Paras selitys minkä olen kuullut on se, että keskiluokan hyve on sinnikkyys (tai sitä ilmentävä ominaisuus tahdonvoima). Tästä seuraa ajatus "minä (keskiluokan edustaja) olen menestynyt koska olen sinnikäs" tai tämän keskustelun kontekstissa "minä olen normaalipainoinen, koska minulla on hyvä tahdonvoima". Siitä sitten seuraa nyrjähtänyt ajatus, että kaikilta, jotka eivät ole normaalipainoisia (eli ovat lihavia), puuttuu tahdonvoimaa (eli ovat huonompia kuin minä).
Siksipä muita ratkaisuja, vaikkapa nyt Ozempicia, tuomitaan, koska ne uhkaavat näennäisesti tuolla hyveella saavutettua asemaa tai oikeastaan sitä, että saavutettu asema indikoi hyvettä. "Koska minä olen saavuttanut asemani tahdonvoimalla, niin kukaan muu ei saa saavuttaa sitä millään muulla tavalla".
Loppujen lopuksi kyse on vain oman näennäisen erinomaisuuden korostamista muiden kustannuksella ja korostamalla hyvä minä/me ja huonot ne muut ajattelua. Tämä näkyy tässä ketjussa mm. jatkuvana lihavien ihmisten karikatyrisointina ja ylipainoon liittyvien käyttäytymismallien olkiukkoiluna ja demonisointina.
Nyt varmaan joku aikoo sanoa vastaan, että ihan tässä vaan kansalaisena olen huolestunut lihavuusepidemiasta. Kyllä varmaan jollain tasolla on niinkin, mutta väitän, kyse on ylipainosta korkeintaan toissijaisesti, koska pohjimmiltaan saman sävytteistä keskustelua kuin ylipainosta tässä ketjussa, mutta eri fakta ja "fakta" argumenteilla käydään myös mm. työttömyydestä. Vai miten samalta kuulostaa yleiset heitot "työtä löytää kunhan on vain viitseliäs" ja "laihduttaminen onnistuu kunhan on vähän tahdonvoimaa".
Hyvin laitettu ja ihan samaa olen pohtinut itsekin. Lihavien syyttäminen, vastuuttaminen ja itsekurin puutteesta mollaaminen vaikuttaa näissä keskusteluissa lähes patologiselta tarpeelta korostaa omaa paremmuuttaan sellaisten ihmisten osalta, joilla ei todellisuudessa ole kovinkaan syvällisiä ja pitkäkestoisia kokemuksia ylipainon kanssa taistelemisesta. Saman efektin valitettavasti usein näkee myös mielenterveyttä koskevissa keskusteluissa – homma korjaantuisi, kunhan vetelykset vain osaisivat ottaa itseään niskasta kiinni.
Itse olen ollut ylipainoinen alle 10-vuotiaasta asti, eli sellaisesta iästä, jossa en ole voinut ihan hirveän suurella ymmärryksellä vaikuttaa omaan tilanteeseeni. Yläasteella painoa oli jo parikymmentä kiloa ylimääräistä ja saihan siitä kuulla. Aika lailla jokainen nykytiedon valossa elävä lihavuustutkija osaa kertoa, että tällainen tila helposti kroonistuu ja on pitkälti verrattavissa tulehduksenomaiseen tilanteeseen, jossa laihdutusyritykset ilman oikeaa apua ovat usein avuttomia, tehottomia ja tuhoon tuomittuja.
Ja sellaisiahan ne itselläkin oli vuosikymmeniä. Ainoa apu mitä lääkäristäkään sai oli se tuttu: "Syö vähemmän ja liiku enemmän". Ja varoiteltiin, että jos et niin tee niin kakkostyypin diabetesta on tulossa. Joo, tuli ihan muutaman kerran kokeiltua, kun koko elämä tuntui olevan jatkuvaa tuloksetonta laihduttamista joka tapauksessa.
Tuntuukin vähän absurdilta lukea täältä "oikean nälän odottamisesta", kun on suurimman osan elämästään yrittänyt vastustaa sellaista nälkää, joka on aiheuttanut niin kovaa fyysistä kipua, että sitä on pyrkinyt siirtämään johonkin muualle vaikka sitten lyömällä päätä seinään. Tai kun on aikanaan kärsinyt siitä, että vaikka olisi vetänyt kilon jotain wokkia juuri naamariin niin aivot ja suoli huutaa kuin viimeistä päivää, että et ole vielä kylläinen, vaan tarvitset jotain oikeasti energiapitoista tähän lisäksi, vaikka mekaanisesti on jo ihan täynnä ja on samaan aikaan jopa huono olo sen ähkytilan vuoksi. Mutta silti on se nälkä siellä koko hemmetin ajan, mitä vastaan täytyy jatkuvien itsekurittavien ponnistelujen kanssa taistella.
No sitten vuosikymmenten lihavana olemisen jälkeen tuli se aika, kun alettiin oikeasti miettiä, että no kai näille sun vähän koholla oleville veren sokeriarvoille pitäisi jotain tehdä, vaikket vielä varsinainen diabeetikko olekaan, kun selvästi tässä on jotain kroonista insuliiniresistenssiä kyseessä. Sitten sain lääkkeen, joka pikku hiljaa palautti sen sokeriaineenvaihdunnan paremmille raiteille (ei siis edes mikään tällainen varsinainen laihdutuslääke/hormonilääke). Samalla katosi se jatkuva nälkä ja paino alkoi pudota ihan itsestään ilman yrittämistä.
Painon putoamisen jälkeen saatiin sitten sitä lääkitystäkin purettua ja nykyään sitten kuulunkin tähän ""itsekuria omaavien kerhoon"", jotka pysyvät aineenvaihdunnan uudelleenohjelmoinnin jälkeen pauttiarallaa normaalipainoisina kuin itsestään ja jotka voivat välillä syödä överistikin ilman pelkoa homman lapasesta lähtemisestä. Aivan uskomattoman vapauttavaa, kun ei tarvitse jatkuvasti vahtia omaa syömistään eikä taistella jatkuvaa nälän tunnetta vastaan. Jos sellaista vastaan ei ole koskaan taistellut niin ei tiedä itsekurista tai sen puuttumisesta yhtään mitään eikä itseään pitäisi kuvitteellista sellaista omaavana jalustalle nostaa vain siksi, että sattuu pysymään normaalipainoisena.
Yhtään pidempikestoisena lihavuus on krooninen sairaus. Syitä siihen voi toki olla monia muitakin kuin häiriintynyt sokeriaineenvaihdunta, mutta harvoin se itsekurin puutteesta johtuu, sen verran siitä sentään jo tiedetään ja se on tullut itsekin vuosikymmenien aikana koettua.