Lapsen pitää itse uskaltaa kertoa kiusaamisesta. Jos ei uskalla, ratkaisu löytyy sieltä kun mietitään miksei, ja miten siihen saadaan muutos.
Omana kouluaikana 90-luvulla kiusaajat voittivat lähes aina. Varsinkaan yläkoulussa kiusaamiseen ei juhlapuheita lukuunottamatta puututtu juuri ollenkaan. Kiusaajat saivat osakseen selvästi enemmän ihailua kuin halveksuntaa. Jos opettajat vähän aiheesta toruivat, ei sillä ollut muuta vaikutusta kiusaamiseen, kuin että se korkeintaan nöyryytti kiusattua hieman lisää.
Kehitystä on sen jälkeen tapahtunut. On lähes kaikki koulut kattavaa kiusaamisohjelmaa, on alettu puhua siitä jos kiusatun sijaan kiusaaja vaihtaisi koulua, ja siitä että koulukiusaaminen kriminalisoitaisiin. Ehdotettiinpa hallituksen riveistä myös tuota kiusaamispoliisia, tai -asiamiestä joka kouluun.
Sekin on tuonut edistystä, että väkivalta kasvatuskeinona on jäämässä historiaan, ja tilalle on tullut miesten tunteellisuuden hyväksyntää. Nykyään äidit ja isät haluavat keskustella lastensa kanssa tunteista. Lyövälle lapselle ei enää sanota vain, ettei saa lyödä, samalla kun itse kuitenkin lyödään ja tukistetaan lasta ja laitetaan saippuaa sen suuhun, vaan keskustellaan miltä sinusta tuntuu, miksi lyöt, miltä se tuntuu muista, haluatko satuttaa muita, jne.
Kriittisessä 13-15 ikävaiheessa oleva nuoriso arvoineen ja nuorisoidoleineen on keskimäärin aika helvetin paljon fiksumpaa sakkia kuin vanhempansa samassa iässä.
