Viimeksi pelaamasi peli ja mietteitä siitä

[Spotty]

Star Wars: Knights of The Old Republic I & II


Tuli pelattua ykkönen viime vuonna ja siitä nautittuani päätin pelata nyt kakkosenkin. Star Wars faneille pakkopelejä ja BioWaren kulta-aika kyllä paistaa molempien pelien käsikirjoituksesta läpi. Eli hyviä RPG pelejä myös muille. Hieman Dragon Age I vibat sai pelatessa, lähinnä tuosta oman partyn kasaamisesta pelin aikana. Pelin aikana eri hahmoja liittyy joukkoosi ja jokaiselle planeetalle valitset kaksi mukanasi.

Vaikka iän näissä kyllä huomaa, oli molempia oikein mukava pelata. Hahmon luonti on monipuolista ja harvassa pelissä yhtä hyvin toteutettua, erikseen hahmon "kykykategoriat" ovat;

• Attributes: Vain harvoin saatavia "luonnepisteitä" (mm. Strentgh, dexterity, intteligence, jne)
• Abilities: Joka levelillä saatavia skillpointseja (joita saa lisätä kategorioihin kuten computer skill, "lockpicking", persuade)
• Feats: Niitä varsinaisia kykyjä, laidasta laitaan, kuten aseenkäyttöön tai armoriin vaikuttavia. Lähes jokaisessa on kolme eri tasoa.
• (Force) Powers: Ja itse perinteisiä "jedivoimia". Lähes jokaisessa on kolme eri tasoa.

Taistelumekaniikka toimii D&D tyyppisellä d20 noppaperiaatteella. Jokaista hyökkäystä/puolustusta/toimintoa varten peli heittää d20 noppaa ja päättää onnistumisen. Näihin voi sitten vaikuttaa eri skilleillä ja itemeillä. Itemeitä pystyy parantelemaan craftayksellä ja pelin voi pausettaa taistelun aikana, jolloin voit vaihdella hahmoa ja käyttää kykyjä/voimia.


Näistä kahdesta ehdottomasti ykkönen oli parempi. Juoni oli erittäin hyvä ja piti otteessaan loppuun asti. Jatko-osa taitaakin olla "kuuluisa" siitä, kuinka kehitystiimiltä loppui sekä aika että rahat kesken kehityksen ja moni asia jouduttiin jättämään auki. Peliin onkin saatavilla modi, joka palauttaa paljon leikatusta sisällöstä takaisin peliin (ei tullut testattua).

About 30+ tunnin seikkailuja molemmat.
Star Wars fanille: I 9/10, II 8/10
Muille: I 8/10, II 5-6 7/10

 

[xarot]

Streets of Rage 4

Streets of Rage 2 varmaan yksi top-10 konsolipeleistä koskaan ja etenkin Mega Driven parhaimmistoa. Ykkönen säväytti aikoinaan kaksinpelinä niin että oksat pois, ja kakkonen vielä paransi siitä hurjasti. Nyt tuosta on kulunut noin 25 vuotta kun myin Mega Driven pois.

Iskeehän tämä uusi nelonen "edelleen" kuin miljoona volttia. Grafiikkatyyli sopii peliin mainiosti, musiikit ovat mahtavat, peliä on yksinkertaisesti todella hauska pelata ja siihen pääsee sisään per heti jopa näppiksellä. Ei oikein enää tämmöisessä pelissä kovin hyvin pärjää neljännesvuosisadan jälkeen, ja nyt on ehkä puolet vasta pelattu läpi ja kuoltu useasti. Axelilla pelaaminen tuntui kohtalaisen vaikealta joten piti vaihtaa Blazeen. Jokin pätsi tuohon oli tullut myös että Axel olisi vähän parempi hahmona. Aikoinaan taisi tulla kakkonen vedettyä vaikeimmalla läpikin tai ainakin todella pitkälle. Alun salilla viihtynyttä komisaariota vastaan tappelu oli todella hauskaa.

Pitää kaivella josko joku kaveri innostuisi tästä pelaamaan kimpassa. Harmi vaan, että vaimo ei siedä kuunnella näppiksen Keys of Ragea öisin.

 

[xarot]

Kuulostaapa oudolta nuo viat. Voisko johtua yhteensopivuusongelmista? Pelasin itse julkaisun aikaan useamman kerran läpi ja ei mitään tuollaisia ongelmia ollut silloin. Mahtava peli, harmi kun ei ole jatkoa saanut.

Itsekään en muista kyseisestä pelistä isompia ongelmia julkaisun ajalta, kuin että loppupomossa se taisi kaatua muutaman kerran. Muita ongelmia ei ainakaan enää muista.

 

[itarumaa]

Gran Turismo Sport, Ps4. Leppoisa peli, alussa mietin että jaksaako tätä pelata, mutta nyt on kyllä vienyt mukanaan. Ihan sitä yksinpeliä olen pelannut ja ihan samantyyppinen fiilis on kuin PS1 konsolilla vuosia sitten, oliskohan silloin ollut versio 2 jota pelasin. Autojen virittäminen on vähän turhaa hommaa, sitä ei jaksa enää tehdä yhtään, mutta se on oikeastaan korvaantunut uusien autojen ostolla. Peli on myös varsin kaunis, äänet ja pelattavuus ovat sujuvia ja on mukava ostella uusia autoja. Kokonaisuutena erittäin miellyttävä peli, jota ei tarvi pelata rystyset valkoisena.

 

[Jaffajosa]

Ultimate General: Civil War

Jatkoa aiemmalle osalle ja yhden taistelun sijasta mukana on paljon Yhdysvaltojen sisällissodan taisteluita muotoiltuna lineaariseksi kampanjaksi. Taisteluiden välissä omaa armeijaa rakennetaan armeijakunta, divisioona ja prikaatitasolla. Yksiköille on tarjolla iso määrä erilaista aseistusta, joilla voi oman rahatilanteen mukaan varustaa joukkonsa. N. 50h pelikellossa ja toinen kampanja konfederaatiolla puolessa välissä menossa. Oman armeijan speksaaminen on hauskaa ja siihen menee helposti aikaa yllättävänkin pajon. Puhumattakaan päätaisteluista jotka kestävät pisimmillään tunteja. Pelin taistelumekaniikat ovat yksinkertaisia ja helppoja, mutta menestys vaatii taktista näkökulmaa. Hiirinopeus ei ole ratkaisevassa asemassa. Taisteluiden koko ja taktisuus tekee tästä ehkä parhaan taistelusimulaatiopelin tähän mennessä. Total Warit on myös hyviä mutta sarja ei ole kehittynyt viimeiseen 10 vuoteen tai ei ainakaan haluamaani suuntaan. UG:n taisteluissa on mukana parhaillaan yli 100k sotilaita, ruudulla skaalattu toki pienemmiksi yksiköiksi ja spriteiksi. Tekoäly toimii välillä ällistyttävän hienosti ja osaa painostaa linjan heikonta kohtaa vastaan. Odottelen innolla tämän pelisarjan kehitystä dynaamisen kampanjan suhteen ja aihepiirin päivitystä esim. Napoleonin sotiin.

 

[arcane]

Syksyn säikyt part IV: Eternal Darkness: Sanity's Requiem (GC)

Polkuna Xel'lotath.

Puhtaan kauhun sijaan peli lähinnä vihjailee, kun näytössä valuu verta, patsaat seuraavat liikettä, kärsivät ihmiset nyyhkivät ja oveen kolkutetaan kun kävelet kohti. Jumpscareja on yksi tehokas, mutta graafisesti on hyvinkin kesy eikä möröt jännitä. Äänimaailma on mieletön ja semikiinteillä kamerakulmilla kamera toimii mainiosti. Kauhun kanssa ristiriidassa ovat todella pelimäiset ominaisuudet, kuten jatkuvasti hahmon ympärillä pyörivät valopallot (suoja), pään päällä oleva symboli (regenerointi), väreissä hohtava miekka (enchant) ja vihollisten valkoisena vilkkuvat raajat (tähtäyksen kohde). Ne paljon puhutut sanity efektitkin meni loppupuolella täysin ohi, kun mielenterveysmittari oli ison osaa aikaa täysissä - tähän tosin vaikutti valitsemani polku, koska sanitya (ja sen loppuessa terveyttä) polttavat viholliset tukivat mittarin pitämistä korkeammalla. Toisaalta taas niitä myös osasi odottaa, jos mielenterveys oli nollissa. Tätä systeemiä olisi mielestäni voinut rukata vähän yllätyksellisemmäksi ja varmistaa, ettei pelaaja vain voi niin helposti ohittaa efektejä. Sama koskee mielestäni esimerkiksi Amnesiaa, jossa on mukavia pieniä yksityiskohtia mielenterveyden laskiessa, mutta kun pääasiallinen vaiva siitä on pahanolon aiheuttava blurri ja huono näkyvyys ja tästä pääsee eroon kun hetken tuijottelee valonvähdettä, niin pääosan pelistä tietenkin pelaa "järjissään".

Tarinassa seurataan 12 hahmoa historian varrelta. Hiljainen kartano toimii jännitykseltään parhaiten, varsinkin jos mielenterveysmittarin jättää tahallisesti palauttamatta. Tapahtumapaikkoja on vain muutama, mutta ne toki muuttuvat kun välissä on vuosikymmeniä tai -satoja. Silti vähän toisto alkaa tuntumaan erityisesti loppupuolella, kun samat paikat käy läpi neljättä kertaa. Loppu on myös pelinä aika voimafantasiaa ja kokonaisuudessaan vaikeustaso varsin helppo, varsinkin kun buffit sai pidettyä päällä jatkuvasti. Survival horroriksi tästä puuttuu se survival, kun viholliset ovat heikkoja, lähitaisteluaseet voimakkaita ja pyssyihinkin panoksia jaellaan reilusti.

Napinoista huolimatta pelasin mielelläni alusta loppuun. Toimiva ja sujuva toimintapaketti melko kevyillä puzzle-elementeillä ja jännillä neljännen seinän rikkovilla jännitysefekteillä. Parhaana puolena jäivät mieleen musiikit (Snake Princess, Gift of Forever) ja äänimaailma. Jollain kierolla tavalla nautin äänimaailmasta joka kerta, kun kärsivien huutojen keskellä lähestyy kuihtuneen kouran muotoista jalustaa, ja se naristen avautuu paljastaakseen Tome of Eternal Darknessin.

 

[oestrus taurus]

Sattumoista, että peliaika desimaalilleen sama. Ensimmäinen Bioshock pelattu yli kymmenen vuotta sitten ja nämä olivat jo varmaan viisi vuotta odotataneet alennuksesta ostettua. Kakkosen jätin aikoinaan hankkimatta vahvan DRM:n vuoksi ja sitten kolmosen.

Bioshock: 4+ loistavaa jatkoa ykköselle.
Infinite: 3, kyllähän tämäkin innosti ja piti loppuun asti vaikka niin pitkiä sessioita ei jaksanut kuin aiemmassa. Miinukset lopun pitkäveteisessä tarinan päätös-sessiosta sekä nopeasti häviävistä vihollisten ruumista, jotka kakkosessa taisivat säilyä koko kentällä olo ajan.

 

[Jumi]

Kesällä kestosuosikki PUBG jäi kun hommasin Oculus Questin.

Half-Life: Alyx (PCVR)

Kuvittelin tämän jostain syystä puolikkaaksi peliksi jossa seistäisiin suurin osa paikallaan mutta ihan Half-Lifeksi tämä paljastui. Jäi tosin kesken jonnekin 15h paikkeille kun kokeilin vahingossa rallipeliä...
8/10

Dirt Rally 1 (PCVR)

Aivan älyttömän kova Dirt Rally 2:n kanssa! On erittäin hienoa istua oikeasti kuskin paikalla ja ajella Ouninpohjaa talla pohjassa. Ostin jopa uuden ratin tätä peliä varten.
9/10

Microsoft Flight Simulator 2020 (PC)

Pitkästä aikaa takaisin flat earthereiden maailmaan pois VR:stä. Opettelin lentämistä ihan innoissaan pari viikkoa potkurikoneilla. Suurinta hupia olivat Bush Tripit jossa suunnistetaan ilman GPS:ää maamerkkien ja kompassin avulla. Jännittävää puuhaa! Ajan myötä lentäminen alkoi kyllästyttää eikä esim. laskeutumisiin tai muihin toimiin tarvinnut enää keskittyä.
8/10

Digital Combat Simulator (PCVR)

Perusversio on ilmainen ja tässä VR-tuki joten mikä voisi mennä pieleen. Ilmaiskoneet eivät oikein innostaneet ja Su-25:ssa ei ollut edes klikkailtavaa ohjaamoa, mutta onneksi ostin Vietnam-elokuvista tutun UH-H1 "Huey" helikopterin. Nyt on tullut viikko lenneltyä sillä ja näin hauskaa ei ole ollut pitkiin aikoihin. Kopterilla lentäminen eroaa lentokoneista paljon ja kaikki on paljon jännempää. Tehtävät ovat mielenkiintoisia FS2020 bushtrippien tapaisia ja koko tehtävän ajan saa pitää silmät auki. Yksittäisten tehtävien lisäksi löytyy UH-H1 kampanja, jossa ollaan YK:n helikopteripilotti ja ensimmäisessä tehtävässä lennetään Georgian Tbilisistä Kutaisiin (185km) jokia pitkin suunnistamalla. Saa kopteriin kiinni minigunit ja ohjuksetkin mutta niistä en ole oikein vielä innostunut. Hornetti (F-18) pitää ostaa kans jossain välissä mutta pitää opetella tämä Huey nyt kunnolla.
9/10, suosittelen!

 

[mil-tec]

Dragons dogmaa tässä on tullut kokeiltua.
Onko tuo oikeasti sellainen putkijuoksu jolta ainakin alussa vaikuttaa? Odotuksissa oli open worldia, mutta homma tuntuu tosiaan aivan kuin juoksisi jossain rännissä pl. muutamat kaupungit mitä on sattunut kohdalle. Sitten sillä jouskahemmolla ei saa mitään aikaan, nuolia saa ampua konekivääritahdilla ja melkeen sama homma kun käyttää tikareita. Ja sitten mikä tuossa vielä ärsyttää niin putkessa pääsee etenemään n. 20 metriä ja sitten taas susia yms goblineita lappaa joka suunnasta päälle ja kun aseilla ei tee mitän niin koko homma alkaa turhauttaa todella nopeaa. Parempi melkeen vaan kattoa vierestä kun kaverit käristää örkit hengiltä. Niin ja lisäksi: "Goblins hate fire!".

Aineksia tuossa olisi vaikka mihin, mutta jotenkin tuntuu ettei saa motivaatiota etenemiseen. En ole vielä Capitolissakaan asti jossa homma lähtisi ehkä hieman oikeasti etenemään?

 

[xarot]

Dragons dogmaa tässä on tullut kokeiltua.
Onko tuo oikeasti sellainen putkijuoksu jolta ainakin alussa vaikuttaa? Odotuksissa oli open worldia, mutta homma tuntuu tosiaan aivan kuin juoksisi jossain rännissä pl. muutamat kaupungit mitä on sattunut kohdalle. Sitten sillä jouskahemmolla ei saa mitään aikaan, nuolia saa ampua konekivääritahdilla ja melkeen sama homma kun käyttää tikareita. Ja sitten mikä tuossa vielä ärsyttää niin putkessa pääsee etenemään n. 20 metriä ja sitten taas susia yms goblineita lappaa joka suunnasta päälle ja kun aseilla ei tee mitän niin koko homma alkaa turhauttaa todella nopeaa. Parempi melkeen vaan kattoa vierestä kun kaverit käristää örkit hengiltä. Niin ja lisäksi: "Goblins hate fire!".

Aineksia tuossa olisi vaikka mihin, mutta jotenkin tuntuu ettei saa motivaatiota etenemiseen. En ole vielä Capitolissakaan asti jossa homma lähtisi ehkä hieman oikeasti etenemään?

No tuota pelatessa ainakin itselläni oli puolipakko katsoa läpipeluuohjeita koska pelissä on questeja, jotka saatat missata esim. ihan vaan menemällä yhdelle alueelle ja käymällä pois sieltä, niin questi on mennyttä iäksi sillä pelikerralla. Mutta hyvä peli se muuten oli.

 

[mil-tec]

No nyt jaksoin edetä sinne capitoliin... Ehkä pitää aloitella pieninä annoksina niin jospa tuosta innostuu sitten ajan oloon.

 

[itarumaa]

Cities: Skylines. Jos Sim Cityä on jossain muodossa tullut pelattua, niin pitää tästäkin. Hyvin toimii PS4 konsolilla, hyvä käyttöliittymä ja pelattavuus ja onhan nämä aina niin kiinnostavia pelejä, toki samoin kuin Sim Cityssä aikanaan tässäkin tulee varmaan kyllästyminen vastaan jossain vaiheessa. Hienosti on myös peli mietitty siten, että tarvitaan tietty asukasmäärä, ennen kuin voi rakentaa tiettyjä asioita ja kaikkea ei tuoda kerralla peliin. Hyvä peli ja varsin leppoisa, kunhan ei erehdy nopeuttamaan aikaa. Ainoa mikä ihmettyttää, on vuorokauden ja sään vaihtelu, joka tuntuu jotenkin juuttuvan paikalleen pitkäksi aikaa. Otin itse ne pois päältä, että saa kaupunkia rakennettua. Ehkä unitystä johtuen valikot yms ovat vähän halvan näköisiä, mutta ei se peliä juurikaan haittaa.

 

[Juhukka]

Control (xbox x)

Yliluonnollisuus ja pelimaailma ei kiinnostanut ollenkaan. Siksi olin odottanut tämän pelin kanssa näinkin kauan. Peliä kun pelanut nyt useamman tunnin peli kyllä vie mennessään. Tunnelma on mukaansa tempaavaa. Ja yliluonnollisuuden kanssa oppinut olemaan. Teknisesti uutta tuossa ei ole, sama yliluonnollisuus tavaran viskomisen kanssa oli jo monta monta vuotta sitten Star wars pelissä.
Alkuun tuntui että peli ei ole kovin kummoin jos vertaisi edelliseen Quantum breakiin graafisesti. Oli pakko testata Quantum break välissä nähden erot. Suurin ero on hahmon controlleissa ja paljon on kehittnyt Controllin eduksi. Voisin jopa haluta pelata Quantum breaki uusinta versiona Controllin hahmon controllin mukaisena. Aivan eri tuntuma.

Hyvin voi peliä suositellla. Haastava peli kyseessä. Älyä pitää olla jos meinaan puzzleista päästä läpi =D
Lopuksi aika huikeeta pelata laatu peliä ja kuulla suomenkieltä!

 

[vetten äärelle istutettu]

Return To Castle Wolfenstein (PC/STEAM)

Max Paynen imuun toinen vuosituhannen alun räiskintäsuosikkini. Edelleen kyllä toimii ja pieksää monet modernit räiskinnät ja pelit yleensäkin tällä aikalaisilleen ominaisella timanttisella pelattavuudellaan.

Tarina ihan 3/5 mutta ääninäyttely on jopa erittäin hyvää välivideoissa, joten niitä viitsii kuunnella mielellään.

Peli aikakaudelta missä kehittäjillä on ajatuksena ollut että pelaajalla olisi hauskaa pelata tätä ja voi kyllä on hauskaa! Olen Mission 5:n (/7?) loppupäässä ja ei paljon parempaa voisi olla. Se uusin Wolfenstein on aivan veristä ripulia tähän verrattuna. Seuraavana vuoroon lähtee mahdollisesti Call of Duty 1 tai Soldier Of Fortune 2, saman aikakauden suosikkejani. Nam.

9/10 pari bugia ollut joista miinukset. Muuten varauksetta voi suositella vauhdikkaan ja hauskan fps:n faneille. Tämä on oikeastaan hyvin lähelle CS:ää pelattavuudeltaan jos jotain verrokkia haluaisi hakea.

E: Nyt meni läpi kolmannella istumalla, oli kyllä todella maistuva herkkupala ja loppua kohti vaan parani. Steami näyttää 8h, eli ihan sopivan mittanen räimistely. Ei yhtä peliä (joka ei ole erittäin vahvasti tarinavetoinen) pitempään hyvällä mielellä jaksaiskaan

 

[RaivokasMagma]

Technobabylon (Technocrat Games, Wadjet Eye Games, PC, 2015)

Jotenkin ollu viime aikoina cyberpunkki jutut mielessä. Aloin miettimään mitä pelejä on varastossa, joissa on tämä tyyli. Deus Ex HR tuntuu olevan vielä tuoreessa muistissa, Mankind Divided, sen säästän paremmalle koneelle.

Liityin jokin aika sitten Wadjet Eye Gamesin Discrod kanavalle. Aloin sitten miettimään, mitä puljun kehittämiä tai julkaisemia pelejä en ole vielä pelannut läpi. Cyberpunk kun oli mielessä, niin Technobabylonin latasin. Ja tykkäsin.

Ei sinänsä mikään maailmaa mullistava seikkailupeli, mutta mielenkiintoisia asioita käsiteltiin. Pelissä ohjataan kolmea eri hahmoa eri luvuissa. Latha on nuori nainen, joka on aikamoinen virtuaalitodellisuus addikti. Charlie on tämän kaupungin poliisivoiminen heppu, jota ei olla "laitettu nettiin", koska on jotain kärhämää kaupunkia hallitsevan tekoälyn kanssa, joten luottaa enemmän ajatelukykyyn ja perinteiseen etsivätoimintaan. Max on Charlien työkaveri ja on enempi tekniikan kanssa yhteydessä. Heillä on siis erilaisia tapoja ratkaista pulmia.

Tarina ei ehkä alussa vetänyt mukaansa, mutta pikku hiljaa juoni ottaa tuulta alleen ja loppua kohti melkeinpä hotkaisin. Peli oli alunperin episodi pohjainen, mutta tehtiin sitten kunnolla kokonaiseksi. Sinäsnä episodimaisuus näkyy siirtymissä lukujen välillä, joten sinänsä tämä oli hyvä "Luku per ilta" peli.

Tykkäsin. Pikselitaustat näytti hyviltä, ääninäyttely laadukasta, ei mikään super haudanvakava paikoitellen, musiikit sitä tunnelmallista cyberpunkkia. Antoi myös hieman inspistä omille pöytälaatikko projekteille. Jos jokin häiritsi, niin yhdessä paikkaa musiikit oli aika kovalla puheeseen nähden. Myös alueiden välillä siirtyminen oli jotenkin jännää, jäi vähän niin kuin jumiin muutamaksi sekunniksi ja jatkoi normaalisti. En tiedä mistä johtui, en ainakaan aikaisemmin ole tätä kokenut AGS moottorilla tehdyissä peleissä.

 

[munse]

Mass Effect 1 pelattu läpi. Vajaa 40 tuntia kului.

Tunnelmat ristiriitaiset. Audiovisuaalisesti pääosin upea (musiikki erityisesti). Ok pelattavuus. Ok tarina.

Mutta:
Dialogia omaan makuun liian vähän ja ääninäyttely paikoin yllättävän keskinkertaista esim. KOTOR:iin verrattuna, vaikka samoja näyttelijöitäkin oli. Sivuquestit ja -planeetat olivat itseään toistavia. Lopputaistelu ja -ratkaisu oli yllätyksetön. Ilos oli järjettömän ruma planeetta (paitsi arkisto). Gethit olivat tylsä vihollinen.

Kakkonen käsittelyyn seuraavaksi.

 

[itarumaa]

Ihan hienoa oli pelata osat 1-3 Mass Effect pelisarjasta Xbox 360 konsolilla, koska hahmojen valinnat päivittyivät osista toisiin. Eli jos teit jotain osassa 1, niin se vaikuttikin johonkin osassa kolme. Muutenkin pelisarja oli hieno kokemus, tosin eka osa on kaikista huonoin sarjassa. Tai no joka versio on vähän erilainen, ensimmäinen osa on aika kankea pelattavuudeltaan.

 

[Refloni]

Itse aloitin vähän aikaa sitten ensimmäisen Mass Effectin uudelleenpeluun. Mennään kaikilla eri valinnoilla, eli femshep, renegade ja yleisesti ottaen kaikki päinvastoin kuin viimeksi.

ME1:ssä on sarjan paras päätarina, mutta tuli vähän yllätyksenä miten kehnosti kaikki muu on vanhentunut.

• Vaikeustaso piti laskea alun jälkeen normaalille, ei tätä taistelua erkkikään jaksa vaikeammilla tasoilla.
• Lähes kaikki lootti on roskaa, ja aivan kaikki sen jälkeen kun olet ostanut pelin parhaat aseet ja panssarit Normandyn kauppiaalta (toki kumppanit voi varustaa jämäpaloilla).
• Makolla ajelu. Minulla ei ole parjatusta pomppulinna-ajomallista isommin valitettavaa, mutta tankkitaistelu on tylsää ja toistaa itseään ihan liikaa.
• Dialogipyörän epämääräisyys. En tykännyt aikoinaan siitä, että ME2:ssa ja 3:ssa Shepard sanoo usein jotain ihan muuta kuin valitsit. En ollut kuitenkaan tajunnut, että sama ongelma on näin vahvasti myös ensimmäisessä pelissä. Reilusti yli puolet kaikista dialogivalinnoista johtavat johonkin ihan muuhun kuin painikkeessa lukee!
• Sivutehtävät, joissa pitää kerätä 20 McGuffinia eri puolilta galaksia ja haravoida Mako-kentät läpi tiheällä kammalla.
• Tekniset ongelmat. Vsync ei toimi, dialogi katkeilee, jotkin tekstuurit niin suttuisia että kyse on 99% varmasti bugista. Tästä voinee syyttää moderneja käyttöjärjestelmiä.
• Peli on todella pihi automaattitallennusten suhteen. Tallennukset pitää muistaa tehdä itse, muuten joutuu yleensä aloittamaan koko kentän alusta jos kuolo korjaa.
• Pelissä on vain yksi kunnollinen romanssivaihtoehto. (Liara. Tietysti. Mitä muuta kuvittelit?)

ME on kyllä edelleen hyvän näköinen ja kuuloinen vuoden 2007 peliksi, ja päätarina toimii hienosti (varsinkin verrattuna sarjan myöhempiin peleihin).

Edit: Komentaja Shepard ja viisi tapaa sanoa ei.

 

[perato]

Omasta mielestä ME1 on kyl todella huonosti ikääntynyt peli. Jotenki järkytys joka kerta miten yksinkertainen ja karu se lopulta oli, varsinkin kun sitä vertasi juuri Kotoreihin tai vaikka samana vuonna ilmestyneeseen Witcheriin. Sivukerättävät(jotka vaikuttaa ME3een) tuli haettua ohjeen kanssa, niin ei tarvinnut kikkailla ylimääräisiä. Ei kyl mitään toivetta, että ykkösestä tehtäis mitään graffapäivitettyä versiota, kaipais ihan tosissaan uudelleentyöstöä. Noh, on se hintansa(4€ steamissa aikanaan) haukkunut ja ilmestyessään teki vaikutuksen.

 

[BOT]

Hades (PC)

Supergiant Games teki aikoinaan pelin Bastion, joka on huvittava ja haastava kiinnostavalla tarinalla oudosta hajonneesta maailmasta. Pidin pelistä kovasti. Heidän seuraava peli Transistor jäi kesken sekavuutensa ja tylsyytensä takia, sekä sen jälkeinen Pyre jäi pelaamatta kokonaan, koska se näyttää aivan täydeltä pelleilyltä. Hadeksen sai halvalla Epicistä EA-vaiheessa alekupongilla, joten tuli ostettua. Aloin pelaamaan vasta julkaisussa ja nyt kun olen tässä kuollut jo useampaan kertaan niin alkaa maistumaan puulta. Peli kuuluu rogue-genreen, eli kun kuolet mennään alkuun. Jotkin roguet ovat parempia kuin toiset, viimeksi pelaamani loistava sellainen oli Darkest Dungeon, sekin indipeli.

Hades on alkuun vakuuttava helposti opittavalla ja jämptillä taistelullaan. Tunnelma on kevyehkö. Jotkin hahmot, eli Antiikin Kreikan jumalat, ovat melko siistejä, mutta liian usein tulee tyhmää läppää vastaan muilta hahmoilta. Päähahmo on niin naseva, kuin vammainen, joka imaisee hitusen aina peliin sisään ja sitten taas ulos aivottomuuksillaan. Kirjoittamisessa on ollut selvästi vastapainona huonon huumorin edustaja kuin järkevä jamppa, monta heitä sitten onkaan.
Tunnelman horjumisesta kun pääsee yli, voi ihastella Hadeksen manalan hienosti piirrettyjä huoneita ja käytäviä, kun mättää samalla vihollislaumoja toisensa perään. Idea on se että mätät huoneesta viholliset, hahmo saa parannuksen tai resursseja (kultarahat menetetään kuollessa), sitten valitset seuraavan huoneen siellä olevan päivityksen perusteella, toista miljoona kertaa. Tarpeeksi huoneita tahkottuasi tulee aina pomo, joista ensimmäisen voitin ja ajattelin että perään tulee tallennuspiste, jotta siirryttäisiin pysyvästi uusien tilojen ja seuraavan pomon pariin, mutta yllätys yllätys joudut aivan pelin alkuun joka kerta kuoltuasi.

Peli siis kärsii rogue-touhun liioittelusta, vaikkakin parannukset säilyvät ja jokaisen kuoleman jälkeen voit resursseillasi hitusen päivittää hahmoasi tai vaihtaa asetta. Käsittääkseni kuitenkin ensimmäinen pomo myös vahvistui sen kerran jälkeen kun sen päihitin (?). Minua ei haittaa yrittää uudestaan asioita, mutta tämä peli on puuduttava, koska ennen ensimmäistä pomoa huoneet ovat niin helppoja, usein riittää kun vain rämpytät hyökkäystä. En voi käsittää miksi nuo huoneet pitää pelata uudestaan, se on ajan hukkaa. Monesti et jaksa keskittyä kunnolla kun örkit ovat niin helppoja ja otatkin läpsyä sen takia, mikä on tässä pelissä paha, koska energiaa ei saa helposti takaisin. Heppoinen tarina ja taustatietämys eivät motivoi nekään yrittämään; sinun tulee paeta manalasta jossa isäsi Hades pitää sinua arestissa.

Tähän mennessä siis ollut hauskaa, mutta nyt alkaa ottaa pattiin. Ymmärrän kyllä kovat arvostelut pelille, vaikkakin tänäpäivänä saa pelkällä kehnolla suorituksella huiman ylistyksen, sillä itse mättäminen on antoisaa ja päivitysten valikoiminen hauskaa, mutta toisto on vedetty överiksi. En anna lopullista arvosanaa kun en tiedä aionko yrittää vielä, mutta varauksetta suositella en voi rakoilevan tunnelman ja toiston takia.

MUOK. korjaus! hahmoparannukset säilyvät

 

[munse]

Omasta mielestä ME1 on kyl todella huonosti ikääntynyt peli. Jotenki järkytys joka kerta miten yksinkertainen ja karu se lopulta oli, varsinkin kun sitä vertasi juuri Kotoreihin tai vaikka samana vuonna ilmestyneeseen Witcheriin. Sivukerättävät(jotka vaikuttaa ME3een) tuli haettua ohjeen kanssa, niin ei tarvinnut kikkailla ylimääräisiä. Ei kyl mitään toivetta, että ykkösestä tehtäis mitään graffapäivitettyä versiota, kaipais ihan tosissaan uudelleentyöstöä. Noh, on se hintansa(4€ steamissa aikanaan) haukkunut ja ilmestyessään teki vaikutuksen.

Minun mielestäni ME1 on grafiikan puolesta vanhentunut erittäin hyvin. Toisaalta olen pitänyt aktiivisesta pelaamisesta taukoa sellaiset 10 vuotta, joten kriteerini eivät ehkä ole niin korkeat.

Tai onkohan tuo Steamista ostamani versio jotenkin visuaalisesti päivitetty, mene ja tiedä.

Mutta esim. KOTOR on taas grafiikan puolesta vanhentunut aivan tyystin. Sehän oli jo ilmestyessään (2003) graafisesti aikalaisiaan jäljessä, erityisesti jos (hieman epäreilusti?) verrataan senaikaisiin FPS-peleihin. Loistava peli kyllä kaikilta muilta osin, varsinkin tarina, ääninäyttely ja musiikki.

 

[vetten äärelle istutettu]

Paljon olen retroillut (koska ennen oli kaikki paremmin)mutta nyt jysähtää. Ehkä se kaikkien aikojen kovin FPS peli vihdoin uudelleen peluuseen. RTCW tuli jo pelattua joka oli yksi niistä timanteista, nyt on vuorossa tämä:

Harmi ja ihme ettei Steamissa ole. Ainoa mistä tämän netistä saa on ilmaset piraatit ja maksulliset piraatit(gog). Gaben pitäisi ehdottomasti hommata tämä listoilleen. Olihan tämän multiplayerikin aikanaan varmaan cs:n kovin haastaja ja taitaa siellä edelleenkin jengiä pelailla

 

[vetten äärelle istutettu]

jaha tuplat heittänyt

 

[Refloni]

Mass Effectistä vielä sen verran, että loppu oli vielä parempi kuin muistin.

Spoileri

Ilos ja siitä eteenpäin eli pelin viimeinen ~2 tuntia on todella hieno pätkä. Musiikki, ympäristöt ja yleinen toteutus on aivan upeita. Mysteerit selviävät ja keskustelu Vigilin kanssa nostaa tarinan kierroksia tehokkaasti. Muistan ensimmäisellä kerralla kiljaisseeni riemusta, kun Sovereign lopulta räjähti, ja IRL-tuuletus oli aika lähellä nytkin.

Valituksen aiheet ovat aika pieniä.

• Mysteerin ratkaiseminen ei tunnu niin jännittävältä, kun sen muistaa edelliseltä pelikerralta. Tälle ei nyt voi mitään.
• Mass Effect 3 pilasi Reaperit loppupaljastuksellaan. Konejumalat tähtienvälisestä avaruudesta olivat paljon uhkaavampia, kun ei tiennyt yhtään mistä ne tulivat ja mitä ne haluavat. Ainakin syyn niiden taustalla olisi pitänyt olla vähemmän idioottimainen kuin se oli. Nyt piti aktiivisesti yrittää unohtaa kaikki, mitä tietää Reapereista, jotta voisi nauttia juonesta kunnolla.
• Lopputaistelu on vähän liian pitkä. Tämä on ainoa juttu joka häiritsi myös ensimmäisellä pelikerralla.

Jatkan ME2:n parissa taas jossain vaiheessa. Pääjuonen typeryydestä huolimatta se on muistaakseni hauskempi peli pelata ja sivutehtävät on paljon parempia kuin ykkösessä.

 

[perato]

Paljon olen retroillut (koska ennen oli kaikki paremmin)mutta nyt jysähtää. Ehkä se kaikkien aikojen kovin FPS peli vihdoin uudelleen peluuseen. RTCW tuli jo pelattua joka oli yksi niistä timanteista, nyt on vuorossa tämä:

Harmi ja ihme ettei Steamissa ole. Ainoa mistä tämän netistä saa on ilmaset piraatit ja maksulliset piraatit(gog). Gaben pitäisi ehdottomasti hommata tämä listoilleen.

Ei kyl Double Helix jäänyt millään tavalla omaan muistiin erityisen muistettavan tuotoksena. Taidan muistaa kokonaista yhden kentän yhden kohdan ja sekin joku geneerinen viidakkotaso. Onneks myyjä ei aikanaan myynyt tätä peliä vaan "jouduin" vaihtamaan liikettä ja löysin Baldur's Gate 2.

Minun mielestäni ME1 on grafiikan puolesta vanhentunut erittäin hyvin. Toisaalta olen pitänyt aktiivisesta pelaamisesta taukoa sellaiset 10 vuotta, joten kriteerini eivät ehkä ole niin korkeat. Tai onkohan tuo Steamista ostamani versio jotenkin visuaalisesti päivitetty, mene ja tiedä.

Mutta esim. KOTOR on taas grafiikan puolesta vanhentunut aivan tyystin. Sehän oli jo ilmestyessään (2003) graafisesti aikalaisiaan jäljessä, erityisesti jos (hieman epäreilusti?) verrataan senaikaisiin FPS-peleihin. Loistava peli kyllä kaikilta muilta osin, varsinkin tarina, ääninäyttely ja musiikki.

Graafisesti joo ihan jees paikoitellen(mutta vaihtelevasti), mutta teknisesti ei kovin nautittava. Täysin unohdettavat ympäristöt ja kentät sekä vihut aiheuttaa sen, ettei pelissä oikeasti ole sellaisia muistettavia kohtauksia Ilosia lukuunottamatta. Pakolliset Mako-ajelut päätehtävissä ärsytti itseä paljon enemmän kuin ne planeetoilla käynnit.

Mass Effectistä vielä sen verran, että loppu oli vielä parempi kuin muistin.

Spoileri

Ilos ja siitä eteenpäin eli pelin viimeinen ~2 tuntia on todella hieno pätkä. Musiikki, ympäristöt ja yleinen toteutus on aivan upeita. Mysteerit selviävät ja keskustelu Vigilin kanssa nostaa tarinan kierroksia tehokkaasti. Muistan ensimmäisellä kerralla kiljaisseeni riemusta, kun Sovereign lopulta räjähti, ja IRL-tuuletus oli aika lähellä nytkin.

Valituksen aiheet ovat aika pieniä.

• Mysteerin ratkaiseminen ei tunnu niin jännittävältä, kun sen muistaa edelliseltä pelikerralta. Tälle ei nyt voi mitään.
• Mass Effect 3 pilasi Reaperit loppupaljastuksellaan. Konejumalat tähtienvälisestä avaruudesta olivat paljon uhkaavampia, kun ei tiennyt yhtään mistä ne tulivat ja mitä ne haluavat. Ainakin syyn niiden taustalla olisi pitänyt olla vähemmän idioottimainen kuin se oli. Nyt piti aktiivisesti yrittää unohtaa kaikki, mitä tietää Reapereista, jotta voisi nauttia juonesta kunnolla.
• Lopputaistelu on vähän liian pitkä. Tämä on ainoa juttu joka häiritsi myös ensimmäisellä pelikerralla.

Mjoo loppuvaiheen tehtävissä on kieltämättä sitä jotain, varsinkin voi nostaa hattua, että RPG:n lopputehtävät ei tunnu pakkopullalta ennen pomoa vaan enemmänkin siinä on sellaista halua päästä eteenpäin juonellisista syistä joka pelikerta. Ite en kyl muista, että loppuvastustajaan montaa sekuntia tuhrautuis, rätätä kuolee about muutamassa hetkessä, toki varmaan vaikeustaso vaikuttaa, mut muistaakseni pelasin tän joskus vaikeimmallakin.

 

[vetten äärelle istutettu]

Ei kyl Double Helix jäänyt millään tavalla omaan muistiin erityisen muistettavan tuotoksena. Taidan muistaa kokonaista yhden kentän yhden kohdan ja sekin joku geneerinen viidakkotaso. Onneks myyjä ei aikanaan myynyt tätä peliä vaan "jouduin" vaihtamaan liikettä ja löysin Baldur's Gate 2.

Lähinnä nettipelihän tuossa olikin se miksi se oli supersuosittu ja miksi itsekin sitä pelasin satoja tunteja. Yksinpelistä en muista juurikaan mitään kuin jonkun lopun tilanteen missä piti kranaatinheittimellä ampua helikopteri/koptereita alas jossain pilvenpiirtäjän katolla.

Nyt pelannut pari-kolme tuntia ja onhan tuo erittäin hauskaa. RTCW kyllä oli imo parempi nykystandardein koska kevyempi ja vauhdikkaampi, SoF2 vähän vakavampi ja jäykempi, mutta silti 5/5.

PS: Just tänään aamulla vedin sen viidakkokentän läpi

 

[vetten äärelle istutettu]

Grid 2 (Steam, PC)

Hain tossa uutta kaahailua kun aikalailla kaikki hyvät koluttu, mutta sitten löytyikin muistin sopukoista Grid vuodelta 2008 joka oli aikanaan todella maistuva setti ajatuksen tasolla toimivan pelattavuutensa kanssa. Nyt sitten löysin kakkososan hintaan 0.9e niin pakkohan se oli ostaa ja eilen ostettu, pelikello näyttää jo 5.5h. Kyllä on todella kaunis ja sulava peli.

Ajomalli on saatu aivan uskomattoman hyvin pädille vietyä, tuntee ihan selvästi tien pinnan, auton vetävät renkaat ynnämuut yksityiskohdat vaikka ohjain kädessä makaa sohvalla. En tiennyt moisen olevan edes mahdollista, mutta näköjään on. Ainoa ärsyttävä tekijä on se "manageri/kisainssihomo", mutta onneksi sen saa mutelle

Ehkä PC:n paras autopeli pädiohjaimelle jos tykkää ainoastaan ajamisesta. Tässä ei ole mitään ylimääräistä tekemistä, vaikka haluaiskin. Autoa voi maalata ja vanteet vaihtaa mutta siihempä ne kustomoinnit ja säätömahdollisuudet jääkin.. Eli jos tykkää pädilä ajamisesta eikä tykkää räpeltää tyhjänpäiväisyyksien parissa niin tämä on peli juuri sinulle. Ovat netissä kehuneet myös jatko-osaa Grid Autosport aika paljon, josta ei ole kokemusta. Se seuraavaksi testiin. Siinä ilmeisesti voi säätää jonkin verran ajoapujen kanssa, mutta kaikki ne suoraan pois ja kovaa ajoa vaan.

Lisäksi pyörii maksimit@4k60fps omalla nuhapumppu(i3-6100, gtx960 4gb)setillä.

IMO 10/10 pädiajelustandardein

 

[perato]

Molempia pelattu nyt reilusti eteenpäin, Cuphead ihan loppusuoralla.

HITMAN (Epicin ilmaistarjontaa osa XVI)
Pääsin piiiitkän odotuksen jälkeen tätä nyt sit pelaamaan ja on kyl positiivisesti yllättänyt. Oikeastaan paljoa tutorialia pitemmälle en oo pelannut, mutta on kyl kaikin puolin ollut toistaiseksi yllätys. Muistaakseni Hitmaneista olen pelannut lähinnä ensimmäistä kahta, joista vain kakkosen läpi, eikä kumpikaan koskaan vakuutanut ja siten tämä sarja on jäänyt pelaamatta. Nyt nämä "uudet" ovat kiinnostaneet etäisesti, mutta en ole jaksanut edes perehtyä, olisiko nämä ostamisen arvoisia. Kakkonen kuitenki oli tarjolla sopivasti HumbleChoicessa ja ykkönen Epicissä niin nyt lähtee molempien läpipeluu.

Ykkösestä tulee heti sellainen olo, että tämä jotenkin on uusien Deus Exien hengenheimolainen, ei siis miljööltään vaan jotenkin siitä "realistiselta" tunnelmaltaan. Tehtävät ja niiden "challenget" yms. vaikuttaa alustavasti todella kivoilta ja se, että tehtävät etenee jatkuvasti tuo tietynlaista "ei voi hioa loputtomiin" asetelmaa. Periaatteessa tehtävät on pelattavissa hyvinkin nopeasti, mutta toisaalta nautintoa tuo kun tekee jollain tietyllä tyylillä ja kukaan ei huomaa mitään.

Pari varsinaista tehtävää nyt pelattuna ja mielipide vähän muuttunut. Tehtävissä on tosiaan paljon tekemistä, mutta vähän turhan usea asia on jotenkin aikaan sidottu, että pitää hirveällä kiireellä lähtä jotain tekemään. Osa challengeista on sellaisia, että ne lähes vaatii linnuntietä tavoitteelle menoa ja kattavaa tietoa kentän layoutista(mitä ei voi etukäteen tarkastella). Sinällään siis tarjoaisi paljon uudelleenpelattavaa, mutta toisaalta pelin edetessä ekaa kertaa tulee aikaa tuhlattua asioiden tavoitteluun joka ei oikeastaan ole kovin järkevää. Tehtävissä on kuitenkin varsin kirjava keino päästä niissä tavoitteisiin ja ekalla pelikerralla niistä jäänee joku 60-80% kokematta. Erinnäköisistä "challengeista" näkee kuinka paljon erilaisia keinoja olisi, mutta osa vaatinee ihan kunnolla suorittamista kun osa on varsin yksinkertaisia. Ihan varauksetonta suosiota ei iteltä tähän kuitenkaan liikene, varsinkin kakkosepisodi oli varsin nopeasti pelattu ilman ampumatta ja muita tappamatta.

Cuphead(PC)
-- vaan enemmän shmuppi tai jopa lievähkö bullethell. Varsinaista tasoloikkailua tässä ei juurikaan ole, vaan vastassa on pomoja joita ammuskellaan lähes paikallaan pyörien. Osa tasoista on sivuttain eteneviä, mutta harvempi taso on tällainen ja nekin ovat raiteilla eteneviä. Hahmoilla ammutaan siis jatkuvasti ja yritetään pudottaa pomojen HP:t nolliin. Se miksi tätä jaksaa toistaiseksi pelata on juurikin nämä pomojen erilaiset "vaiheet" jossa pomo muuttuu erilaiseksi ja taas väistellään ja jatketaan ampumista. Yllätten peli ei ole ollut ihan niin vaikea kuin oletin, kohtuullisessa ajassa nuo yksittäiset pomot on menneet läpi normalilla, toki jokainen vaatii aikansa, että tutustuu eri vaiheiden mekaniikkaan enkä yhtään tasoa ole päässyt "vahingossa" ensi yrittämällä läpi. --

Sinällään ristiriitaiset fiilikset, että tuskin olis kiinnostanut yhtään jos olis joku pikseligrafiikka tai edes "perusgrafiikka". Tämän pelin kantava elementti on itselle tuo graafinen piirrostyyli ja toisaalta kohtalaisen nopeat yritykset, jotka mahollistaa sen, että peliä on mahdollisuus ottaa pienissä erissä.

Tässä taas mielipide ei juurikaan muuttunut, viimeisiä pomoja viedään. Yksi pomo tähän mennessä aiheuttanut turhautumista ja näyttää olevan yksi vaikeammaksi rankatuista. Ärsyttäviä omasta mielestä nämä lentotasot, missä osa ostetuista kyvyistä lakkaa toimimasta ja peli tosiaan muistuttaa hyvin paljon bullet hell pelejä jossa väistellään erinnäkösiä ammuksia. Toisaalta pomojen satunnaisuus on ärsyttävä elementti, joskus sama pomo voi olla helppo ja joskus vaikeampi, koska vaiheet eivät ole aina identtisiä, joten edes mistään oppimisesta ei aina ole kyse vaan yksinkertaisesti hahmon tuijottamisesta ja osumien väistelystä, omat ammukset sit osuu tai ei.

 

[itarumaa]

Hitman 1&2, pelasin molemmissa sen tavoitteen 20/20, en nyt muista millä nimellä se on, onkohan Pro?. Youtubesta katsoin vinkkejä, oli itse asiassa enimmäkseen todella hauskaa ja näki kentistä ihan uusia puolia. Jos kerran pelaa vaan kentän läpi, niin kyllä siinä ohittaa aika paljon kenttäsuunnittelun hienouksia.

 

[RaivokasMagma]

Kathy Rain (Clifftop Games, PC-versio)

Kuulin että herra joka teki pikselitaiteet tähän ja muutamaan muuhun peliin jota olen pelannut, poistui keskuudestamme vasta, niin ostinpa hieman muistoa kunnioittaen.

Jälleen kerran Adventure Game Studiolla tehty retron näköinen osoittele ja klikkaa peli. Ei jälleen kerran mikään maailmaa mullistava genren edustaja, mutta ihan pätevä. Hieman ärsytti miten Kathya (pelin päähahmoa) ohjattiin. Tottunut siihen, että näissä peleissä vasemmalla napilla interaktataan esineiden kanssa ja oikealla katsotaan. Tässä taas osoitin objektin päälle ja valitaan optio pienestä valikosta. Ei ainakaan minun mielestä järin intuitiivista.

Peli sijoittuu vuoteen 1995 ja päähahmo on siis Kathy Rain, noin 20-vuotias journalisti opiskelija, joka on aika rääsy tyyppi. Sattumalta kuulee kyylältä kämppäkaverilta, että isoisä on kuollut ja hautajaiset olisivat seuraavana päivänä. Kathy menee sitten hautajaisiin, tapaa mummonsa vuosien jälkeen ja kuulee, että isoisä oli vegetatiivisessa tilassa monta vuotta, ennen kuin kuoli. Tähän tietysti liittyy jotain outoa ja ollaan pienessä kaupungissa, niin siitä lähdetään selvittämään mysteeriä.

Jos jotain muuta pitäisi sanoa tarinasta, niin voisin ehkä suositella henkilöille, jotka pitävät "Twin Peaks" tyylisistä tarinoista. Hieman tuntui loppuvan kuin seinään ja ehkä enemmän iskevyyttä olisi voinut.

Ääninäyttelyn on ohjannut Dave Gilbert Wadjet Eye Gamesista ja ihan pätevän laatuinen. Ei herran paras ohjaus ja muutamia tuttuja ääniä hänen peleistään tunnistin. Musiikit oli sellaista tunnelmallista hienolla vinksahtaneella sävyllä. Sopi hyvin.

Kuten aikaisemmin sanoin, ihan pätevä genren edustaja. Hyvin pelaa muutamassa illassa läpi. Kehittäjän seuraavaa peliä Whispers of a Machinea on kehuttu aikalailla, joten sen voisi katastaa jossain välissä.

Mutta mitähän pelais seuraavaksi? Kauhun kuukausi edessä, niin kirjastosta löytyis muutama sen edustaja point and clickeissä.

 

[perato]

Bioshock Remastered (PC)
Edellisen kerran pelannut tämän 2012, joten oli aika ottaa uusinta ajatuksella, että vois pelata vaikka koko sarjan läpi kun kakkonen pelaamatta ja Infinitestäkin jo 5 vuotta. Ei koskaan mikään huippusarja ole ollut itelle, mutta tarpeeksi muistettava, että halusin vielä kertaalleen tän kokea. Remastereita vähän karsastanut kaiken niistä kuullun pskan jälkeen, mut päätin ottaa riskin.

Pelannut about 2/3 pelistä ja mukavasti maistuu. Jotenkin kokonaan unohtanut tästä joitakin aspekteja kuten aseiden parantelun, vihujen kuvaamisen yms. Toisaalta osa tasoista joten kuten muistissa joskin sokkeloinen kenttäsuunnittelu ei mahdollista, että muistais mihin pitää mennä. Pelillisesti tämän on ihan jees, kohtalaisen vaikea toiseksi helpoimmalla vaikeustasolla, kuolema korjannut useaankin kertaan. Yllättävästi parempi fiilis tästä on kuin muistan edelliseltä kerralta jääneen. Tässä pelissä ärsytti ekalla pelikerralla monet asiat, mutta mielipide siitä pehmentynyt pelikertojen kasvaessa. Ei edelleenkään mikään lemppari, mutta hyvin kestänyt aikaa ja edelleen ihan mielenkiintoinen. Kenttien ulkoasu hieman karuhko, mutta muuten ei ole edes olo, että pelaisi 13v vanhaa peliä.

Ultrawide toimii 100fps. Hienoista efektiongelmaa välillä ultrawiden osalta, leikkaantuu jotku sumut tms. jotenkin tuohon 16:9 kuvasuhteeseen, mutta ei mitään jatkuvaa&häiritsevää.

 

[arcane]

Ultrawide toimii 100fps. Hienoista efektiongelmaa välillä ultrawiden osalta, leikkaantuu jotku sumut tms. jotenkin tuohon 16:9 kuvasuhteeseen, mutta ei mitään jatkuvaa&häiritsevää.

Vaikuttaa yhtä hyvältä jälkikäteen fiksiltä, kuin monet widescreen-fiksit peleihin, jotka on tarkoitettu pelattavaksi 4:3 resoluutiolla.

Esim. aikaisemmin pelaamassani Cold Fearissa käytin fanitekoista widescreen-fiksiä, joka toimi muuten alusta loppuun oikein nätisti, mutta juurikin jos tietyt elementit (esim. isot laatikot tai efektit) jäivät 4:3 kuvasuhteen ulkopuolelle, niitä ei renderöity lainkaan. Ei toki varmaan toivoisi, että tuollaisia on sitten peleissä, jotka virallisesti ultrawidea tukevat.

---

Näemmä unohtunut tänne raportoida uusimmat syksyn säikyt, joten vain lyhyesti:

Syksyn säikyt Part V: DISTRAINT (PC)

Steamin ilmaistarjontaa, näemmä suomalainen. 2D-edestakaisin kävelyä ja pientä puzzleja. Päähahmo häätää vähävaraisia asunnoistaan, potee huonoa omatuntoa ja alkaa näkemään verisiä harhoja. Graafisesti aika jännä, säikkyharhat melko jees, mutta pelillisesti ei juuri tarjottavaa. Läpäisyyn meni alle 2h.

Part VI: Dino Crisis (PS1)

...noh, ei tämä erityisen säikky ollut, mutta dinoja. Hienosti puretaan kaikki säikkytunnelma, kun hahmo ensimmäisen raadellun ruumiin nähdessään lakonisesti toteaa "That's disgusting" - samaan tapaan kuin näkisi kissan kakovan karvapalloa matolle. Ympäristöt liiankin kliinisiä ja harmaita. Tulee oikeastaan mieleen MGS, jos päähahmon tilalle olisi vaihtanut Solid Snaken. Jännästi kuitenkin kaikki alueet 3d-renderöityjä ja kuvakulmat usein seurasivat perässä. Tankkikontrollit olisi voinut tässä kohtaa jo jättää pois.

Huonompi kuin oletin. Pelasin aikalailla puzzle-polulla, ja sinne olikin sitten keksitty ihan kaikenlaista. Tuntuu että kaikki Resident Evileistä yli jätetty tai liian Water Sample -tason puzzlet isketty tähän. Varsinaiset dinot ja ne harvat "pöö täältä hyppää velociraptor" jäivät todella taka-alalle - lähinnä rasitteeksi, niin kuin Ressassa olisi joka käytävässä juokseva zombi perässä.

Seuraavaksi menossa Viviette, mutta vähän hitaasti edistyy kun tullut pelailtua co-opeja (Gunfire Reborn). Sen jälkeen ehkä Haunting Ground tai Resident Evil Remake.

 

[BOT]

Bioshock Remastered (PC)
Edellisen kerran pelannut tämän 2012, joten oli aika ottaa uusinta ajatuksella, että vois pelata vaikka koko sarjan läpi kun kakkonen pelaamatta ja Infinitestäkin jo 5 vuotta. Ei koskaan mikään huippusarja ole ollut itelle, mutta tarpeeksi muistettava, että halusin vielä kertaalleen tän kokea. Remastereita vähän karsastanut kaiken niistä kuullun pskan jälkeen, mut päätin ottaa riskin...

Bioshock on niitä harvoja pelejä minkä pelasin aikoinaan muistaakseni viidesti lävitse. Uusintaa en ole pelannut.
Olen miettinyt syitä miksi tykkäsin pelistä niin kovasti, vaikken tiedä jaksaisinko enää pelata peliä uudestaan. Voi olla että jaksaisin jos sen saisi vaikeammaksi jollain mielekkäällä tavalla. Kuitenkin, Bioshock astelee minusta pelisuunnittelun kultaisella keskitiellä, mistä myös sen saama kritiikki käytännössä johtuu. Esimerkkeinä tunnelma on painava, muttei liian pelottava, toimintaa on jatkuvasti, muttei tauotta tai liian pitkillä tauoilla, peli on kohtuullisen haastava, mutta aina voi pikatallentaa (tai käyttää 'vita chambereita', itse en koskaan käyttänyt), juoni on kompleksi, mutta pääasiat tuodaan nenän eteen, kulku on lineaarinen, mutta kentät puoliavoimen sokkeloisia, tarinaa on paljon, mutta sen saa kuunnella milloin haluaa jos haluaa, taistelussa on monipuolisuutta, mutta halutessaan pärjää suppealla valikoimallakin, jne. Päälle kun liimaa aikanaan hyvät grafiikat ja puoliksi vapaaehtoiset Big Daddyt mitä ei kaada ihan tuosta vain ja mitkä kulkevat maailmassa kaikessa rauhassa, tulee peliin kerros lisää mielenkiintoa ja maailmaan sipaus elävyyttä, kun et sentään ainoa päällekäyvä hahmo ole Rapturessa. Vielä voisi listata hienon Art Deco -tyylittelyn ja siihen sopivan musiikin, mutta yhteenveto on että kaikki kuta kuinkin onnistui pelissä.

Ymmärrän sen ettei tiettyjen tyylilajien perään olevat ihmiset pidä Bioshockista, koska katson itse että peli on sen verta "mediumi" ettei se kiehdo ketään kellä on vahvoja mieltymyksiä suuntaan tai toiseen, vaikkapa vaikeustasosta tai maailman avoimuudesta. Bioshock ei tähtää miellyttämään tiettyä yleisöä, vaan on mielestäni kulttiesimerkki siitä, miten peli voidaan suunnitella laajalle yleisölle sen miellyttäen jollain tapaa kaikkia, siis kaikkia niitä ketkä sen läpi ovat jaksaneet pelata. Voi olla tietysti että katson asiaa liialti oman aivokemiani läpi, enkä hahmota että peli onkin painokkaasti kallellaan johonkin suuntaan. Silti jos itse suunnittelisin oman pelin, suunnittelisin sen läheisesti Bioshockin suunnittelufilosofiaa myötäillen, mikä pitää aina narut pelaajan käsissä ja mikä tarjoaa joustoa suuntaan ja toiseen. Peli ei todellakaan ole täydellinen, etenkin putkiminipeli on erittäin itseään toistava, mutta siihenkin pätee tuo hyvä suunnittelufilosofia ontuvasta onnistumsestaan huolimatta; Bioshock on niin minipeliä, räiskintää (valtaosan ajasta), alueiden tutkintaa, tarinan seuraamista, ympäristön ihastelua, hahmon kehitystä ja jopa taisteluiden valmistelua, kaikkia näitä tasaisena yhdistelmänä. Näin monta asiaa kun yhdistetään toistuvaksi sykliksi enemmän tai vähemmän tasapainoisesti, peli soljuu hienosti loppuun saakka.

Jos pidit kovasti Bioshockista, pelaa ehdottomasti System Shock 1 sen vanhentuneista grafiikoista huolimatta. Tulet huomaamaan että Bioshockin peliluupin perustat ovat tässä pelissä.

MUOK. viilaus

 

[perato]

Bioshock on niitä harvoja pelejä minkä pelasin aikoinaan muistaakseni viidesti lävitse. Uusintaa en ole pelannut.
Olen miettinyt syitä miksi tykkäsin pelistä niin kovasti, vaikken tiedä jaksaisinko enää pelata peliä uudestaan. Voi olla että jaksaisin jos sen saisi vaikeammaksi jollain mielekkäällä tavalla. Kuitenkin, Bioshock astelee minusta pelisuunnittelun kultaisella keskitiellä, mistä myös sen saama kritiikki käytännössä johtuu. Esimerkkeinä tunnelma on painava, muttei liian pelottava, toimintaa on jatkuvasti, muttei tauotta tai liian pitkillä tauoilla, peli on kohtuullisen haastava, mutta aina voi pikatallentaa (tai käyttää 'vita chambereita', itse en koskaan käyttänyt), juoni on kompleksi, mutta pääasiat tuodaan nenän eteen, kulku on lineaarinen, mutta kentät puoliavoimen sokkeloisia, tarinaa on paljon, mutta sen saa kuunnella milloin haluaa jos haluaa, taistelussa on monipuolisuutta, mutta halutessaan pärjää suppealla valikoimallakin, jne. Päälle kun liimaa aikanaan hyvät grafiikat ja puoliksi vapaaehtoiset Big Daddyt mitä ei kaada ihan tuosta vain ja mitkä kulkevat maailmassa kaikessa rauhassa, tulee peliin kerros lisää mielenkiintoa ja maailmaan sipaus elävyyttä, kun et sentään ainoa päällekäyvä hahmo ole Rapturessa. Vielä voisi listata hienon Art Deco -tyylittelyn ja siihen sopivan musiikin, mutta yhteenveto on että kaikki kuta kuinkin onnistui pelissä.

Ymmärrän sen ettei tiettyjen tyylilajien perään olevat ihmiset pidä Bioshockista, koska katson itse että peli on sen verta "mediumi" ettei se kiehdo ketään kellä on vahvoja mieltymyksiä suuntaan tai toiseen, vaikkapa vaikeustasosta tai maailman avoimuudesta. Bioshock ei tähtää miellyttämään tiettyä yleisöä, vaan on mielestäni kulttiesimerkki siitä, miten peli voidaan suunnitella laajalle yleisölle sen miellyttäen jollain tapaa kaikkia, siis kaikkia niitä ketkä sen läpi ovat jaksaneet pelata. Voi olla tietysti että katson asiaa oman aivokemiani mieltymysten läpi, enkä hahmota että peli onkin painokkaasti kallellaan johonkin suuntaan. Silti jos itse suunnittelisin oman pelin, suunnittelisin sen läheisesti Bioshockin suunnittelufilosofiaa noudattaen, mikä pitää aina narut pelaajan käsissä ja mikä tarjoaa joustoa suuntaan ja toiseen. Peli ei todellakaan ole täydellinen, etenkin putkiminipeli on erittäin itseään toistava, mutta siihenkin pätee tuo hyvä suunnittelufilosofia ontuvasta onnistumsestaan huolimatta; Bioshock on niin minipeliä, räiskintää (valtaosan ajasta), alueiden tutkintaa, tarinan seuraamista, ympäristön ihastelua, hahmon kehitystä ja jopa taisteluiden valmistelua, kaikkia näitä tasaisena yhdistelmänä. Näin monta asiaa kun yhdistetään toistuvaksi sykliksi enemmän tai vähemmän tasapainoisesti, peli soljuu hienosti loppuun saakka.

Jos pidit kovasti Bioshockista, pelaa ehdottomasti System Shock 1 sen vanhentuneista grafiikoista huolimatta. Tulet huomaamaan että Bioshockin peliluupin perustat ovat tässä pelissä.

Itellä ei näin ruusuiset kuvat jäänyt Bioshockista ensimmäisellä kerralla eikä nyttenkään. Ymmärrän kyllä pointtisi, ja jopa allekirjoitan "jack of all trades" pelistä. Ei tämä mun immersive-sim kategoriaan mene vaikka kovasti vivahteita siitäkin. Ei vaan ole oikeen mitään mikä olis jotenki "huippua".

System Shock 2 jäi kesken, nii eiköhän se ykkönenki jää. Ei oikeen oo itelle toimineet nuo pelaamattomat vanhat peli juuri koskaan, harvoin sieltä mitään super muistettavia kokemuksia löytyy.

 

[PÌÎUW®[ªøËrhl¾ÇÌ°1¿¼]

System Shock 2 jäi kesken, nii eiköhän se ykkönenki jää. Ei oikeen oo itelle toimineet nuo pelaamattomat vanhat peli juuri koskaan, harvoin sieltä mitään super muistettavia kokemuksia löytyy.

Legendat ovat legendoja. Varsinkin nuo vanhat merkkipaalut olisi hyvä pelata silloin kun ne tulee, koska muut pelit tavallaan rakentuvat niiden päälle. Vaikea mennä enää doom1, system shock 1/2 tai vaikkapa Gran Turismo1 pelaamaan ns. ensimmäistä kertaa ja toteamaan naama pokerina että ompa mahtavia pelejä. Nuo pelit on nykymittapuulla silkkaa ihmisripulia, mutta kun nuokin pelit pelasi aikanaan niin on päässyt näkemään miten koko gaming industry rakentuu nuiden päälle ja siitä syntyy muistot. Nuita pelejä ei yksinkertaisesti pysty pelaamaan ilman että peilaa vanhoja hyviä aikoja/tunteita niihin joiden voimalla peli menee läpi.

Oma topicinsa jo tämä keskustelu kylläkin.

 

[Refloni]

Tomb Raider 2013

Lara Croft -reboot toissa konsolisukupolvelta. Grafiikat ovat aivan upeita, varsinkin kun ottaa huomioon että pelillä alkaa olla jo ikää. Se onkin ainoa varaukseton kehu, jonka pelille voin antaa.

Tomb Raider 2013 on kuin huonosta Hollywood-leffasta tehty hyvä lisenssipeli. Kyseessä on siis toimintaseikkailu, jossa ammutaan, kiipeillään ja ratkotaan pulmia. Ja katsotaan välinäytöksiä, jotka ovat pitkiä ja täynnä QTE-rämpytystä. Kentät ovat ahtaita rännejä varsinkin alkupuolella. Perusvihollinen kuolee joko 20 luodista rintaan tai yhdestä päähän.

Pelin isoin ongelma on tarinan ristiriitaisuus. Välinäytökset ovat tuskaista draamaa, jossa itketään räkä poskella ystävien kuolemaa. Skriptatuissa toimintakohtauksissa taas juostaan karkuun räjähdyksiä, sillat sortuvat alta, lasketellaan mäkeä alas kivivyöryn edellä, ja pelaaja naputtaa QTE:itä sikäli kuin nauramiselta pystyy. Hölmöily on Indiana Jonesia toiseen potenssiin ja sopisi erinomaisesti huumoriseikkailuun. Ikävä kyllä peli ottaa itsensä haudanvakavasti, vähän kuin Telltale olisi päättänyt tehdä uuden pelin sekoittamalla Walking Deadin ja Tales from the Borderlandsin keskenään. Toiminta on niin tyhmää, että emotionaalisia kohtauksia on lähes mahdotonta ottaa tosissaan.

Peli on tottakai täynnä kerättävää tilpehööriä. Keräsin aluksi innoissani muinaisesineitä, joissa on lyhyet kuvaukset kertomassa kadonneista kulttuureista. Hei, tässähän pääsee oikeasti leikkimään arkeologia! Mielenkiinto kuitenkin lopahti tarinan edetessä, kun selvisi ettei peliä kiinnostanut historiallinen tarkkuus yhtään. Samuraita tuhansia vuosia sitten, haarniskan läpi katanalla tehty seppuku? Jos historialliset faktat ovat näin väärin, voiko pelin luottaa pysyvän edes oman lorensa perässä?

Historian kunnioitus näkyy myös päähenkilössä. Lara on arkeologiksi kävelevä katastrofi, joka jättää jälkeensä vain savuavia raunioita. Indiana Joneseissakin tosin rymisteltiin, mutta seikkailu oli paljon kevytmielisempää, eikä edes Indy ollut tällainen täystuho.

Tomb Raider 2013 on ihan hyvää viihdettä jos laittaa aivot narikkaan ja räiskii menemään. Onneksi sain sen ilmaiseksi.


Bioshock Infinite

Infinite tuottaa ison pettymyksen edellisiä Shockeja pelanneelle. Pitkään jatkuneen tyhmentämisen seurauksena Infinite ei ole enää immersiivinen simulaatio, vaan hyvin suoraviivainen ja yksinkertainen räiskintäpeli. Sarjan System Shock -juuria ei huomaa enää mistään ja 0451-viittaus tuntuu suorastaan loukkaukselta. Pelaajaa pidetään joka suhteessa täydellisenä idioottina. Pelasin Complete Edition -versiota, joka työnsi pelin alussa syliini ison kasan ylivoimaista taistelukamaa, ja kehtasi antaa niiden poimimisesta saavutuksen.

Tapahtumapaikkana toimiva Columbian lentävä kaupunki on oikein kivan näköinen, mutta tuntuu elävän maailman sijaan huvipuistoajelulta. Kentät ovat putkia, NPC:t alkavat puhua vasta pelaajan saavuttua kuuloetäisyydelle eikä kenenkään ilmekään värähdä, kun varastaa rahat ja syö ruoat jonkun nenän edestä. (Tämä tosin muuttuu myöhemmin.) Pahin huti on kuitenkin maailmanrakennus.

Rapturen vedenalainen kaupunki oli kiehtova paikka, joka perustui hullun liikemies Andrew Ryanin filosofiaan. Ryan oli objektivisti, jonka utopiassa yksilönvapaus oli ykkösasia ja sen tieltä raivattiin kaikki muu, kuten uskonto, hallitus ja moraali. Rapture romahti, mutta ainakin omaa mieltäni jäi kaivelemaan, olisiko se voinut toimia. Entä jos jotain olisi tehty toisin? Mitä tästä romahduksesta voi oppia? Myös Columbia perustuu yhteen määrittävään filosofiaan, nimittäin... rasismiin. Oikeasti.

Columbian pormestari Comstock on fundamentalistikristitty ja vanhan koulukunnan rasisti, joka on tehnyt kaupungista itsensä näköisen. Niinpä Columbia on naurettavan lapsellinen karikatyyri, jossa ei ole filosofisesti mitään mielenkiintoista. Rautalangasta väännetty sanoma on, että rotusyrjintä on ikävä asia. Älä nyt, ihanko totta? Miten syvällistä.

Spoileri: Loppupuoli

...tuolta pelin alkupuolisko siis tuntuu. Simppeli räiskintäpeli ja lapsellinen tarina. Jossain vaiheessa hommaan alkaa kuitenkin tulla syvyyttä.
Pelaajan mukaan lyöttäytyy tynnyrissä kasvanut, supervoimainen Elizabeth. Tyttö on kohtuuhyvin kirjoitettu, näyttää Pixar-animaatiolta ja seura on mukavaa vaihtelua ensimmäisten Bioshockien yksinäisyyden jälkeen. Elizabeth on kuulemma elänyt vankeudessa koko elämänsä, mutta ei todellakaan käyttäydy sen mukaisesti. Pikemminkin vaikuttaa kuin hänet olisi pistetty lukkojen taakse vuosi sitten.

Rasismitarina olikin onneksi vain pintasilausta. Varsinainen pihvi perustuu ulottuvuusmatkailuun. Elizabethilla on voima avata portteja maailmojen välille vähän Witcher-sarjan Cirin tapaan. Peli sekoittaa mukaan myös muistojen muokkaamista ja aikamatkailua , ja keittää kasaan omituisen ja kiinnostavan scifitarinan. Varsinkin loppu on leuatloksauttava mindfuck, joka herättää oikeasti ajatuksia ja jää mieleen kummittelemaan.

Yksinkertaisista mekaniikoista ja tympeästä alusta huolimatta tarina voitti lopulta puolelleen ja peli jätti ihan hyvän vaikutelman. Pitänee hakata lisäosat läpi jossain vaiheessa.

 

[Raxama]

Bioshock Infinite

Infinite tuottaa ison pettymyksen edellisiä Shockeja pelanneelle. Pitkään jatkuneen tyhmentämisen seurauksena Infinite ei ole enää immersiivinen simulaatio, vaan hyvin suoraviivainen ja yksinkertainen räiskintäpeli. Sarjan System Shock -juuria ei huomaa enää mistään ja 0451-viittaus tuntuu suorastaan loukkaukselta. Pelaajaa pidetään joka suhteessa täydellisenä idioottina. Pelasin Complete Edition -versiota, joka työnsi pelin alussa syliini ison kasan ylivoimaista taistelukamaa, ja kehtasi antaa niiden poimimisesta saavutuksen.

Itekin koin että Infinitestä puuttui sitä jotain, se ei ollut mitenkään erikoinen pelata johtuen kahden aseen rajoituksesta joka tuntui riivaavaan tosi montaa peliä tossa 2010-luvulla. Immersive simiks tota ei kannata lähteä kutsumaan edes huumorimielessä, sillä kaikki rippeetkin siitä on hävinneet, ei sillä että se ensimmäinen BioShockikaan sen enempää oikeastaan olis ollu, mutta siinä oli edes pikkasen sitä fiilistä tallella.

Ite tosin huomasin pitäväni Burial at Sea Part 2:sta paljon enemmän BioShockina ja immersive siminä kun pääpeliä, mutta se kans saatto johtua et Burial at Sea tuli pelattua varsin otollisissa tunnelmissa pimeessä huoneessa joskus viikonloppuna about yhdeltä istumalta. Eka osa Burial at Seasta on mun mielestä kyllä myös aika tauhkaa, mutta toi Pt 2 toi pelimekaniikkoihin roimasti vaihtelua ja tarinakin alko olemaan kiinnostava.

 

[BOT]

Jatkan vielä vanhoista peleistä, etten missään tapauksessa allekirjoita sitä etteikö vanhoista klassikoista voisi nauttia. Siinä tapauksessa se voi olla hankalaa, jos on tullut uudempi aivan samanlainen peli joka tekee vain kaiken paremmin, mutta tällaisessakin tapauksessa kuten esim. Theme Hospital verrattuna Two Point Hospital, vanhassa on oma karismansa ja puolensa. Minusta System Shock 1 on täysin pelattava peli edelleen, mutta ymmärrän sellaisen pelaajan näkökulmasta joka jälleen painottaa jotakin, kuten helppoa lähestyttävyyttä ja sutjakkaa ohjausta, ettei hälle tuo kuin moni muukaan vanhempi peli aukene. Ei siis kannata missään tapauksessa jättää noita vanhoja hyviä pelaamatta jos edes hieman pitää itseään hartaampana pelimiehenä. On totta että niiden päälle on usein uudet menestyspelit rakennettu, joten uutta ei välttämättä niin paljoa todista, mutta esimerkiksi System Shock 1:ssä on tunnelma naulattu todella hyvin ja tarina on oikeasti mielenkiintoinen, vaikka rakenteeltaan muistuttaa paljon Bioshockia. Shodan on hienosti punottu päävastus minkä vertaista on vaikea löytää muista peleistä.

Selvennän että minä pelasin ensimmäisenä Bioshockin ja vasta joskus 2011 tai 2012 System Shock 1 ja pari vuotta sitten System Shock 2, joten minkäänlaista nostalgiaa ei liity näihin peleihin, en ollut koskaan nähnytkään niitä aiemmin ennen omaa läpipeluutani, ennen kuin ne tulivat vastaan jossain pelisuunnittelijan haastattelussa tai vastaavaa. On aivan eri ilmiönsä kun nostalgia ruusuistaa menneen ja en suosittelisikaan tuollaisia pelejä ollenkaan, osaan mielestäni erottaa nämä asiat hyvin.
En väitä että nuo jo melkoisen vanhat pelit kestäisivät ajan hammasta ikuisesti, mutta tähän päivään mennessä ei ole menty niin paljoa eteenpäin että juuri System Shockit olisivat koluttu ja kuopattu, sillä ainut uudempi peli joka suunnittelun puolesta on hyvin lähellä ja yhtä tasokas mitä olen pelannut on Prey (2017), mitä pidetäänkin ainutlaatuisena juuri moderniksi peliksi. Sekään ei kaikille auennut, joten päättelen että nimenomaan suunnittelutapa ei aukea kaikille, ei ole niinkään siitä kyse onko peli vanha vaiko ei.

Pelatkaa siis niitä vanhoja klassikoita jos vähänkään kiinnostaa, ei missään tapauksessa kannata antaa muiden evätä tätä vaihtoehtoa. Oppii paljon kun niin tekee. Minun seuraava klassikko on varmaankin Diablo 1, kun olen pelannut vain Diablo 3. Tiedän jo että mekaanisesti mennään taaksepäin, hahmoluokkia vähemmän ja sitä rataa, mutta vaikeustaso ja tunnelma näyttävät olevan kohdillaan ja erityisesti pelin synkkyys vaikuttaa olevan kokonaan hävinnyt jo Diablo 2 kohdalla. Joskus jatko-osia typistetään, useammin tunnelma kärsii tai tarina mutkistuu, ehkä tyypillisin ilmiö on että sisällytetään lisää syvyyttä ja vaihtoehtoja, mikä on lähes aina hyvä. Uusista peleistä mitä olemme pelanneet on helpompi sanoa mitä suosimme, minusta esim. Borderlands 1 oli paljon mielekkäämpi mitä 2, sillä se oli keskittynyt jämäkämmin siihen mitä se luonteeltaan on, eikä ollut liiemmin jatkuva lässytystä ja ylimääräistä huumoria, vaan mystinen tunnelma makasi läsnä jatkuvasti. Sama pätee noihin vanhoihin peleihin, oli sitten kyse pelisarjasta tai yksittäisestä pelistä, että se vanha saattaakin olla enemmän mieleesi mitä uusi - kokeilematta ei voi tietää.

Bioshock Infinite

Infinite tuottaa ison pettymyksen edellisiä Shockeja pelanneelle. Pitkään jatkuneen tyhmentämisen seurauksena Infinite ei ole enää immersiivinen simulaatio, vaan hyvin suoraviivainen ja yksinkertainen räiskintäpeli...

...Yksinkertaisista mekaniikoista ja tympeästä alusta huolimatta tarina voitti lopulta puolelleen ja peli jätti ihan hyvän vaikutelman. Pitänee hakata lisäosat läpi jossain vaiheessa.

Tähän haluan kommentoida kun olen kahdesti läpi pelannut ja lisärit kerran, etten ole mitenkään eri mieltä typistyksistä, mutta tässä tulee taas vastaan se miten suhtaudut peliin. Jos odotat alusta asti että pelin on oltava ns. immersiivinen simulaatio, eikä tästä päästä irti edes alkutaipaleella, jolloin käy jo ilmi, että peli on varsin putkimainen, toki peli on tällöin pettymys. Minä tajusin tuon kyllä ja huomasin että nyt on kyse suoraviivaisemmasta räiskinnästä ja peli onkin enemmän nimenomaan "Bioshock" kuin "Shock", eli tarinan käänteet ovat tärkeässä roolissa ja valikoimarikas taistelu. Peli onkin siis vain vihollislauman niittämistä toisensa jälkeen mielikuvituksellisissa ja näyttävissä puitteissa, mutta se ei tee minusta pelistä mitenkään huonoa, sillä kokemus kokonaisuutena tuntuu jopa teatterielämykseltä, mikä antaa viestin kyllä rasismistakin, mutta sen pääviesti on loputtomat valinnat ja valintojen vaikutus sinuun. Rasismi palvelee tarinassa sitä millainen pääpahis on luonteeltaan kun kerran hyväksyy ja jopa kannustaa rasismiin, eli ei ole mikään BLM-teema kyseessä ollenkaan.

Sinä @Refloni et näin tehnyt, mutta minua säälittää että jotkin tahot lyttäävät tämän pelin sen juurien tarjoaman monipuolisuuden valossa, kun tarinaräiskintänä sellaisenaan peli on kuitenkin huomattavasti massan yläpuolella, eikä aivan vastaavaa ole sen koommin vieläkään näkynyt. Jos ei kuitenkaan tykännyt Bioshockista niin en näe mitään syytä miksi pitäisi Infinitestä.

 

[Raxama]

Mun mielestä Infinite ei vaan yksinkertasesti yltänyt ykkösen tasolle. Tapahtumapaikaltaan huomattavasti köyhempi, jota kaiken lisäks vielä hyödynnettiin erittäin huonosti. Harvassa kohtaa peliä tuli edes pysähdyttyä miettimään et hei tässä muuten ollaan aika korkealla yläilmoissa, samalla kun kävelet ihan tavallisen näköisiä katuja. Ykkösessä kuitenkin oli jatkuvasti jotain muistuttamassa erilaisesta sijainnista, vaikkakin joskus se saatto ihan vaan olla ne ovet jotka muistutti et ollaankin merenpohjassa.

Näitä on kyllä paha verrata keskenään kun vähän tuntuu et tarkotuksella ovat vähän vastakappaleita. Ykkösessä oot lähestulkoon koko pelin yksin, Infinitessä sulla on se suttura kokoajan mukana. Ykkösessä tuut paikalle kun asiat on menny jo pieleen, Infinitessä ne alkaa menemään pieleen about samalla kun tuut mestoille. Ykkösessä peli antaa sun päättää paljonko haluat tietää, Infinite taas yrittää parhaansa mukaan pitää sut kärryillä ja missaamatta mitään. Ykkösessä päähenkilö ei puhu, Infinitessä Troy Baker ei osaa pitää turpaansa kiinni.

Varsinkaan kun Infiniten tarina ei itessänsä herättänyt mitään wau-efektejä, niin vaikea on allekirjottaa sitä väitettä etteikö jotain Infiniten veroista tarinaräiskintää olis tullut. Mun mielestä sellanen tuli jo seuraavana vuonna kun Wolfenstein the New Order julkastiin. Eikä kyse ole siitä et se olis suoraan vastaava, mutta jos Infiniteltä tosiaan riisuu sen tarinan pois niin jäljelle jää mun mielestä vaan ykköstä pelillisesti huonompi teos, joka jollain ilveellä onnistuu vielä olemaan kohtalaisen geneerisen tuntunen kahden aseen rajotuksensa ja loppuunkuultun Troy Bakerin ääninäyttelyn säestyksellä. Lisäpettymystä tietysti toi Songbirdin näkyvyys ennakkomateriaaleissa (ja se helvetin iso patsas siitä Collector's Editionissa), mutta ite pelin aikana sen kanssa ei sit oikeestaan tehtykkään mitään? Odotin koko pelin ajan et millon sen kanssa joutuu ottamaan matsia.

Kun mä ajattelen Bioshockia, niin mulle tulee mieleen käsiin levinny utopia, yksinäisyys ja se seitinohut painostava tunnelma. Ei aurinkoiset Columbian kadut, mukana roikkuva naikkonen ja rasismiin liittyvät kapinat.

Pitää kyllä silti perään mainita, että en mä Infiniteä kuitenkaan vihannu. Ihan ok, mutta jos uudelleen pitäis pelata niin ennemmin jätän välistä. Tarina on nähty, ja Infinitellä on hyvin vähän enää tarjottavaa mulle sitten pelilliseltä puolelta.

 

[Eqilo]

Divinity: Original Sin 2 (Definitive edition)

Tulipas tämmönen kolossi pelattua. DOS1(EE) on myös aikoinaan tullut pelattua, siinä pelikelloon jäi lopulta 83 tuntia yhdellä kunnon läpipeluulla. Tähän DOS2 upposi 107 tuntia kaikkineen yhdellä läpipeluulla. Tarina oli ykkösen tapaan ihan hyvää perushöttöä yleisellä tasolla, itselleni ainakin mielenkiintoa toivat enemmän nuo hahmojen omat sivutarinat ja niiden niputtaminen. Tuo käyttäjän perato mietteissään mainitsema taisteluväsymys alkoi kyllä itselläkin näkyä ja 3. akti meni jotenkin semmosessä "ähhhh lopu jo" -sumussa, mutta 4. akti olikin sitten mielenkiintoisempi ja sain pelattua kunnialla loppuun.

Pelikokemus parani kyllä huomattavasti kun ykkösaktin jälkeen päätin pistää hahmojen taidot uusiksi ja lunttasin netistä suuntaviivat buildeille. Alkoi se 1h + kilpeä käyttävä warru kummasti tekemään enemmän asioita kunnon buildilla Kyllä sitä ilmankin pärjäsi, mutta Classic-tasollakin oli välillä melko rämpimistä muutama tappelua ja resurrection-scrollit tuli tutuiksi.

Kaikenkaikkiaan peli oli kyllä hyvä enkä kadu ollenkaan että heitin 25 euroa tms. tähän tekeleeseen. Positiivisimpana jäi mieleen taistelut ja niiden pelimekaniikat, sekä dialogi / käsikirjoitus kaikenkaikkiaan. Valtavan iso plussa että koko homma oli ääninäytelty loppuun asti. Miinuspuolelta mieleen jäi lähes yhdentekevä craftaus, melko onneton ja buginen questilogi ja yleinen mikromanagerointi skillien ja inventaarion kanssa oli välillä työlästä. Jälkiviisaana sanon että olisi melkein pitänyt työntää 90% enemmän tavaraa suoraan vendorille eikä kantaa mukana _jos sattuisi johonkin käymään_.

 

[Henkka77]

Ja Dos2 on co-oppina vielä parempi kun voi kaverin kanssa sumplia tappeluita. Erityisesti lone wolf traiteilla eli kahdella ukolla.
Itellä just päättymässä toinen läpipeluu co-oppia, parhautta.

 

[vetten äärelle istutettu]

Burnout Dominator (PS2)

Takedown eli Burnout 3 on jumalpeli, ja Revenge (viides osa) ei tuntunut sen jälkeen enää kivalta joten Dominatorin(kuudes osa) suhteen odotukset oli luokkaa "käydään kokeilemassa ja jatketaan elämää eteenpäin".

No, tässä monta tuntia myöhemmin edelleen ajelen ja tää on ikää kuin Burnout 3.5. Paljon lähempänä Takdownia eli sitä, mistä Burnoutissa tykkään kuin esim Revenge, joka sekin hyvä on mutta ei kuulu samaan sarjaan näiden kahden kanssa koska pelin romurallimaisempi ote tekee siitä luonteeltssn erilaisen. Älkää ymmärtäkö väärin, se on myös hyvä ja hauska peli, ainoastaan eri tavalla kuin rakkain kolmoseni, johon tulen aina vertaamaan muita autopelejä.

Peli näyttää todella hyvältä, pyörii hyvin, selkemäpi world tour, jykevämmät joskin silti vähintään yhtä hauskat fysiikat ja aivan mahtava soundtrack mm.. Alice In Chains ja Jane's Addiction kantanee nämä eväät seuraavat 10-15 nautinnollista tuntia kohti lopputekstejä.

Takedown ajeltu läpi, revenge ajeltu läpi ja dominator menossa kovaa vauhtia, joten mitä teen elämälläni kun nämä on ajeltu? Muut burnikset ei ole saman arvoisia, vaikka Legends(viides) mekaanisesti onkin erinomainen niin se ei vaan toimi taskukoossa jostain syystä. Vaatii kunnon ohjaimen pelaamiseen.

Dominator on Burnout 3 fanille ihan 5/5. Kolmosen perintönä täydellisen responsiivinen pelattavuus ja vauhdikkaampi ote kisailuun. Suosittelen jos on jäänyt väliin.

Takedown ajeltu läpi, revenge ajeltu läpi ja dominator menossa kovaa vauhtia, joten mitä teen elämälläni kun nämä on ajeltu?

Nyt pitkän säästelyn jälkeen ajoin tuon läpi ja nautin joka hetkestä. Läpäisyn jälkeen tein uuden profiilin ja aloitin pelin alusta ja nautin edelleen joka hetkestä.

Tämä taitaa olla minulle paras peli mitä olen koskaan pelannut. Aivan uskomatonta. En ole koskaan kokenut mitään vastaavaa. 100/5. En olisi edes itse voinut tehdä itselleni näin hyvää peliä vaikka olisi raavittu kaikista fantasioistani kaikki irti. Hohhoijjaa huhhuijjaa. Olen sanaton. Tulenko pelaamaan tätä peliä seuraavat 50 vuotta? Saa nähdä, miksi ei, hauskuuden taso on sellainen mistä ei ole voinut ennen edes haaveilla. Tässä on minulle kaikki täydellistä. Kaikki.

 

[perato]

Itekin koin että Infinitestä puuttui sitä jotain, se ei ollut mitenkään erikoinen pelata johtuen kahden aseen rajoituksesta joka tuntui riivaavaan tosi montaa peliä tossa 2010-luvulla. Immersive simiks tota ei kannata lähteä kutsumaan edes huumorimielessä, sillä kaikki rippeetkin siitä on hävinneet, ei sillä että se ensimmäinen BioShockikaan sen enempää oikeastaan olis ollu, mutta siinä oli edes pikkasen sitä fiilistä tallella.

Jostain syystä välillä tuon Bioshockin heittää immersive simien sekaan, mutta eihän se tosiaan sellainen ole. Jää jotenkin vaikutelma, että olisi ehkä halunnut olla, mutta rajat tuli vastaan ja pelistä tuli enemmän ammuskelu. Kakkonen ottaa vielä enemmän näköjään sinne ammuskelun suuntaan ja kolmonenhan oli sit vaan puhasta räimintää. Ei siinä, yllättäen olen viihtynyt tämän kakkosenkin parissa jota olen aikanaan kahteenkin kertaan yrittänyt aloittaa ja nyt vihdoin sit pääsin alkua vähän pidemmälle. Ihan kivaa ammuskelua, joskin ei mitää mullistavaa. Ei niin painostava kuin ykkönen tunnelmaltaan ja jää siten edeltäjänsä varjoon.

Pelatkaa siis niitä vanhoja klassikoita jos vähänkään kiinnostaa,

Olen kyllä yrittänyt, mutta usein ne vaan sit jää pelaamatta muutaman tunnin jälkeen. Harva vanhempi peli on innostanut, jos ei ole niitä nostalgiakakkuloita. Monia vanhoja pelejä kyl voi niiden kanssa pelata, mutta ilman tulee raja usein jossain vastaan. SS2 tuli pelattua muutama tunti, ei vaan jaksanut innostaa, ei siinä varsinaisesti mitää hirveän vikaa ollut, mutta ei vaan imaissut.

Divinity: Original Sin 2 (Definitive edition)
Pelikokemus parani kyllä huomattavasti kun ykkösaktin jälkeen päätin pistää hahmojen taidot uusiksi ja lunttasin netistä suuntaviivat buildeille. Alkoi se 1h + kilpeä käyttävä warru kummasti tekemään enemmän asioita kunnon buildilla Kyllä sitä ilmankin pärjäsi, mutta Classic-tasollakin oli välillä melko rämpimistä muutama tappelua ja resurrection-scrollit tuli tutuiksi.

Mjoo, kunnon buildien kautta oppi mekaniikkaa, jonka jälkeen teki sit kuitenki omat buildit mutta paljon paremmin kuin aiemmin. Teki pelaamisesta hauskaa ja riippakivenä olleista hahmoista tuli yhtäkkiä ne tehokkaimmat tappajat.

Ja Dos2 on co-oppina vielä parempi kun voi kaverin kanssa sumplia tappeluita. Erityisesti lone wolf traiteilla eli kahdella ukolla.
Itellä just päättymässä toinen läpipeluu co-oppia, parhautta.

Mitä tuota dos2 reddittiä seuras, nii jäi kyl käsitys, että nimenomaan lone wolf traiteilla tämä on helpompi, koska vihuja paljon helpompi one shotata ja skillejä tarjolla joten comboja mahdollista tehdä paljon enemmän. Ite peli ei kyl minusta sit kuitenkaan sovellu näennäisesti moninpelattavaksi, itellä meni nii paljon aikaa jo inventoryn kans nyplätessä yms. sivutauhkassa, että ei kyl jaksais. Toki yhellä hahmolla inventoryn säätäminen helpompaa, mut eniveis.

 

[arcane]

Syksyn säikyt Part VII: Viviette (PC)

Very Bad Ending. Oops.

Kliseitä. Kartano. Seonnut nainen puukon kanssa. Lukittuja ovia ja hämäriä puzzleja, joista puuttuu oikean maailman logiikka. Tai siis loogisia ja melko järkeenkäyviä kaikki, mutta miksi kolmen kirjan pistäminen hyllyyn oikein avaa salaluukun, sitä en tiedä. Meno on hyvin vahvasti Clock Tower ja Resident Evil, eli vanhoista Capcomin pelisarjoista on selvästi otettu mallia.

...mutta kaikki esitetään ylhäältä kuvattuna, 16-bit tyylisellä grafiikalla JRPG-tyyliin. Minusta graafinen ulkoasu on erittäin nättiä. Koska kaikki ei ole aivan selvää, useimpia asioita voi tutkia, ja päähahmo sitten kertoo asioista omia toteamuksiaan. Tästä yksityiskohdasta survival horroreissa pidän. Huvittavasti graafisesta ulkoasusta huolimatta olin tässä paljon enemmän varpaillani kuin missään muussa tähän asti pelaamassani kauhupelissä. Monia suht onnistuneita säikytyksiä on ja yleistunnelma on saatu melko karmivaksi.

~3h meni läpivedossa. Tykkäsin, mutta minusta peli olisi saanut jatkua vielä vähän. Päälle hyökkäävä vastustaja on yksinkertaisuudessaan vähän ahdistava, mutta koska alue on melko pieni, se käy myös vanhaksi melko nopeasti. Pidempänä pelinä olisi jo mielellään ottanut vaikka niitä zombeja tai jotain muuta ammuttavaksi. Pelissä ei ole niin paljoa vaihtelua (vaikka useimmat puzzlet onkin hieman randomisoitu), että pelaisi eri päätöksen saadakseen - varsinkin kun se ei ole kovin ilmiselvää, ellei katso netistä, jonka jälkeen voikin sitten myös katsoa ne varsinaiset loputkin.

 

[perato]

Bioshock Remastered (PC)
Edellisen kerran pelannut tämän 2012, joten oli aika ottaa uusinta ajatuksella, että vois pelata vaikka koko sarjan läpi kun kakkonen pelaamatta ja Infinitestäkin jo 5 vuotta. Ei koskaan mikään huippusarja ole ollut itelle, mutta tarpeeksi muistettava, että halusin vielä kertaalleen tän kokea. Remastereita vähän karsastanut kaiken niistä kuullun pskan jälkeen, mut päätin ottaa riskin.

Bioshock 2 Remastered (PC)

Tuli sitten tälle ensimmäinen peluu, tosiaan pariin kertaan oon aikanaan yrittänyt alottaa, mutta muistaakseni toinen kerta jäi ainakin odottamaan remastereiden hiomista tai jotain vastaavaa. Nyt on kuitenkin pelattu tämä keskimmäinenkin osa. Ihan jees ammuskelu, mutta ei nyt mitään mikä jäis mieleen tai olis jäänyt mieleen edes ilmestyessään. Tarinankerronnaltaan täysi susi, mutta itse ammuskelu ja plasmidien käyttö on hauskempaa kun vähän tottuu, että nyt on toiminnallisempi peli. Kentät paljon suoraviivaisempia ja haahuilua vähemmän, eikä "monivaiheisia questeja" tarjota ku pelin viimeisellä puolella tunnilla. Tämä oli vähän hassua kun peli on loppusuoralla ja tarjotaan info-ikkuna "btw, näin teet tämän tyyppiset questit". Tarina oli tosiaan todella pliisu verrattuna ykköseen, kaikki vedettiin vessanpöntöstä alas ja rakennettiin todella geneerinen "kultti"juoni.

Toimivuuden osalta parempi ultrawide tuki, ei oikeastaan huomannut mitään ongelmaa siinä. Kaatui kuitenkin kolmeen otteeseen peli, mutta eipä mikään iso ongelma. 11h hurahti tähän peliin, aikalailla kaiken koluten peruspelistä, mitkään lisärijutut ei kiinnostanut yhtään.

 

[perato]

Bioshock 2 Remastered (PC)

Tuli sitten tälle ensimmäinen peluu, tosiaan pariin kertaan oon aikanaan yrittänyt alottaa, mutta muistaakseni toinen kerta jäi ainakin odottamaan remastereiden hiomista tai jotain vastaavaa. Nyt on kuitenkin pelattu tämä keskimmäinenkin osa. Ihan jees ammuskelu, mutta ei nyt mitään mikä jäis mieleen tai olis jäänyt mieleen edes ilmestyessään. Tarinankerronnaltaan täysi susi, mutta itse ammuskelu ja plasmidien käyttö on hauskempaa kun vähän tottuu, että nyt on toiminnallisempi peli. Kentät paljon suoraviivaisempia ja haahuilua vähemmän, eikä "monivaiheisia questeja" tarjota ku pelin viimeisellä puolella tunnilla. Tämä oli vähän hassua kun peli on loppusuoralla ja tarjotaan info-ikkuna "btw, näin teet tämän tyyppiset questit". Tarina oli tosiaan todella pliisu verrattuna ykköseen, kaikki vedettiin vessanpöntöstä alas ja rakennettiin todella geneerinen "kultti"juoni.

Toimivuuden osalta parempi ultrawide tuki, ei oikeastaan huomannut mitään ongelmaa siinä. Kaatui kuitenkin kolmeen otteeseen peli, mutta eipä mikään iso ongelma. 11h hurahti tähän peliin, aikalailla kaiken koluten peruspelistä, mitkään lisärijutut ei kiinnostanut yhtään.

Bioshock: Infinite (PC)
Erikoista. Pelasin tämän 2016 viimeksi ja olin sillon antanut tälle pisteet 90/100, mutta nyt näkisin tän tippuvan jopa kymmenellä pykälällä. Aikalailla samat asetelmat ku viimeksi, joskin nyt isommalta ruudulta pelasin ja ehkä jopa paremmilla asetuksilla. En vaan nyt tiiä sit, miksi viimeksi tämä on tuntunut niin paljon paremmalta kuin nyt. Ehkä väliin on tullut sit vaan niin paljon viihdyttävämpiä ammuskelupelejä, tai tämä putkeen samantyyppisten pelien pelaaminen on todella huono idea. Sitä yleensä vältänkin, ja vaihtelen pelityyppejä, mutta nyt meni tämä trilogia kerralla läpi. Vähän turhan samanlaisihan nämä kolme on keskenään ainakin premissin pohjalta, on erikoinen kaupunki, on jatkuvaa monologia "pahikselta" ja muuten aikalailla samanlaista mekaanisesti. Infinite tuo mukaan nuo ihmeen taivaskiskot, mutta ne oli niin pienessä roolissa, että tuntui jotenkin päälleliimatulta. Erikoista myös se, että listasin tämän silloin kategorioihin "strong story" ja "Atmospheric" mutta nyt kyl lähti molemmista pois kun en niitä sinne olis nyt laittanut. Ihan jees räiskintä, ei mitään mistä kenenkää jaksais alkaa enempää lätiseen.

 

[Refloni]

Epicin ilmaispelit osa N+1.

Pikuniku

Vähän geneerinen mutta hyvin tehty tasohyppely. Punaisen möllykän seikkailuista kertova peli on iloinen ja värikäs, ja grafiikat ovat todella yksinkertaiset mutta kivan näköiset. Musiikki on herttaista pimpelipomia, tarina on suoraviivainen mutta ei täysin aivoton. Vaikeustaso on matala, mutta se sopii tällaiseen rentoon hölmöilyyn. Jopa huumori on hauskaa.

Pikuniku on täynnä hyviä pikkuideoita. Ei mitään maata mullistavaa, mutta kokonaisuutena tämä on harvinaisen toimiva yhden illan indiepeli.

Rebel Galaxy

Saavutin Into the Breachissa kaiken mitä siinä voi saavuttaa. Täydellinen 30 000 pisteen peli kaikilla yhdeksällä robottiryhmällä. 350 tunnin työn jälkeen tarvitsin uuden "aivot narikkaan" pelin, jota voi paukutella samalla kun kuuntelee podcasteja ja keskittyä täysillä kumpaankin. Rebel Galaxy täytti tämän aukon hienosti.

Kyseessä on avaruustaistelu- ja kaupankäyntipeli, jossa avaruussota toimii samoilla mekaniikoilla kuin Assassin's Creedin meritaistelu. Avaruus on kaksiulotteinen, eli ylös ja alas ei voi lentää. Pelaaja ohjaa yhtä laivaa ja kontrolloi sen aseistusta. Pikkutykeillä ammutaan pienet herhiläiset ympäriltä pyörimästä, sivuille kiinnitetyillä kanuunoilla kurmotetaan isompia vihollisia. Laivaan saa pultattua jos jonkinnäköistä lisälaitetta, keskityin itse lämpöhakuisiin ohjuksiin. Ammu ja unohda on sopivan yksinkertainen taktiikka omalle pelityylilleni.

Taistelun lisäksi Rebel Galaxyssa voi lennellä planeettojen ja tähtijärjestelmien välillä kauppaa käymässä, kaivaa mineraaleja asteroideista (tätä en kokeillut) ja ryhtyä avaruuspiraatiksi. Sivutehtävät ja ilmeisesti myös pelin kartta ovat satunnaisgeneroituja (ja siltä ne myös tuntuvat). Pääkampanjan tarina on täysin tyhjänpäiväinen ja sen loputtua pelaajaa ei palkita edes lopputeksteillä. Viimeinen tehtävä vain loppuu kuin mikä tahansa sidequest.

Taktikoida voi jonkun verran, mutta taistelu on välineurheilua, jossa voittajalla on järeimmät tykit ja kovimmat kilvet. Pelin koukku on tietenkin varusteiden päivitys. Uudet aseet ja laivat ovat todella kalliita, mutta jokainen niistä on myös tuntuva päivitys edelliseen verrattuna. Pääkampanjan loputtua otin tavoitteeksi ostaa pelin upeimman sotalaivan Polariksen, jota olin katsellut sillä silmällä aivan alusta asti. Tunnin parin grindaamisen jälkeen se onnistui, ostin laivan itselleni - ja samalla sekunnilla pelistä loppui mielekäs tekeminen. Polaris muutti kaikki tehtävät samantien ylihelpoiksi eikä pitkän jänteen tavoitteita enää ollut. Lahjan odotus on hauskempaa kuin sen saaminen.

Hyvä peli? Ehkä. Rebel Galaxy toistaa itseään aika paljon, mutta sopivan rennolla asenteella tässä on hyvä aivojennollauspeli esim. kovan työpäivän jälkeen.

 

[Yume]

Kaipasin hieman 2D-pelejä niin pelailin aluksi Cupheadin ja Ori And The Blind Forestin läpi.
Molemmat aivan loistavia pelejä.

Sen jälkeen päätin kokeilla paljon hehkutettua Hollow Knightia ja herranjumala, että on hyvä peli!

Noin 11 tuntia takana ja jo tässä vaiheessa yksi parhaista pelaamistani Metroidvania-peleistä koskaan!
Noi kontrollit ja pomotaistelut on vaan jotain käsittämättömän hauskaa.

 

[perato]

Middle-Earth: Shadow of War(PC)
Sattu hyvä hetki ladata tämä 109 gigan järkäle, nii päätin ladata. Edellisosasta kaksijakoiset fiilikset, ekalla kerralla ei niin lämmittänyt, toinen kerta ehkä enemmän. Tämäpä aikalailla jatkaa sitä samaa.

Ihan jees AC/Batman fiilistä tarjoaa, ei mitään kovin originellia ite pelattavuuden suhteen. Kontrollit on jotenkin tavattoman monimutkaiset ainakin näppis-hiirellä, nappeja on vähän kuin joka lähtöön ja jää siten pääosin käyttämättä. Kontrollilistaus on pitkä ku tie Konnusta Mordoriin. Tappelu on sitä samaa mitä on totuttu Batmaneissa jo näkemään, huidotaan 1-3 vihua kerralla ja lopulta päädytään vain torjumaan kaikki lyönnit koska se on helpompaa. Taistelu ehkä aavistuksen verran vaikeampaa kuin ensimmäisessä tai Batmaneissa, koska Captainit tuo niihin oman mausteensa.

Ultrawidellä toimivuus muuten ihan hyvä, mutta koska vaihtoehtoa "hudin" keskittämiselle ei ole, jää välillä osa infosta näkemättä ja osa taas hyppii keskellä ruutua ilman, että siihen voi vaikuttaa. Yläreunan muistutuksen skillien käyttämättömyydestä saa pois päältä, mutta silti keskelle ruutua hyppii silloin tällön asiasta muistutus. Pelissä on aika paljon erilaisia tutorialeja, joissa alussa jäin monesti jumiin, kun en tajunnut, että oli pakko tehdä tutorialin haluama valinta sen sijaan, että olisin voinut kokeilla. 1080GTX:llä joutuu näillä resoilla jo jotain ultra asetuksia säätämään HIGH mutta muuten toimivuus ollut yllättävän hyvä. Kauniiksi tätäkään peliä ei voi sanoa sen ruskeanharmaan värimaailman takia. Lähikuvissa ei örkitkään kyl kestä liiemmin lähempää tarkastelua vaan ovat melko sarjakuvamaisia.

Nemesis-systeemi on edelleen olemassa ja en vieläkään tajua sitä "hehkutusta" mitä se saa. Siihen lisäksi on tullut vielä tukikohdan valtaus/puolustus, johon päästiin about 14h pelaamisen jälkeen. Ite edellispelistä tutut chieffien converttaamisetkin tuli varsin myöhään peliin mukaan. Linnakkeen mukana peli meni lähinnä vitsiksi, joku örkki nimeltä Koominen Kevennys käy heittään paskaa läppää kuinka asiat pitää tehdä, muu aika ollaan supervakavia. Vauvanvaate merkkejä mainostavat captainit Gugguu ja Uppababy edelleen pitää niitä ärsyttäviä ylipitkiä monologeja: "roses are read, violets are blue, I'm orc, bla bla". Todella väsyttävää varsinkin jos taisteluun eksyy useampikin örkkikapu.

TunteikasTalionin mukana kulkee edelleen se haltia ja sen ainoa tehtävä on joka käänteeseen kommentoida kuinka haltiat teki asiat paremmin. "Vau, ompa hieno miekka" toteaa Talion. "VMP. Haltiat teki kaiken paremmin" toteaa Celebimbo. Toisinaan Talion innostuu liiaksi kun näkee naisen ja Mr.Elf tuo hänet taas maanpinnalle ja muistuttaa, että heillä oli oikeasti jokin tavoite. Tämä tavoite sit kuitenkin livahtaa sormien välistä muutaman tunnin jälkeen ja sen jälkeen keskitytäänkin tukikohtien valtaukseen ja tavaroiden keräämiseen mikä ei tunnu toistaiseksi juonta edistävän.

Noh kaikesta huolimatta tätä ollut taas ihan kiva pelata ensimmäiset 15h, mutta kysymysmerkiksi jää kuinka nopeaa tästä eteenpäin iskee tylsistyminen. Alkaa olla fiilis, että kaikki on nyt nähty ja sit loppua kohden.

 

[Simpanssi6000]

Fortnite. Muuten täyttä timanttia mutta onhan tämä fortnitemares ihan kamalaa paskaa. Saatiin squadissa jopa victory royale mutta nuo vitun aaveet ihan perseestä.