Seurakuntapastori Marjaana Toiviainen häärää keittiössään. Kaikki teekupit ovat ihanasti eriparisia, samoin sukat.
— En ole antanut koskaan koskaan antanut pikkuasioiden vaivata mieltäni, enkä sen, mitä toiset sanovat, Toiviainen nauraa.
Hän on tullut tunnetuksi siitä, että ollut valmis auttamaan hätää kärsiviä uusilla tavoilla ja heittänyt persoonansa peliin.
Itse hän ei halua käyttää sanaa auttaa.
— Auttamisesta tulee heti eriarvoinen mielikuva: toinen on korkeammalla, toinen on kohde.
Hän elää ihmisten kanssa ja heidän rinnallaan.
— Ollaan yhdessä tässä maailmassa, annetaan ja saadaan, eletään ja koetaan. Täydellinen tasa-arvo ihmisten kesken on oleellista. Sen toteutuessa toteutuu moni muukin asia.
Toiviainen tuli suuren yleisön tietoisuuteen muutama vuosi sitten, kun pyysi asunnottoman romanipariskunnan luokseen asumaan ja ideoi Toisenlainen joulu. Hän myös oli suunnittelemassa seurakuntien hätämajoitusta ja otti selvää, kuinka asia on hoidettu eri Europan maissa.
Nykyään hän on Oulunkylän seurakunnan kotoutumisen tukena toimiva seurakuntapastori. Hän on mukana maahanmuuttajien mielenosoituksessa Rautatientorilla.
— Suomalaiset ovat pelokkaita. Heille jo sana mielenosoitus tuo mieleen jotain äärimmäistä, vaikka kyse on siitä, että kerrotaan oma mielipide. Ei sen pitäisi olla mitenkään ihmeellistä. Muualla maailmassa on kynnys mielenilmauksiin matalampi, ja ihmiset lähtevät joukoittain mukaan läpi koko yhteiskunnan.
Rautatientorin mielenilmauksessa on Toiviaiselle kyse hyvin yksinkertaisesta asiasta.
— Minusta on parempi, että viisivuotias irakilaistyttö on elossa kuin että hän on kuollut. On aika outoa, että tällaista pidetään äärimmäisyysajatteluna. Suomi lähettää ihmisiä nyt melko varmaan kuolemaan.
Toiviainen muistuttaa, että lakeja muutetaan jatkuvasti eivätkä ne välttämättä tarkoita samaa kuin oikeus tai hyvyys.
— On myös laillistettua pahuutta. Silloin tottelemattomuus on rakkautta. Lainsäädäntö tiukentuu jatkuvasti.
Marjaana Toiviaisesta tuli pappi, koska hän tunnollisena kympintyttönä tutustui Raamattuun ja Koraaniin ennen rippikoulua.
— Savonlinnan seurakunnan rippileirillä tuli Raamatusta ja luterilaisesta uskosta erilainen käsitys kuin se, mitä itse olin löytänyt Raamatusta. Tämä ristiriita jäi kaihertamaan niin paljon, että piti mennä teologiseen tiedekuntaan ottamaan selvää. Muuten olisin varmaankin toimittaja, miettii Toiviainen.
Toiviainen kirjoitti Savonlinnan taidelukiosta ja opiskeli Helsingissä sekä teologisessa tiedekunnassa että valtiotieteellisessä pääaineenaan viestintä.
Parikymppisenä Toiviainen oli kesätoimittajana Itä-Savo-lehdessä ja kanadansuomalaisten sanomalehdessä Thunder Bayssa. Hän rakastui ja tutustui poikaystävänsä yhteisöön. Tämä oli intiaani. Suhde kesti viisi vuotta.
— Opin intiaaniyhteisössä väkivallattomasta vastarinnasta ja siitä, millaista on kuulua vähemmistöön.
Oleskelut ulkomailla ovat opettaneet muutenkin paljon.
— Olen asunut myös Tansaniassa. Eri maissa olen oppinut uutta tapaa elää ja reagoida toisiin ihmisiin. Suomalainen tapa on vain yksi tapa monista.
Luterilaista uskoa tai sitä seurakuntaa, jossa olisi hyvä olla, Toiviainen ei löytänyt Suomessa. Hengellinen koti ja luterilaisuus, joka tuntuu oikealta, löytyi Afrikasta. Siellä hän näki myös luterilaisia pappeja, jotka ovat yhteiskunnallisia vaikuttajia.
— Tansaniassa löysin itseäni puhuttavan hengellisyyden ja luterilaisuuden. Minulle hengellisyys on kuin musiikki. Lähimmät uskonsisaret ovat Tansaniassa.
Suomalaiset rakastavat Toiviaisen mukaan kaavoja ja numeroita. Täällä ihannoidaan insinöörejä ja ekonomeja.
Tämä mentaliteetti näkyy uskossakin.
— Monelle uskokin on kuin matematiikkaa, jotain rationaalista ja järjellä hallittavaa. Se on minulle vierasta.
Toiviaista naurattaa asia, joka on suomalaisille itsestään selvä:
— Me rakastamme listoja. Mitään ei tapahdu, ennen kuin suunnitelma on listattu ja asiat vastuutettu tarkasti. Muut eivät toimi näin, vaan asioihin tartutaan spontaanisti, ei odoteta virallisia ohjeita vaan toimitaan.
Suomalaiset myös uskovat käskyjä ja sääntöjä. He kunnioittavat niitä, joilla on valta.
— Me suomalaiset olemme lampaita. Teemme sen, mitä johtajat sanovat emmekä mielellään kyseenalaista. Olisi hienoa, jos suomalaiset uskaltaisivat tuntea vahvemmin ja tutkia oikeasti, mitä mitä mieltä he itse ovat, mitä heidän omatuntonsa sanoo.
Toiviainen kannustaa kaikkia käyttämään omaa ajattelua, kyseenalaistamaan, miettimään ja hakemaan omat perustelunsa.
Itäsuomalaisuus on tullut Toiviaiselle vuosien mittaan tärkeämmäksi.
— Jo sanat Savo tai Karjala saavat aikaan lämpimän ailahduksen. Itäsuomalaisuudesta on myös hyötyä: puhun paljon ja käytän itämurretta, jonka ihmiset kokevat sympaattiseksi. Se murtaa usein jään.
Suurin kulttuurisokki ei ollut elämä Tansaniassa tai Brasiliassa, vaan kesäpesti länsisuomalaisessa seurakunnassa.
— Esimerkiksi: Vanhainkodissa oli mummoryhmä, joka istui hiljaa. Luulin, että heidät oli lääkitty hiljaisiksi, ja kysyin asiaa hoitajilta. He hämmästyivät: se olikin normaalia käytöstä Länsi-Suomessa. Ollaan hiljaa, jos ei ole asiaa, nauraa Toiviainen.
Marjaana Toiviaisen suvun juuret ovat Karjalassa, Uukuniemen siinä osassa, joka on nyt osa Venäjää. Kesämökki on rajavyöhykeellä, ja isovanhempien vanha tilan näkyy rajan väärällä puolella.
— Sukuni on sisäisiä pakolaisia, ihmisiä, joilta sota vei kodin ja jotka joutuivat olemaan toisten avun varassa vieraassa paikassa ja kulttuurissa. Kotoa piti lähteä, ja oli vaikeaa löytää elämä uudessa paikassa. Siksi minun on helppo asettua muidenkin pakolaisten asemaan.
Toiviainen muistuttaa, että pakolaisuus on elämän tilanne, ei ihmisen ominaisuus.
— Pakolaisuus on toivottavasti ohimenevä olotila, johon ihminen saattaa joutua yllättäen. Pakolaiset eivät ole yksi yhtenäinen joukko, vaan yksilöitä niin kuin ihmiset muuallakin yhteiskunnassa.
Esimerkisi Helsingin Rautatientorin mielenosoituksessa on korkeasti koulutettuja, lahjakkaita erimaalaisia ihmisiä — vaikkapa kirurgi, joka on tehnyt vaativia maksaleikkauksia.
— Olosuhteiden muuttuessa voi kenestä tahansa tulla pakolainen, muistuttaa Toiviainen.
Mikä on tarpeellista? Millä tavalla sinun sukupolvesi eroaa aikaisemmista?
— Meillä monella on toisenlainen käsitys pysyvyydestä ja turvallisuudesta. Kaikilla on pätkätöitä, ja monet näkevät tulevaisuudenkin olevan jatkuvaa muutosta. Ei edes osata kaivata pysyvää työpaikkaa, muutos voi olla jopa turvallista. Myös omistusasuminen kyseenalaistetaan. Se, että elämäntehtävänä olisi asunnon maksaminen, ei ole tämän sukupolven itsestäänselvyys.
Miten suhtaudut omistamiseen?
— Olen miettinyt Raamatun oppia siitä, että ihminen ei saisi omistaa enempää, kuin on tarpeen. Olen antanut paljon pois ja omistan hyvin vähän, olen tottunut jakamaan omistani. Mutta mikä on se, mikä on tarpeen? Kuka sen määrittää? Ristiriita on siinä, että meille kerrotaan jatkuvasti uusista esineistä ja asioista, joita ilman emme muka tule toimeen. Kuulet älypuhelimesta ja ihmettelet, mihin sitä tarvitaan, ja hups, kohta sinulla jo on se. Mihin vedetään raja?
Jos voisit muuttaa Suomessa yhtä asiaa, mikä se olisi?
— Muuttaisin kahta: Sen, että apua ei saisi pyytää, vaan mielummin vaikka kuollaan yksinäisyyteen. Senkin haluaisin muuttaa, että ajatellaan: ”Mitä ne muutkin ajattelee?" Ei ole olemassa niitä joitain, jotain katsomoa, joka seuraa toisten elämää. Mitä muut sanoo -ajatus rajoittaa ja ahdistaa. Eivät ”ne muut” ole kiinnostuneita, niillä on oma elämänsä.
Suomi kaipaa iloa ja vähän tanssia, uskallusta elää.
