Vähimmäisvarantojärjestelmä länsimaissa nykyään
Yleisesti käytettävissä olevien valuuttoja kuten
EUR,
GBP, ja
USD pyritään hallitsemaan
keskuspankkijärjestelmän avulla. Keskuspankit eivät kuitenkaan suoraan voi vaikuttaa kierrossa olevaan rahan määrään, vaan rahamäärä riippuu luottojen kysynnästä
[9]. Yksityisomisteisilla liikepankeilla on nykyisessä rahajärjestelmässä keskeinen rooli, jota on myös kritisoitu erityisesti
talousdemokratiaa kannattavien suunnasta.
Rahan syntymekanismi teoriassa
Oppikirjoissa rahan syntymekanismi esitetään tässäkin artikkelissa edellä mainitun keskuspankin lainaushalukkuuden sekä yksityisten liikepankkien käytettävissä olevan vähimmäisvarantojärjestelmän prosessina
[8], joka ei kuitenkaan vastaa nykyisin käytössä olevaa rahan luontimekanismia
[9]. Prosessia kuvataan termillä eksogeenisen rahan teoria, jossa keskuspankki siis aktiivisesti osallistuu rahan tarjonnan säätelyyn
[9].
Useiden keskuspankkiirien luottamus eksogeenisen rahan teoriaan ja perusrahan määrän sääntelyyn romahti 1980-luvulla, jolloin Yhdysvaltain keskuspankki (
FED) otti rahapolitiikan tavoitteekseen perusrahan määrän sääntelyn. Kokeilun aikana havaittiin, että positiivinen korrelaatio perusrahan määrän ja inflaation välillä hävisi, joka johti siihen, että FED myös toistuvasti epäonnistui rahatavoitteensa saavuttamisessa, eli pankit myönsivät joko Fedin tavoitteita enemmän tai vähemmän luottoja. Kokeilu säädellä rahan määrää lopetettiin ja keskuspankki otti rahan tarjonnan säätelytavoitteen sijaan inflaatiotavoitteen
[9].
Rahan syntymekanismi käytännössä - raha on velkaa
Keskuspankit korvasivat rahamäärätavoitteen inflaatiotavoitteella, josta lähtien rahan tarjonta on ollut sisäsyntyinen eli endogeeninen prosessi. Endogeeninen prosessi tarkoittaa tässä sitä, että kierrossa olevan rahan määrää ei voi suoraan asettaa yksikään ulkopuolinen taho, vaan se on seurausta luoton kysynnästä
[9]. Suomen Pankin ”Raha ja luotto rahapolitiikassa” -julkaisun mukaan ”raha on nykyisin pääosin aineetonta, vain numeroita pankkien tietokoneissa. Se onkin pohjimmiltaan pelkkää luottamusta siihen, että joku lopulta vastaa maksusitoumuksesta. Raha on velkarahaa, käytännössä keskuspankin (keskuspankkiraha) tai yhä hallitsevammin talletuspankkien (pankkiraha)
likvidiä velkaa, jota voidaan käyttää maksuvälineenä”.
”Pankkiraha, eli likvidi pankkitalletus, syntyy nykyisin valtaosin pelkkänä tilikirjauksena luotettavan talletuspankin myöntäessä luottoa asiakkaalleen. Tässä ostovoimaa syntyy tyhjästä[10]. Rahan kysyntää lisäävät siis esimerkiksi asuntolainojen, yrityslainojen, valtionlainojen jne. kysyntä. Kun pankki myöntää lainoja, kierrossa olevan rahan määrä lisääntyy. Kun lainapääomaa lyhennetään, kierrossa olevan rahan määrä vähenee kahdenkertaiseen
kirjanpitoon perustuvien sääntöjen mukaan. Lainaan mahdollisesti liittyvät korot on mahdollista maksaa kierrossa olevalla rahalla.
Nykyisessä rahajärjestelmässä keskuspankit yrittävät saavuttaa inflaatiotavoitteensa säätelemällä ohjauskorkoa, jolla viitataan keskuspankkirahasta perittävään korkotasoon. Ohjauskorolla säädellään pankkien välisiä rahamarkkinakorkoja, koska kaikki pankkien väliset transaktiot selvitetään keskuspankkirahalla. Ohjauskoron nostaminen johtaa siihen, että pankit nostavat omista lainoistaan perimiään korkoja säilyttääkseen entisen voittomarginaalinsa. Ohjauskoron laskeminen aiheuttaa pankeille paineita laskea antamiensa lainojen korkoja
[9].
Nykyjärjestelmässä liikepankit voivat hankkia keskuspankkirahaa joko suoraan keskuspankin diskonttoikkunasta tai pankkien välisiltä tukkumarkkinoilta. Keskuspankki voi määrittää diskonttoikkunan koron suoraan, mutta tukkumarkkinoiden korkotaso määräytyy keskuspankkirahan kysynnän ja tarjonnan myötä liikepankkien välisillä rahamarkkinoilla.
[9]
Järjestelmä edellyttää kuitenkin sitä, että keskuspankki pidättäytyy pyrkimyksistä rajoittaa yksityisten pankkien luotontarjontaa, koska jos keskuspankki estäisi joidenkin liikepankkien pääsyn diskonttoikkunaansa, ohjautuisi tämä pankkien keskuspankkirahan kysyntä liikepankkien välisille tukkumarkkinoille, joka kohottaisi tukkumarkkinoiden korkotasoa ja näin estäisi keskuspankkia saavuttamasta inflaatiotavoitettaan. Liikepankit voivat nykyisessä rahajärjestelmässä myöntää siis niin paljon lainoja kuin haluavat, eivätkä keskuspankit voi rajoittaa liikepankkien luotonlaajennusta keskuspankkirahan tarjontaa kiristämällä, vaan keskuspankit voivat ainoastaan säädellä keskuspankkirahan hintaa, ja tällä tavalla vaikuttaa lainojen kysyntään. Liikepankkien asiakkailtaan keräämät talletukset eivät myöskään muodosta minkäänlaista rajoitetta yksityisten liikepankkien luotonannolle (esim. asuntolainat), vaan talletukset ovat seurausta jonkun aiemmin ottamasta velasta.
[9]