On luonnollista että YLE ei ole nuorison suosikkikanava, mutta pitää ymmärtää myös se , että iän kattuessa kiinostuksen kohteet muuttuvat ja kummasti alkaa asiasisältöinen ohjelma kiinnostamaan ja jopa ihan Suomen omat asiat.
Ehkä niin, mutta kun lähdin tekemään toista yliopistotutkintoani keski-iässä noin 20 vuotta ensimmäisen jälkeen, opiskelija-aineksessa tapahtunut muutos hätkähdytti.
a) Käytöstapojen puute. Ensimmäisen tutkintoni aikaan opiskelijat kunnioittivat luennoitsijoita. Toisen tutkintoni aikaan mentiin ja tultiin miten lystättiin, tuijoteltiin kännykkää ja puhuttiin vieruskaverin kanssa. Tunsin monesti myötähäpeän sekaista raivoa, kun opiskelijat täysin estoitta juttelivat keskenään opettajan yrittäessä opettaa.
Jotkut luennoisijat eivät reagoineet tilanteeseen mitenkään, osa piti taukoja siinä toivossa, että joukko hiljenisi, ja osa yritti saada komentamalla joukkoa kuriin sillä seurauksella, että rauhaa kesti pienen tovin, kunnes hälinä alkoi uudestaan.
Pienryhmissä huomattava osa tunneista kului siihen, että ryhmä saatiin edes jonkinlaiseen järjestykseen. Tiukimmat opettajat siinä onnistuivat, mutta silloin yleinen tunnelma oli kuin 50-luvun kansakoulussa eli kaikkea muuta kuin rento.
Harkkaryhmissä tehtäviä ei tehty kotona. Työlästytti istua harkoissa, koska opettajan aika kului niissä opettamiseen, vaikka tarkoitus oli opiskella kotona ja harjoitusten avulla vain varmistaa oppiminen ja syventää sitä.
b) Romahtanut suomen taito. Kirjallisissa töissä tunsin syvää hämmennystä, kun huomasin, että opiskelijat eivät kyenneet kirjaamaan ajatuksiaan jäsennellysti paperille. Enkä nyt tarkoita, että jokaisen pisteen, pilkun ja puolipisteen pitäisi olla paikoillaan, vaan oletin, että yliopistoon saakka päässeiden kyky esittää ajatuksiaan kirjallisesti olisi edes jossain määrin kehittynyt.
c) Kyvyttömyys ymmärtää yksinkertaisia ohjeita. Ensimmäisen tutkintoni aikaan opiskelijat näyttivät ymmärtävän käytännöt ja vaatimukset kuin itsestään. Toisen tutkintoni aikaan tutkintoon sisältyi pakollisena valtava määrä ties mitä varsinaisiin opintoihin sisältymätöntä byrokraatteja työllistävää opetusta, jonka tarkoitus oli valmentaa opiskelijoita opiskeluun ja opettaa heille käytännöistä. Silti vähän joka toinen tuntui olevan pallo hukassa. Luento kuin luento aineessa kuin aineessa, niin samat käytäntöjä koskevat kysymykset toistuivat ja toistuivat, vaikka ne oli varmasti kerrottu sekä suullisesti että kirjallisesti ties kuinka monta kertaa.
Ehkä tämä aines myöhemmin elämässään rupeaa kuluttamaan Ylen palveluita, mutta ainakin tuossa varhaisaikuisuudessa kyky keskittyä juuri mihinkään tai sisäistää yksinkertaisintakaan ohjetta, vaikutti tuhoutuneen vain parissa kymmenessä vuodessa.
Pidän selityksenä yksilöllisen kulttuurin nousua, mikä on huonontanut käytöstapoja, mutta ennen kaikkea netin vaikutusta. Nettikulttuuriin kuuluu jatkuva virikkeiden etsiminen ja niiden odottaminen. Siksihän kännyköitäkin luennoilla näprätään, että kännykkään verrattuna opetus tuntuu tylsältä. Kännykkä saa ihmisen virittymään odottamaan koko ajan uutta ärsykettä. Sinne saattaa milloin tahansa pimpahtaa jotain uutta, mutta vaikka ei pimpahtaisi, niin silloinkin jotain kivaa voi etsiä itse.
Oppimiseen liittyvät lahjakkuus ja älykkyys, mutta siihen liittyvät myös kyky asettua aloilleen, sietää tylsyyttä ja painaa pyllyä penkkiin. Koska viimeksi mainitut ovat romahtaneet, oppilaitokset ovat ruvenneet reagoimaan opintoja helpottamalla. Samalla on luovuttu käytöstapavaatimuksista. Opettajat ovat alistuneet siihen, että he ovat sisällöntuottajia eivätkä auktoriteetteja.
Muokkaan vielä sen verran, että ryhmätöiden esittelyssä vasta hälistiinkin. Monille opiskelijoille luokan edessä esiintyminen oli vaikeaa, eikä sitä helpottanut se, että yleisö puuhaili ihan omiaan. Joskus tuntui, että ryhmätyöt olisi voitu esittää pelkästään opettajalle ilman muita opiskelijoita, koska opiskelijat eivät olleet niistä kiinnostuneita.