pelien parissa.

Assassin's Creed 2
Voi pojat. Alkuperäisen Assassin's Creedin toistuvuuteen joskus julkkarin aikaan turhauduin, mutta onneksi tuli avattua kakkonen. Loistopeli, vaikka vähän teknisesti onkin tönkkö. Ohjainpeli kolmannesta persoonasta kelpostoorilla. Mukana vähän hiiviskelyä, sopivasti tappelua ja kivaa kiipeilyä. Ihan kuin olisi Arkhamissa taas.

Assassin's Creed Brotherhood
Ja heti perään lisää. Kaikinpuolin edeltäjäänsä parempi. Lisää, lisää!

Assassin's Creed Revelations
No ei ehkä edeltäjäänsä parempi, mutta silti tosi hyvä. Pari kertaa kaatuili, joka oli ikävää. Mainettaan rutkasti parempi.

Finding Paradise
Olen kova To The Moon -fani ja olisihan tämä taideteos pitänyt pelata jo silloin ostamisen aikaan 2 vuotta sitten. Varaudu kyyneleihin.

Alan Wake
Ostin 2013, aloitin 2017 tunnin verran ja nyt pelasin läpi. Vähän ehkä itseääntoistavat pelimekaniikat, mutta onneksi juoni kannatteli loppuun asti. Näin kauhupelejä inhoavalle aika maksimaaliset kauhuominaisuudet, mutta selvisin. Suosittelen varauksin.

Saints Row IV
Tämänkin aloitin joskus 2017 ja jatkoin nyt, kun ei uusia pelejä viitti pelata ennen uuden raudan tuloa. Tämmöstä aivotonta GTA:ta steroideilla, iha ok viihdettä. Kakkosesta ja erityisesti kolmosesta pidin aikanaan kovinkin, katsotaan mihin asti tämä riittää.

Lisäksi sitten taas se jokunen satatuntinen lisää CSGO:ta, hyvä peli.

Uuden raudan myötä on tarkoitus pelata loputkin Assassin's Creedit läpi. Lisäksi Steamin aleista libraryyn eksyi mm. Quantum Break, Yakuza 0 sekä What Remains of Edith Finch.

 

[Joukahaine]

Baldur's Gate EE Nintendo Switchillä. Käsittämättömän koukuttava ja tulossa hyvää vauhtia itselle Switchin pelatuimmaksi peliksi. Ostin arvostelujen perusteella ja vaikka peli alunperin tehty pc:lle ja näppäimellä&hiirellä pelattavaksi niin ovat osanneet laittaa tässä kontrollit juuri oikein, ettei hiirtä edes kaipaa.

Itsellä ensikosketus tämän sarjan peleihin ja hiukan mietiytti pysyykö mielenkiinto näinkin vanhaan peliin, kyllä!
-Tämä ollut jumalattoman haastava. Johtuu isoksi osaksi siitä ettei mitään tietoa tästä mekaniikasta ja esim kun laitat armoria niin numero pienenee eikä suurene ja se onkin hyvä juttu. Paljon on saanut netistä katsella miten nuo statsit menee ja mitä ne tarkoittaa (viekäkään en ymmärrä mitä on esim 18/00 str). Lisäksi save/load on tullut tutuksi. Seuraava vastaan tuleva kaveri tai vihu voi tappaa sut one shotilla, vieläkään en tiedä miten hahmoja herätetään henkiin, varmaan temppelissä jotenkin.

-Pelissä todella paljon syvyyttä. Hahmojen välillä voi tulla kitkaa jos on hyvä/paha. Pystyt varastamaan tai tappamaan melkein ketä vain. Useissa keskusteluissa annetaan paljon vastausvaihtoja johon voi vaikuttaa. Tiimin jäsenet voi lähteä kävelemään tai pystyt niitä vaihtamaan. Toki, koska en halua netistä lukea liikaa vinkkejä/spoileja niin tulee varmasti missattua valtaosa questeja/hahmoja. Jotenkin kun perfektionistina haluaisi tehdä kaiken niin tuo ärsyttää, että kaikkia hahmoja ei voi saada koluttua läpi.

-Jotenkin sitä on kuitenkin saanut tehtyä questeja eteenpäin ja lukuisien kuolemien kautta oppinut, että kannattaa pysyä vihollisesta vähän etäällä eikä anna tehdä autobattlen kaikkea. Jouskarit ja nuolten osto juuri tehty hahmoille. Vielä kun saisi gearia jostain paremmaksi. Kultaakaan ei ole liikaa tässä pelissä näkynyt.

Hyvä esimerkki oli kun pelastin jonkin noidan Gnoll Strongholdista. Sinne kun menin aseet laulaen ja viimein pääsin noidan luokse kaikki nuolet ja potioinit loppu sekä hahmot henkihieverissä, mutta hengissä niin se voittajafiilis oli kyllä semmoinen mitä ei muut pelit ole hetkeen saanut aikaan.
Tähän Switchin versioon sisältyy myös baldurs gate 2 ja kaikki lisäosat, joten tätä tullaan pelaamaan hetki. Ei muutakuin iso peukku tälle, käsittämätöntä ettei ole tullut pelattua ennen muinoin.

 

[perato]

Unravel 2 (PC / Origin ilmaiskuukausi)
Ykkösestä tykkäsin kyl paljon, siinä oli jotain omaa tunnelmaa, jopa pystyi herättämään jotain muitaki tunteita ku myötähäpeää tai huumoria(mihin harva peli pystyy). Tämä kakkonen nyt sohva-cooppina pelattuna ei ihan samaan pystynyt. Toki hahmot on edelleen symppiksiä, mutta taustalla liikkuva tarina ei oikeastaan ollut mitenkään kiinnostava saati liittynyt mihinkään. Kaksi lasta kulki läpi erilaisissa maisemissa ja joutui erilaisiin kiperiin tilanteisiin. Yarnyt kulki omia reittejään. Pulmat oli pääasiassa ratkaistavissa niin, että parempi(tai onnekkaampi) hyppi pulman läpi ja toinen kiipesi lankaa pitkin luokse. Tasoissa taisi olla ehkä 1-2 pulmaa, jotka vaati oikeasti molempien tekemistä. Paljon oli myös tasoloikkaa, jossa piti osua suht pieniin oksanpalasiin yms. joten en ehkä ihan töppösormille tätä peliä voi suositella vaikkei yrityksiä mitenkään rajoiteta.

Peli tuntui kuitenkin kaikenkaikkiaan vähän kummalliselta sekoitukselta erilaisia pöydälle jääneitä ideoita. "Keskushub" ei liittynyt oikeen mitenkään tasojen tarinaan, ja tasoissa oli monia kummallisia kohtia, jotka tuntui jotenkin irrallisilta tai asioilta joita ei vain selitetä. Jotenkin ykkösestä jäi mieleen enemmän, että uhkana oli ympäristö enemmän kuin jotku leijuvat kipinät jotka seuraa. Toisinaan tässäkin väistellään ympäristöä, tykkäsin siitä metson takaa-ajosta, oli jotenkin huvittava. Kuitenkin laatu tempoili ja erikoisesti viimeinen taso antoi yhtäkkiä hahmoille tuplahypyn ja mahdollisuuden "roikkua" ilmassa leijuvissa hohtavissa langoissa. Tämä muutti pelaamisen lähinnä tylsäksi pomppimiseksi viimeisten minuuttien ajaksi.

Tunnelmaa tässä edelleen on, graafisesti nätti, mukava pelata oman avokin kanssa tämmöstä, mutta ei tämä mikään erityisen hohdokas kokemus sit kuitenkaan ollut ainakaan tarinan puolesta. Mitään lisäsisältöä ei vielä ole tullut testattua.

Kestoa tuli 5h kaksinpelinä.

 

[arcane]

^ Sama fiilis, "ihan ok" mutta ei millään tavalla hohdokas kokemus eikä ollut mitään intoa pelata kampanjan ulkopuolista sisältöä.

Supraland (PC)

Metroidpuzzle. Semivapaa pelialue, jossa kerätään enemmän ja vähemmän tyypillisiä lisätaitoja, joilla avataan pelialuetta paloissa pidemmälle. Epämääräinen päämäärä on jatkuvasti tiedossa eikä samoja alueita juurikaan tarvitse kulkea uudelleen, ellei jää metsästämään kymmeniä pelialueelle piilotettuja arkkuja. Oikeastaan kaikki ammuskelu on erittäin yhdentekevää, ja peli loistaa Portal-tyylisillä puzzleillaan. Loppuvastuskin on vain yksi monivaiheinen (ja yllättävän onnistunut) puzzle. Uusia mekaniikoita ei välillä edes suoraan esitellä, vaan ne pitää keksiä saatavilla olevista välineistä. Tästä huolimatta mikään puzzle ei kaipaa läpipeluuohjeita eikä tunnu epäreilulta. Useimmiten on varmistettu, etteivät pelaajat sompailisi takaisin vääriin suuntiin - elintärkeissä puzzleissa on yleensä vieressä hahmo todetakseen "You've got all the tools to solve this puzzle". Huomattavan paljon keksitty lisätwistejä välineiden käytölle, ja sopivan erilaisia olivat perinteisiin Metroid-juttuihin verrattuna.

Ja mikäs niitä salaisia arkkuja metsästäessä, kun iso osa on mielenkiintoisten puzzlejen takana! Harvemmin jatkan peliä heti lopputekstit nähtyäni, mutta nyt palasin välittömästi vielä yli tunniksi tutkimaan paikkoja. Vielä olisi ~50 arkkua löydettävänä, mutta koska vaativat enemmän hoksottimia kuin sorminäppäryyttä, on tähtäimessä pelata tästä 100% achievementit ihan silkasta pelaamisen ilosta. Vuoden 2019 pelaamistani peleistä selkeästi top 3:ssa (muut ovat Slay the Spire + Resident Evil 2).

Supraland on ilmeisesti aika pitkälle yhden henkilön tuotos. Graafisesti peli on kaunis, mutta tyylillisesti vähän sekasikiö. Tämän antaa kuitenkin anteeksi, koska pelimaailma on lapsen hiekkalaatikko, jossa aavikosta pilkistävät lyijykynät ja legopalikat voisivat kuuluakin maailmaan. Puzzle-elementit korostuvat ympäristöstä paremmin, kun ei haeta turhaa realismia. Veikkaan kuitenkin, että budjetti on näkynyt ainakin ontossa taistelussa ja melko kehnoissa äänissä. Juoni on pitkälti tasoa "kyläsi kaivo on tyhjä, ota selvää miksi ja hommaa vedentulo kuntoon" ilman kummempia twistejä ja muutaman alueen sulkevia asioita kutsutaan pelissäkin MacGuffineiksi, mutta tämän kummempaa en kaivannutkaan.

Ilmeisesti tämä ensimmäinen Supraland on yritetty rahoittaa Kickstarterissa siinä epäonnistuen. Jatko-osa on kerännyt jo Kickstarter rahoituksen. En ole oikein koskaan tukenut joukkorahoitettuja pelejä, mutta tätä voisin jopa harkita. 20€ saisi tulevan DLC:n, ja vuosille 2021-2022 arvioidun jatko-osan.

Binding of Isaac Rebirth (PC)

Mutsi hoideltu (alle puolessatoista tunnissa), mutta ei vielä juuri muuta, eli ei vielä hetkeen laskettavissa läpäistyksi.

Monen kertaa makustellut hankintaa, mutta sivuuttanut koska yök verikakkapissa-teema ja peli näyttänyt täysin fiiliksettömältä, kun haeskelussa oli enemmän jotain Nuclear Thronen tyyppistä rähinää.

Päätin kuitenkin nyt antautua, ja pakkohan se on myöntää että kaikin puolin hyvä peli on. Söpöäklöihin pallomaisiin gorevisuaaleihin tottuu oikeastaan hyvin nopeasti, ja kaikki muu ajaa sen yli, ettei "plop plop plop" ammuskelu tunnu kovin erikoiselta. RNG-elementtia on sopivasti, erilaisia vastuksia ja esineitä tuntuu olevan ihan mieletön määrä. Ei mikään henkilökohtainen lempparini (kuten muutamalle tutulleni), ja pidän montaa muuta roguelikea parempina, mutta pienissä annoksissa uppoaa varmasti pidemmän aikaa.

Suurin motkotuksen kohde tässä vaiheessa se, ettei edes aikaisemmin kohdatuista esineistä näe mitä ne tekivätkään ellei niitä poimi. Ja ainakin tässä vaiheessa kun peli on vielä tuntematon koen valintojen olevan aika vähäisiä, kun esinehuoneista ja loppuvastusten tappamisesta saa aina vain yhden esineen, eikä esimerkiksi kahta joista voisi poimia vain toisen. Pienempänä pahana ruutu on joskus aivan liian täynnä kaikkia ympärillä pyöriviä sittisontiaisia (niin omia kuin vihollisia) ja ammuksia, ettei pysy yhtään mukana mitä pitäisi varoa. Ehkä ihan tahallista, mutta voisi olla visuaalisesti aika paljon selkeämpikin.

 

[TheMeII]

(viekäkään en ymmärrä mitä on esim 18/00 str)

Anteeksi lievä ot mutta siis normaalisti kaikki statit on 3-18 mutta warrioreilla voi olla exceptional strength josta 00 = 100 eli paras. Warriorin "huonoin" 18 STR on 18/01 joka sekin on parempi kuin minkään muun classin 18. Jos saat millä tahansa hahmolla str 19 tai yli se on sitten parempi kuin mikään warriorin 18/xx luvuista. DnD:n säännöissä kaikki yli 18 on superhuman tasoa ja usein niiden vaikutukset menee jo maagisen puolelle.

 

[itarumaa]

God's Trigger, ps4

Jotenkin tuntuu, että monessa ns. pikkupelissä on se ongelma, että vaikeustaso on pielessä ja tässäkin on samaa vikaa. Peliä olisi paljon mukavampi pelata, jos se ei olisi niin vaikea. Ehkä tätä pitäisi sitten pelata co-up muodossa, mutta sekin taitaa olla local eikä online, joten vähiin jää. Ehkä yritän vielä kertaalleen, koska pelissä oli kyllä hyviäkin puolia, mutta hankala se on. Visuaalisuus ja musiikit olivat ihan hienoja, tarina taas vähän heikompi.

 

[perato]

Wolfenstein II: The New Colossus (PC)
Odotin itseasiassa jopa vähän huonompaa, sen verran kevyttä kuraa tämä peli oli saanut niskaansa, että odotin pientä pettymystä. Ei tämä kuitenkaan pettymystä tarjoa, ihan samanlainen pelattavuus kuin The New Orderissakin, joten hauskaa on ollut pelata. Taas nautinnollisia hetkiä ahtaissa tiloissa ampua tuplahaulikolla natseja kappaleiksi. Juonihan tässä on vedetty entistä överimmäksi mikä on vaan jossain määrin hyvä asia, koska se on tehty oikein. Kaikki hahmot tuntuu elävän ns. "samassa ulottuvuudessa" eikä kaikki pyörittele silmiä ja kato sormien välistä jonku outoutta. Meinasin ite pyöritellä silmiä kun raskaana oleva nainen lähetettiin taistelemaan kaduille, mut ku samassa kohtauksessa toisen hahmon mekaaninen kävi hyppäsi, käveli natsisotilaan päähän ja murskasi sen, nii jäi se pyörittely taas vähemmälle.

Ainoa pettymys tässä on kenttäsuunnittelu. Liikaa raunioita ja bunkkereita ja värimaailma paikoin todella tylsää. Siinä missä ykkösen tehtävät muistutti vaihtelevuudeltaan No One Lives Foreveriä, niin tämä tuo mieleen enemmän FEAR3 pelin. Valaistus paikoin ihan hienoa, mutta ehkä ylivedetty Bloom häirittee toisinaan kenttäsuunnittelussa. Parhaimmillaan peli on noissa bunkkeritasoissa, huonoimmillaan noissa raunioissa. Siltä väliltä löytyy muutama tehtävä, mutta aivan liikaa hajonneita taloja ja tylsähköä värimaailmaa vaikka joku tuommonen -60 -luvun Amerikka natsilippuineen olis tarjonnut varmasti mielekkäämpiäkin ympäristöjä. Kenttäsuunnittelu ehkä vähän jopa toistaa itseään, taas mennään avaruuteen enkä oikeen nyt erota Venusta viime pelin Kuusta.

Ehkä jonkinlainen hutilyönti on nuo "vapaavalintaiset tehtävät", Ritva Tuomivaarat ja turha ylimääräinen haahuilu sukellusveneessä. Olisivat vaan pitäneet tiukemmassa kuosissa tämän ja jättäneet tommoset hubi-tehtävät vähemmälle. Tän lisäksi pelistä on poistettu kokonaan "uudelleen pelaa tehtävä" ja tallennusten määrä on todella rajoitettu(ilman quick savea).

Mutta pelattavuus, noh kertokoot mies itse:

Spoileri

 

[Alpine]

Gran Turismoa pelasin PS3:lla 2013. PC:llä pelasin Mafian läpi joskus 2003. Jokohan tuota muutaman vuoden päästä taas jotain kokeilisi.

 

[arcane]

Supraland (PC)

Eilen meni muutamaa minuuttia ennen puolta yötä 100% achievementit, jota en ole tehnyt aikoihin missään pelissä. Ohjeita tai walkthroughia en katsonut, vaan kaikki löytyi lopulta itse. Turhautumista ei iskenyt, vaikka ihan lopussa jouduin käymään jo vähän toiseen kertaan paikkoja läpi, että mitä ihmettä minä nyt vielä missaan. Kaikki kuitenkin löytyi ajassa 19h 38min.

Tämän perusteella voisin pistää kerrankin rahaa jo ennalta jatko-osan ja DLC:n kehittämiseen.

 

[Sire]

The Outer Worlds (PC)

Ostamani prossun mukana tuli lunastuskuponki. En ollut kuullutkaan pelistä ennen tuota, eikä minulla siis ollut mitään ennakko-odotuksia... enkä käynyt netistä sellaisia hankkimassakaan. Peli auki ja menoksi.

Hahmosta tuli älykkö stealth-gunslinger, pääosin standardilla hyvis-kaavalla. Ei kovin mielikuvituksekasta, myönnettäköön. Pelin alku jätti vähän etäisen fiiliksen, tuli sellainen "mitä tässä nyt muka pitäisi tehdä ja miksi?" -olo. Ihan pelin alussa tuli kuoltua muutamaan kertaan, kun hahmo ei juurikaan osumaa kestänyt ja stealth-taidot olivat vielä huonolla tasolla. Onneksi tehtävät alkoivat alkukankeuden jälkeen tuoda mielenkiintoa ja veivät peliä eteenpäin. Varsinkin Groundbreakerille pääseminen toi peliin ihan uutta puhtia ja maailma "aukesi" ihan eri tavalla.

Tarina oli ihan kelpo kamaa ja aina oli olemassa sopiva epäilyksen siemen siitä, että olenko sittenkään tekemässä oikeaa asiaa oikeista syistä vai en. Dialogi ja valintatilanteet olivat toimivia. Tehtävät pystyi myös tekemään valmiiksi monella tapaa, mikä tukee mukavasti hahmonkehityssysteemiä. Tosin perkit olivat jotenkin väljähtyneen oloisia ja aika moni tuntui täysin turhalta. Ei tullut sellaista valinnan vaikeutta. Companioneiden perkit taisin naputella kaikille ihan samat käyttöön.

Pelin lopulla homma alkoi lässähtää, kun miljoonaan kertaan nähty loot ja ylenmääräinen helppous sai asiat tuntumaan yhdentekeviltä. Esim. fast travelia en juurikaan käyttänyt ennen kuin pääsin lvl 25. Sen jälkeen sitä käytteli aika surutta, koska siinä ei tuntunut missaavan mitään. Löysin esim. maastosta puolenkymmentä lukittua laatikkoa joiden avaaminen vaati 95 lockpickingiä. En saanut auki, joten laitoin ylös mistä lootat löytyvät ja kävin aukomassa ne myöhemmin. No, laatikoissa oli rahaa, jotain perusaseita ja tusina-armoreita... bokseissa oli perustauhkaa enemmän kuin normaalisti, mutta onko se sitten plussaa?

Pelimaailma on staattinen ja toisteinen. Samat rivivihut spawnaa samoihin paikkoihin tekemään samoja asioita, kuolemaan samalla tavalla jotta pelaaja pääsee poimimaan mukaansa samaa (yleensä) turhaa loottia. Terminaalien data, päiväkirjamerkinnät jne olivat parasta antia, mitä ympäristön tutkiminen pelaajalle antoi. Niiden sisältö oli onneksi hyvätasoista.

Ja tosiaan, se helppous. Pelin loppupuolella monessa taistelussa en tehnyt muuta kuin ammuin ekan laakin stealthina kovimman mökön kriittiseen pisteeseen ja sitten keräilin romua kun companionit hoitelivat loput örvelöt. Inhaleria taisin käyttää vain ihan pelin alussa ja viimeisen pahiksen kanssa nujakoidessa. Kaikissa muissa tilanteissa normaali health regen oli enemmän kuin riittävästi.

Fallout 3 on itselleni lähin vertailukohta tälle pelille (en ole pelannut New Vegasia enkä FO4, toim. huom.). FO3:een verrattuna tässä on eri painotus. Tarina, dialogi, valinnat ovat parempia, mutta se mikä niissä saavutetaan, menetään maailman avoimuudessa ja tutkimusmatkailussa. Tavallaan FO3:ssa tarina ja hahmot tuntuivat kulissilta itse pelimaailman ollessa pääosassa. The Outer Worldsissa taas päinvastoin. Tykkään enempi TOW:in tavasta hoitaa homma, vaikka FO3:n kanssa tulee ihan varmasti vietettyä enemmän tunteja. Tämän pelin läpäisin n. 40 tunnissa kaikki nurkat nuohoten, mukana muutama tunti idlailua.

The Outer Worldsin pistän nyt tauolle. Ehkä tähän voisi myöhemmin palata aivan erityyppisen hahmon merkeissä. Luultavasti tähän tulee myös lisäsisältöä, pitää harkita. Riippuu mitä sieltä tulee ja mihin hintaan.

Suosittelen aloittamaan pelin hardilla. Ehkä jopa supernovalla, mikäli pää kestää pakollista elintoimintoja ylläpitoa (syö, juo, nuku), rajoitettua pelin tallentamista ja companioineiden permadeathia.

Perusvarma 8/10

 

[Make]

Life is Strange 2 (PC)

Ostin tämän vasta kun koko kausi oli tullut, ja pelasin jaksot viikon sisällä läpi. Pelasin ekan kerran läpi, mutta näköjään neljä eri lopetusta tässä. Katsoin loput YouTubesta ja en tykännyt mistään lopetuksesta täysin, mutta saamani lopetus oli mielestäni vähiten huonoin

Peli oli hyvä. En kuitenkaan tykännyt yhtä paljon kuin ekasta kaudesta. Ehkä se, että pelaajan hahmo ei hallinnut erikoisvoimaa, oli yksi syy. Tai sitten vaan tässä pelissä ollut voima ei ollut yhtä kiinnostava kuin ekan kauden aikakelaaminen. Lisäksi pidin ekan kauden miljööstä ja hahmoista enemmän.

Lopussa vasta tajusin, että pelin aikana tehdyt valinnat vaikutti Danielin moraaliin joka sitten taas vaikutti siihen minkä lopun saa. Parempi systeemi kuin ekassa.

Pelaan tämän uudestaan kun kerään loput collectiblet mitä jäi nyt löytämättä. Samalla koitan pari pienempää asiaa tehdä toisin:

Spoileri

Seanin tupakointi taitaa riippua ekasta pienestä päätöksestä, kun se Lyla tarjoaa tupakan. En olisi halunnut ottaa sitä, mutta en osannut vielä käyttää tämän pelin valintasysteemiä ja vahingossa valitisin väärin
Lisäksi Daniel kiroili. Senkin taitaa jollain valinnoissa saada niin ettei kiroile.

Ykköskausi oli ensimmäinen pelaamani peli missä voi valinnoilla vaikuttaa tarinaan. Sen jälkeen innostuin tämän tyylisistä peleistä, ja mm. kaikki Walking Deadit (paitsi viimeinen) ja muut Telltalen pelit pelattu, mutta mikään ei ole ekaa LiS:ia voittanut mielestäni. Ehkä eka kausi asetti riman niin korkealle tai jotain, ja tämä ei sinne asti yltänyt Suosittelen kuitenkin kaikille ekasta kaudesta tykänneillle.

 

[Wasabrod]

Yksi tosielämässä eniten pelkäämiäni asioita on mahdollisuus, että universumi on täysin deterministinen.

Ihan vain pikkusen offtopikkia, mutta eikös kvanttiominaisuudet estä deterministisen maailmankaikkeuden? Universumi siis heittää noppaa.

 

[Jill Valentine]

Dirt Rally 2.0 (PC) innostunut nyt pelaamaan kun tuli VR-tuen takia tuo hommattua, ja tuohan toimii helvetin hyvin jopa padilla pelattuna Oculuksen kanssa. Tulee ihan lapsuusajat mieleen kun ohjainta kääntelee kuin rattia konsanaan, immersion puutetta ei voi valittaa Graafisesti erittäin nätti ainakin VR:nä, varsinkin sadekentissä, kun ne pisarat tuulilasissa oikeasti haittaa näkyvyyttä. Hämmästyksekseni jopa kisat menee keskimäärin yllättävän hyvin, sitä kun on tottunut normaalisti pelaamaan näitä kasuaalimpia rallipelejä (Dirt3 esimerkiksi).

Ratti ja polkimethan tuon kanssa olisi aivan ehdoton, mutta ainakin näin neljältä aamuyöstä saattaisi naapureilta tulla sanomista.

Life is Strange 2 (PC)

Ostin tämän vasta kun koko kausi oli tullut, ja pelasin jaksot viikon sisällä läpi. Pelasin ekan kerran läpi, mutta näköjään neljä eri lopetusta tässä. Katsoin loput YouTubesta ja en tykännyt mistään lopetuksesta täysin, mutta saamani lopetus oli mielestäni vähiten huonoin

Peli oli hyvä. En kuitenkaan tykännyt yhtä paljon kuin ekasta kaudesta. Ehkä se, että pelaajan hahmo ei hallinnut erikoisvoimaa, oli yksi syy. Tai sitten vaan tässä pelissä ollut voima ei ollut yhtä kiinnostava kuin ekan kauden aikakelaaminen. Lisäksi pidin ekan kauden miljööstä ja hahmoista enemmän.

Lopussa vasta tajusin, että pelin aikana tehdyt valinnat vaikutti Danielin moraaliin joka sitten taas vaikutti siihen minkä lopun saa. Parempi systeemi kuin ekassa.

Pelaan tämän uudestaan kun kerään loput collectiblet mitä jäi nyt löytämättä. Samalla koitan pari pienempää asiaa tehdä toisin:

Spoileri

Seanin tupakointi taitaa riippua ekasta pienestä päätöksestä, kun se Lyla tarjoaa tupakan. En olisi halunnut ottaa sitä, mutta en osannut vielä käyttää tämän pelin valintasysteemiä ja vahingossa valitisin väärin
Lisäksi Daniel kiroili. Senkin taitaa jollain valinnoissa saada niin ettei kiroile.

Ykköskausi oli ensimmäinen pelaamani peli missä voi valinnoilla vaikuttaa tarinaan. Sen jälkeen innostuin tämän tyylisistä peleistä, ja mm. kaikki Walking Deadit (paitsi viimeinen) ja muut Telltalen pelit pelattu, mutta mikään ei ole ekaa LiS:ia voittanut mielestäni. Ehkä eka kausi asetti riman niin korkealle tai jotain, ja tämä ei sinne asti yltänyt Suosittelen kuitenkin kaikille ekasta kaudesta tykänneillle.

Ekassa ja BtS:ssä valinnat joo vaikuttaa, mutta IMO pientä tähän kakkoseen verrattuna. Itse en spoilaa itseäni noilla muilla lopuilla, vaan koitan myöhemmin saada eri lopun kuin minkä sain. Kuitenkin se 10+ tuntia menee vetäistä tuo, niin ei tuota ihan joka päivä jaksa vetää uusiksi, vaan joku päivä tässä kunhan sille päälle sattuu. On muuten yllättävän raskas, 1080p nupit kaakossa välillä dippaili sinne 50fps paikkeille, kuitenkaan graafisesti tuo nyt ei ole mitään ykköstasoa joten luulisi että GTX 980 Ti pyörittäisi ongelmitta.

Spoileri

Itsehän tottakai pistin Lylan kanssa tupakaksi, tuo oli sellainen valinta jonka olisin tehnyt itsekin. Danielin annoin kiroilla pari kertaa, mutta lopetti kiroilun kun käskin. Miten valitsit alussa ykkösen osalta, uhrasitko Chloen vai kyläpahasen? Omaa valintaani tuskin vaikea arvata.

Before the Storm silti ehdottomasti oma suosikkini LiS:eistä.

 

[Make]

Dirt Rally 2.0 (PC) innostunut nyt pelaamaan kun tuli VR-tuen takia tuo hommattua, ja tuohan toimii helvetin hyvin jopa padilla pelattuna Oculuksen kanssa. Tulee ihan lapsuusajat mieleen kun ohjainta kääntelee kuin rattia konsanaan, immersion puutetta ei voi valittaa Graafisesti erittäin nätti ainakin VR:nä, varsinkin sadekentissä, kun ne pisarat tuulilasissa oikeasti haittaa näkyvyyttä. Hämmästyksekseni jopa kisat menee keskimäärin yllättävän hyvin, sitä kun on tottunut normaalisti pelaamaan näitä kasuaalimpia rallipelejä (Dirt3 esimerkiksi).

Ratti ja polkimethan tuon kanssa olisi aivan ehdoton, mutta ainakin näin neljältä aamuyöstä saattaisi naapureilta tulla sanomista.


Ekassa ja BtS:ssä valinnat joo vaikuttaa, mutta IMO pientä tähän kakkoseen verrattuna. Itse en spoilaa itseäni noilla muilla lopuilla, vaan koitan myöhemmin saada eri lopun kuin minkä sain. Kuitenkin se 10+ tuntia menee vetäistä tuo, niin ei tuota ihan joka päivä jaksa vetää uusiksi, vaan joku päivä tässä kunhan sille päälle sattuu. On muuten yllättävän raskas, 1080p nupit kaakossa välillä dippaili sinne 50fps paikkeille, kuitenkaan graafisesti tuo nyt ei ole mitään ykköstasoa joten luulisi että GTX 980 Ti pyörittäisi ongelmitta.

Spoileri

Itsehän tottakai pistin Lylan kanssa tupakaksi, tuo oli sellainen valinta jonka olisin tehnyt itsekin. Danielin annoin kiroilla pari kertaa, mutta lopetti kiroilun kun käskin. Miten valitsit alussa ykkösen osalta, uhrasitko Chloen vai kyläpahasen? Omaa valintaani tuskin vaikea arvata.

Before the Storm silti ehdottomasti oma suosikkini LiS:eistä.

Spoileri

Uhrasin Arcadia Bayn. Oli kiva nähdä, että ekaa kautta huomioitiin lyhyesti tässä ja vikassa jaksossa oli tuttuja kasvoja

 

[Refloni]

Outer Wilds

Olin jo lokeroinut tämän osastoon "osta joskus parin vuoden päästä -75% alesta", kunnes eräs tuubisti, jonka arvostelukykyyn luotan, nosti sen vuoden pelikseen. Pitihän se sitten hankkia ja eipä kaduttanut.

Outer Wildsissa selvitellään kääpiökokoisen aurinkokunnan mysteerejä omaan tahtiin ja heti alusta asti voi tehdä mitä tahansa ja mennä minne tahansa. Siis oikeasti. Peli on sikäli "metroidvania", että ympäri maailmaa löytää kykyjä, joilla voi avata portteja toisissa paikoissa, mutta kyvyt ovat tietoa. Samaan tapaan kuin pulmapeli The Witnessissä, uusia taitoja oppii pelaaja itse eikä pelihahmo. Niinpä pelin kerran läpäissyt pelaaja voisi aloittaa uuden pelin ja hurauttaa sen läpi saman tien, ellei ole unohtanut oppimiaan asioita.

Tutkimusmatkailu ja löytämisen ilo on yksi niistä syistä, joiden takia pelaan videopelejä. Outer Wildsin maailma on täynnä mysteerejä, mielenkiintoista tutkittavaa ja tajunnanräjäyttäviä maisemia. Maailma on pieni aurinkokunta, jonka planeetat ovat täysin pähkähulluja. Kaksoisplaneetan yhdeltä kappaleelta valuu hiekkaa toiselle ja muodostaa jättimäisen tiimalasin. Ontto planeetta hajoaa pikkuhiljaa palasiksi, jotka putoavat keskellä olevaan mustaan aukkoon. Kummallinen "kvanttikuu" teleporttaa muualle heti kun silmä välttää. Outer Wildsin maailma on yksi omituisimmista ja kekseliäimmistä, mitä olen ikinä nähnyt.

Pikkuhiljaa aukeava tarina on melankolinen, mutta samalla hyväntuulinen ja optimistinen. Pelin keskiössä olevat nelisilmäiset avaruustontut ovat sympaattista porukkaa, jotka osaavat ottaa rennosti avaruuden kauhujen ja lähitulevaisuudessa häämöttävän suurkatastrofin edessä. Maailma saattaa olla loppumassa, mutta aina on aikaa soittaa kitaraa ja paistaa pari vaahtokarkkia leiritulella.

Jokunen ongelmakohtakin on. Outer Wilds on pääpiirteittäin teknisesti todella hyvin tehty ja viimeistelty peli, mutta minulle tuli vastaan pelinrikkojabugi, joka tuhosi etenemisen ja tärväsi tallennustiedoston aivan maaliviivalla. Jouduin aloittamaan pelin alusta. Onneksi pelin rakenne mahdollisti sen, että pääsin takaisin samaan kohtaan hujauksessa, ja avuliaan aliredditin tyypit kertoivat mitä loppuun vaikuttavia juttuja piti tehdä uudestaan. Toisekseen olisi kiva, jos NPC:t pitäisivät puhuessaan edes jotain ääntä. En siis vaadi mitään ääninäyttelyä, geneerinen mumina, röhkintä tai piipitys riittäisi ihan hyvin. Nyt tuppisuiset hahmot tuntuvat vähän tönköiltä muuten niin hiotussa pelissä.

Aikaa peliin upposi noin 20h.

 

[Jill Valentine]

Final Fantasy XV (PC) tuli nyt vihdoin kunnolla aloitettua, ostin heti julkaisussa tuolloin vajaa pari vuotta sitten, pelasin n. 3h ja sitten se vaan jäi.

Nyt toissayönä oli tarkoitus lähinnä kokeilla miten pyörii GTX 980 Ti:llä, mutta kaksi valvottua yötä ja ~20h pelikellossa. Ei mitään muistikuvaa mitä tuona 3 ekana tuntina on tapahtunut, mutta toisaalta, eipä ikinä FF:issä ekalla pelikerralla kaikki aukea, joten no harm done. Itseasiassa juonellisesti en ole pelannut yhtään eteenpäin, pelkkiä sivutehtäviä viimeiset 17h.

Paljon parempi peli kuin luulinkaan, oikeastaan tässä on sama homma kuin XIII:ssä aikanaan, ei uskaltanut kokeilla jotain uutta kun oli tottunut noihin vanhempiin FF:iin, mutta riskinotto näemmä kannatti.


...tän jälkeen joko Lightning Returns, Type-0 HD tai World of Final Fantasy kierrokseen, viimeisimmässä oli ~13h tallennus mutta Steam Cloud onnistui tuon kusemaan.

 

[mxb]

Red Dead Redemption 2 (PC)

TL;DR: 9/10. Suosittelen vahvasti tätä kaikille, jotka nauttivat hyvästä tarinasta.

Vähän aikaa sitten uhosin suositelkaa peliä -ketjussa, että en tätä pelaisi, mutta kuinka kävikään. RDR1 on yksi kaikkien aikojen suosikkipeleistä itselle ja halu nähdä tarina oli liian suuri, joten tässä nyt ollaan.

Pelasin ainoastaan päätehtävät läpi enkä juurikaan kuluttanut aikaa sivuaktiviteetteihin. Aikaa meni noin 40 tuntia kaiken kaikkiaan. Tuona aikana kohtasin ainoastaan muutamia grafiikkabugeja ja onneksi vain yhden pelin kaatavan bugin. Tämä kyseinen bugi tapahtui aina Icarus and Friends -tehtävän alussa, kun kävelin baarista ulos. Pari kertaa kokeilin päästä eteenpäin, mutta lopulta ainoa keino oli käyttää safe modea. En uskaltanut ottaa sitä pois päältä ennen kuin tein tehtävän loppuun asti, joka oli hieman sääli, sillä kyseisessä tehtävässä olisi ollut mukava pelata mahdollisimman hyvillä grafiikoilla.

RDR2 on näyttävä peli ja itse sain 3440x1440 resoluutiolla pääsääntöisesti 60-80 fps käyttämällä Hardware Unboxedin grafiikka-asetuksia (RTX2080).

Aloitetaan negatiivisista asioista:
- Pelimekaniikat/suunnittelu/whatever on vanhentunutta. Pelistä huomaa heti niin hyvässä kuin pahassakin, että kyseessä on Rockstarin peli. Liikkuminen, ammuskelu, shoppailu jne on todella kömpelöä ja hidasta. Välillä tuntuu, että koko peli on kuin tervassa tarpomista.
- Tylsähkö tehtäväsuunnittelu. Laitetaan nyt varmuuden vuoksi spoilereihin päätehtävien rakenteesta:

Spoileri

Lähes jokainen päätehtävä loppuu ammuskeluun, joka on kyllä melko mielikuvituksetonta ja alkaa puuduttaa nopeasti.

- Päätehtävissä ei ole juurikaan tilaa improvisaatiolle, jos ollenkaan. Tehtävät täytyy suorittaa Rockstarin haluamalla tavalla tai mission failed syystä tai toisesta.
- Tarinan rytmitys. Pelin puolivälissä tuntuu, että tarina junnaa paikoillaan ja viimeisessä chapterissa asioita tapahtuu siihen tahtiin, että ei ehdi edes hengähtää välissä.
- Raha menettää merkityksensä hyvin nopeasti. Miksi edes vaivautua tekemään mitään sivuaktiviteetteja (bounty hunting esim.), kun palkkiolla ei ole väliä. Varsinkin, jos sattuu löytämään kultaharkkoja.
- Leirin päivityksillä (tai oikeastaan koko leirillä) ei mielestäni ole tarpeeksi merkitystä.
- Pelissä tapahtuvat satunnaiset kohtaamiset toistuvat liian usein eli jos maailmalla samoilee vähänkin enemmän, törmää samoihin satunnaisiin tapahtumiin useasti.
- Tavaroiden poimininen (tai mikä tahansa vastaava aktiviteetti, jossa pitää yrittää kohdentaa tiettyyn asiaan) on melko turhauttavaa, jos on Arthurilla on useampi kiinnostuksen kohde lähellä. Liian hankala saada osumaan juuri oikeaan kohtaan, että voi hipelöidä haluamaansa tavaraa.

Kaikki yllämainitut asiat on lähinnä nillittämistä pienistä asioista, joilla ei ollut pelikokemukseen omalta osalta liian suurta vaikutusta.

Hyviä asioita en ala edes luettelemaan, sillä lähes kaikki muu tippuukin siihen kategoriaan. Tunnelma, musiikki, ulkoasu, dialogi, hahmot ja tarina. Pidin ensimmäisen pelin päähahmosta, John Marstonista, ja olinkin hieman harmissani, että pelissä ohjataan Arthur Morgania, jolla on nähtävästi suuri rooli jengissä, mutta jota ei mainita RDR1:ssä sanallakaan.

Toisen chapterin aikana lämpesin Arthurille ja mitä pidemmälle tarina eteni, sitä enemmän hänestä pidin. Loppujen lopuksi enemmän kuin John Marstonista. Hahmon ääninäyttelijä oli yksi iso syy tähän, koska itse pidin erittäin paljon Arthurin äänestä. Oikeastaan kaikki pelissä olevat ääninäyttelijät tekivät erittäin hyvää työtä, varsinkin päähahmojen osalta.

Tarina alkoi ja eteni melko hitaanpuoleisesti suurimman osan aikaa ja alkupuolen tehtävät (ensimmäinen ja toinen chapter) olivat suurelta osalta vain pelimekaniikkojen esittelyä. Tai siltä se jossain kohtaa tuntui. Siitä huolimatta pidin tarinasta ja se oli kerrottu hyvin. Olisin ehkä kaivannut selkeämpää vastausta yhden hahmon toimintaan, mutta tästä lisää varmuuden vuoksi spoiler-tagien sisällä.

Yksi suuri ongelma itsellä oli: en meinannut osua vihollisiin, vaikka pelasinkin hiirellä ja näppiksellä. Ihan kuin hitboxien kanssa olisi ollut jotain ongelmaa. Välillä en osunut, vaikka tähtäin oli keskellä vihollista ja välillä taas osuin, vaikka ammuin selkeästi ohitse. Mutta ehkä ongelma on kuitenkin suurimmaksi osaksi näppiksen ja penkin välissä, mitä osumatarkkuuteen tulee.

Mutta ehkä parhaiten mielipiteeni pelistä summaa se, että kun pelasin epilogin läpi, aloitin heti uuden pelin. Ja tällä kertaa aion pelata pelin läpi todella rauhallisesti. Tätä kirjoittaessa taitaa olla noin parisenkymmentä tuntia sisällä ja olen edelleen toisessa chapterissa.

Spoilereissa oleva teksti, no, spoilaa pelin tarinan täysin, joten en suosittele lukemaan, jos ei tarina ole jo pelattu läpi.

Spoileri

Laitetaan heti tähän alkuun, että olisin kaivannut selkeämpää syytä, että miksi Dutch "sekosi". Oliko syy isku päähän vai jengin johtamisen stressi vai mikä? Hän vain tuntui tekevän toinen toistaan ihmeellisimpiä ratkaisuja ilman, että itselleni koskaan selvisi, että miksi. Tarkoitan tällä siis sitä, että tarinan alkupuolella hahmo toimii melko johdonmukaisesti, mutta tarinan edetessä enemmän ja enemmän epäjohdonmukaisesti. Sitäkään en ihan ymmärtänyt, että miksi Dutch tuntui kuuntelevan enemmän Micahia, joka oli ollut jengissä vasta vähän aikaa, kuin luottopakki Arthuria.

Arthurin TB oli kyllä hyvin tehty ja odottamaton käänne tarinassa. En kiinnittänyt sen suuremmin huomiota, kun velallinen yskäisi verta Arthurin naamalle, mutta pidin sitä vähän outona. Unohdin asian melko nopeasti, mutta se palasi kyllä heti mieleen, kun kuulin ensimmäisen yskäisyn. Mitä pidemmälle päästiin ja mitä huonompaan kuntoon hahmoni meni, sitä epätoivoisempi fiilis itselleni tuli ja yritin vain saada nopeasti tehtyä päätehtävät, että varmasti kerkeän tehdä ne ennen kuin Arthur-parka kuolee käsiini.

Kun lopussa hevonen kuolee ja Arthur hyvästelee sen, pakko myöntää, se otti yllättävän koville. Ehkä suurimmaksi osaksi sen takia, että se oli niin odottamatonta. Siis se, että Arthur palasi hyvästelemään ratsunsa. Siinä vaiheessa itsekin heräsi ajattelemaan, että tosiaan, tämän hepokatin kanssa sitä ollaan ratsastettu lähes koko peli ja tuli vähän suru puseroon. Ihan lopussa tapahtuva nujakointi Micahin kanssa oli kyllä todella turhauttavaa, kun en saanut kurittaa sitä kunnolla. Yritin epätoivon vimmalla hakata lyöntinappia, mutta turhaan. Eli sanomattakin selvää, että Micahin jatkuva kuittailu (black lung, cowpoke) meni kyllä ihon alle. Mutta onneksi satuin saamaan hyvän lopun, sillä olisin varmaan lyönyt nyrkin näytöstä läpi, jos Micah, jota vihasin jo ihan pelin alusta asti, olisi tappanut Arthurin. Kun sitten lopulta pääsin Marstonilla ampumaan Micahia, nakutin kyllä liipasinta ihan tunteella ja jokainen kuti oli tähdätty Micahin rumaan naamaan.

Selvästikin tarina oli hyvin tehty, koska kun Arthur kuoli, oli olo todella tyhjä. En oikein tiennyt mitä tehdä tai ajatella ja omalla tavallaan tunne oli (hieman liioiteltuna) kuin olisin menettänyt ystävän. Viimeksi samanlainen olo pelistä on tullut RDR1:ssä.

Tämän jälkeen alkava liian pitkäksi venytetty epilogiosuus jätti ristiriitaiset tunteet. En olisi halunnut pelata John Marstonilla ja monet tehtävät olivat tylsiä - etenkin ne, joissa päädyttiin ammuskelemaan. Paskan lapiointi ja talonrakennus oli virkistävää vaihtelua. Toisaalta oli kuitenkin mukava nähdä Marstonin touhuja hieman ennen ykkösen alkua.

Peliin olisi mielestäni voinut lisätä ehkä sellaisen lopun, että jos esim. honor on täysin tapissa, olisi Arthur jäänyt eloon ja päässyt pakoon Johnin kanssa ja kuollut myöhemmin tuberkuloosiin. En tiedä.

Edit: Unohdin mainita, että se kun tullaan Guarmasta takaisin ja ratsastetaan tyhjään taloon Unshakenin tahdissa, on todella mahtava kohtaus ja jäi kyllä mieleen. Samoin kun viimeisessä tehtävässä tuleva That’s the way it is oli myös huikea valinta. On kyllä tunnelma kohdallaan näissä kohtauksissa.

 

[Quantum]

Tomb Raider Anniversary (PC)

Oli varmaan jo 4. kerta kun läpi pelasin PS2+PS3 ja PC alustoilla ja edelleen maistuu. Kaikki aarteet oli tarkoitus etsiä ja siinä onnistuinkin. Nämä vanhemmat larapelit ovat paljon parempia kuin liian modernit ja ahtaat nykypelit. Tutkimista riittää, luolat ovat laajoja ja aarteet ovat hyvin piilotettuja. Ohjauksessa on hieman liikaa herkkyyttä josta napsahtaa miinusta. Lisäksi paikoin älyttömiä kilparatoja saadaksesi aarteen. Mutta kokonaisuutena todella vahva peli ja hyvin on kestänyt aikaa. Seuraavaksi varmaan Legends tai Underworld työnalle pc versiona. Jälkimmäinen on PS3:lla aikoinaan tahkottu 100% mutta pc:llä on jäänyt pelaamatta.

Driveclub (PS4)

Tähän autopeliin tulee palattua aina vain uudelleen. Ja jokaisella kerralla yllättyy miten kaunis peli onkaan, erityisesti säätehosteiltaan. 30fps huolimatta pelattavuus on hyvää tasoa ja tunnelma korkealla koneen karjuessa ja rajujen autojen vikuroidessa räntäsateessa. Kavereiden kesken on mukava nokitella ajoissa tai luisupisteissä. Season Passilla pelissä on valtavasti pelattavaa mutta valitettavasti maaliskuun lopussa peliltä katkaistaan viimeisetkin piuhat ja on enää rajoitettu offline käytettävissä Vaikka peli on melko vahvaa arcadea ja autojen säätöjä ei ole niin viihdyttävyys tällä on paljon korkeampi kuin esim. Gran Turismolla tai Forza peleillä.

True Fear Forsaken Souls Part 2 (PS4)

Demona kokeiltu ja heti koukku tarttui kiinni. Koko peli täytyy hankkia jossain vaiheessa. Harvemmin tällaiset hidastempoiset klikkailut kiinnostavat mutta tässä oli jotain kiehtovaa ja meno on paikoin ihan jännääkin jota haluaa nähdä enemmän. Plussaa alun mk2 Golfista jollaisella on ensimmäiset ajot aikoinaan ajettu ajokortin saatua

 

[arcane]

Resident Evil 2 (Remake, PC)

Pelasin Leonin osuuden jo viime vuoden julkaisun aikaan. Clairen 2nd runin pelasin vasta nyt loppuun. En oikeastaan tiedä miksi tuo jäi. Oli muuta pelattavaa, "ei uskaltanut", tai ei juuri sillä hetkellä kiinnostunut.

Hyvä peli. Erinomainen remake, mutta ei mielestäni vuoden 2019 peli eikä paras Resident Evil. Hyvin samaan tapaan ollaan menty kuin ensimmäisen osan remakessa, eli alue on vanha mutta laajennettu ja uusittu, samoin mekaniikat. Alunperin epäilin hyvin vahvasti 3rd person kuvakulmaa ja trailereissa kovasti näkynyttä taskulamppua. En yleisesti pidä siitä, että eteensä ei näe kuin täysin epärealistisen huonotehoisen fikkarin avulla. Molemmat kuitenkin toimivat, ja lähes kaikkialla johon taskulampun ensin tarvitsee, pian jo kytketään valaistus päälle. Hämäriä, mutta valoisia alueita on pelissä on runsaasti.

Pidin uudistetusta grafiikasta (joskin gore on muutamassa tilanteessa jo aika ällöttävää), pidin pelituntumasta, pidin uusista puzzleista ja uudistetuista alueista. Erityisesti tasosuunnitelu oli varsin erinomaista, ja etenkin uutta poliisiasemaa kävi jotenkin mielihyvällä läpi, kun reittejä paikasta toiseen on useampia ja joka paikassa on mielenkiintoista tunnelmaa elävöittävää tavaraa. Reittiäkin tuli kartasta useampaan kertaan vatvottua, kun etenkin pelin alussa miettii, mitä milläkin alueella on vaarana saada päällensä.

Loppujen lopuksi hämmentävää on se, että vaikka aloin pelaamaan peliä aina vähän jännäten, niin en kyllä oikeastaan pelännyt tai ahdistunut missään vaiheessa. Huomattavasti rennompaa pelattavaa kuin RE1 remake. Osasyy lienee se, kun tallentaa saa aivan vapaasti jokaisen pienenkin etenemisen jälkeen. Minulle juuri sopivan jännää pelattavaa.

...mutta on tähän saatu mukaan myös huonoja uudistuksia. Pidän siitä, että zombit ja Mr. X seuraavat huoneista toisiin. Rajat vain ovat usein nähtävissä aivan liian selvinä, kun on erilaisia maagisia viivoja, joiden jälkeen viholliset vain yksinkertaisesti luovuttavat. Osasyy ahdistuksen puutteeseen on juuri se, kun parin huoneen välein voi hengähtää puzzlehuoneessa tai tallennuspisteellä, johon kukaan ei seuraa. Lickerit taas eivät näkemykseni mukaan koskaan siirry huoneesta toiseen. Yleensä vain sijaitsevat ärsyttävän klaustrofobisissa käytävissä, joissa niiden välttely tuntuu liki mahdottomalta, vaikka kävellen pitäisi ainakin teoriassa päästä huomaamatta ohitse. Parannuksena Mr. X:n olisi voinut poistaa toisesta skenaariosta ja lisätä normaalivihollisia, jotka olisivat seuranneet äkäisemmin. Viemäristön uudet viholliset olivat surkea muutos hämähäkkien tilalle ja lopun Ivyt ovat yleisesti ärsyttäviä kun niihin tehoaa vain yhdentyyppinen ase. Ymmärrän myös valituksen bullet spongeista, mutta en kokenut haitaksi. Panokset riittävät enemmän kuin hyvin. Suurempi ongelma on jälleen liian läpinäkyvä skriptaus, eli jos elävä zombi makoilee maassa, se herää automaattisesti joko varmistuslaukauksella tai toisessa huoneessa kipaistessa. Olisi ollut yllätyksellisempää, jos zombit olisivat välillä vielä varmistuslaukauksen jälkeenkin jääneet maahan "leikkimään kuolleita" ja nousseet vasta hetkeä myöhemmin, eivätkä nouse heti kun kuulevat oven narahduksen käyvän.

Ruutien ja niiden yhdistelemisen lisäys olisi pitänyt jäädä jatko-osaan. En pidä mekaniikasta lainkaan, koska se saa minut väistämättä hamstraamaan hirveän määrän tavaraa arkkuun ja pärjäämään panoksilla jotka annetaan suoraan. En osaa päättää tekisinkö haulikon panoksia vai magnumin panoksia. Nyt tein molemmissa runeissa panosyhdistelmiä oikeastaan vasta pelin loppuvastuksien kohdalla, resurssit riittivät siihen asti ilmankin. Clairella (ainakin 2nd runi) on myös joku aivopieru pistoolien määrän kanssa. Miksi pitää olla kolme erilaista pistoolia, joista panoksia on ympäristössä tarjolla yhteen, mutta ruuteja yhdistelmällä ne tulevat niihin toisiin? Yksi olisi riittänyt.

Musiikin menetys on myös melko surullista. Ei tähän alkuperäiset musiikit olisivat sopineet, mutta jotain olisin kaivannut enemmän. Osa vanhojen ressojen fiiliksestä tulee mielestäni musiikista. Onneksi äänipuoli on sitten erinomainen... paitsi etten tykkää siitä, että hahmoille on lisätty turhaa kiroilua erityisesti välivideoiden ulkopuolelle. Jotenkin ärsyttää, kun Leon/Claire tuhisee "what the...", "shit", "gotta be shittin' me" ja vastaavia kun ammun zombeja päähän, eivätkä ne heti kaadu. Kiroilun voisi mielestäni jättää ruudun toiselle puolen.

RE2 remake on erityisesti alkuperäisen fanina on todella siistiä kokea. Se ei mielestäni kuitenkaan automaattisesti korvaa alkuperäistä tai välttämättä ole parempi. Molempia koskee sama ongelma, eli poliisiasema on selkeästi pelin paras osa, ja tunnelma vähän kompastelee jälkipuoliskolla. Henkilökohtaista top 50 materiaalia varmasti molemmat. Jatkanen remakea tästä ainakin lisäskenaarioihin tutustumisella, tai mahdollisesti vielä toistokierroksesta nautiskellen. Siinä mielessä hyviä pelejä, että jotenkin nämä jaksaa kyllästymättä usean kerran.

En tiedä mitä odotan RE3:lta. Alkuperäinen ei ole ollut suosikkejani, ja lämpenin sille ehkä vasta toisella läpäisyllä. Eniten pelottaa miten pelimoottori kestää Raccoon Cityn ja toisaalta miten toimii Nemesis. Yhtään en välittäisi juoksennella pakoon puolikuolemattomia vihollisia. Luvattu toiminnallisempi ote herättää jälleen huolia, joskin RE3 oli jo alunperin kuvakulmaan nähden yllättävän painottunut toimintaan.

 

[perato]

Sniper Elite 3 (PC)
Joulualeista nappasin reilulla vitosella, ajattelin kun luettavana oli tuota Afrikan sotarintamaa niin sama pelailla tämä nyt läpi kun nelosesta tykkäsin kovasti. Voinen tätä suositella isolla varauksella. Tämä on periaatteessa hyvin samankaltainen kuin nelonen, ei hirveästi muutosta siinä mielessä, että olisi pelillisesti jotenkin täysin eri puusta. Kuitenkin itse pelinä jotenkin paljon heikompi tuotos. Buginen peli on edelleen, vaikka ilmeisesti aika vasta saanut vieläkin jonku päivityksen. Joissakin tasoissa vihut ampuu/näkee seinien läpi ja näiden lisäksi paljon pienempää maahan uppoamista yms. sätkimistä ruumiilta. Kenttäsuunnittelu on paljon nelosta tylsempää ja tarina on vielä köykäsempi kuin siinä(ilman järjen hiventäkään tällä kertaa). Olishan tämä saattanut olla aikanaan parempi kokemus, mutta näin jälkikäteen ei nyt mikää herkku mihin koskaan palaisin edes teeman vuoksi. Tehtävissäkin on outoja typeryyksiä ja edelleen mietityttää että "miten nämä on suunniteltu pelattavaksi", hiljennetty pistooli käytössä paljon enemmän kuin kivääri, joskin sit ku räiskintä alkaa nii kivääri tappaa kaiken tankista panssariautoon kunhan vain osuu oikeaan kohtaan. Vähän turhan paljon tässä on jotain kohtia, joissa sit pitää alkaa hippasille jonku tankin kanssa tason loppuvaiheella tms. Tosin pariin otteeseen ne voi skipata asentamalla taktisen miinan ennen välivideota. Haastetta ei mahottomasti Sniper Elite vaikeustasolla. 11h takana ja viiminen taso jälellä.

Jos siis nelonen on pelaamatta, hyppää suoraan siihen, jos taas nelosesta jäi nälkä, niin kyllä tämä joten kuten pitää sen loitolla, kuin suolaton kaurapuuro.

 

[Mete]

Shin Megami Tensei II SNESille, fanikäännettynä bsnesillä filtterien kera. Aivan sarjan juurilla ei olla, mutta lähellä kuitenkin. Tämä on genreltään käytännössä puhdas dungeon crawler. Vahvuuksia (tekniset rajoitteet huomioiden) presentaatio, musiikki ja maailma, heikkouksia helpohko combat ja informaation puute.

Tätä ennen olen pelannut sarjasta noin tusina peliä ja se onkin passeli määrä, sillä osaan sen ansiosta varautua haasteisiin ja ennen kaikkea omaan tarvittavan taustatiedon kyvyistä ja sarjan demoneista, sillä itse pelissä tämän tiedon kaivaminen voi olla hankalaa ellei mahdotonta. Voin vain kuvitella sitä ihmetyksen määrää, jos tähän peliin käy käsiksi kylmiltään, ja vastassa odottavat sanat kuten zionga, bufula, marin karin, tetrakarn, mediarama ja posumudi, ja näistä koittaa tulkata mille vaikkapa Takemikazuchi tai Nozuchi on altis. Spell analyzerin saa käyttöön joskus parinkymmenen tunnin jälkeen ja demonien resistansseista ei ole itse pelissä mitään tietoa, vaan se täytyy kaivaa wikistä. Lisäksi tulisi ottaa huomioon kuun vaihe, joka vaikuttaa eri tavalla eri rotuihin... Lopputulos on se, että tehdyn daman määrä voi tuntua käytännössä satunnaiselta ja on helppo luottaa MC:n fyysiseen lämään arvailun sijaan. Partyyn kuuluvat kaksi MC:tä, Aleph ja Hiroko sekä neljä demonia. Demoneita ei pidetä ulkona turhaan, sillä he kuluttavat resursseja, ja tällainen meta-managerointi on melko tärkeässä roolissa. Itse combat on tosiaan helpommasta päästä, ja haastetta tulee silloin tällöin lähinnä pitkistä dunkuista. Nämä dunkut kuten myös maailma itsessään ovat valitettavasti pitkälti toistuvia, minkä seurauksena on hankala yhdistää nimet alueisiin ja muistaa, mitä tunnelia pitkin pääsi minnekin.

Tämä sarja ei ole tyypillisesti juonivetoinen ja SNES-aikaan tarinankerronta oli muutenkin melko alkeellista, mutta Jumalan tuhatvuotinen valtakunta on miljöönä varsin mielenkiintoinen. Tarina keskittyy ydinsodan jälkeiseen teokraattiseen "utopiaan", jossa kaikki ei olekaan aivan kuten pitäisi. Korruptio jyllää ja vain tietyillä ihmishengillä on arvoa. Seuraan itse Law-reittiä, jossa tavoitteena on saada ihmiskunnan rippeiden asuttama kaupunki takaisin raiteilleen.

Pelin suurin heikkous on tosiaan informaation puute. Ensimmäinen kolmasosa on pelattavissa ilman sen kummempia ongelmia, mutta tämän jälkeen peli antaa vähemmän ja vähemmän infoa, mitä tehdä ja minne mennä. Eteneminen saattaa vaatia yhdelle NPC:lle puhumista ja lähes satunnaisten tavaroiden keräämistä. Tyypillisesti peli kertoo kaupunginalueen johon mennä, ja joskus ei sitäkään. Vaadittava NPC voi olla jonkun satunnaisen talon satunnaisessa huoneessa.

Pelin heikkouksista huolimatta olen tyytyväinen että pääsin vihdoin klassikkoon käsiksi ja siitä saa old school -dunkkuseikkailujen ystävä paljon irti, ja miksei muutkin, kunhan muistavat omaksua oikean mielialan ja heittää modernin pelisuunnittelun iskostamat oletukset romukoppaan.