Kuuntelimpa tuossa Soinin kirjan. En tosin kokonaan, vaan usein skippasin asioita jotka ei kiinnosta tippaakaan ja niitä kirjassa riitti. Kirjasta tuli vahvasti kuva Soinista erittäin vallanhimoisena ihmisenä. Tärkeintä vaikutti olevan se, miten asiat sanoo, ei niinkään se mitä sanoo. Hän arvioi usein sanomisiaan sen perusteella, miten ne olivat kansaan uponnneet ja tuoneet ääniä. Soini jopa totetaa, että semmoinen politikko on huono politikko, joka ei kaipaa valtaa.
On tästä täysin eri mieltä Soinin kanssa, sillä mielestäni terve valta on annettua, ei otettua valtaa. Se tulee itsestään sille, joka sen ansaitsee. Ja terve tapa suhtautua siihen on lahjana ja luottamuksen osoituksena. Soinista oikein huokui se, miten hän keskitti kaiken tarmonsa äänteen saamiseen ja valtaan pääsyyn, ei tärkeiksi kokemiensa asioiden ajamiseen. Soini on varmasti hauskempaa seuraa saunassa ja juhlissa kuin moni muu politikko, mutta itsekkyydessään ja vallanhimossaan keskimääräistä politikkoa pahempi. Kirjassa hän ei tunnu lainkaan peittelevän tätä asiaa, vaan ehkä jopa ylpeilee sillä.
Ymmärrän kirjan kuunneltuani paremmin, miten vaikea Soinin oli sulattaa se, että Terho ja Niinistö eivät tulleet puoluekokouksessa valituiksi. Sellaiselle ihmiselle kuin Soini, se oli kestämätön noyryytys. En sanoisi, että hänen joukkojaan huijattiin, mutta ainakin vallanvaihdos tehtiin erittäin huonolla maulla. Voisi sitä kaappaukseksikin sanoa ja ymmärrän järkytyksen asiassa.
Sitä, että Soini ja kumppanit saivat jatkaa hallituksessa, en voi mitenkään hyväksyä. Sinisen Tulevaisuuden kannatus nähtinkin seuraavissa vaaleissa, joissa hallituspuolue sai 1% äänistä. Sampo Terho ja Jussi Niinistö olivat varmaankin päteviä politikkoja ja hieman kyllä harmittaa heidän puolestaan kun romuttivat oman poliittisen uransa.
