Jalopeura on melko varmasti otettu nykymerkityksessään käyttöön jo keskiajalla, sillä sana esiintyy sekä Mikael Agricolan teoksissa että niistä riippumattomissa samanaikaisissa käsikirjoituksissa. Se ei siis ole Agricolan keksimä uudissana, niin kuin monissa yhteyksissä aiemmin on arveltu.
Agricola kyllä tiesi, ettei kyse ole porosta eikä peurasta, sillä hänen suomentamassaan Uudessa testamentissa vuodelta 1548 on leijonan kuva. Kuitenkin vasta vuoden 1642 raamatunsuomennoksessa käytettiin ruotsalaisperäistä lainasanaa leijona tämän eläimen nimityksenä.
"Jalo" voi murteissa ja vanhassa kirjakielessä tarkoittaa suurikokoista ja "peura" kookasta luonnonvaraista sorkkaeläintä, esimerkiksi poroa, metsäpeuraa tai hirveä.
Kansanrunoudessa jalopeura on tarkoittanut hirveä esimerkiksi säeparissa Hirvi suuri hirtettiin, jalopeura jaksettiin, mutta mitenkään yleisesti tätä sanaa ei käytetty.
[– –}
Jalopeura esiintyy Agricolan rukouskirjassa myös tietyn tähtikuvion ja sitä vastaavan horoskooppimerkin nimityksenä, ja tässä käytössä se on varmasti ollut jo keskiajalla, jolloin tähdistä ennustaminen oli arvostettu tieteenala. Muinaiset suomalaiset eivät olisi tietenkään osanneet nimetä suuren eläimen hahmoista tähtikuviota leijonaksi, vaan he ovat nähneet taivaalla tuttuja eläimiä, hirviä ja peuroja. Mahdollisesti jalopeura on vanha tähtikuvion nimitys, jolle on sivistyksen karttuessa annettu uusi tulkinta.