Näitä lukiessani tulee mieleen se "Sukulan suojatit" sarja.
Siinä ekassa osassa oli tyttö joka oli jättänyt peruskoulun kesken masennuksen vuoksi. Ymmärrettävää johonkin asti, mutta kun sitä masennusta oli kestänyt kahdeksan vuotta. Työnsaanti on juuri nyt hemmetin vaikeaa, joten miten ihminen jolla on ikää 20-30 vuotta ja melko tyhjä työhistoria voi saada työtä?
Vai onko se vain niin yksinkertaista, että kaikki eivät vain halua töihin?
Sukulainen masennuksen takia eläkeellä ja pakko huomata miten yhteiskunta sahaa omaa ja kansalasten oksia...
Sillä on terapeutti joka on ihan urpo(tai ei kemiat natsaa) ja pieni kaupunkin niin vaihtaminen ei onnistu.
Kumma miten joillekin se työ löytyy, vaikka miten huonosti hoitaa hommansa.
Ehkä se vain on sitten näiden "ei tuottavien" työpaikkojen ominaisuus...
Eikö noillekin voisi jotain mittaria olla joka osoittaa ammattitaidon?
Tietysti yksi tärkeimmistä asioista on se terapeutin ja potilaan välinen kanssakäyminen ja sitähän on hankala mitata...
Omassa työssäkin ollut asiakkaana tuon alan porukkaa ja onhan niissä ollut muutama aika haastava tapaus ja en kyllä osaisi kuvitella niitä auttamassa muita ihmisiä...
Yksi tämän hetken työmarkkinoiden isoista ongelmista taitaa olla tyypit jotka rekryää porukkaa.
Tehtävässä jossa olen ollut reilu 10v, niin ennen minua siinä oli joku toinen joka lähti kahden viikon jälkeen kun ei saanut tarpeeksi palkkaa...
Palkka kyllä on paska, mutta kyllä se ihan tiedossa oli päivästä yksi.
Nykyäänkin meille otetaan ihan ihme tyyppejä töihin/harjoitteluun, ei mitään hajua millä kriteereillä ne meille pääsee...
Kiva tosiaan ihmetellä missä jannu on niin seisoo jossain suu auki kun ei ole mitään hommaa.
Jossain vaiheessa meillä oli haastattelut jossa neljä ihmistä oli haastattelemassa tulijoita ja silti meni valinnat vituiksi.
Kaveri kertoi jonkun tuttunsa hakeneen meille, mutta tämä ei päässyt, vaikka ainakin kaverin mukaan hyvä tekemään töitä.