Blade Runner 2049 jakaa hyvin todennäköisesti ensimmäisen osan tyyliin mielipiteet kahtia. Jotkut ylistävät elokuvan maasta taivaisiin ja toisten mielestä se on tylsä ja liian hidastempoinen. Täysin surkeaksi sitä tuskin kukaan haukkuu, kuten alkuperäiselle kävi sen saatua teatteriensi-iltansa vuonna 1982. Scifin ja varsinkin cyperpunkin klassikoksi Blade Runner nousi vasta vuosien vieriessä ja sen järisyttävää vaikutusta genreen on turha kiistää. Jatko-osasta ei ole mikään pakko pitää, mutta sen lavastus, erikoistehosteet, leikkaus, kuvaus, musiikki, äänisuunnittelu, käsikirjoitus, näyttelijät ja erityisesti ohjaus ovat kaikki ensiluokkaisia, ja joka väittää muuta on kuuro, sokea tai molempia.
Denis Villeneuven teos on yksi niitä harvoja jatko-osia, joka on vähintään yhtä hyvä, ellei jopa parempi kuin ensimmäinen elokuva. Juonesta ei tässä tekstissä paljasteta yhtikäs mitään. Se olisi ollut itsestään selvää, vaikkei ennen pressinäytöksen alkua olisi näytetty ohjaajan pyyntöä olla spoilaamatta leffan tapahtumia. Todetaan siis vain, että myös jatko-osa on sekoitus hidastempoista dekkaria, film noiria ja fiksua scifiä.
Blade Runner 2049 pohtii täsmälleen samoja teemoja kuin ensimmäinen – vapautta, ihmisyyttä ja vapaata tahtoa, mutta panokset ovat suuremmat, sillä tunteettoman oloisen K:n, eli Ryan Goslingin esittämän Blade Runnerin tehtävän lopputulema vaikuttaa koko ihmiskunnan ja keinotekoisten ihmisten tulevaisuuteen radikaalisti. K:n tutkimukset johdattavat hänet Harrison Fordin esittämän Deckardin, eli ensimmäisestä elokuvasta tutun entisen Blade Runnerin luo. Ford loistaa roolissaan, eikä tyydy vain toistamaan jo kertaalleen tekemäänsä, sillä 30 vuoden aikana kuka tahansa muuttuu. Aiemmin Deckard oli K:n tyylinen kylmänviileä hahmo, mutta nykyversio on jotain aivan muuta, tunteensa avoimesti näyttävä vanha mies, jonka käytös tasapainottaa tunnelmaa ja luo mukavan kontrastin kahden päähenkilön välille. Gosling kantaa elokuvaa harteillaan suurimman osan sen kestosta, mutta myös Fordin kemia hänen kanssaan on käsinkosketeltavan aitoa.
Käsikirjoittajat Hampton Fancher ja Michael Green näyttävät yhdessä Villeneuven kanssa kuinka jatko-osa tehdään ilman turhaa nostalgiaa tai katsojan manipuloimista mukavien muistojen avulla, joista pahin esimerkki viime vuosilta on Star Wars: The Force Awakens, jota itsekin erehdyin aluksi pitämään hyvänä elokuvana, kunnes tajusin sen tarjoavan vain tuttuja tunteita ja tapahtumia, mennen siitä mistä aita on matalin. Uusi Blade Runner on kunnianhimoinen taideteos, joka jatkaa suoraan tuttujen aiheiden parissa, tuoden niihin kuitenkin uusia näkökulmia ja mielipiteitä. Elokuva ei ole hankala, mutta se ei myöskään tarjoa valmiita vastauksia filosofiseen pohdintaansa, vaan haastaa ja antaa katsojan tehdä omat johtopäätöksensä, juuri kuten hyvän taiteen kuuluukin.
Leffan jokainen osa-alue ansaitsee kehut, mutta mainitaan erikseen nyt ainakin erikoistehosteet, jotka edustavat suurilta osin vanhaa koulukuntaa. Mukana on taatusti vaikka kuinka paljon tietokonetehosteita, mutta Villeneuve ei välitä green screenistä, joten leffa on kuvattu oikeissa lavasteissa, eikä CGI-pikselimössä ole mukana lainkaan. Jo Sicariossa ja Prisonerissa ohjaajan kanssa yhteistyötä tehnyt kuvaaja Roger Deakins ansaitsisi vihdoinkin Oscarinsa, sillä hän on ollut ehdolla aiemmin jo 13 kertaa. Deakinsin kuvat ovat uskomattoman kauniita, teknisesti täydelllisiä ja täynnä tunnetta, mutta täysin vailla turhaa kikkailua.
Äänisuunnittelu yhdessä Vangeliksen alkuperäiselle soundtrackille kunniaa tekevien uusien sävellysten kera toimii niin hienosti, että kaikki osa-alueet yhdistettynä tekevät elokuvasta kunnon kokemuksen, taideteoksen joka imaisee sisäänsä ja jota ei vain yksinkertaisesti pysty katsomaan passiivisena tai toisella silmällä, sillä se vaatii katsojalta kaiken huomion.
Blade Runner 2049 on nähtävä ainakin ensimmäisellä katsomiskerralla isolta kankaalta kunnon äänentoistolla, sillä tämä jos mikä on tarkoitettu teatterissa katsottavaksi. Itse aion mennä tsekkaamaan teoksen saman tien uudelleen, keskittyen toisella kerralla vain visuaaleihin ja tekniseen puoleen. Elokuva paljastaa aivan taatusti itsestään jotain uutta useammalla katsomiskerralla.
Vaikka Blade Runnerista yrittäisi väkisin keksiä jotain negatiivista sanottavaa, niin se ei tällä kertaa tunnu onnistuvan, sillä edes vajaan kolmen tunnin kestossa ei ole minuuttiakaan liikaa. Tämä teksti muodostui nyt näköjään pelkkiä kehuja sisältäväksi ylistykseksi, mutta minkäs teet, jos näkemäsi on virheetöntä elokuvaa ohjaajalta, joka ei ole vielä tehnyt ainuttakaan huonoa tai edes keskinkertaista teosta.
Vaan ehkäpä tuo tunnelma välittyy pienemmältäkin kankaalta. Pakkohan se kai kuitenkin on jossain välissä käydä katsomassa.
draaman kaari on parempi.
