Edellinen peli oli siis FarCry: New Dawn, mutta n. 10h pelaamisen jälkeen tajusin miten geneerinen, itseään toistava ja täysin ontto kuori peli on ja päätä kiukuissani pudistellen poistin turhan teoksen ja tässä on itellä ollut iso pelillinen kriisi siitä lähtien. Mikään ei innosta, mikään ei kiinnosta. Nyt kun taloudelliset resurssit sallisivat taas tuhlaamisen peleihin, niin en uskalla ostaa edes kauan unelmoimaani Disco Elysiumia, kun tullut Days Gonea lukuunottamatta petyttyä kaikkiin tuotoksiin mitä kokeillut Nier: Automatasta Ghost of Tshushimaan. Alkoi ahdistaa perkeleesti. Mitä nyt!? Pläräsin Pleikkarini kirjastoa ja latasin sieltä kovolle pelaamattomat Battlefield V, Yakuza 0, Hitman 2 ja Thronebreaker: The Witcher Talesin.
Olen joutunut oikeassa elämässäni toimimaan keskellä erään sodan kiivaita taisteluita, nähnyt mitä kranaatti-isku ja toisaalta tarkka-ampujan osuma päähän tekevät ihmiskeholle, ja näin ollen Battfieldin simppeli, mutta erittäin toimiva tutoriaali sai jopa hieman silmiä kostumaan ja kun itse pelaaminen alkoi... Oli pettymys valtava. Niin turhia, ennalta-arvattavia ja typeriä hahmoja ja miljoona kertaa nähtyä toimintaa... Odotin kai jonkun sortin pahanmielen teosta, jossa sota on vain ja ainoastaan näytetty sairaimpana paskana mitä ihmiskunta itselleen on keksinyt.
Rakastin The Witcher 3:ssa gwentiä, ehkä liikaakin ja housuihini lorahti hieman hunajaista pisulia, kun sain pelistä tulevan itsenäinen peli. Pelaan siis PS4:llä ja yksinkertaisesti en vain osaa tällaista korttipeliä pelata kotikonsolilla, pevkele! Oispa PSP ottanut tuulta alleen ja olisi pleikkapojun Switchin korvike!
Hitman 2:ssa on potentiaalia, mutta! Vaikka olen ladannut kaikki palikat konsolille, niin en pysty pelaamaan kuin ensimmäisen tehtävän! Ja toisekseen, tässä tehtävässä siis pitää tappaa siellä merenrantahuvilassa se ruskea tukkainen nainen. Koitin mitä erilaisimpia tapoja tappaa nainen, mutta n. 8/10 yrityksistä päättyi siihen, että mut havaittiin ja tämä supersalamurhaaja on semmonen kaveri, ettei esim. uskalla hypätä 2,5m korkeudesta, ettei varpaankynsi katkeasi, niin mun ohjaama 47 tulitettiin aina kuoliaaksi. Kujiemme kalpeimmat kulkijat kertokaa, kertokaa minulle pitääkö tässä ihan tosiaan joka 3sek välein katsoa sillä ihme näkymällä missä vihulaiset on? Meneekö joka tehtävä näin? Vihaan noita milloin-mikäkin-katse, jolla näkee milloin mitäkin peleissä. Haluaisin ihan itse havainnoida ilman superkatseita ja nappien rämppäämistä mitä tapahtuu ja kus kulkevi missä. Mulla on teille lifehack! Jos olet sokea, älä pelaa videopelejä, vaan kuuntele vaikkapa radiota! No, ainoa järkevä tapa teloittaa nainen oli rynnätä hänen luokseen, ampua päähän ja juosta karkuun. Kukaan ei juossu perään tai muuta, vaikka huoneessa oli kaksi muutakin henkilöä. Tylsää. Mutta kyselen pelistä toisaalla, siltä jotenkin jäi kutkuttelemaan mieleen ja ehkä kypsyn ihmisenä ja saan sen verran lisää elämänkokemusta, että innostun pelistä ihan tosissani!
Sitten päädyin surumielisenä ja leuka rinnassa pelaamaan Yakuza nollaa. Ostin pelin aikoinaan kolmisen vuotta sitten. Taisin siinä ennen tätä pelata RDR2:n läpi, ja vaikka peli oli valtava pettymys itselle, niin olihan se viimeistelty teos, johon mun täytyi vaan sitten itse keksiä tarinoita, kun se oikea tarina oli aivan täysin yllätyksetön, jankkaava ja typerä. Tuntui kuin se olisi kirjoitettu 10v kakaralle. Joka tapauksessa nautin pelaamisesta suurimman osan ajasta. Kertoo pelistä paljon, että tällainen peliin älyttömästi pettynyt kaverikin silti pitää pelikokemusta suuresti positiivisena! Tämän jälkeen aloin pelata Yakuzaa, kun kuulin sen olevan valtava peli täynnä tekemistä ja ok tarinalla vieläpä. Mitä helvettiä!? Olinkin pienillä kaduilla, jotka päättyivät näkymättömiin seiniin, kauppoihin pääsyä piti odottaa mustan latausruudun verran, ukkeli hönki eteenpäin kuin kauhistunut gaselli ja taistelu oli pelkkää yhden napin run... rämppäämistä. Halusin niin pitää tästä, yhyy!
Viikko sitten alkoi siis peliahdistus kalvaa niin syvällä sisimmässäni, että en keksinyt muuta kuin kokeilla yllä olevia pelejä vuorotellen. Yllä kerroin jo muista peleistä ja lopulta käynnistin vain Yakuzaa yhä uudelleen ja uudelleen, mutta n. 30min päästä suljin Pleikan kyllästyneenä. Jaksoin tonkin verran peliä vain siksi, että oli vähän samaa kuin paljon pitämässäni Sleeping Dogissa. Siinä pikku hiljaa huomasin, etten ollu Yakuzaa vuosia sitten pelatessani näköjään lukenut tai ymmärtänyt yhtään mitään mistään, sillä tuli vastaan taas se joku lierihattu, joka opetti lisää taistelutaitoja ja mullahan oli rahaa vaikka kuinka, jolla kasvattaa taistelukykyjä monipuolisemmiksi ja ostaa sitä sun tätä parantamaan suojausta tai muuta. Löytyi myös läjä CP:tä, joilla sai ostettua lisää sahramia soppaan! Kokeilin lähinnä sitä taistelua, et minkälaista se oli uusien iskujen yms. myötä, ja hämmennyin, että jo alkuvaiheessa oli niin monimuotoista tappelua, josta löytyi syvyyttä. Miten olinkaan kuvitellut sen olleen vain neliön nus... näpyttelemistä. Samalla osui sattumalta kohdalle sivutehtäviä, joista n. puolet saattoi hyvillä mielin rämpyttää läpi menettämättä mitään, mutta monet yllättivät aivan täysin meikäläisen, vaikka yleensä osaan erittäin hyvin aavistaa mitä tuleman mitää ja jotkut saivat ihan oikeasti naurahtamaan! Kävin myös läpi kaikki pikkupelit, jotka löysin ja tykästyin ennen kaikkea niihin miniautoihin! Haluan löytää lisää osia tehdäkseni autostani paremman ja voittaa ensimmäisen kisani! Pallon lyöntikin on ihan hauskaa ja rentouttavaa vähän kerrallaan pelatessa. Pelin pieni kartta tuntui silloin vuosia sitten aivan naurettavan pieneltä, mutta hämmennyin siitä, ettei se enää haitannutkaan lainkaan, kun joka paikassa oli jotakin ja kaikkialle pääsi helposti ja nopeasti. Löysin maasta myös sellaisia kivoja tyttökortteja, joiden myötä silmäni pyrkivät tarkemmin tutkimaan ympäristöä, jotta missä kimaltelee ikään kuin vihreitä timantteja. Lopulta alkoi ärsyttää, etten muistanut pelin juonesta paljoakaan ja kaikki hahmot oli kadonnut jonnekin alitajunnan pohjamutiin, joten halusin vain hieman muistaa tarinaa paremmin. Ja sille tielle jäin! Lisäksi innostuin yhä enemmän huomatessani, että lähes aivan kaikesta mitä pelissä teen, juoksemisesta lähtien, palkitaan pelaajaa, loistavaa! Tarinassa oli aivan puuntakaa tulevia yllätyksiä, erilaista vuorovaikutusta "kuin peleissä yleensä" ja ylipäänsä peli, joka aluksi tuntui joltain PS2:sen alelaari-peliltä, alkoikin avata Pandoran lipastaan tuoden esille valtavasti syvyyttä helposti pelattavassa muodossa tietäen olevansa videopeli, eikä mikään tosielämän simulaattori! Aivan loistavaa viihdettä, vaikka nyt olen siinä vaiheessa, kun Kazuma-san alkaa toimia kiinteistöbisneksessä ja pieni suvantovaihe meneillään, mutta tiedän jo nyt, että peli tuo pian taas jotain yllättävää ja mielenkiintoista silmieni eteen! Jos ei anna pinnan hämätä, pelaamisen helppous yhdistettynä yllätyksiä täynnä olevaan tarinaan ja yllättävän monipuoliseen, mutta käyttäjäystävälliseen taisteluun kiinnostaa, niin pelatkaa ihmeessä!
8/10! Välillä hieman alle, tarinassa välillä 10/10 hetkiäkin.
Mutta kuka kehveli sen minikartan on suunnitellut!?
Ennen kaikkea Yakuzaa pelatessa tajusin, etten ole kyllästynyt pelaamiseen, vaan olen kyllästynyt "hollywoodmaiseen" käsikirjoittamiseen, hahmoihin ja dialogiin. Selvästi kaipaan jotain muuta kuin länsimaisille markkinoille, länsimaisia ihmisiä miellyttämään tehtyjä länsimaalaisen oloisia tarinoita kertoviin peleihin, joten laitankin Disco Elysiumin tällä sekunnilla latautumaan ja kerron siitä aikanani kenties teillekin muistelmani!
Mutta nyt! Olen valvonut 2,5 vuorokautta nuorimman lapseni, vasta viisi kuukautisen kanssa, ja juuri tuli vahdinvaihdos, niin hyppään sohvalle, vedän peiton korville ja sukellan Kazuman ja Goron maailmaan kunnes silmäni valuvat väkisin kiinni!
