On erikoista, että lehti kirjoittaa näin: " Kannattaa myös huomata, että vasemmistoliiton puheenjohtaja Li Andersson on ollut huikean suosittu. Siitä huolimatta puolueen kannatus on ottanut roimasti takapakkia. "
Li Anderssonin henkilökohtainen
äänimäärä oli 6535 ääntä pienempi kuin vuoden 2019 eduskuntavaaleissa. Sehän on puolueen puheenjohtajalle aivan valtava pudotus kannatuksessa.
Tietysti on sekin kysymys, etteivät kaikki äänestäjät näe, että äänestyspäätöksen pitäisi olla tuen osoitus puoluejohtajalle vaikka tämä olisikin samassa vaalipiirissä. Varsinkin ääniharavan oletetaan taas kerran muutenkin pääsevän läpi, jolloin saattaa enemmän kiinnostaa ketä tämä kiskoo mukanaan. Varsinais-Suomen vaalipiirissä oli mahdollista, että toisen paikan saa Yrttiaho (kts. yllä), joka nyt ei ole pidetty hahmo piireissäkään. Saattaa olla, että osa Furuholmin suosiota oli lähinnä ajatusta, että hän on nosteessa ja voi tehdä mitä tarvitaan: Yrttiaho jäi nyt varasijalle.
Uudessa eduskuntaryhmässä on vain kaksi miestä. Samanlainen kehitys kuin vihreissä. Puolue ei kiinnosta miesäänestäjiä tai puolue ei ole kiinnostunut miesäänestäjistä.
Niin, kyllähän siellä ehdokkaita olisi, jos kelpaisivat. Ehkä jakauma on naisiin päin kallellaan, mutta vaalijärjestelmän huomioiden yksi suosittu keräämässä miesten äänet voisi mennä läpikin. Laskeskelin joskus, että montako prosenttia äänistä kansanedustajat (ja varallaolevat) saavat ja kuinka suurin osa menee vain puolueiden voimasuhteisiin, mutta en millään muista mikä lopputulos oli (joku harmaa muistikuva, ettei se kovin kaukana "puolet ja puolet" jaosta ole).
Itsekin löysin ehdokkaakseni viisikymppisen lääkärimiehen ja vielä reservinupseerin, ehkei stereotyyppisin vasemmistohahmo, mutta kun vaalipiiristä pääsee puolueesta vain yksi läpi ja se on istuva kansanedustaja - no, pääsihän ehdokkaani sentään varasijalle.
Näin vanhemmiten olen noskeutunut niin pahasti, että saatan olla oikeasti demari, mutta siinä missä Vasemmistossa on välillä liiankin kovissa sfääreissä tykitteleviä pasifisteja, kommunisteja ja muita visionäärejä, SDP:stä tulee edelleen mielen kolmen suuren puolueen ajan kulissikähmijä (
Hyvien herrojen Tollo, itse asiassa), ja kyllä minä niistä tiedän kumman valitsen. Suomalaisessa vaalijärjestelmässä, joka tähtää enemmistöhallitukseen. konsensukseen ja kompromisseihin, voi aivan hyvin äänestää jopa aivan liioiteltua versiota näkemyksistään. Vasemmistoliitto (realpolitik-versio, vanun hurjimmat visiot) edustaa minulle turbososiaalidemokratiaa.
SDP:n paluu elävien kirjoihin on kieltämättä metka ilmiö. Vielä joku vuosi sitten nuorten kaupunkilaisten keskuudessa saattoi tavata Vasemmisto, Vihreiden ja Kokoomuksen, poliittisesta kannasta riippuen, mutta julkidemareita sai etsiä ja keskustaa tietysti pidettiin maalaisena.
Ja noin ketjussa aikaisemmin liittyviin laajempiin sfääreihin liittyen: Ja siis kyllähän se avaruusluksushomokommunismi saattaa tulla ja olla hyvä vaihtoehto tulevaisuudessa. Kapitalismi (säädeltynä) on saattanut nostaa keskimääräistä elintasoa ja antaa ihmisille mahdollisuuden nostaa henkilökohtaista elintasoaan, mutta mitä tehdään siinä vaiheessa kun perinteinen työläisten, tuotantovälineiden ja omistajien kolmio lakkaa olemasta relevantti? Tuotantovälineet tekevät käytännössä kaikki työt itsekseen ja suurimmalla osalla ihmisistä ei ole kummoista lisäarvoa tarjota.
En tosin ota vastaan vetoja asiasta, kyllä tämä nykyinenkin systeemi saattaa pyöriä pitempään kuin jo keski-iän puolelle kallistuva allekirjoittanut.