Epicin ilmaispelit, osa 46.
Turmoil
Drill, baby, drill. Öljyryntäys lännessä, jossa pelaajan pitää pumpata mustaa kultaa maasta aikarajan puitteissa. Peli on jaettu "vuoden" kestäviin rykäyksiin, joiden välissä ostetaan päivityksiä kaupungissa ja sekaannutaan sen politiikkaan. Tekoälykilpailijat puuhailevat samaa omilla kentillään, joskin epäilen vähän miten tarkasti heidän porailujaan simuloidaan.
Peli on liian helppo ja siihen kannattaa suhtautua leppoisana aarteenetsintänä. Kilpakumppaneilla ei ollut mitään toivoa pysytellä pormestarikisassa mukana. Pelin läpäisyn jälkeen aukeaa korkeampi vaikeustaso, mutta siinä tekoäly kuulemma huijaa härskisti.
Figment 2
Todella köyhän miehen Psychonautsille ei jatkoa kaivattu, mutta tässä sitä kuitenkin olisi. No, musikaalit ovat nolo nautintoni, joten pannaan menemään.
Olin painanut muistot ensimmäisestä pelistä mieleni syvimpään kolkkaan, mutta kakkososan käynnistyttyä ne palasivat kuin posttraumaattinen stressireaktio. Sama jatkuu: helppoa taistelua, hassuja lauluja, menetteleviä puzzleja ja aivan käsittämättömän surkeita vitsejä. Nauroin yhdessä kohdassa. Surrealisminuppi väännetään ällötyskynnyksen yli, ja päähahmo on yksi pelihistorian rumimmista. Teemat poukkoilevat hämmentävästi: Figmentit ovat valtaosan ajasta vähäjärkisiä lastenpelejä, mutta kehystarina on vakavaa aikuisten draamaa. Kenelle tämä oikein on tehty?
Ykkösestä on kuitenkin parannettu. Tappelu ja pulmat ovat helppoja, mutteivät täysin aivokuolleita. Enimmäkseen sellaista 3/10-tason viihdettä, jos käytetään koko pisteskaalaa. Hyvä finaali pelastaa jälleen paljon.
Aven Colony
Kaupunginrakennus vieraalla planeetalla. Peli on aika simppeli eikä tavoittele esim. Surviving Marsin syvyyttä. Se on myös rakentelupeliksi harvinaisen kenttäpohjainen. Yksi kartta ei kovin kauaa viihdytä, eikä sen tarvitsekaan, koska siinä on aina selkeä tavoite jonka saavuttamiseen menee yleensä parikolme tuntia. Sen jälkeen siirrytään seuraavaan paikkaan, jossa on omat haasteensa ja kikkansa. Mitään tekniikkapuita ei onneksi tarvitse juosta joka kerta läpi, rakentamista rajoitetaan hyvin vähän.
Grafiikat ovat näyttävät mutta sieluttomat, niistä tulee mieleen ison budjetin kännykkäpelit. En oikein pitänyt valmistuvien kaupunkien ulkonäöstä. Ne ovat laatikkokasoja, ja tietkin ovat rumia tunneleita, koska planeetan ilmaa ei voi hengittää. Ei tunnu että siirtokunta juurtuu planeetalle pysyvästi, pikemminkin näyttää kuin tuuli voisi puhaltaa sen tiehensä milloin vain. Lyhyiden kenttien aikana kaupunkeihin ei ehdi syntyä kunnollista omistajuuden tunnetta. Ne eivät tunnu omalta kodilta, vaan ratkaisulta kunkin kentän muodostamaan puzzleen.
Planeetan alkuasukkaat ovat äkkipikaista sorttia.
Talous on hieman vinksallaan. Pelissä on oikeat ja väärät valinnat joita voi tehdä, mikä panee ihmettelemään miksi ne väärät valinnat on pelissä ylipäätään. Harvoin esimerkiksi näkee niin hyödytöntä rakennusta kuin Aven Colonyn aurinkopaneeli. Jos haluat lisää sähköä, rakennatko mieluummin:
- aurinkopaneelin, joka tuottaa 8 sähköä ja maksaa 12 naniittia
- geotermisen voimalan, joka tuottaa 200 sähköä ja maksaa 24 naniittia?
Miksi kukaan ikinä, missään tilanteessa, haluaisi rakentaa aurinkopaneelin? Toinen esimerkki: päätät että kaupunki on tarpeeksi iso etkä tarvitse enempää asukkaita. Kiellätkö maahanmuuton poliittisella linjauksella (asukkaat mököttävät) vai sammutatko maahanmuuttoaseman (säästät vähän sähköä)? Toinen vaihtoehto on yksiselitteisesti toista parempi. Miksi se poliittinen linjaus on pelissä, kun sillä vain ampuu itseään jalkaan?
Kenttien välillä kulkee tarinakin, jota seuraa paremman puutteessa mutta mitään maailmanluokan scifiä se ei ole. Loppunäytös bugitti ja jouduin katsomaan sen Youtubesta. En saa niitä viittä minuuttia koskaan takaisin.
Where Water Tastes Like Wine
Kulkuriromantiikkaa tihkuva peli tarinankerronnasta. Pelaaja on kiertolainen, joka häviää pokerissa epämääräiselle hepulle ja saa tehtäväkseen levittää tarinoita pitkin 1920-luvun laman aikaisia Yhdysvaltoja. Tunnelma on alusta asti todella hieno ja varsinkin äänimaailma iskee täysillä. Musiikki on hävyttömän hyvää, samoin ääninäyttely. Kaikki eivät tosin pidä kantrista.
Tarinantynkiä löytyy ympäri karttaa ja ne kasvavat paremmiksi tarinoiksi, kun niitä kertoo vastaantulijoille. Alussa ärsytti, kun jokainen kaveri halusi kuulla vain hauskoja tarinoita, eikä niitä ollut pakissa ainuttakaan. Kummitusjuttuja olisi kyllä riittänyt. Jokainen stoori liittyy johonkin viidestä genrestä, ja joskus on vaikea päätellä mihin niistä. Hupijuttuna pitämäni tarina olikin pelin mielestä kauhua ja kauhu toimintaa. Genret pitää joskus vain muistaa, samoin se miten tarina edes meni. Ensimmäisen kerronnan jälkeen niistä näkee valikossa enää pelkän otsikon. Pelistä ei kannata pitää pitkää taukoa, muuten tärkeät jutut voivat unohtua.
Pelaaminen on sitä, että pitää päätellä millaisen jutun vastapuoli haluaa kuulla, ja peli rajoittaa millaisia tarinoita voi kertoa. Samaa kaskua ei tietenkään voi kertoa samalle tyypille kahdesti, muttei myöskään samasta aiheesta samana iltana. Säännöt oppii nopeasti. Tarinoinnin lisäksi on kevyttä resurssienpyörittelyä ja minipeliä matkustaessa. Välimatkat ovat pitkiä ja kaikki matkustaminen on joko hidasta, kallista tai vaarallista, joten päätöksiä pitää tehdä. Lisäksi Yhdysvaltojen kartasta on hyvä olla perustiedot hallussa. Ennenkuin tuhlaat kaikki rahasi junalippuun Santa Fehen, kannattaa tietää etukäteen missä se on. Peli ei nimittäin kerro.
Maantietä pitkin kuljen, kunnes viikate mut niittää, kodin portin taakse suljen, mulle laulu tämä riittää...
Pieniä ärsyttävyyksiä on paljon. Miksi autot kulkevat vain yhteen suuntaan, miksi pelihahmo viheltee eri kappaletta kuin taustamusiikissa, miksi peli nykii ja pätkii kuin Cyberpunk parhaina päivinään? Isoin ongelma on että peli on liian pitkä. Mekaniikoissa ei ole läheskään tarpeeksi syvyyttä kestoon nähden, joten peli on tasapaksua pullaa. Kärsimättömyys hiipii puseroon jo ennen puoliväliä. Vahva tunnelma ei yksinään riitä kantamaan kymmentuntista peliä.