Me "wanhat" ja pelaaminen (+30v)

[Jylppy]

+ legendaariset äänipätkät kuten "Älä huua" ovat tänäkin päivänä nykyaikaa esm. Esimiehen/emännän kera:o)

 

[temexi]

80 luvulta tullut pelailtua. Ensimmäistä pelikonetta en muista, oli ennen C64:ä, mutta ensimmäisen pelin muistan. Nimi oli hirttopuu, ja siinä haettiin sanoja, ja jos tarpeeksi arvasi väärin niin hirteen joutui. Sitten tuli C64, piraatti Nintendo ja 386 avasi sitten PC-aikakauden, josta ei ole enään poistuttu. Ei konsolia sen jälkeen.

Kyllähän sitä vähemmän tulee pelattua kuin aikonaan, mutta kuitenkin jonkin verran. Joskus nuorena meni esimerkiksi Gothic 3:a kevyesti vuorokausi kerrallaankin.

Tuossa Steam aikakauden pelatuimmat pelit 2017~

Ja huomiona tosiaan, että uudet pelit eivät enään niin jaksa kiinnostaa. Kaikki on jo nähty, ja nykypelit tuntuvat vain olevan rahastuksen ja hypen takia olemassa. Esimerkkinä vaikka DOS3, jota yritetään myydä Baldur's Gaten 3:n nimellä, ja vanhalle konkarille se onkin suurin haista vittu ehkä koko pelihistoriassa. Poikkeuksiakin toki löytyy viime vuosilta, kuten Bannerlord, jota onkin tullut se tuhat tuntia hakattua. Muuten tulee lähinnä pelailtua TES- ja FO-pelisarjoja ultra-modattuna.

 

[KiD83]

Tonni reilusti mennyt valorantin parissa. Toisena apex. Cs go ei enää ole innostanut.

 

[Jylppy]

En siis ole ainoa ns. Wanha Guppe pelin ääressä? :o) Loistavaa, en siis ole ainoa jolla on nostalgiatuntemuksia 90-luvun peleille. Eikä kyse ole vain siitä,
threadin alkuperäinen aloittaja tuskin sitä tarkoittikaan mutta lohduttavaa, tai rohkaisevaa että on lähes saman ikäisiä vielä mukana .

 

[KiD83]

Kyllä tässä vielä näin nelikymppisenä tahtoo aika kulua tuossa päätteellä nimenomaan pelien parissa.

 

[AMH69]

Vielä starbukin intoutuu välillä pelailemaan. Yksinpelejä aina ja mieluiten 1990-2015 välisen ajan pelejä. Välillä mennyt pitkiä aikoja, ettei tullut pelailtua mutta innostus iskee aina uudelleen. Vuonna 1976 faija roudas teutoniasta APF TV Fun 401-konsolin ja se oli sitten menoa. Nykyään vähemmän, kun paljon muutakin tekemistä. Innostuin pitkästä aikaa mättämään omaa suosikki peliä, Soldiers: Heroes of World War II on Steam ryyditettynä Storm over Europe modilla. Sopivan letkeää pelailua.

 

[Jylppy]

80 luvulta tullut pelailtua. Ensimmäistä pelikonetta en muista, oli ennen C64:ä, mutta ensimmäisen pelin muistan. Nimi oli hirttopuu, ja siinä haettiin sanoja, ja jos tarpeeksi arvasi väärin niin hirteen joutui. Sitten tuli C64, piraatti Nintendo ja 386 avasi sitten PC-aikakauden, josta ei ole enään poistuttu. Ei konsolia sen jälkeen.

Kyllähän sitä vähemmän tulee pelattua kuin aikonaan, mutta kuitenkin jonkin verran. Joskus nuorena meni esimerkiksi Gothic 3:a kevyesti vuorokausi kerrallaankin.

Tuossa Steam aikakauden pelatuimmat pelit 2017~



Ja huomiona tosiaan, että uudet pelit eivät enään niin jaksa kiinnostaa. Kaikki on jo nähty, ja nykypelit tuntuvat vain olevan rahastuksen ja hypen takia olemassa. Esimerkkinä vaikka DOS3, jota yritetään myydä Baldur's Gaten 3:n nimellä, ja vanhalle konkarille se onkin suurin haista vittu ehkä koko pelihistoriassa. Poikkeuksiakin toki löytyy viime vuosilta, kuten Bannerlord, jota onkin tullut se tuhat tuntia hakattua. Muuten tulee lähinnä pelailtua TES- ja FO-pelisarjoja ultra-modattuna.

Sama huomio, ei todellakaan tahdo löytyä uusista peleistä mitään mikä kiinnostaisi, osa matkii toisiaan ja suuri osa jotain ihmeellistä scifi-paskaa. Vstepin uudesta Nautis Homesta ostin 6kk käyttöoikeuden, ei ollut kallis mutta siinäkin 30 liikaa, vaikka onkin early acces niin on todella keskeneräinen ja köyhä.

 

[Bansheebot]

Sen olen huomannut, että enää kiinnostaa vain pelit, joilla on vahvat modiyhteisöt. Esimerkkeinä FTL: Faster Than Light (Multiverse tai Arsenal+), STALKER (Anomaly + G.A.M.M.A), Morrowind (Rebirth), Skyrim (Enderal) ja bonuksena vielä Gothic 2:n Archolos. Tyypillisiä AAA-pelejä ei tule pelattua vaikka saisin ilmaiseksi, kun eivät kiinnosta puolta tuntia pidempään.

 

[GGoljatti]

Kyllä sitä tällei vanhemmalla (44) iällä itse nauttii noista hitaista naksutteluista. Eli vaikka Civ tai Cities skyline. Voi illalla naksutella ja välillä tehdä jotain muuta. Peli odottaa
Tykkään kyllä vieläkin fps stä mitä tuli -00 luku hakattua läpi ihan huolella. Huonona puolena niissä että vaatii aivan täydellistä keskittymistä luurit päässä ja silti ei välttämättä pärjää..

 

[temexi]

Sen olen huomannut, että enää kiinnostaa vain pelit, joilla on vahvat modiyhteisöt. Esimerkkeinä FTL: Faster Than Light (Multiverse tai Arsenal+), STALKER (Anomaly + G.A.M.M.A), Morrowind (Rebirth), Skyrim (Enderal) ja bonuksena vielä Gothic 2:n Archolos. Tyypillisiä AAA-pelejä ei tule pelattua vaikka saisin ilmaiseksi, kun eivät kiinnosta puolta tuntia pidempään.

Saman huomannut, peliä täytyy pystyä muokkaamaan mieleisekseen. Välillä tuntuu, että modaaminen on jopa kivempaa kuin itse pelaaminen.

 

[root]

Kyllä sitä tällei vanhemmalla (44) iällä itse nauttii noista hitaista naksutteluista. Eli vaikka Civ tai Cities skyline. Voi illalla naksutella ja välillä tehdä jotain muuta. Peli odottaa
Tykkään kyllä vieläkin fps stä mitä tuli -00 luku hakattua läpi ihan huolella. Huonona puolena niissä että vaatii aivan täydellistä keskittymistä luurit päässä ja silti ei välttämättä pärjää..

Ehdottomasti. Nuorempana pelasin toki myös vuoropohjaisia pelejä kuten Close Combat -sarja, mutta silloin ne tuli pelattua läpi yön yli kestävissä sessioissa. Nykyään arvostaa, kun voi pitää taukoja niin usein kuin haluaa. Erityisesti "quick save" mahdollisuuden tarjoavat pelit ovat hyviä. Wasteland 3 game passissa oli edellinen naksuttelu, joka koukutti.

 

[Fingineer]

Ikää nyt vähän yli 30. Aiemmin tuli pelattua CS aika järkyttävät määrät, alkaen 1.6 ja CS:GO alkoi maistua puulta joskus 2018. Sen jälkeen tuli pelailtua muitakin nettiräiskintöjä, mutta alkoi mielenkiinto loppumaan niihin kokonaan.

Sitten tuli retrovaihe, jolloin pelasin alkupeäisisiä SCUMM pelejä kuten Monkey Island, Indiana Jonesit ja vähän yllättäen yhdeksi suosikkipeliksi nousseen the Dig.

Samalla aloin pelaamaan rauhallisempia yksinpelejä kuten Outer Wilds ja The Observer. Pitkäaikainen suosikkipeli ARK: Survival Evolved löytyi samoihin aikoihin. Sitä tuli pelattua aika paljon yli vuosi.

Viime aikoina pelailut on keskittynyt PCVR:ään.

 

[huglo]

30 tuli täyteen tuossa muutama vuosi sitten ja aika lailla samaan aikaan on into pelaamiseen hävinnyt. Ei siitä niin kauaa ole kun ajattelin vielä että pelaan varmaan lopun elämäni. Nyt se tuntuu vaan ajanhukalta ja jos jotain peliä yritän aloittaa, tulee väkinäinen fiilis, ei oikeasti huvita.

Tulihan sitä aika paljon pelattua siinä 20-30v välisenä aikana, paljon oli mukavaa mutta välillä tuntuu myös siltä, että paljon meni hukkaan sen takia. Aika paljon yksinpelejä tai muuten epäsosiaalisempaa meininkiä. Ne yhteisöt joissa olin enemmän mukana ovat enimmäkseen hiipuneet pois eikä niistä hirveästi käteen jäänyt.

Tunnen muutaman wowia pelanneen, siihen sitä aikaa vasta saakin kulumaan mutta voin nähdä sen, miten se on tavallaan elämää suurempi maailma. Siellä on syntynyt paljon tosielämän ihmissuhteita, parisuhteitakin. En koskaan alkanut sitä pelaamaan vaikka olisin voinut. En tiedä, oliko hyvä vai huono päätös.

Ehkä jonain päivänä taas pelaan. Todennäköisemmin jotain vanhempaa teosta. Nykyisiin peleihin en tunne mitään kiinnostusta. Vaikka en ole niitä kyllä pelannutkaan, taitaa uusimmat olla siitä 2015-2016 ajalta.

Moninpelit ei kyllä kiinnosta pätkääkään enää. Varmaan silläkin on vaikutus, että en taida olla ihan tyypillinen gameri ja tyypilliset gamerit (mitä ikinä ne sitten ovatkaan) aiheuttaa itsessäni lähinnä ihottumaa. Pelatessa pitäisi olla hauskaa. Kilpaillakin toki saa mutta jos joidenkin randomien kanssa netissä pelailu menee niin pahasti ihon alle, että on pakko alkaa vittuilemaan tai muuten sotkemaan peliä niin ehkä voisi harkita jotain toista harrastusta.

Kavereitten kanssa nyt voisi pelatakin mutta ei me pelata samoja pelejä tai ehditä juuri koskaan samaan aikaan.

Ja juuh, tästä olen kanssa samaa mieltä. Erehdyin pelaamaan CS GO:a jonkin aikaa ja comp-puoli on sellaista paskantärkeää ulinaa täynnä että se karkottaa kyllä meikäläisen aika nopeasti. Ehkä sitä kaipaisi jotain välimuotoa casualin ja competitiven väliltä. ja sitä, että voisi valita serverinsä ja peliseuransa vähän paremmin eikä olisi jatkuvasti venäläisten seurassa.

 

[ssg]

Mitä mieltä olette. Iän karttuessa helpommat pelit vai vaikeammat? Ulkomailla näyttäisi olevan helpompi muodissa koska ei ole aikaa "tuhlata" peliin vaan pitää suorittaa se nopeasti.

Itse en samaistu yhtään. Suurin syy pelaamiselle on haaste. Jos peli ei ole tarpeeksi haastava se ei ole pelaamisen arvoinen. Täyttä ajanhukkaa jos vaa läpsyttelee menemään. Pelkän tarinan takia en pelaisi yhtäkään peliä vaikka pelien tarinan kerronta onkin parantunut ei se vedä vertoja muille medioille.

Pelin pitää haastaa joko älyllisesti tai "fyysisesti". Tai jollain muulla tavalla. City Skylines on hyvä esimerkki pelistä joka on mekaanisesti helppo mutta kauniiden kaupunkien rakentaminen on itselle erittäin haastavaa se ei vaan tule luonnostaan. Tuosta syystä helpookin peliä on mukava pelata kun se haastaa jollain muulla osa-alueella jota ei muissa harrastuksissa pääse toteuttamaan.

 

[KiD83]

Ei nämä putkijuoksut enää innosta. Kilpapelit ainoat mitkä vielä innostaa.

 

[Dualram]

Mitä mieltä olette. Iän karttuessa helpommat pelit vai vaikeammat? Ulkomailla näyttäisi olevan helpompi muodissa koska ei ole aikaa "tuhlata" peliin vaan pitää suorittaa se nopeasti.

Oon tainnut valita vaikeamman eli Hell let loose ja vielä näin yli 50 vuotiaana mukana comp peleissä.

 

[ssg]

Oon tainnut valita vaikeamman eli Hell let loose ja vielä näin yli 50 vuotiaana mukana comp peleissä.

HLL on siitä mukava että siinä haaste ei aina tule nopeista reflekseistä vaan enemmän peliälystä ja asemasta. Toki tarkkuudella ja reflekseilläkin on väliä mutta eivät ole niin suuressa roolissa. Pikseleitä saa kyllä välillä huolella metsästää tuossa.

 

[Mikkos]

Mitä mieltä olette. Iän karttuessa helpommat pelit vai vaikeammat? Ulkomailla näyttäisi olevan helpompi muodissa koska ei ole aikaa "tuhlata" peliin vaan pitää suorittaa se nopeasti.

Itse en samaistu yhtään. Suurin syy pelaamiselle on haaste. Jos peli ei ole tarpeeksi haastava se ei ole pelaamisen arvoinen. Täyttä ajanhukkaa jos vaa läpsyttelee menemään. Pelkän tarinan takia en pelaisi yhtäkään peliä vaikka pelien tarinan kerronta onkin parantunut ei se vedä vertoja muille medioille.

Pelin pitää haastaa joko älyllisesti tai "fyysisesti". Tai jollain muulla tavalla. City Skylines on hyvä esimerkki pelistä joka on mekaanisesti helppo mutta kauniiden kaupunkien rakentaminen on itselle erittäin haastavaa se ei vaan tule luonnostaan. Tuosta syystä helpookin peliä on mukava pelata kun se haastaa jollain muulla osa-alueella jota ei muissa harrastuksissa pääse toteuttamaan.

Vähän sekä että. Näin vanhempana ei tahdo enää oikein kärsivällisyys opetella tuhansia nappeja kontrolleita vaikka itse peli kiinnostaisikin, esimerkkinä Red Dead Redemption 2 jossa kontrollit on vaan niin hiton kankeat että ei tahdo tulla pelaamisesta mitään.
Samoin jos liian haasteellinen peli niin kyllä se monesti jää kesken kun ei jaksa tahkoo tahkoomisen perään. Mutta ei kyllä taas liian helpot pelitkään oikein jaksa kovinkaan innostaa, esimerkkinä Dying Light 2. Alkuun ihan kivaa ja haasteellista mutta sitten se alkaa jo pikkusen maistumaan puulle kun pelikellossa on 100h ja kykypuu täysillä ja vihulaiset leveliä 4-5 ja itte keikkuu siellä 9 kantturoissa. Kivaahan se on mutta ei kovin haasteellista.

Sitten taas joku Deep Rock Galactic jossa mennään 3 vaikeustasolla ja silloin tällöin 4 mutta jos ei muutamalla yrityksellä pääse niin lähinnä alkaa turhauttaa ja laskee tasoa että pääsee eteenpäin vaikka pisteitä ei ropisekkaan.

PvP pelejä taas ite en ole koskaan tykännyt pelata kun ne on niin yksitoikkoisia ja ei ole kilpailuviettiä pätkääkään niin ei nappaa. Cooppeja tykkään kyllä pelata mutta melkein nekin pitää olla sellaisia missä on juoni ja edistystä. Payday 2 ja Vermintide 2 tyylisiä jaksaa jonkinaikaa, mutta alkaa puuduttaa samojen kenttien tahkoominen. Pitää olla jotain etenemistä että jaksaa pelaa.

Nyt olen taas parin vuoden jälkeen koukuttunut No Mans Skyhyin ihan vaan rennon lentämisen ja farmaamisen ja maailmojen etsimisen takia.

 

[Taneli-]

Mitä mieltä olette. Iän karttuessa helpommat pelit vai vaikeammat? Ulkomailla näyttäisi olevan helpompi muodissa koska ei ole aikaa "tuhlata" peliin vaan pitää suorittaa se nopeasti.

Kohta (tämän kuun aikana) tulee 50v täyteen ja ns. kävelysimulaattoreita en ole koskaan pelannut eikä se oikein kiinnosta. Pelin "vaikeus" ei sinänsä ole ehkä se minun juttuni mutta yleensä pelaan kohtuullisesti aikaa vieviä roolipelejä (esim. Pathfinder: Kingmaker tai Pathfinder: Wrath of the Righteous) mitkä helposti vievät useampia satoja tunteja. Oikeastaan pelkän hahmon luomiseen saa helposti uppoamaan kymmeniä tunteja.

Ehkä se "helppous" tai "vaikeus" tulee siitä miten itse on kiinnostunut ja jaksanut tutustua aihepiiriin? Esim. itselleni joku Total War: Warhammer (I, II + III + kaikki DLC't) ei ole "vaikea" peli mutta varmasti jos ei ole koskaan noita pelannut se voi aiheuttaa harmaita hiuksia.

 

[draco76]

Mitä mieltä olette. Iän karttuessa helpommat pelit vai vaikeammat? Ulkomailla näyttäisi olevan helpompi muodissa koska ei ole aikaa "tuhlata" peliin vaan pitää suorittaa se nopeasti.

Itse en samaistu yhtään. Suurin syy pelaamiselle on haaste. Jos peli ei ole tarpeeksi haastava se ei ole pelaamisen arvoinen. Täyttä ajanhukkaa jos vaa läpsyttelee menemään. Pelkän tarinan takia en pelaisi yhtäkään peliä vaikka pelien tarinan kerronta onkin parantunut ei se vedä vertoja muille medioille.

Pelin pitää haastaa joko älyllisesti tai "fyysisesti". Tai jollain muulla tavalla. City Skylines on hyvä esimerkki pelistä joka on mekaanisesti helppo mutta kauniiden kaupunkien rakentaminen on itselle erittäin haastavaa se ei vaan tule luonnostaan. Tuosta syystä helpookin peliä on mukava pelata kun se haastaa jollain muulla osa-alueella jota ei muissa harrastuksissa pääse toteuttamaan.

Minä pelaan tarinan taikka elämyksen takia. Valitsen yleensä helpoimman vaikeustason ja pidän välivideoista.

Ostin Hearts of Iron IV:n mutta en jaksanut tutoriaalia pidemmälle. Yhdeksänvuotias lapseni kyllä tykkää joten ei mennyt hukkaan osto. Hänen kiinnostuksensa olikin pääsyy ostaa peli, muistan vielä mitä oli nuorena pelata. Miles Moralesissa annoin hänen pelata vaikeimmat kohdat.

 

[ZarekX]

80 luvulta tullut pelailtua. Ensimmäistä pelikonetta en muista, oli ennen C64:ä, mutta ensimmäisen pelin muistan. Nimi oli hirttopuu, ja siinä haettiin sanoja, ja jos tarpeeksi arvasi väärin niin hirteen joutui. Sitten tuli C64, piraatti Nintendo ja 386 avasi sitten PC-aikakauden, josta ei ole enään poistuttu. Ei konsolia sen jälkeen.

Kyllähän sitä vähemmän tulee pelattua kuin aikonaan, mutta kuitenkin jonkin verran. Joskus nuorena meni esimerkiksi Gothic 3:a kevyesti vuorokausi kerrallaankin.

Tuossa Steam aikakauden pelatuimmat pelit 2017~



Ja huomiona tosiaan, että uudet pelit eivät enään niin jaksa kiinnostaa. Kaikki on jo nähty, ja nykypelit tuntuvat vain olevan rahastuksen ja hypen takia olemassa. Esimerkkinä vaikka DOS3, jota yritetään myydä Baldur's Gaten 3:n nimellä, ja vanhalle konkarille se onkin suurin haista vittu ehkä koko pelihistoriassa. Poikkeuksiakin toki löytyy viime vuosilta, kuten Bannerlord, jota onkin tullut se tuhat tuntia hakattua. Muuten tulee lähinnä pelailtua TES- ja FO-pelisarjoja ultra-modattuna.

Sitä ajatelin kans tosta BG3 että mitä, ei ollut samalainen se combati vaan tule DOS pohjainen combati niin meni vähän siitä makua.

En muista milloin ole viimeksi ostanut AAA peli. Kun se on sitä samaa mitä on nähty jo vuosia(esim ubisoft pelit kaikki on samaalaista eri kuorella. Hogwarts Legacy on kans hyvä esim että miten on combati menny niin tylsäksi että painetaan pääosin sitä yhtä spelliä.). Jos tarina kiinnostaa niin voi aina katsoa youtubesta tai lukee vaikka wikistä.

 

[AbsoluuttinenHulluMies]

Minä pelaan tarinan taikka elämyksen takia. Valitsen yleensä helpoimman vaikeustason ja pidän välivideoista.

Ostin Hearts of Iron IV:n mutta en jaksanut tutoriaalia pidemmälle. Yhdeksänvuotias lapseni kyllä tykkää joten ei mennyt hukkaan osto. Hänen kiinnostuksensa olikin pääsyy ostaa peli, muistan vielä mitä oli nuorena pelata. Miles Moralesissa annoin hänen pelata vaikeimmat kohdat.

Vuosimallin '78 setämies pelailee kans elämyspohjalta. Aloitan yleensä normaalivaikeustasolla ja helpotan siitä, jos läiskimiseen tuntuu menevän hermot. CP2077 oli tosin semmonen, jossa vaikeustasoa tuli hilattua jopa vaikeammalle! Mutta nää nykypelit on tarinoiltaan niin vahvoja, että kyllä meikäläiseen vetoaa se "elokuvan pelaaminen", niinku avovaimo sanoo.

 

[Varistin]

Mitä mieltä olette. Iän karttuessa helpommat pelit vai vaikeammat? Ulkomailla näyttäisi olevan helpompi muodissa koska ei ole aikaa "tuhlata" peliin vaan pitää suorittaa se nopeasti.

Helpompi, syystä että ei kiinnosta käyttää mekaniikan opetteluun aikaa vaan peliin pitää päästä "sisään" heti alusta. Pelaaminen on rentouttavaa hauskuutta, jota harrastan muutamia tunteja viikossa, haasteet haen sitten muualta. Pelaan yleisestikin lähinnä pelejä, joissa voi edetä ns. omaan tahtiin eli ei ole mitään jatkuvaa vyörytystä. Ja bossitaistelut tai vastaavat pakotetut vaikeudet ovat ihan no-no.

 

[ssg]

Minä pelaan tarinan taikka elämyksen takia. Valitsen yleensä helpoimman vaikeustason ja pidän välivideoista.

Enpä ole kokenut peleissä elämystä aikoihin. Kaikki tarinavetoiset pelit tuntuvat niin pinnallisilta nykyään ja mekaniikan on yleensä nähty jo vuosia sitten että niistä saa mitään uutta irti.

Elden Ringiä voisin kutsua elämykseksi siinä oli sen verran irtauduttu kaavasta jota pelit nykyään noudattavat. Ghost of Fukushima esimerkiksi vaikka se hyvä peli onkin tuntui siltä että sen on pelannut läpi jo tuhat kertaa. Sama Forbidden Westin kanssa. Molemmissa tosin haasteellinen taistelu oli se jonka voimalla vedin pelit läpi. Forbidden Westissä juustosin areenan story vaikeustasolla koska sen yrittäminen maksoi rahaa ja tuossa on jo ihan tarpeeksi grindaamista. Melko tyhjä olohan siitä jäi. Olisin hieronut areenan vaikeimmalla jos sitä olisi saanut loputtomasti yrittää ilmaiseksi kuten Horizonin hunting groundseja sai ja varmasti olisin kokenut onnistumisen tunnetta.

 

[draco76]

Enpä ole kokenut peleissä elämystä aikoihin. Kaikki tarinavetoiset pelit tuntuvat niin pinnallisilta nykyään ja mekaniikan on yleensä nähty jo vuosia sitten että niistä saa mitään uutta irti.

Elden Ringiä voisin kutsua elämykseksi siinä oli sen verran irtauduttu kaavasta jota pelit nykyään noudattavat. Ghost of Fukushima esimerkiksi vaikka se hyvä peli onkin tuntui siltä että sen on pelannut läpi jo tuhat kertaa. Sama Forbidden Westin kanssa. Molemmissa tosin haasteellinen taistelu oli se jonka voimalla vedin pelit läpi. Forbidden Westissä juustosin areenan story vaikeustasolla koska sen yrittäminen maksoi rahaa ja tuossa on jo ihan tarpeeksi grindaamista. Melko tyhjä olohan siitä jäi. Olisin hieronut areenan vaikeimmalla jos sitä olisi saanut loputtomasti yrittää ilmaiseksi ja varmasti olisin kokenut onnistumisen tunnetta.

Elämyksiä olen saanut VR:llä. Muuten viimeksi enemmän sykähdytti Until Dawn. Muut olleet vaan mukavaa ajanviettoa jota voi ehkä kutsua eämykseksi jos termille ei aseta liikaa vaatimuksia. MSFS synnyttää yhä välillä wov efektejä.

 

[N1kkel]

Tuntuu, että kiinnostus pelaamiseen on suuresti lopahtanut, vaikka nyt siihen olisi enemmän aikaa kuin pitkään aikaan. Thrustmasterin rattikin lojuu tuossa pöydällä pölyttymässä.

Monessa suosikkipelissä eniten kyllästyttää modien kanssa säätäminen. Pelit kun ovat päivittyneet niin noin sata eri modia eivät enää toimikaan ja käytännössä pidemmän pelitauon jälkeen pitäisi aloittaa modien asentaminen puhtaalta pöydältä.
Ja nyt esimerkiksi kun Origin päivittyi "EA apiksi", niin pitänee ladata Battlefield V kokonaan uudelleen, koska EA app ei tunnista asennusta toiselta levyasemalta. Tällaista ylimääräistä säätöä ei vaan enää tunnu jaksavan.

Flight Simulator 2020 tekisi mieli hankkia, mutta ennestään löytyy jo X-plane 11 ja lisäksi itse pelin päälle pitäisi ostaa isolla rahalla lisäosia, joihin sitten taas aikanaan kyllästyy...

 

[perato]

Mitä mieltä olette. Iän karttuessa helpommat pelit vai vaikeammat? Ulkomailla näyttäisi olevan helpompi muodissa koska ei ole aikaa "tuhlata" peliin vaan pitää suorittaa se nopeasti.

On sitä jotenki krantumpi sen suhteen, että millanen peli on että siitä nauttii. Vaikeankin pelin pitää olla pelattava, eikä niin että vaikeus estää kokonaan etenemisen ja turhauttaa. Siks useimmiten vaikeusaste on itellä se joku normal/medium/way it's meant to be played, jolla peli pelataan ja sit jos siitä kovasti nauttii nii voi nostaa vaikeusastetta. Ei kuitenkaa mitää halua pelata moniakymmeniätunteja jotain ja todeta, että tähän tyssäsi koska vaikeusaste. Myöskään ei välttis mitää hirveitä tekstiseiniä jaksa lukea, että Paradoxin pelit on olleet jo vähän pitempään semmosia, että kiinnostais, mutta ei jaksa edes alottaa.

 

[Nälkäinen Setä]

On sitä jotenki krantumpi sen suhteen, että millanen peli on että siitä nauttii. Vaikeankin pelin pitää olla pelattava, eikä niin että vaikeus estää kokonaan etenemisen ja turhauttaa. Siks useimmiten vaikeusaste on itellä se joku normal/medium/way it's meant to be played, jolla peli pelataan ja sit jos siitä kovasti nauttii nii voi nostaa vaikeusastetta. Ei kuitenkaa mitää halua pelata moniakymmeniätunteja jotain ja todeta, että tähän tyssäsi koska vaikeusaste.

Täältä kans vahva peukku tuolle vaikeusasteelle. Ihan mielelläni pidän vaikeusasteen normal / mediumina ainakin ekalla pelikerralla just siks, että pääsee etenemään pelissä eikä homma jämähdä siihen, että tuli valittua liian kova vaikeusaste. Jos toiselle pelikierrokselle innostuu, niin nostaa vaikeusastetta ja tarvittaessa laskee niissä kohdissa, kun alkaa uudelleenyrityksiä olemaan pari kertaa liikaa.

Itellä alkaa jonkin verran yli 30 mutta selkeästi alle 40 ja viimeisen 4,5 vuoden aikana on pelaamisesta löytynyt aivan uusi innostus ja vaihde päälle. Ikäänkuin sellainen lapsenomainen innostus on palannut, joka oli todella pitkään hukassa. Ekat tietsikka pelit tuli pelattua ysärin puolivälin hujakoilla ja siitä asti homma jatkunut aina tähän päivään saakka. Minkä olen huomannut, on se, että olen tykästynyt FPS peleihin joissa RPG mausteita. Tuli ihan puolivahingossa kokeiltua Fallout nelosta ja sille tielle jäin. Nyt Rage 2 pelattu läpikotaisin läpi ja CP2077 on viemässä sieluni. Aiemmin mulla oli ollut käsitys, että ovat ehkä hieman plaah, mutta väärässä olin.

 

[Kan Dee Dokata]

Itsellä on 42-vuotiaana lähes kaikki fiilis kadonnut pelaamiseen. Menee kuukausia, etten edes avaa Steamiä. Parina viime vuonna innostuin testailemaan BF1:tä ja BFV:tä, joihin upposikin yhteensä parisataa tuntia. Ilo kuitenkin loppui siitäkin, kun servereitä on nykyään verrattain vähän, ja niitäkin kansoittaa kasa huijareita. No, hetken oli kivaa.

Witcher 3 meni hyvinkin lapsenomaisen ilon vallitessa. Hellblade teki myös vaikutuksen, vaikka se olikin vähän liian hidastempoinen.

Viime viikolla aloitin noin puolen vuoden pelaamattomuuden jälkeen Alien: Isolationin vääntämisen, ja se taas vaikuttaa pitkästä aikaa sellaiselta, joka ei tunnu pakkopullalta. Sellaiset pelit, jotka alkavat yhtään tuntumaan pakkopullalta ja typerältä puurtamiselta, kuten vaikkapa Skyrim, lentävät hyvin nopeasti poistoon.

Suurin ongelma itselläni on kaiketi se, että kun näitä on vuosikymmenet enemmän ja vähemmän tahkonnut, on ilmiö sama kuin elokuvissa. Homma on liian ennalta-arvattavaa ja sitä on sellainen"kaiken nähnyt" olo. Juuri mikään ei yllätä, ja pohjimmainen tunne on lähinnä lievä ärtymys. Asiaa ei tietysti auta se, että nyt, kun on vuosikaudet ehdollistunut työelämässä puurtamiseen, tuntuu kaikki tällainen ajanhukalta, vaikka sen muuten tiedostaakin, että ajanhukkaa on tasan vain se, minkä itse sellaiseksi kokee.

 

[Cereal killah]

Vaikeustasojen suhteen olin aika pitkään hyvin johdonmukaisen "normal" ja sillä selvä ja se sopi melko hyvin kaikkeen mitä pelasin. Nyt kuitenkin tässä noin viimeisen vuosikymmenen peleissä (erityisesti RPG:t) alkaa se sweet spot olemaan enempi "hard". Tai sanotaanko niin, että jos vaikeustasoja on neljä niin se "toiseksi vaikein" on todennäköisesti sopivin, mutta tyypillisesti sitä kannattaa googlata etukäteen, erityisesti kun minulla ei ole tapana sitä koskaan muuttaa suuntaan tai toiseen vaan sopeudun siihen sitten. Osittain tämä saattaa olla sitäkin, että "hard is the new normal" kuten jostain muistan lukeneeni, eli nämä ovat keskimäärin valuneet siihen suuntaan.

Ongelmallisemmaksi menee jos vaikeustasoja on "liikaa", esimerkkinä vaikka Pathfinder -WotR jossa taitaa olla vähän liikaa kaikkea muutakin. Peli jäi kesken kun otin coren, ja en halunnut vaihtaa alemmas koska sitten kaikki se muu mitä on "liikaa" muuttuisi vähemmän relevantiksi. Eli esim. kaikki se roina jota pakonomaisesti kerätään ja jota vaikeammilla vaikeustasoilla tulisi siis tässä pelissä käyttää ilmeisesti koko ajan. Kuten myös jatkuvaa buffausta, moditusta jne. Meni vähän överiksi ja minä sentään pelasin Kingmakerin mielelläni läpi.

 

[Mikkos]

Vaikeustasojen suhteen olin aika pitkään hyvin johdonmukaisen "normal" ja sillä selvä ja se sopi melko hyvin kaikkeen mitä pelasin. Nyt kuitenkin tässä noin viimeisen vuosikymmenen peleissä (erityisesti RPG:t) alkaa se sweet spot olemaan enempi "hard". Tai sanotaanko niin, että jos vaikeustasoja on neljä niin se "toiseksi vaikein" on todennäköisesti sopivin, mutta tyypillisesti sitä kannattaa googlata etukäteen, erityisesti kun minulla ei ole tapana sitä koskaan muuttaa suuntaan tai toiseen vaan sopeudun siihen sitten. Osittain tämä saattaa olla sitäkin, että "hard is the new normal" kuten jostain muistan lukeneeni, eli nämä ovat keskimäärin valuneet siihen suuntaan.

Ongelmallisemmaksi menee jos vaikeustasoja on "liikaa", esimerkkinä vaikka Pathfinder -WotR jossa taitaa olla vähän liikaa kaikkea muutakin. Peli jäi kesken kun otin coren, ja en halunnut vaihtaa alemmas koska sitten kaikki se muu mitä on "liikaa" muuttuisi vähemmän relevantiksi. Eli esim. kaikki se roina jota pakonomaisesti kerätään ja jota vaikeammilla vaikeustasoilla tulisi siis tässä pelissä käyttää ilmeisesti koko ajan. Kuten myös jatkuvaa buffausta, moditusta jne. Meni vähän överiksi ja minä sentään pelasin Kingmakerin mielelläni läpi.

Vaikeustasoissakin riippuu vähän pelistä. Monet nykypelit tuntuu helpottuvan aivan liian nopeasti jolloin aina aloitan Hardilla ja katon miten menee. Normalilla moni peli on jo liian helppo, esimerkkinä Dying Light 1/2 jne. Itte kun olen sellainen nuhjaaja ja farmaaja niin kykypuut sun muut tulee todella nopeasti täyteen ja rahaa taskut täynnä niin normalilla on aivan liian helppoa.

 

[mikkelson]

37 vuotta tulee tänä vuonna mittariin ja game pass ultimate on viimeisen vuoden ajan muuttanut omaa pelaamista paljon monipuolisemmaksi. On tullut kokeiltua paljon uusia ja erilaisiakin pelejä. Tuli hankittua jopa series s konsoli siihen kaveriksi kun osa pelivalikoimasta oli vain konsolin puolella. Enimmäkseen tulee pelattua pelejä joita voi pelata sen 0,5-1h kerrallaan eli ei oikeastaan mitään pitkiä tarinapelejä. Esimerkkinä Death Strandingiä tuli kokeiltua, mutta siinä alko vähän tympimään pitkät välivideot, ei oikein sopinut lyhytaikaiseen pelailuun kun suurin osa ajasta meni odotellessa.

Myös retroilu on ollut mukavan piristävää. On tullut pelailtua vanhoja lapsuusajan nintendo ja pc-pelejä, sekä kokeiltua joitakin klassikoita mitä ei ole lapsena päässyt pelaamaan. Kyllähän siinä on tietynlaista nostalgiaa kun niitä pelaa ja varsinkin kun pitää joku windows 95/98 asennus ja käyttö vielä emuloida koneella kun ei ole vanhaa rautaa itsellä. Vähän se nostalgia varisee kun näkee ne loistavat grafiikat (aika on kullannut muistot), mutta aika pian niistä ei välitä vaan uppoutuu siihen pelaamiseen.

 

[Taneli-]

Pathfinder -WotR jossa taitaa olla vähän liikaa kaikkea muutakin. Peli jäi kesken kun otin coren, ja en halunnut vaihtaa alemmas koska sitten kaikki se muu mitä on "liikaa" muuttuisi vähemmän relevantiksi. Eli esim. kaikki se roina jota pakonomaisesti kerätään ja jota vaikeammilla vaikeustasoilla tulisi siis tässä pelissä käyttää ilmeisesti koko ajan. Kuten myös jatkuvaa buffausta, moditusta jne. Meni vähän överiksi ja minä sentään pelasin Kingmakerin mielelläni läpi.

Tuossa pelissä (kuten Kingmakerissakin) se "Core" tarkoittaa sitä että vaikeustaso on samaa luokkaa kuin jos pelaisi pöytäpelissä. Mutta pelissä ei tietysti ole ihmis pelinjohtajaa, joka oikeasti (jos olisi hyvä ja osaava) muokkaisi noita pelisessioita pelaajamäärän sekä sen porukan mukaan. Lisäksi tuossa on kuitenkin myös se mahdollisuus että voi tehdä täysin itsetehdyn porukan (vaikka winter witch ja loput kääpiöitä ja pelata mielessään Lumikki ja kääpiöt peliä) mihin peli ei välttämättä taivu kovin hyvin. Eli joku joka haluaa voi pelata peliä 6kpl hahmoja joilla kaikilla on oma lemmikki ja osalla vielä summoneita. Kun joku toinen taas pelaa peliä soolona ilman yhtään ryhmän jäsentä ja sitten ihmetellään kun peli on vaikea.

Muutenkin tuossa tietysti todella paljon riippuu nopan tuloksesta ja helposti voi tehdä todella ylivoimaisia buildeja jotka sitten lumipalloefektinä loppua kohden tekevät automaattisesti satoja pisteitä vahinkoa ja monia hyökkäyksiä tms. Samaan aikaan kun joku toinen roolipelaa ja tekee itselleen vaikka Raistlin ja muut kaverit porukan Dragon Lance sarjasta millä peli on huomattavasti vaikeampi.

Toki jos on pelannut jo "kohtuu pitkään" tuon tapaisia pelejä (AD&D 2:nd edition, D&D punaboxi 80-luvulta, D&D 3. D&D 3,5, Pathfinder => Champions of the Krynn, Pool of Radiance, Eye of Beholderit, Baldur's Gate pelit jne) eli osaa vanhat ja uudet sääntömekaniikat todella hyvin ja pöytäpelannut tuo tarjoaa todella paljon vaihtoehtoja sekä pelattavaa. Mutta uudelle pelaajalle jonka ensimmäinen kokemus on vaikka Tyranny tai Pillars of Eternity kynnys päästä pelin sääntömekaniikkaan tai edes rakentaa toimiva hahmo itselleen (sekä mukana tuleville ryhmän jäsenille) on todella korkea.

 

[Jumi]

Aina normaalilla vaikeustasolla, paitsi että ihan viime vuosina olen joutunut nostamaan joissain peleissä.

-Witcher 3 meni ekojen 10-20h jälkeen aivan liian helpoksi ja taisteluissa ei ollut enää mitään ideaa. Hardille laittaminen säilytti mielenkiinnon.
-Jedi Fallen Orderissa nostin aika nopeasti vaikeustasoa, mutta se oli erikoinen tapaus. Vihujen ryhmätekoälyn puuttuminen teki isommista tappeluista ihan randomia jossa huonolla tuurilla yhden iskun jälkeen kuoli täysistä hp:sta kun kaikki kävi lyömässä kerran eikä voinut tehdä mitään. Vaikeustasolla ei ollut siihen vaikutusta.
-Cyberpunk 2077 piti myös nostaa vaikeustasoa alun jälkeen. Tuntui tyhmältä hiipiä ja tappaa vihuja ovelasti, kun normaalilla vaikeustasolla ois vaan voinu juosta vihuista välittämättä.
-Immortals Fenyx Rising piti nostaa heti alussa vaikeustasoa. Miksi tehdä peliin hyvä taistelu jos sen sääntöjä ei tarvitse noudattaa? Voi vain juosta vihujen viereen, naputtaa lyöntiä ja aina voittaa?

 

[Vanhus]

Olen kohta 63 vuoden ikäinen. 80- ja 90-luvulla tuli pelattua kohtalaisesti. Sen jälkeen olikin pitkä tauko, kunnes lapsenlapset saivat minut vajaa viisi vuotta sitten uudelleen innostumaan pelaamisesta. Heidän kanssaan pelaan pääasiassa Minecraftin eri versioita. Vanhemman tyttäreni kanssa pääasiassa lentelen X-Plane 11:ssä ja seikkailen Guild Wars 2:ssa. War Thunder on se peli, jota tällä hetkellä pelaan kun kaipaan yksinpeluuta, toisinaan myös Sivilization VI. En kaipaa niitä 80- ja 90-luvun pelejä, sillä minusta nykyiset pelit ovat visuaalisesti vaan niin paljon parempia. Tosin tuo War Thunder ottaa välillä päähän, kun en ikääntymisen myötä enää pärjää muille reaktionopeudessa (tai sitten olen muuten vaan surkea pelaaja ).

 

[perato]

kun en ikääntymisen myötä enää pärjää muille reaktionopeudessa (tai sitten olen muuten vaan surkea pelaaja ).

Ois hauska jos näissä peleissä olis ikärajallisia servereitä =P. +30v + 50v yms. Vähän tasottais että vois pärjätä jotain 15v vastaan.

 

[AMH69]

Ois hauska jos näissä peleissä olis ikärajallisia servereitä =P. +30v + 50v yms. Vähän tasottais että vois pärjätä jotain 15v vastaan.

Meille vanhoille starbuille pitäis julkaista ihan ekaksi teininettigamesanasto-sanakirja. Sitten voisi alkaa skulailee teinien kanssa, ehkä. Tässä yks päivä olin frendin luona ja siellä teinit pelas jotain sinkohippaa ja huutelivat toisilleen kaikkee peliin ilmeisesti liittyvää ” zimgrindfuckfloodbingzäpäzäpä” Oltiin frendin kanssa, ett ” mitähän v**** toi on suomeksi” ihan meni yli sanastot

 

[jperala]

Pääasiallisesti vr pelejä nykyään, alyx on edelleen kovassa käytössä ja palvovia (pavlovia) tulee väännettyä.

 

[conn]

Pääasiallisesti vr pelejä nykyään, alyx on edelleen kovassa käytössä ja palvovia tulee väännettyä.

Miten voikaan noin pieni kirjoitusvirhe saada aikaiseksi tällaisen naururemakan. Kiitos!

 

[Ile_26]

Kaveriporukalla fps pelejä, jotka valitettavasti ovat suurelta osin tätä cs ja pubg osastoa. Cs on mennyt niin kauas siitä mitä itse tuli juniorina tahkottua, 1.6 ja modiservut, ne oli vasta hauskaa. Comppi pelaaminen on ihan ok, mutta en siinä itse kovin hyvin pärjää kun ei tule tunteja riittävästi.

 

[huglo]

Myös retroilu on ollut mukavan piristävää. On tullut pelailtua vanhoja lapsuusajan nintendo ja pc-pelejä, sekä kokeiltua joitakin klassikoita mitä ei ole lapsena päässyt pelaamaan. Kyllähän siinä on tietynlaista nostalgiaa kun niitä pelaa ja varsinkin kun pitää joku windows 95/98 asennus ja käyttö vielä emuloida koneella kun ei ole vanhaa rautaa itsellä. Vähän se nostalgia varisee kun näkee ne loistavat grafiikat (aika on kullannut muistot), mutta aika pian niistä ei välitä vaan uppoutuu siihen pelaamiseen.

Jotain retroa vois itsekin kokeilla juuh, jotain mitä ei ole 90-luvun jälkeen pelannut.

 

[Partis]

Myös retroilu on ollut mukavan piristävää. On tullut pelailtua vanhoja lapsuusajan nintendo ja pc-pelejä, sekä kokeiltua joitakin klassikoita mitä ei ole lapsena päässyt pelaamaan. Kyllähän siinä on tietynlaista nostalgiaa kun niitä pelaa ja varsinkin kun pitää joku windows 95/98 asennus ja käyttö vielä emuloida koneella kun ei ole vanhaa rautaa itsellä. Vähän se nostalgia varisee kun näkee ne loistavat grafiikat (aika on kullannut muistot), mutta aika pian niistä ei välitä vaan uppoutuu siihen pelaamiseen.

Itsehän pelasin viime kesänä viis kuukautta pelkkiä retro pelejä. Peluussa oli kaikkea c64-ps2 väliltä ja mitä vanhemman pelin pariin meni niin sitä huonommin ne toimi.
PS2 peleistä ridge racer 5 oli aika nostalgia pommi kun se oli myös eka peli joka koneella tuli pelattua vuonna 2001, mutta myös sellaisia pelejä tuli pelattua jotka tuolloin jäi pelaamatta kuten airblade ja headhunter sekä sellaisia joita pidetään ihan yleisesti huonoina kuten tekken spin-off death by degrees joka on Nina Williamsin oma peli ja sekin oli ihan viihdyttävä kokemus.

Sitten kun alkoi siirtymään c-64 peleihin niin aika oli kyllä kullannut muistot sillä aikoinaan niin loistava buggy boy oli varsin meh ja giana sistersissa tippui tason läpi vaikka se jalka ihan selvästi oli sen päällä.
Onneksi tuon mukana oli traineri josta sai loputtomat elämät joten tuo ei päässyt ärsyttämään, mutta ei tuollaista ongelmaa silloin lapsena huomannut ollenkaan.
Oikeasti aina kun katson tubesta videoita jossa pelataan jotain vanhoja pelejä joissa on vastaavia vikoja vaikka kuinka niin mutisen itsekseni "mutta silloinhan pelit tehtiin rakkaudella" kuten monet tykkää aina hokea, eivätkä tajua sitä kuinka jopa silloin pelit julkaistiin rikkinäisinä eikä niitä jälkeenpäin korjattu kuten nykyään.
Jotain battletoadsia en tule enää ikinä pelaamaan. Aikoinaan pääsin siinä viimeiseen pomoon ja olisin varmasti voittanut sen jos mulla olisi ollut edes yks lisäri jäljellä.
Tuo on esimerkki pelistä joka on täynnä aivan umpipaskaa suunnittelua, mutta silti monet kutsuu sitäkin klassikoksi.

Mun mielestä retroilu on nykyään hyvä siinä mielessä, että se saa oikeasti arvostamaan nykyisiä pelejä ihan uudella tavalla sillä jopa niissä omissa suosikeissa on vikoja ja ongelmia.
Olkoon se sitten paska kamera, paskat checkpointit tai joku muu mitä ei silloin huomannut, mutta jos niitä pelaa nykyään niin ne kyllä huomaa välittömästi.
Tämä siis tällaisen 42 vuotiaan mielipide joka viime kesänä pelasi huhti-elokuu välillä 88 retropeliä läpi.

 

[ɡrɪmˈwɑːr]

Jos tähän vähäsen omaa pelaaja-taustaani valottaisin niin muistan yhä melko elävästi kun pikku-minä
1984/85 4-vuotiaana nassikkana käynnistelin omatoimisesti Commodore C64:lla Robocopia mitä sitten
tuli pelailtua melko ahkerasti - koskaan pääsemättä peliä läpitte, tietenkään (; .

1989/90 taloon tuli 8-bittinen Nintendo, Super Mario, Turtles(1) ja pari muutakin peliä..
Melko samaan aikaan meille hommattiin HeroQuest- lautapeli - ja vähän myöhemmin ne pari
suomennettua lisäosaa, Kellarin Linnake ja Noitaherran Paluu ; ensikosketukseni [lähes] roolipeli-
maailmaan (asiasta lienee monia mielipiteitä). Kyseinen HQ-kokonaisuus tuli sitten muutamaa
vuotta myöhemmin nuoruuteni tyhmyyksissä luovutettua pois - syvä katumus! - mutta Onneksi
onnistuin löytämään pelin lisäosineen hiljattain uusiksi -nimenomaan nämä wanhat suomi-versiot.

Sitten noin 90-luvun puoleenväliin tultaessa kuvaan astuivat Amiga 500 ja 1200 pelitietokoneet
ja koin äkki-rakastumisen sen ajan PointNClick- peleihin kuten Monkey Island 2, Secret of Monkey
Island, Simon the Sorcerer jne. Fps-räiskinnät ei juuri koskaan oikein ole ollut se mun juttu, enemmänkin
rauhallisen tempoiset yksinpelit.

Settlersiäkin tuli melko paljon pelattua pnc-pelien lisäksi. Oli mukavaa kun sai koko päivän vierähtämään
katsellessa kun pikku-ukot käytännöllisesti automaattisesti rakensivat ja laajensivat valtakuntaa tuntitol-
kulla - ei sitä kesälläkään aina pihalle joutanut kun piti seurata mitä pelissä tapahtui (vaikkei välttämättä
juurikaan mitään tapahtunutkaan ).

Voikin sanoa että pelisuosikkieni suhteen olen onnellisen "jämähtänyt" 90-luvulle, vaikkakin joitakin 2000-
luvunkin roolipelejä on ihan mukava kokeilla/pelata.

Myös lautapelikärpänen on päässyt taas puremaan; HeroQuestin lisäksi kiinnostavat Lovecraftin universu-
mista ammentavat Arkham Horror, Eldritch Horror, Mansions of Madness lisäosineen.. sekä tietty sopivan
peliporukan löytäminen monituntisiin sessioihin (; .

- J.M. [42v.]

 

[ssg]

Pelaako kukaan muu keskiyöllä tai sen jälkeenkin kun enää ei löydy keskeyttämätöntä aikaa muuta kuin öisin?

 

[WillYo]

Pelaako kukaan muu keskiyöllä tai sen jälkeenkin kun enää ei löydy keskeyttämätöntä aikaa muuta kuin öisin?

Kyllä mutta ei arkipäivinä. Monesti kyllä sitten viikonloppuna on niin väsynyt ettei enää jaksa puolenyön jälkeen edes valvoa.

 

[venalaine]

Pelaako kukaan muu keskiyöllä tai sen jälkeenkin kun enää ei löydy keskeyttämätöntä aikaa muuta kuin öisin?

No itselläni aika usein pelailu alkaa siinä illalla klo 22 maissa, kun muut alkaa olla nukkumassa ja siitä sitten muutama tunti eteenpäin. Näin siis arkena. Viikonloppuisin joskus vierähtää sitten sinne lähemmäs aamuyötä eli jonnekin klo 2 hujakoille. Oluttakin monesti siinä ohessa vähän kuluu.

 

[JukkaX]

Minä vanhus oon DayZetaa tahkonnu keväästä miltei yötä päivää. PUBGi saanu jäähä. Dirt Rallya haluun vielä joskus taas kyllä pelata. Life is Strange tuli tossa pelattua kans.

 

[Rakki]

Pari kuukautta ja 60-v. Eniten tulee tahkottua Codya verkossa. Muuten menee aika monenlaiset eli nyt jostain syystä intouduin Dirt 2:ta ajelemaan.
Lies of P, tässä poika jeesaa pahimmissa kohdissa, Fires of Rubicon kesken. Aika laidasta laitaan pelailen kaikennäköisiä. Ei vaan oikein tahdo nuorille pärjätä mutta kyllä rallissa fiilistely maistuu vaikka ei ihan kärkikahinoissa olekaan mukana.

 

[Kantti2]

Jos tähän vähäsen omaa pelaaja-taustaani valottaisin niin muistan yhä melko elävästi kun pikku-minä
1984/85 4-vuotiaana nassikkana käynnistelin omatoimisesti Commodore C64:lla Robocopia mitä sitten
tuli pelailtua melko ahkerasti - koskaan pääsemättä peliä läpitte, tietenkään (; .

1989/90 taloon tuli 8-bittinen Nintendo, Super Mario, Turtles(1) ja pari muutakin peliä..
Melko samaan aikaan meille hommattiin HeroQuest- lautapeli - ja vähän myöhemmin ne pari
suomennettua lisäosaa, Kellarin Linnake ja Noitaherran Paluu ; ensikosketukseni [lähes] roolipeli-
maailmaan (asiasta lienee monia mielipiteitä). Kyseinen HQ-kokonaisuus tuli sitten muutamaa
vuotta myöhemmin nuoruuteni tyhmyyksissä luovutettua pois - syvä katumus! - mutta Onneksi
onnistuin löytämään pelin lisäosineen hiljattain uusiksi -nimenomaan nämä wanhat suomi-versiot.

Sitten noin 90-luvun puoleenväliin tultaessa kuvaan astuivat Amiga 500 ja 1200 pelitietokoneet
ja koin äkki-rakastumisen sen ajan PointNClick- peleihin kuten Monkey Island 2, Secret of Monkey
Island, Simon the Sorcerer jne. Fps-räiskinnät ei juuri koskaan oikein ole ollut se mun juttu, enemmänkin
rauhallisen tempoiset yksinpelit.

Settlersiäkin tuli melko paljon pelattua pnc-pelien lisäksi. Oli mukavaa kun sai koko päivän vierähtämään
katsellessa kun pikku-ukot käytännöllisesti automaattisesti rakensivat ja laajensivat valtakuntaa tuntitol-
kulla - ei sitä kesälläkään aina pihalle joutanut kun piti seurata mitä pelissä tapahtui (vaikkei välttämättä
juurikaan mitään tapahtunutkaan ).

Voikin sanoa että pelisuosikkieni suhteen olen onnellisen "jämähtänyt" 90-luvulle, vaikkakin joitakin 2000-
luvunkin roolipelejä on ihan mukava kokeilla/pelata.

Myös lautapelikärpänen on päässyt taas puremaan; HeroQuestin lisäksi kiinnostavat Lovecraftin universu-
mista ammentavat Arkham Horror, Eldritch Horror, Mansions of Madness lisäosineen.. sekä tietty sopivan
peliporukan löytäminen monituntisiin sessioihin (; .

- J.M. [42v.]

Joko on Return to Monkey Island pelattu. Secret of Monkey Island on yksi ikisuosikeistani.

Yritin nuorisosta kasvattaa lautapelaajia huonolla menestyksellä. Onneksi löysin lautapelikerhon, niin voi pelata muutakin kuin Unoa.

PS. Perästä tullaan, 41v.

 

[aild]

Pelaako kukaan muu keskiyöllä tai sen jälkeenkin kun enää ei löydy keskeyttämätöntä aikaa muuta kuin öisin?

Perus settiä ainakin lapsiperheessä että pelaamiset alkaa vasta iltamyöhään ja viikonloppuna sitten pitkälle yöhön.