Neuvostojohdon ennakkokäsityksen mukaan sodasta Suomea vastaan ei pitänyt tulla vaikeaa eikä pitkäaikaista. Saksa pysyisi varmasti Molotov-Ribbentrop-sopimukselle uskollisena eikä puuttuisi asiaan, eikä Ruotsikaan auttaisi Suomea. Neuvostoliiton ulkoministeri
Vjatšeslav Molotov määräsi Neuvostoliiton Tukholman-lähettilään
Aleksandra Kollontain nimenomaan huolehtimaan siitä, että Ruotsi,
Norja ja
Tanska eivät sekaantuisi Suomen ja Neuvostoliiton väliseen selkkaukseen, ja kehotti ivallisesti muita Pohjoismaita vain ”pitämään kiinni rakkaasta puolueettomuudestaan”. Suomen omasta puolustuskyvystä eivät odottaneet ihmettä muut kuin suomalaiset itse. Etenkin Leningradin puoluesihteeri, kenraalieversti
Andrei Ždanov sai Stalinin vakuuttuneeksi siitä, että Suomi voitaisiin hoitaa ”siististi” Leningradin sotilaspiirin voimin. Suomen työväestön oletettiin nousevan kapinaan porvarihallitusta vastaan ja ottavan puna-armeijan vastaan ”vapauttajana”, mikä olisi vapauttanut Neuvostoliiton kiusallisesta hyökkääjänä esiintymisen painolastista.