Vaikea on kuvitella tilannetta, jossa Pohjois-Amerikkaan vuonna 2012 sijoittuva joukkorahoitusfirma olisi noussut nykyistä parempaan tilanteeseen käytettävissä olevan työvoiman osalta, kun nyt työvoimajohdolla on takataskussaan meriitteinä muun muassa Alien: Isolationin pelimaailman graafinen ilme sekä rakennustaito ja Cryenginen arkkitehtuuri. Näiden pohjalta on ihan kiitettävää tahtia vuosina 2014-2019 Star Citizeniin ja Squadron 42:een ammennettu ja jatkokehitelty nykyiseen pelirunkoon keskeisiä osia.
Itsekin olen kritiikkiä antanut. Hieman ankeaa se vaan on lukijalle, jos väitteitä ei perustella tai ei yritetä hahmotella kokonaiskuvaa. Tämä ei ole kuitenkaan aivan johdonmukainen prosessi tai aikajana ole ollut, kun rahoituspohjaa ei ole lyöty lukkoon sen alun noin 25 miljoonan dollarin budjettiluonnoksen jälkeen, jolloin suurimman osan rahasta piti tulla sijoittajilta.
Se on ihan tervetullutta, jos muodostamasi kuva on erilainen kuin tähän asti yhdessä tai erikseen hahmoteltu.
Tämän vuoden suurin anti lie sitten pelitilan laajentaminen, kuten kävi jo 2.X:n ja 3.X:n läpimurtojen kanssa.
Squadron 42 taas on peliprojektina jotakin, mitä kukaan muukaan ei ole vuosina 2013-2019 lähtenyt tekemään eli avaruuslentopelikampanja. Joita 2000-luvun alun taitteen jälkeen ole käsittääkseni tehty. SQ42:n betavaiheen alkuahan siirrettiin nyt ainakin yhdellä neljänneksellä (12 viikkoa) eteenpäin, muttei tässä toki kuolemattomuutta pelaajistolle joukkorahoitettu vaan peliä, joka on kenties hieman väkevämpi painos kuin se mitä alun perin lähdettiin edes joukkorahoittamaan. Joukkorahoituksesta puhuttaessa muutos olisi ehkäpä osuvin teema, kun firmakaan ei muistuta itseään, alkuvuosia ja vuodesta 2014 hiljalleen rakentuvaa pelistudiota verrattaessa. Siksi on mielestäni hyvin harhaanjohtavaa puhua kuin Cloud Imperium Gamesillä olisi ollut jo pitempään potentiaalia tehdä, mitä nyt on tarkoitus tehdä.
Nyt tehtiin korjausliike, mikä on mielestäni ihan positiivinen reaktio.
Kun tätä touhua on kuusi vuotta katsellut en ensimmäisenä lähtisi varmuudella väittämään, että internetistä löytyisi suunnitelma, jota noudattamalla Star Citizen ja Squadron 42 olisivat jo valmiita ja ehjiä pelikokemuksia, kun vain olisi tehty sitä tai tätä. Kun mieluummin otan ne pelit tältä uudelta CIG:ltä, jos saavat valmista aikaan. Ei CIG mikään täydellinen pelistudio lie vieläkään, mutta heikkoudet ja virheet ovat mielestäni ennemminkin osa realistista kertomusta kuin se että heitellään taikasanoja, kuten Fyre-festivaali tai uponneiden kustannusten harha yrittämättä edes hahmotella firman kulloisiakin vaiheita edes hieman yksityiskohtaisemmalla tasolla.
Johan sekin on saavutus, ettei firma kipannut teknologisesti ja taloudellisesti jo alkuvuosien murheisiin ja virheisiin. Sen sijaan rakas johtaja Chris Roberts luotsasi firman henkilöstöosaamisen huippuunsa laajentumalla Eurooppaan, mikä on tämän mikromanageroivan kolikon kääntöpuoli. 4,9 miljardin dollarin kokonaisarvoa kantava Clive Calder filmintuottajapoikineen omistaa nykyään vielä kymmenyksen firmasta, joten on hieman vaikea sanoa onko taloudellinen paine millainen tämän järjestelyn myötä. Sen myönnän, että Amazon-yhteistyön vaikutusta tuli aiempina vuosina yliarvioitua.
Jos alusmyyntimarkkinoinnin aggressiivisuuteen kadonnutta henkilökohtaisen vuorovaikutuksen hiipumista Star Citizenin striimeissä, viesteissä ja videoissa muistelee raha ei ole tuonut onnea. Mutta kun miettii kuinka kerätty raha on käytännössä mullistanut firman työvoimaresurssit, teknisen toteutuksen ja tuonut vielä miljardöörisijoittajan taustoille en rahan valtaakaan lähtisi liikoja demonisoimaan. Chris Robertsin karisma ja tämän kuvittelemat utopiat niin pelillisesti kuin teknisesti ovat olennainen osa rahoituspohjaa, joten kunnia kelle kunnia kuuluu.
Eiköhän se ole niin että CR kerää rahaa tuotteeseen mikä ei koskaan ehkä valmistu ja parempi vaan antaa mennä niin ei pety.
