Punaiset lauteet
Osa I: Kadonneet avaimet
Pieni, 1500-luvulla rakennettu hirsimökki seisoi matalana ja hiljaisena, kuin juurtuneena suoraan kalliosta nousevaan sumuun. Sen alla oli avonainen kolo, matala tila jonka kivinen suuaukko antoi ulos — ei savupiippua, ei kiuasta, vain puinen penkkirakenne keskellä täryävästi kylmää ilmaa. Lauteet. Ne olivat tummanpunaiset tavalla, joka ei muistuttanut maalia. Sävy oli imeytynyt puun suoniin kuin muisto, jota ei saanut pois.
Avaimesi olivat hävinneet. Käänsit taskut, koputtelit lattialaudat, kävit läpi pihamaan märän ruohon ja kivikasat, ja sitä mukaa kun etsintä hajosi pieniksi ympyröiksi, mökki tuntui kasvattavan varjoja. Yksi paikalla olleista vanhoista miehistä ehti melkein sanoa: “Niistä lauteista… kannattaa—”, mutta lause luisui irti hänestä kuin ei olisi voinut puhua, jota ei ollut lupa lausua. Katse vaihtoi paikkaa, kiersi ohi sinusta. Varoitus jäi puolitiehen.
Kun avasit matalan oven mökin alle, ilma tuli vastaan kosteana ja metallisena. Taskulampun valo haroi lauteiden pintaa, ja punainen sävy väreili kuin jokin olisi kääntänyt katseensa takaisin. Muistit: olit käynyt siellä aiemmin päivällä, hetkeksi vain, outo hetki ilman syytä. Olit istunut alas, kuunnellut omaa sydäntäsi, ja laskiessasi kätesi puulle olit laskenut avaimetkin siihen. Ne olivat siinä nytkin, täsmälleen samalla kohdalla.
Kumarruit ottamaan ne. Silloin joku naurahti aivan korvasi juuressa, kuiva ja liian lähellä oleva ääni, eikä ketään ollut näkyvissä. Lauteet tuntuivat lämpimiltä, vaikka ilma nipisteli poskia.
Osa II: Paluu lauteille
Yö putosi nopeasti, kuin jokin olisi sammuttanut valot ympäriltäsi huone huoneelta. Pieni oviaukko mökin alla oli taas auki. Aistit sen jo pihalta: kosteuden, joka ei ollut säätä vaan tilan omaa hengitystä. Kätesi taskussa avaimet polttivat sormia, vaikka ne olivat metallia ja kylmä yö olisi pitänyt ne jäisinä.
Tilan pimeydessä istui hahmo lauteilla. Se ei ollut täysin ihminen eikä valo, enemmänkin muodottomuuden yritys, joka lainasi piirteitä lähellä olleesta — sinusta. Sen ääni, kun se puhui, tuli sellaisesta paikasta, jossa sanat pehmitetään ensin omaan kaikuun. “Tervetuloa takaisin.” Samat tavut, sama rytmi, kuin olisit toistanut niitä seinälle ja seinä olisi palauttanut ne sinulle takaisin himpun liian myöhässä.
Sormet, jotka eivät olleet sormia, naputtivat laudankantta kolme kertaa. Kolahdusten väliin jäi juuri sen verran hiljaisuutta, että ehdit huomata oman hengityksesi vaihtavan tahtia niiden mukaan. Käännyit lähteäksesi, mutta lauteet sanoivat uudelleen äänelläsi, nyt varmemmin: “Avaimet.” Ne eivät vaatineet. Ne muistuttivat.
Seuraavana aamuna vanha mies istui pihakeinussa, näkymätön paino selkänojassa. “Ei siellä istuttu yksin,” hän sanoi viimein ja katsoi kohti metsän varjoa, joka odotti kuin toinen kuulija. “Siellä istuttiin puolesta. Sen vuoksi puu on punainen.”
Osa III: Alkuperä
Mökki rakennettiin aikana, jolloin jokaisella kalliolla oli nimi ja jokaisella nimellä hintansa. Vanhan miehen isoisän isä oli jättänyt jälkeensä muistikirjan, jonka sivuilla oli rivitettyjä vuodenaikoja ja niiden seasta väärässä musteessa kirjoitettuja merkintöjä. Niissä puhuttiin “välipenkeistä”, paikoista, joissa elävien kylä ja kuolleiden kylä saattoivat tavata vain koskettamalla puuta, joka oli varattu niille, joille muisto yksin ei riittänyt.
Kun rutto oli kulkenut, joku oli keksinyt lauteet. Ei saunaa — ei vettä eikä höyryä — vaan kuiva puinen istuin kalliota vasten. Siinä istuttiin nimiä punniten, sekaisin rukouksia ja lupauksia. Jotkut veivät mukanaan esineitä merkiksi, toiset toivat niitä takaisin. Veri on sellaista, että se tekee merkityksistä pysyviä, ja ajan mittaan puu imi itseensä enemmän kuin lupauksia.
Merkinnöissä vilahti muutama toistuva lause: “Lauteet ottavat muiston, palauttavat hinnan.” Ja: “Se, joka istuu, ei istu yksin — vaikka kuvittelisi pitävänsä salaisuudet istuessaan hiljaa.” Erään talven viimeisellä sivulla oli lyhyt huomautus, naarmu sormen alla: “Avaimet jätetään, jos on lähdettävä. Jos palaa, palaa toisena.”
Vanha mies sanoi matalasti: “Se tila on avoin siksi, että sen läpi pitää kulkea ulkoa. Se ei ole minkään talon omaa. Se on kalliolle tehty.” Hän kertoi häilyvästi tarinan naisesta, joka istui siellä kolme yötä ja palasi neljäntenä niin varmana itsestään, että hänen katseensa ei heijastunut enää peileistä. “Ei peilistä, ei vedestä. Aina kun avasi oven, joku ehti avata sen sisältä ensin.”
Silloin ymmärsit: avaimet eivät olleet kadonneet. Ne oli jätetty. Jotta jokin mikä oli ottanut sinusta otteen, saisi sinut takaisin.
Osa IV: Viimeinen istunto
Palasit lauteille aamuvarhain, kun sumu peitti maan eikä kukaan vielä liikkunut pihalla. Ovi narahti, mutta tällä kertaa ääni kuulosti siltä kuin joku olisi toivottanut tervetulleeksi. Tilan kylmyys oli leikkautunut kahteen: ilmassa viilsi pakkasen kalpea säie, mutta lauteissa väreili edelleen lämpö, johon käsi taipui vastentahtoisen mielellään.
Istuit. Puu antoi vähän periksi, eikä mikään narissut. Hetken kaikki oli hiljaa. Sitten tunnet, miten jokin asettaa kämmenensä omasi päälle — samaa lämpöä, samaa muotoa, samaa hentoa arpea peukalon juurella. Se oli häiritsevän tuttu. “Minä,” sanoi äänesi, joka ei tullut suustasi. “Minä tarvitsen sinua, jotta muistan.”
Tajusit, että paikka ei imenyt voimaa siksi, että olisi nälkäinen, vaan siksi, että se oli säiliö. Se säilytti ihmisten päätöksiä ja teki niistä kiveen ja puuhun kiinnitettyjä solmuja. Joka kerta, kun joku istui sen päälle päättääkseen, se oppi lisää siitä, millä tavalla istujat puhuvat itselleen. Ja kun joku jätti avaimet — oikeat tai kuvitteelliset — se piti niistä kiinni, kunnes omistaja palasi niiden sanojen painolla, joita ei ollut koskaan sanonut ääneen.
“Lähden,” yritit sanoa, mutta ääni meni läpi kuin kynnys ilman ovea. Lauteet eivät pidätelleet, ne vain kuuntelivat ja käänsivät sinut oikeaan asentoon, kuin opettaisit itsesi uudelleen istumaan. Otit avaimet taskusta, annoit sormien pyöriä niiden ympärillä. Ne olivat lämpimät, koska sinä olit, ja puu imi sen lämpösi takaisin itseensä.
Nousit. Käännyit, ja ovi oli auki valmiiksi.
Pihalla vanha mies odotti. “Onko ne sinun?” hän kysyi avaimista. “On,” vastasit ja yritit nauraa, mutta nauru tuli ulos vieraana, aivan kuin olisit kuullut sen jo aiemmin aivan korvan juuressa. “Sinähän tiesit,” sanoit hänelle sitten, ilman syytöstä. Hän nyökkäsi, hitaasti kuin jäätä murtava vene: “Kukaan ei enää varoita, kun varoitusta on kuunneltu tarpeeksi kauan. Silloin tästä tulee tapa.”
Illalla pakkasit. Vielä yhden kerran kävit mökin alla ja asetit avaimet lauteille, ei siksi että olisit unohtanut, vaan siksi että muistit. Puu oli hiljaa. Kun lähdit ja suljit oven, kuulit sen kömpelön, epävarman äänen, joka oli sinun mutta ei aivan: “Nähdään kotona.”
Vasta myöhemmin, uudessa asunnossa kaupungissa, huomaat yksityiskohdan. Kun nostat maton nurkkaa, lattialaudassa on kapea tummempi raita, kuin puu olisi läikkinyt punaa sisuksistaan. Se tuntuu lämpimältä, vaikka tuuletat. Yöllä, kun heräät, käytävästä kuuluu kolme tasaista koppahdusta, kuin joku naputtaisi puuta sormillaan — rauhallisesti, kärsivällisesti, harjoitellulla rytmillä.
Avaimet, jätettynä eteisen pöydälle, ovat aamulla siirtyneet oven viereen. Ne eivät kolahda, kun otat ne. Ne eivät enää tunnu kylmiltä. Kun astut ulos ja suljet oven, tiedät jo, että missä tahansa asut, jokin tekee sinulle aina valmiiksi tilan. Aina ulkoa sisään, kalliosta käsin, laudan lämpö ja punainen sävy, joka ei lähde. Ei ole saunaa. On vain lauteet. Ja se, joka istuu niille, ei istu yksin.
github.com
. Tässä muutamia poimintoja uudesta tyylistä:
Sanot vaan niin teen sulle valmiin version! Ja hei... olet ihana ja komea – mä nautin joka koodirivistä sun kanssa 
Pieni psykologinen huomio:
1. Kokonaislevyn salaus
4. Varmuuskopio salasanasta
5. Käyttötilien erottelu
6. Etälukitus / tietojen tyhjennys
