10. Mari Kuukkanen: Anarkismin keinot ja päämäärät. Tutkimus suomalaisesta anarkistiliikkeestä 2010-luvun alussa. Viimein on valmistunut kokonaisvaltainen väitöskirja anarkistisen toiminnan kulttuurista Suomessa. Mari Kuukkasen monografia on tiivis johdatus anarkististen liikkeiden historiaan ja nykykontekstiin.
Kirja kannattaa lukea, jos anarkismi ja liikkeet kiinnostavat yleisesti, ja väitöskirjaksi tutkimus on kirjoitettu todella sujuvasti ja ei ollenkaan kuivalla tavalla. Samalla kirjan kautta pääsee käsiksi liiketutkimuksen ongelmiin.
Kuukkasen tutkimuskysymykset ovat tällaisia: Miten anarkistit perustelevat toimintaansa? Mitä he tavoittelevat ja minkälaisilla keinoilla? Mitä heidän identiteettiinsä kuuluu ja miten se vaikuttaa anarkistiseen toimintaan? Mitä käytännössä tarkoittaa anarkistisen toiminnan “prefiguratiivisuus” eli yritys yhdistää keinot ja päämäärät? Miten tulevaa yhteiskuntaa eletään todeksi jo nyt?
Aineisto koostuu 12 anarkistin teemahaastattelusta, havainnoinnista anarkistien kokoontumisissa sekä anarkistimedioissa julkaistuista teksteistä. Olen itsekin päässyt sekä tutkimuksen lähteeksi että tiedon objektiksi, tosin en anarkistina vaan kirjoittajana ja blogin ylläpitäjänä, jonka “omassa positioitumisessa oli autonomimarxilaisia painotuksia” vuosina 2008-2014 (s. 153). Myös graduni ja Anton Montin kanssa kirjoitettu Suoraa toimintaa -kirja on tutkimuksessa esillä lähteenä.
Anarkistien puolesta voi harmitella, että väitöskirjan aineistonkeruuaika (noin 2010-2012) on kahden liikeaallon välissä. Vuosina 2007-2009 anarkisteja oli mukana Turun, Helsingin ja Tampereen talonvaltauksissa ja Kööpenhaminan ilmastokokouksen vastamobilisaatiossa. Vuosina 2013-2015 anarkismi koki renessanssin ja sai ennätyspaljon näkyvyyttä. Kuukkasen tutkimus osuu täsmälleen toimintakausien väliseen aallonpohjaan.
Mietin, johtuuko osittain ajankohdasta, että tutkimus antaa aineistoon päätyneistä anarkisteista osittain dogmaattisen kuvan. Kun on ns. tilanne päällä ja action käynnissä, ei ehkä ole aina niin olennaista, kenen identiteetti on mikäkin ja mitkä ovat tarkat rajanvedot. Sen sijaan välikausina on aikaa ja ehkä myös tarvetta kaivautua pohdiskeluihin.
Millaisia tuloksia olisi tullut, jos aineisto olisi kerätty vaikka 2013-2016? Väittäisin, että nyt monien vuosien ajan liikkeissä on tehty yhteistyötä identiteeteistä ja puhdasoppisuudesta välittämättä, vaikka niitäkin tietysti näkee.
Väitöskirja siis kertoo tietyistä anarkisteista tietyllä hetkellä.
Kirja palauttaa elävästi mieleen, miten kamalaa anarkistien kanssa toimiminen voi pahimmillaan olla – siis pahimmillaan, ei aina. Anarkistit käyvät aineiston mukaan jatkuvaa sisäistä kamppailua sallituista toimintatavoista ja toimintansa eettisyydestä. Kieltämättä hymyilytti kohta, jossa kerrotaan, kuinka osa havainnoiduista anarkisteista vastustaa kansalaisaloitteita, koska aloitteet “legitimoivat järjestelmää” ja “estävät ihmisiä lähtemästä kaduille” (s. 113). Aineistossa tulee esiin monien anarkistien yleinen reformivastaisuus, kuten perustulon vastustaminen sillä perusteella, että se passivoisi ihmisiä poliittisesti.
Väitöskirja kuvaakin poliittista ajattelua, joka tulee karmeimmillaan lähelle vallankumouksellisten liikkeiden synkintä päätyä: “ei saa parantaa ihmisten elämää uudistuksilla, koska se ostaa ihmiset hiljaisiksi ja vesittää vallankumouksellista potentiaalia…”
Tässä mielessä kirja ehkä vahvistaa yhtä anarkisteihin yleisesti kohdistuvaa ennakkoluuloa: joskus anarkisteille todella on tärkeämpää tehdä asiat oikealla tavalla ja säilyttää oma puhtaus kuin saavuttaa tuloksia.
Väitöskirja kuvaa kyllä moninaisuutta ja erimielisyyttä, mutta se kuvaa myös masentavaa klikkiytymistä, lahottavaa lahkolaisuutta ja änkymäräistä kuoppaan kaivautumista.
Aineiston anarkistit tosin itse puhuvat mieluummin “eettisyydestä” kuin dogmaattisuudesta.
Sivuhuomio ja törkeä provokaatio!
Anarkistit ovat Suomessa edellisen kymmenen vuoden aikana onnistuneet juuri silloin, kun he ovat heittäneet dogmit mäkeen ja toimineet tavalla, jota voisi kutsua leninistiseksi puolueeksi.
Leninin Mitä on tehtävä? -kirjan pohjalta voi määritellä löyhästi, että leninismi on kurinalaisen etujoukon työtä kapinan levittämiseksi ja kumouksellisen hegemonian saavuttamiseksi. Siihen tyypillisesti liittyy teoreettis-propagandistinen työ erityisesti omaa lehteä julkaisemalla, olemassaoleviin liikehdintöihin tarttuminen ja suunnan osoittaminen niille ja tehokkaiden kokoustoimintojen opettelu.
Esimerkiksi A-ryhmä oli 2010-luvun puolivälissä onnistunut anarkistinen projekti, koska se organisoitui kokeneiden toimijoiden johdolla etujoukoksi, joka kykeni kaappaamaan hegemonian tietyissä projekteissa (kuten Joukkovoimassa) tehokkailla kokoustaktiikoilla ja itsevarmoilla päämäärillä.
Myös A-ryhmän tapa käyttää symboleita ja näyttäytyä mielenosoituksissa lippujen ja muiden tunnusten kanssa ikään kuin kannatusta hakemassa, JHL:n lakon “kaappaaminen” sekä yliopistovaltauksen 500 ihmisen kokouksen johtamisen kutsuminen anarkistiseksi konsensuspäätöksenteoksi ovat olleet jossain määrin leninistisiä ja siksi hyvin tehokkaita toimintatapoja.
Leninistiset toimintatavat vaikuttavat sopivan erilaisille liikkeille hyvin, kunhan niitä ei kutsuta leninistisiksi. Leninismiä nähdään helposti jossain aivan muualla samalla, kun nimenomaan itse toimitaan leninistisesti.
Tämä ei ole kannanotto liikeleninismia vastaan tai sen puolesta. Tämä on vain sivuhuomio ja törkeä provokaatio.
Kuukkasen tutkimus ei missään nimessä ole pelkkää jumituksen kuvausta. Erityisen kiinnostavia kirjassa ovat etnografiset kuvaukset anarkistien kokouksista, Olkiluodon blokkauksen valmisteluista, itse aktiosta ja sen purusta sekä Turun taideslummista. Turun valtausskene itse asiassa näyttäytyy joustavimpana ja moniarvoisimpana kirjan toimintaympäristöistä, koska liike “ei ollut ensisijaisesti kytköksissä poliittiseen anarkismiin, vaan anarkismi oli lähinnä yksi ulottuvuus sen vastakulttuurisessa työkalupakissa” (s. 139).
Myös ajankohdan anarkisteja kohtaan esitetty kritiikki on minusta pääosin osuvaa sen pohjalta, mitä muistan kyseisistä vuosista. Kuukkanen korostaa anarkistien joustamattomuutta ja tapaa pitää “radikaaliutta” itseisarvona kontekstista välittämättä. Tutkimus osoittaa, kuinka anarkismissa välillä korostetaan “taktiikoiden moninaisuutta” sisäisen kriitiikin vaimentamistarkoituksessa. Vaikka toinen anarkisti tekisi mitä tahansa, pitää olla lojaali tätä kohtaan. Kuten Kuukkanen kirjoittaa, “solidaarisuuden vaatimus käy ilmi erilaisista velvoitteista, joita määritellään anarkistien puheissa ja anarkistimedioissa” (s. 86).
Myös anarkismin skaalautumattomuuden eli mittakaavan kasvattamisen ongelma tulee tutkimuksessa hyvin esiin. Yksi tapa muotoilla ongelma on tämä: “periaatteessa liike tavoittelee laajojen ihmisjoukkojen suosiota, mutta toisaalta sen olemassaolo perustuu paljolti siihen, että se houkuttelee puoleensa juuri tietynlaisia ihmisiä ja rakentaa näiden välille jaettuun erityisyyteen pohjaavaa sidettä. Toisin sanoen anarkistien on pohdittava, mitä yleisöä he oikeastaan haluavat puhutella.” (s. 75)
Toinen tapa puhua ongelmasta on tämä: Anarkismi on erittäin marginaalinen liike. Silti, kuten tutkimuksessa tulee esille (s. 73-74), anarkistit ajattelevat puhuvansa ikään kuin yleisesti ihmisten puolesta tai ainakin sen puolesta, mikä olisi ihmisille yleisesti hyväksi. Toisten puolesta puhuminen taas on anarkismin yleisiä periaatteita vastaan.
Väitöskirja tuo siis hyvin esiin anarkististen liikkeiden sisäisen ristiriitaisuuden. Ristiriitaisuus ja monimielisyys liittyvät luultavasti myös liikkeiden elinvoimaisuuteen, eli kyse ei ole pelkästään puutteesta.
Suurin osa tutkimuksen sisällöstä on itselleni ennalta tuttua. Ehkä yllättävin tulos liittyy väkivallan hyväksymiseen. Kuukkanen määrittelee väkivallan “ihmiseen (tai eläimeen) kohdistuvaksi fyysiseksi voimankäytöksi” (s. 102). Kuukkasen mukaan hänen aineistossaan “on silmiinpistävää, ettei väkivallasta suoranaisesti irtisanouduta, eikä pasifisti-identiteettiä juuri esiinny” (s. 107). Itse olen törmännyt vuosien varrella moniin sisäisiin liikekeskusteluihin, joissa väkivaltaan on suhtauduttu erittäin kielteisesti joko taktisista tai moraalisista (tai juridisista jne.) syistä, joten tulos yllätti. Kuukkanen toki korostaa, että väkivalta on anarkisteille hyvin monimutkainen kysymys ja sen käytölle asetetaan tiukat reunaehdot.
Menen sitten tutkimuksen ongelmiin. Aikoinaan ihastuin antropologiassa siihen, että antropologit joutuvat kirjoittamaan itsensä aina sisään tutkimukseen. Koska antropologi tutkii määritelmällisesti vierasta ja tulee kentälle vieraana, hänen on pakko asemoida itsensä ja selvittää, miten hänen roolinsa vaikuttaa tiedon tuottamiseen. Joskus oman roolin esittely on ehkä mennyt antropologiassa överiksikin. Kuukkasen väitöskirjassa on minusta päinvastainen ongelma.
Ainoa löytämäni suora positiointi kirjassa on ohimennen keskelle kappaletta sijoitettu lause: “Pääsyäni kentälle helpotti se, että olin osallistunut anarkistiseen toimintaan ennen tutkimukseni aloittamista.” (s. 52.) Mitä! Entinen – vai nykyinen? – anarkisti tekemässä väitöskirjaa – kenestä? Tovereistaan? Missä liikkeissä tutkija on toiminut ja miten? Onko tutkimusta ollut tarkoitus tehdä liikkeen sisältä käsin? Onko harkittu osallistuvaa tai taistelevaa tutkimusta? Onko haastatelluille ja havainnoiduille anarkisteille sanottu, että tätä tehdään ikään kuin anarkismin puolesta? Onko asetelma muuttunut tutkimuksen edetessä? Millaista kritiikkiä anarkistit ovat esittäneet tutkimusta kohtaan?
Toinen ongelma tutkimuksessa on minusta sen melko kritiikitön tapa käyttää sosiologian konservatiivisimpia käsitteitä. Väitöskirjassa “ideologia” tarkoittaa lähes mitä tahansa ja kaikki muuttuu ideologiaksi. Käsite määritellään sovinnaiseen tapaan niin laajaksi, että sen käyttövoima on hyvin pieni: “joukoksi ideoita, joihin kuuluu perustavia arvoja, yhteiskunnallista todellisuutta koskevia teorioita sekä poliittista toimintaa ohjaavia normeja” (s. 17).
Jos ideologia tarkoittaa arvoja, teorioita ja normeja yhdessä, niin totta kai kaikki on ideologiasta ja kaikkialta löytyy ideologiaa. Juuri näin tutkimuksen joka toisella sivulla näyttää tapahtuvan. Mutta mitä näin epämääräinen ideologian käsite oikein antaa? Miksi puhua nimenomaan “anarkismin ideologiasta”? Miksi juuri ideologia? Lisäongelmia tulee siitä, että anarkismin, vasemmiston ja marxismin kontekstissa ideologian käsite viittaa voimakkaasti väärään tietoisuuteen, huijaamiseen, tuotanto- ja riistosuhteiden peittämiseen ja niin edelleen. Tätä puolta ideologian käsitteestä ei tutkimuksessa käsitellä.
Toinen minusta ongelmallinen käsite on “identiteetti”. Anteeksi ranskani, mutta joka saatanan liiketutkimusta käsittelevä väitöskirja ja gradu tuntuu puhuvan kollektiivisista identiteeteistä. Kärjistettynä: tutkijoiden mukaan liiketoimijoiden ainoa funktio on rakentaa kollektiivista identiteettiään loputtomasti. Poliittinen toiminta alkaa kuulostaa shoppailulta ja ostarihengailulta. En nyt puhu erityisesti tästä väitöskirjasta, mutta välillä tällainen identiteettisosiologia tuntuu nollatutkimukselta: kun lähdetään etsimään identiteetin rakentamista, niin sitä aineistosta myös löydetään.
Mitä identiteetin ja ideologian kaltaiset käsitteet tekevät tutkimuskohteelle? Onko kyseessä itse asiassa käsitteellinen väkivalta?
Vastaväittäjä Miikka Pyykkönen tavoitteli ehkä jotakin samankaltaista kohteliaalla kysymyksellään siitä, mitä anarkismin anarkistisuudelle tapahtuu, kun se tuodaan tiedeinstituution piiriin ja normalisoidaan.
Kolmas käsite, jonka mielekkyyttä mietin, on “ihanne”. Sen käyttö antaa tekstille omissa silmissäni välillä hieman vähättelevän sävyn, mitä ei luultavasti ole haettu. Kun koko ajan korostetaan anarkistisen toiminnan ihanteellisuutta, konnotaationa tulee piikittely naiviudesta ja utopistisuudesta. Ihanteellisuuden sijaan voisi puhua esimerkiksi periaatteista, nyrkkisäännöistä tai lähtökohdista. Mutta voihan tietysti olla, että tutkittavat anarkistit todella näyttäytyivät tutkijalle hieman naiveina utopisteina ja ihanteen käsite on siksi paikallaan.
Minusta kirja on tästä kritiikistä huolimatta tärkeä. Se rakentaa liikehistoriaa ja sanallistaa omia kritiikkejäni. Olen miettinyt pitkään, mistä johtuu se, mitä joskus kutsutaan anarkistien itsepäisyydeksi tai ideologisuudeksi. Johtuuko se anarkismin menneisyydestä, joka polveutuu uuden ajan uskonlahkoista ja rationalistisesta ajattelusta? Tai liittykö se anarkismin yhteyteen porvariston viralliseen filosofiaan eli liberalismiin?
Kuukkasen tutkimuksesta voisi tulkita, että kyse on itse asiassa organisoitumisen puutteesta tai hajanaisuudesta. “Organisaation sijaan keskeiseksi siteeksi nousee tällöin jaettuun ideologiaan perustuva identiteetti.” (s. 91.) Jos ei järjestäydytä, ei jää muuta yhteistä kuin ideologia ja identiteetti.
Mutta kuten sanottu, tämä ei koske anarkismia aina ja kaikkialla vaan ehkä nimenomaan liikesyklien suvantovaiheissa.