Touko Aalto treenasi vuodessa 30 kiloa lisää massaa: ”Painonnosto oli suojautumiskeinoni”
Rosanna Marila
klo 8:45 | 26.11.2017
”Sukupuoliroolit ovat minulle yhdentekeviä. Voisin ihan hyvin kulkea vaikka hame päällä”, Touko Aalto sanoo Jyväskylän yliopiston kampuksella. Kuvat: Hanna-Kaisa Hämäläinen
Yllättävä avioero, raju koulukiusaus ja burn outin partaalla käyminen ovat jättäneet vihreiden puheenjohtajaan Touko Aaltoon pysyvät jäljet.
Vihreiden uusi puheenjohtaja
Touko Aalto, 33, huokaa syvään, kun keskustelu kääntyy hänen parisuhdetilanteeseensa. Siitä puhuminen ei ole hänelle helppoa.
Touko valittiin puheenjohtajaksi viime kesäkuussa, ja elokuussa hänen vaimonsa
Johanna Pietiläinen jätti avioeroanomuksen käräjäoikeuteen kahden avioliittovuoden jälkeen. Heti perään Touko paljasti Facebookissa, että hänellä on suhde 24-vuotiaaseen graafikkoon, puolueen nuorisojärjestössä työskennelleeseen
Iris Flinkkilään.
– Avioeromme on hirveä tragedia. Tuntuu käsittämättömän pahalta, mitä tuleva ex-vaimoni on vuokseni joutunut kokemaan. En pysty koskaan hyvittämään tai tarpeeksi pyytämään anteeksi, mitä olen tehnyt. Haluankin pyytää häneltä julkisesti anteeksi. Olen hirveän pahoillani kaikesta, Touko sanoo.
Touko ja Johanna ehtivät seurustella vuosia ennen avioliittoaan. Toukon mukaan Johanna tuki häntä läpi kuntavaalien, eurovaaliehdokkuuden ja puheenjohtajuuskisan.
– Kaikki se, mitä olemme käyneet yhdessä läpi… Tuleva ex-vaimoni piti minua vuosia pystyssä, teki kaikkensa ja auttoi minua. Olen hänelle siitä ikuisesti kiitollinen.
Ero on vielä sen verran tuore, ettei Touko usko itsekään käyneensä sitä läpi kunnolla.
– Kaiken tapahtuneen käsittelyyn tulee menemään vuosia. Mutta näiden asioiden kanssa on vain pystyttävä elämään. Eikä siihen ole kuin yksi tie: on pyrittävä eteenpäin.
”Työn vastapainoksi pyrin liikkumaan mahdollisimman paljon. Jos minulla olisi aikaa, lukisin myös enemmän kirjoja.”
Koko koulun pilkan kohde
”Ensimmäisen kerran minua uhkailtiin, kun olin viisivuotias. Olin leikkimässä ulkona, kun minua isommat pojat alkoivat pelotella ja yrittivät lyödä. Juoksin kotiin, en puhunut mitään, tärisin vain kuin haavanlehti. Aiemmin olin ollut aurinkoinen, luottavainen ja auki elämälle, mutta tapahtuma vaikutti psyykeeni niin, että minusta tuli arempi.
Yläasteella minusta tuli heittopussi. En ollut millään tapaa cool, vaan tavattoman kiltti, säheltävä koiranpentu, joka ei ollut vielä sopeutunut teiniaikaan. Ystävät, joiden kanssa olimme ennen pelanneet kaiken vapaa-aikamme lätkää, kiinnostuivatkin merkkivaatteista, tytöistä ja iltadiskoista. Minä jäin ulkopuoliseksi ja ihmettelin, että jätkät, eikö me mennäkään enää pelaamaan?
Coolit ysiluokkalaiset ottivat minut silmätikukseen. Olin pitkä ja hontelo, muiden silmissä nolo. Vaatteitani haukuttiin ja reppuani heiteltiin seiniin niin, että sen sisältö meni rikki. Pyöräni nostettiin jatkuvasti kinosten päälle ylösalaisin. Kun kiipesin hakemaan sitä, muut ilkkuivat ympärillä.
Minulla on puhevika, ja äännän L-kirjaimen poikkeavasti. Tunnilla muut oppilaat odottivat, että alan puhua, jolloin he alkoivat nauraa. Olin koko koulun yhteinen pilkan kohde.
Kasiluokalla isäni osti minulle Adidaksen kolmiraitanappiverkkarit. Olin ylpeä ja helpottunut: nyt minullakin oli merkkivaatteet, nyt kiusaaminen loppuisi. Mutta välitunnilla minua tultiin jälleen tuuppimaan, tönimään ja minut kaadettiin maahan. Uudet housuni repeytyivät.
”Itsetuntoni meni kiusaamisen takia aivan atomeiksi.”
Tuo hetki on määrittänyt minua vahvasti ihmisenä. Sen jälkeen istuin pienessä syvennyksessä selkä punaista tiiliseinää vasten ja toivoin, ettei kukaan huomaa minua. Itsetuntoni meni kiusaamisen takia aivan atomeiksi. Tunsin olevani täysin arvoton.
Oloni helpotti, kun pääsin lukioon. Menin eri kouluun kuin kiusaajani ja löysin uusia fiksuja, minusta välittäviä ystäviä. Heidän avullaan tajusin, että olenkin persoona. Olen ikuisesti kiitollinen, että he näkivät ja ottivat vastaan minut, haavoittuneen linnun.”
Melkein letkuruokintaan
”Olin lapsena aika hauras, sillä söin hyvin vähän. Vanhempani olivat niin huolissaan, että minulle harkittiin jopa letkuruokintaa. He eivät ymmärtäneet, että syömättömyydelleni oli syy: tunsin voimakasta empatiaa eläimiä kohtaan. Ajattelin, että ne aistivat, että olen niiden kaveri.
Meillä oli bichon frisé -koira Pepi, joka oli minulle rakas. Ihmettelin, minkä takia ihmiset syövät eläimiä, emmehän me syöneet koiraakaan. Jäin ristiriitaisten ajatusteni kanssa yksin.
”Tuntui, että syömättömyydelläni loukkasin vanhempiani.”
Tuntui, että syömättömyydelläni loukkasin vanhempiani. Luulin, että minussa on jotain vialla. Kerran äiti oli tehnyt lihamakaronilaatikkoa, jota yllättäen pystyinkin syömään. Äitini ilahtui valtavasti. Minä ajattelin, että eheydyin, että olin vihdoin kunnon poika.
Edelleen pyrin miellyttämään muita: haluan olla hyvä, huomaavainen ja kiltti.
Noina aikoina elämäni suurin esikuva oli brontosaurus. Se oli valtava, kiltti kasvissyöjä, joka pitkällä kaulallaan söi lehtiä puista ja piti huolta muista, pienemmistä dinosauruksista. Lapsuudenkotini seinällä Joensuussa roikkuu vieläkin brontosauruksesta tekemäni öljyvärimaalaus.”
Touko kirjoitti ylioppilaaksi Joensuun lyseon lukiosta vuonna 2003.
Kaikki alkoi kommunismista
”Lukioikäisenä koin vahvaa nuoren miehen maailmantuskaa. Noihin aikoihin muutama ihminen kommunistisesta nuorisoliitosta tuli juttelemaan minulle. He halusivat sanoa rahan vallalle vastaan. Minun silmissäni he olivat nuoria, aktiivisia ja vaativat oikeudenmukaisuutta. Se tuntui valolta pimeydessä, ja lähdin innolla mukaan. En vielä silloin tajunnut aatteiden erilaisista historioista, ei niitä ollut koulussa opetettu.
Kun aloin ymmärtää, mistä totalitarismissa on kyse, järkytyin, sillä ymmärsin, miten mustavalkoinen ajatusmaailma se oli. Minulle tuli trauma: en halunnut olla hyödyllinen tyhmyri.
Kun minulle lukiossa selvisi, että on olemassa aine nimeltä valtio-oppi, maailmani kirkastui ja suuntani oli selvä. Jyväskylän yliopistoon pääseminen olikin elämäni tärkein juttu. Siellä löysin myös poliittisen ääneni. Alun perin minua kosiskeltiin SDP:n riveihin, mutta vihreiden kanssa kaikki lopulta loksahti kohdalleen.”
120 kiloa lihasta
”Armeijassa aloin nostaa painoja. Käytin kaiken vapaa-aikani punttisalilla ja syömällä valtavasti. Kerrytin alle vuoden aikana kehooni yli 30 kiloa massaa.
Painonnosto oli suojautumiskeinoni, sillä minua kiusattiin myös armeijassa. Olin 193-senttinen ja painoin alle 70 kiloa. Kävin todella miehisen sotilaspoliisikoulutuksen. Punkkaani käännettiin ympäri ja tavaroitani piiloteltiin. Uuden ulkomuotoni avulla sain porukan hiljaisen hyväksynnän.
”Halusin näyttää maailmalle, ettei kukaan voi enää kiusata minua.”
Punttiharrastus jatkui monta vuotta. Parhaimmillani painoin yli 120 kiloa ja nostin penkistä 150 kiloa. Olin ulkoisesti kuin jääkaappi-pakastin. Se antoi turvaa: halusin näyttää maailmalle, ettei kukaan voi enää kiusata minua.
Oloni oli silti ristiriitainen. Olin niin iso, etten pystynyt esimerkiksi pelaamaan minulle rakasta salibandya. Opiskelin yliopistossa, mutta ei akateemisessa maailmassa kuulunut olla lihaksikas. Urheilupiireissä minua pidettiin hikarina, opiskelijapiireissä taas outona, koska urheilin niin paljon. Jälleen olin kummajainen enkä sopinut joukkoon.
En kuitenkaan antanut ennakkoluulojen pysäyttää itseäni. Olen perheeni ensimmäinen yliopisto-opiskelija. Olen aina ollut innostunut koulusta. Jo ala-asteella olin aamuseitsemältä oven takana reppu selässä odottamassa, milloin saa lähteä.”
Toukon kuntavaalikuva vuodelta 2008.
Uran isoin virhe
”Minulla ei ollut yhtään omaa rahaa, kun ensimmäisen kerran osallistuin kuntavaaleihin vuonna 2008. Sain luvan käydä poimimassa omenoita muiden ehdokkaiden pihapuista ja tarjosin niitä ihmisille kadulla.
Jo aiemmin olimme saaneet Jyväskylän yliopiston ylioppilaskuntavaaleissa nostettua vihreiden paikat neljästä kahdeksaan. Se oli valtava juttu. Uskon menestyksen johtuvan siitä, että teimme kaiken yhdessä ja kaikki olivat kavereita. Ketään ei syrjitty tai jätetty ulkopuolelle.
Innokkuuteni huomattiin puolueessa, ja minusta tehtiin eurovaaliehdokas. Siinä kohtaa tapahtui urani isoin virhe. Jouduin liian isoihin saappaisiin. Olin samaan aikaan ylioppilaskunnan hallituksessa, Vihreiden nuorten hallituksen jäsen ja juuri päässyt kaupunginvaltuustoon. Eurovaaliehdokkuus oli siinä paketissa aivan liian iso palanen. Minun ei olisi ikinä pitänyt lähteä siihen.
”Eurovaaliehdokkuus oli aivan liian iso palanen.”
Aloin oirehtia niin pahasti, että ajauduin burn outin partaalle. Parisuhteeseeni tuli paljon ongelmia. Puolueessakaan minua ei katsottu hyvällä, koska olin tullut kovalla innolla sisään, mutten pystynytkään hoitamaan kaikkia asioita sovitulla tavalla. Olin vähällä menettää kaiken, mikä oli minulle merkityksellistä.
Tilanne laukesi eduskuntavaaleissa vuonna 2011. Olin jo menossa läpi, kuvanikin pyöri televisiossa, mutta tipuin viimeisenä ehdokkaana pois. Se oli hirveä pettymys. Pääsin kuitenkin
Jani Toivolan eduskunta-avustajaksi, ja tein sitä työtä neljä vuotta.
Vuonna 2013 minut valittiin puolueen varapuheenjohtajaksi, minkä kautta pääsin mukaan vihreiden ministeriryhmän jäseneksi. Suhasin Helsingin ja Jyväskylän väliä hirveällä vauhdilla ja olin vetää itseni piippuun. Minulla oli vahva riittämättömyyden tunne.
Lopulta työni kuitenkin palkittiin. Vuonna 2015 olin ensimmäinen vihreiden kansanedustaja, joka pääsi läpi Keski-Suomen vaalipiiristä. Se oli mieletön voitto. Mutta se vaati veronsa. Olisin tarvinnut vuoden vapaat, että olisin palautunut kaikesta.”
"En halua ottaa itseäni liian vakavasti", Touko sanoo. Siksi hän ratsastaa tarvittaessa vaikka keppihevosella.
Huipulla on yksinäistä
”Puolueen puheenjohtajan paikka on aika yksinäinen. Minulta vaaditaan paljon asioita, ja aina joku pahoittaa mielensä. Paras lopputulos, mihin voin päästä, on se, että kaikki ovat jonkin verran tyytymättömiä.
On ironista, että olen koko elämäni tuntenut ulkopuolisuutta, ja nyt tunnen sitä taas. Tähänkö kaikki kokemani huipentuu? Silti tiedän, että lopulta taustani on tehnyt minusta vahvan.
Olen aina ollut altavastaaja, johon kukaan ei ole uskonut, mutta silti olen tässä. Minut on murrettu ja lyöty vaikka miten monta kertaa kanveesiin, mutta olen silti edelleen ihminen. Mitä enemmän minua lyödään, sitä enemmän saan voimaa jatkaa.
”Mitä enemmän minua lyödään, sitä enemmän saan voimaa jatkaa.”
Kiusatuksi tuleminen on opettanut sen, että tahdon mahdollisimman voimakkaasti ymmärtää muita. Minulla on niin vahva kokemus ääneni hiljentämisestä, että pyrin tekemään kaikkeni, ettei muiden tarvitsisi kokea samaa. Tunnistan edelleen sisälläni sen punatiiliseinään nojaavan, pienen ja murretun pojan. Olen tehnyt itselleni lupauksen, etten aio ikinä pettää sitä poikaa.
En pidä konflikteista, minulla on kova tarve ratkaista ja rauhoittaa tilanne. Sanon silti vahvasti mielipiteeni. On asioita, joista en neuvottele, kuten perus- ja ihmisoikeudet, tasa-arvoinen koulutus, ympäristön ja ihmisten hyvinvoinnin perusteet.
Työssäni saan voimani siitä, että autan ihmisiä eteenpäin. Kaikista täytyy pitää huolta, myös heistä, jotka epäonnistuvat. Se on minun missioni, sen avulla jaksan vaikeatkin hetket. Tärkein tehtäväni on maailmanparantaminen. Jos en voi tehdä sitä täysillä, en pysty elämään.”
EDIT 26.11. klo 19.32 Vaihdettu otsikon sana 'lihasta' sanaan 'massaa'. EDIT 27.11. klo 15.45 Vaihdettu jutun sana lihas sanaan massaa.
Touko Aalto
Syntyi 1.4.1984 Savonlinnassa, kasvoi Joensuussa. Asuu Jyväskylässä ja Helsingissä.
Vihreiden puheenjohtaja, kansanedustaja ja Jyväskylän kaupunginvaltuutettu.
Työskennellyt muun muassa puhelinmyyjänä ja siivoojana.
Motto: ”Jos voit tehdä asialle jotain, tee, mutta jos et, älä murehdi.”