Mua kiinnostaisi edelleen mitä lisäarvoa se intersektionaalisen feminismin sekoittaminen tähän tuo sen sijaan, että vahvistetaan vain enemmän näitä palveluita mikä tietenkin on hyvä asia.
Intersektionaalisuus käsitteenä on oikeastaan tarkastelutapa ja työkalu.
Intersektionaalisuuden käsitteen avulla on pyritty huomioimaan erilaisten kulttuuristen ja sosiaalisten erojen samanaikainen ja usein ristiriitainen vaikutus yksilöissä ja yhteisöissä. On tärkeää on huomioida erilaiset kategoriat, joita henkilö edustaa tai joihin hän kokee kuuluvansa, koska ihmisiä erotellaan ja eriarvoistetaan usein monin eri tavoin ja monilla eri alueilla. Intersektionaalisuuden perusajatukseen kuuluu siis sen korostaminen, että yksilöiden identiteetti ei ole yhtenäinen tai autonominen. Keskittyminen esimerkiksi yksinomaan tai lähes yksinomaan esim. etnisyyteen, sukupuoleen, vammaan, seksuaaliseen suuntautumiseen tai vaikkapa oppimisvaikeuteen tai toiminnanohjauksen tasoon saattaa peittää muita tekijöitä ja erilaisuuksia.
Nyt meillä koulussa kyllä jo nykyisinkin usein pyritään katsomaan lasta ja ymmärtämään häntä. Mutta onko aina työkaluja.
Yksinkertainen, tosin vähän banaali esimerkki:
Intersektionaalisuus saattaisi auttaa esim. sellaiseen ongelmaan, että tutkitusti jostain syystä koulujärjestelmämme ohjaus työntää muutamista etnisistä taustoista olevia nuoria hoiva- ja hoitoalojen 2. asteen koulutukseen, vaikka heidän todistuksensa keskiarvot olisivat aivan siellä asteikon yläpäässä.
Nyt tuossa jostain syystä se kulttuuritausta on merkittävä tekijä, joka jyrää muut alleen.
Ehkä intersektionaalinen näkökulma avaisi katsomaan nuorta jonain muunakin, kuin etnisen kulttuurinsa edustajana, kenties yksilönä ristiriitaisten haaveiden ja odotusten sekä paineiden keskellä. Vai onko heidän kulttuurisessa tavassaan kommunikoida jotakin sellaista, mikä, saa ohjaajat luulemaan heidän haluavan juuri lähihoitajiksi? Vai eivätkö he uskalla unelmoida, hakeutua lukioon ja sitä kautta korkea-asteen opintoihin? Kuullaanko heitä aidosti yksittäisen opettajan ja ohjaajan toimesta, kuuleeko järjestelmä heidän haaveitaan, tavoitteitaan, paineitaan ja pelkojaan? Ottaako se huomioon sukupuolen, entä muut asiat? Tukeeko se heitä?
Nämä on kaikki sellaisia asioita, missä ensinnäkin jo jopa opettajien ja opinto-ohjaajan intersektionaalislähtöinen reflektointi saattaisi avata solmua, mutta toki sen tuominen järjestelmään olisi tehokkaampaa ja varmistaisi toteutumista kaikissa kouluissa ja ohjaamoissa.
(Nykyisin tosin opinto-ohjaaja -opiskelijoille on opinnoissa tarjolla kulttuurisensitiivisen ja sukupuolisensitiivisen ohjauksen ja monimuotoisuuden kursseja, siellä on siis koulutuksessa reagoitu aika hyvin.)