Valmet Automotive on oma lukunsa suomalaisen tehdastyön historiassa. Uudessakaupungissa autotehtaaseen suhtaudutaan kuin vanhatestamentilliseen jumalaan: Luoja ottaa ja luoja antaa. Ruokkivaa kättä ei sovi purra, vaikka sama käsi läimiikin välillä markkinatalouden lainalaisuuksien pakottamana ohimolle. Ennen viimeisimpiä massarekrytointeja Valmetin (pääasiassa paikalliset) työntekijät olivat käsittääkseni suurelta osin aivan tyytyväisiä työhönsä. Pitkän työhistorian omaavat työläiset olivat (ja ovat yhä) päässeet hieman korkeapalkkaisempiin tehtäviin ja kaikkiaan työarki oli vakaalla pohjalla.
Kun suuremmat rekrytoinnit alkoivat 2010-luvun puolivälissä, etsittiin aluksi kotimaista tai ainakin kielitaitoista työvoimaa. Porkkanana käytettiin hieman yliampuvia lupauksia palkkauksesta (30 k€ vuodessa oli kyllä tavoitettavissa erittäin runsailla ylitöillä, joita oli myös saatavilla). Käytännössä autotehtaan TES:n palkan päälle maksama "sankarilisä" ei tuonut montaa kymmentä senttiä tunnissa lisää n. 10 €/h tuntipalkan päälle. Samalla kun paikallinen vuokrataso nousi pahimmillaan pääkaupunkiseudun tasolle, työntekijälle ei jäänyt paljon rahaa käteen vuokran ja muiden välttämättömien elinkustannusten jälkeen. Valmetin toiminnassa pyrittiin myös siihen, että työvoima ei esimerkiksi tuo omia eväitään töihin (ei jääkaappia, taukotila on tehdastiloissa matalan sermin ympäröimänä), vaan ostaa ruoan ruokalasta ja kahvin kiertävästä kahvikärrystä. Prosentuaalisesti ateriakustannukset haukkasivat monelta työntekijältä ison osan pienistä tuloista.
Maahanmuuttoaallon mukanaan tuomiin työnhakijoihin suhtauduttiin varauksella, vaikka toki tätä ei virallisesti myönnetty. Koska tehtaassa vaihtuvuus osoittautui oletettuakin suuremmaksi, rekrytointeja laajennettiin, ja tiukemmista kielitaitokriteereistä lipsuttiin. Samalla työnhakijamassa alkoi olla muutoinkin epätasaisempaa - jos tällainen ilmaus sallitaan. Kuppikuntaisuudet, etniset yhteisöjen (sis. kantaväestö) skismat työyhteisön sisällä, moniongelmaisuus yms. työntekijäkunnan keskuudessa lisääntyivät. Tämä luonnollisesti kiihdytti vaihtuvuutta. Myös ammattiliiton luottamusmiehen toimien ei koettu aina kumartavan omien suuntaan, vaan palvelevan paremminkin palkanmaksajan etua (tämä on toki vain pienen työntekijäosan kokemus, jonka todenperäisyydestä on mahdotonta sanoa mitään).
Niin kauan kuin "laadukasta" työvoimaa on ollut tarjolla, eivät irtisanoutumiset merkittävästi haittanneet. Nuori, muutaman vuoden tehtaalla viihtyvät työntekijä tulee edullisemmaksi kuin ikääntyvä, korkeampipalkkainen ja työterveyshuoltoa enemmän kuormittava veteraani. Mutta sitä mukaa kuin tarjolla olevan työvoiman "laatu" laskee, alkavat ongelmat näkyä myös tuotannossa. Vastaavasti irtisanoutuneiden työntekijöiden negatiiviset kertomukset työnantajasta - olivat kertomukset sitten totta tai ei - vaikeuttavat rekrytointeja entisestään.