Tätähän se koko puolijohdeteknologian historia on pitkälti, ilman sitä hakattaisiin vielä kuuslankulla viestejä BBS:ään.
Ihan samat ongelmat ovat mallistojen pienikapasiteettisimmissa MLC- ja TLC-levyissäkin. Eivät ne olleet yhtään sen nopeampia. Bandwith/piiri ei vain riitä. Kun laitetaan niitä useampia rinnan ongelma maagisesti poistuu.
Minusta SMR kyllä vertautuu aika hyvin tähän asiaan. Joka tapauksessa jos QLC on analoginen niin sitten on TLC ja MLC:kin.
Puolijohteiden kehitys on ollut suorituskyvyn parantamista.
Se kuka on tuonut suorituskykyisemmän/kyvykkäämmän tuotteen on ollut etulyöntiasemassa muihin valmistajiin nähden.
Ja huonompi kestävyys/suorituskyky on pitänyt perustella ostajille selvästi halvempana hintana.
QLC taas on "race to the bottom" tekniikkaa.
Jos prossuja olisi kehitetty samoin, ne olisivat kyllä halvempia, mutta hajoavaa kulutustavaraa jonka nopeus kamppailisi edeltäjiään vastaan.
Ja QLC:n hitaudella erityisesti kirjoittaessa ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että rinnakkaisuutta olisi paljoa vähemmän.
Saman pinta-alan siruissa eroa olisi sen verran että TLC:n neljän piirin sijaan riittäisi kolme QLC-piiriä.
Eli nopeusero siitä olisi vain 25%, eikä 80+%.
Kyseessä on se, että olemattomien toleranssien takia se soluun kirjoittaminen on rajusti hitaampaa kuin TLC:llä.
SMR taas on kyllä QLC:n suuntaista vippaskonstien käyttöä.
Mutta sen tilalle on tulossa pienemmän "magneettisen bitin/solukoon" mahdollistavat magneettisesti kestävämmät materiaalit, joita "pehmitetään" kirjoitettaessa joko mikroaalloilla tai laserilla. (MAMR/HAMR)
Eli QLC:stä poiketen, noissa pyritään lähtökohtaisesti varmistamaan se bittien säilyvyys.
Itsellä läppärissä samanmoinen ja ajaa silti asiansa.
