Vituttaa herätä joka yö viideltä juoksuttamaan henkilökuntaa, kun selkä kramppaa, särkee ja on kauhea nälkä. Tunnin saa aina kärvistellä, ennen kun voi lääkkeen jälkeen syödä. Tässä kolmattaviikkoa sängyssä maanneena alkaa jo pahasti turhaurua omaan totaaliseen avuttomuuteen.
Tiedän että pitäisi keskittyä noihin positiivisiin seikkoihin, että avustetusti on jo päässyt muutamaan otteeseen posliinille paskalle ja yleisvointi on hyvä, eikä enää ilmeisesti akuuttia halvautumis/kuoleman riskiä ole, mutta tarkemman diagnoosin puuttuessa eivät osaa sanoa elinajanennusteesta mitään. Tuleva viikko pelottaa, kun pitäisi tulla tuloksia ja jos ei, niin lisää kokeita. Olisi lohdullista jos saisi vaikka edes muutaman vuoden, mutta se, että yrittää pitää itsensä positiivisena ja on miettimättä pidemmälle, käy päivä päivältä raskaammaksi kun mitään ei vieläkään tiedetä. Kummasti myös enemmän kun itse diagnoosin saamista, pelkään miten itse osaan asiaan suhtautua. Pakkohan se kai vaan on jotenkin hyväksyä, jos sanotaan, että tämä oli nyt sitte tässä ja pallatiiviselle mars. Eniten vituttaa/pelottaa kertoa läheisille ja se suru jonka se heille tulee aiheuttamaan. Vituttaa myös ne terveyskeskuslääkärit/röntgenlogi jotka ei jo vuosi sitten nähnyt kuvista muuta kun mitä lähetteen perusteella olettivat ja että ei laitettu magneettikuvaukseen. Olisi tämäkin paska löydetty paljon aikaisemmin. Vaatikaa niitä tutkimuksia ja jos ei muuten, niin menkää vaikka viimeisillä pennosilla yksityiselle, jos saatu diagnoosi on vähänkään epävarma tai lääkäri ei vakuuta. Syöpä on paska tauti!
P.S. Halusin vaan avautua ja purkaa vitutusta. Saan täällä sairaalassa oikein hyvää hoitoa ja keskusteluapua. Jos haluat osoittaa myötätuntoa tai tsempata, niin pelkkä tykkäys riittää ja arvostan sitä, mutta edes sitä ei tarvita. Kiitos.
www.gigantti.fi
