Tottakai se on diagnosoitu ja hoidettu, enhän muuten voisi kertoa mikä siinä oli.
Pointti olikin että ensimmäinen lääkäri veloitti järjettömän summan siitä että kertoi suoralta kädeltä ettei polvessa ole mitään pelkällä olettamuksella.
Palaan vielä vähän tähän erotteluun perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon tai tavallaan myös yleis- ja erikoislääkärien kesken. Esimerkkisi patellajänteen repeämästä on ehkä tässä vähän huono, koska ison vamman jälkeinen patellarepeämä estää käytännössä kävelyn ja polven suoristamisen ja on siten vähän niin kuin pakko hoitaa heti enkä saata kuvitella miten se ei tutkimuksessa tulisi ilmi tai miten tutkimista ei olisi edes tehty (selvityspyyntö aseman ylilääkärille).
Näissä keskusteluissa menee kuitenkin maallikoilla sekaisin se, mikä on kunkin terveydenhuollon yksikön tehtävä. Se ei nimittäin ole oikeasti löytää ja hoitaa sairauksia, tai ei ainakaan niin yksinkertaisesti.
Perusterveydenhuoltoon ja yleislääkäreille (myös yleislääketieteen erikoislääkäreille) tulee valikoitumatonta aineistoa ja erikoissairaanhoitoon ja erikoislääkäreille taas valikoitunutta eli jo seulottua.
Tämä tarkoittaa sitä, että todennäköisyyksien mukaan oireyhdistelmällä X perusterveydenhuollon vastaanotolla potilaalla on sairaus Y vaikkapa todennäköisyydellä 20 %. Samoilla oireilla jo ilman mitään muita tietoja samalla potilaalla onkin sairaus Y erikoissairaanhoidossa 70 % todennäköisyydellä. Yleislääkärin tehtävä on tutkimusten, oireiden niin salliessa konservatiivisten (kajoamattomien) hoitojen sekä antamalla ajan kulua avulla muuttaa mahdollisten sairauksien todennäköisyyttä kunnes sieltä yhden sairauden todennäköisyys nousee riittävän korkeaksi. Toisaalta niin sanottujen diagnostisten imperatiivien (eli sairauksien, jotka on hoidettava heti) kohdalla pienempikin todennäköisyys saattaa pakottaa lähettämään vaikkapa päivystykseen poissulkututkimukseen (vaikkapa keuhkoveritulpan poissulku).
Yleislääkäri saattaa vaikkapa ajatella akuutin hengenahdistuspotilaan kohdalla yksinkertaistaen, että tämä tauti on tn:llä 70 % astmakohtaus, 20 %:lla keuhkoveritulppa, koska sellainen on ollut aiemmin, 10 % jotain muuta. Joudun lähettämään potilaan sairaalapäivystykseen tulpan poissulkuun. Potilas menee sairaalaan, jossa mitään ei löydy, saa astmaan kortisonikuurin. Potilas ajattelee, että olipa huono terveyskeskuslääkäri, kun ei voinut kortisonia itse kirjoittaa.
Parin viikon selkäkivusta kärsivä potilas saattaa taas tulla vastaanotolle valittamaan jalkaan säteilevää kipua. Terveyskeskuslääkäri pitää esitietojen ja tutkimuksen perusteella todennäköisenä jonkinlaista välilevyvaivaa. Ensikäynnistä suuri osa menee vaivasta keskusteluun ja sitten tehdään pikainen tutkimus ennen kaikkea hälytysmerkkien löytämiseksi. Todennäköisyydet vaikka 40 % välilevytyrä, 20 % jonkinlainen selkäydinkanavan ahtauma, 20 % selkäydinkanavan ulkopuolinen iskiasoireisto, 20 % pahanlaatuinen sairaus. Koska ei ole hälytysmerkkejä (diagnostisia imperatiiveja) määrätään ensin Buranaa ja fysioterapiaa, koska tyriä on terveilläkin joka kolmannella, paranemistaipumus on hyvä ja Burana vähentää kipualueen turvotusta. Parin-kolmen viikon päästä potilas tulee uudestaan vastaanotolle, jolloin otetaan röntgenkuva. Tämän jälkeen prosentit ovatkin sitten jo vaikkapa 60-10-20-10. Edelleen jatketaan konservatiivista hoitoa, koska suurin osa välilevytyristä sillä paranee. Potilas pyytää magneettia, mutta sitä ei vielä oteta, koska leikkaushoitoa ei tässä vaiheessa suunnitella. Tilanteen jatkuessa edelleen tehdään sitten kolmannella kerralla lähete erikoislääkärille. Vastaanottoa odottaessa otetaan magneetti, jossa löytyy välilevytyrä, määrätään leikkausaika ja vaiva katoaa. Taas yleislääkäri on ollut tyhmä, kun ei heti otettu magneettia ja määrätty leikkaukseen.
Erikoislääkärin tehtävä taas on pääosin tehdä kaikki tutkimukset kerralla, koska hänen potilaansa ovat jo valikoituja, heillä jo lähtökohtaisesti on oletettu sairaus, heistä on hyvät esitiedot ja erikoislääkäri hoitaa potilaansa ajan poikkileikkauksena (periaatteessa yhdellä ajanhetkellä, jonka jälkeen ei potilasta enää tapaa; krooniset erikoissairaanhoitoa vaativat sairaudet eivät tähän kuulu). Siksi maallikolle tulee sellainen kuva, että erikoislääkärit tutkivat hyvin ja perusteellisesti eikä asioissa kupeksita. Unohtamatta jää se, että erikoislääkärin tehtävä on saada diagnoosin todennäköisyys varmistettua vain vaikkapa 70 % todennäköisyydestä 90 %:iin ja sitten tarjota ne hoidot, joita ei ole vielä kokeiltu (eli muuta kuin vaikkapa seurantaa, Buranaa ja fysioterapiaa). Suurin osa esityöstä on tehty muualla.
Näistä kannattaa jutella niin ei pääse työnantajat niin helpolla kairaamaan työntekijää kuivana kakkoseen.
