Ehkä vaan pilkun viilausta ja sanaleikkiä, mutta:
Tunne voi olla myös tieteellinen fakta, nimittäin yksilön totuustietoisuudessa. Kyse on todistusarvosta, eli tuleeko koetusta faktasta tietoiseksi myös muut. Saako asian todistettua? Silloin tarvitaan viimeistään niitä sokkotestejä tms., sille yleisölle.
Tunne voi olla myös vain tunne, mutta analyyttinen terve ihminen oppii usein aika hyvin hahmottamaan onko havaintonsa nyt millä pohjalla. Onko sillä, että jahas ei taidakkaan olla, tai jaa katotaan.
"Varmalla" ja todellisella kiistattomalla varmalla on iso ero. Eron huomaa viimeistää kokiessa jälkimmäistä. Tai kun yllättyy ja varmistuu asiasta uudestaa ja uudestaan, todellisuuden todella iskostuen.
Tai jos ajat miten sattuu ja millä sattuu, ja sinne tankattaisiin vaikka mitä rakettibensaa, voi kokemus jäädä saattaa olla -tasolle. Jos taas samalla autolla ajaa samoja reittejä kauan, tietoisuuten hyvin iskostuen auton äänimailma ja käytös, on empiirisen tieteenteon helppous aivan toinen. Toki silloinkin se on tiedettä vain omassa totuustiedossa, jos ei todistusarvoa.
Tutkimustieto on usein paljon hatarammalla pohjalla, kuin yksilön tietoon tullut totuustieto (jos se siis on oikeaa objektiivista, eikä halun/tahdon kautta johonkin uskovaa, joka ihan eri asia)
Nimittäin usein tutkimuksia tarvitaan useita, ja siltikin ne joskut kumoutuu tai muuttuu puolitotuudeksi.
Jos taas ei luota ollenkaan ympäristön aistimiseen, ei voi luottaa tutkimuksiinkaan, niiden ollessa moneen kertaa todennettunakaan. Nimittäin niitäkin katsotaan tai kuullaan aisteilla. Ja joku voisi sanoa, että et voi tietää mitä paperissa lukee ja tutkija sanoo, vaan sen aistihavainnon todellisuuden varmistamiseen tarvitaan tutkimusta