Tuntuu, että Suomen progressiivinen verotusjärjestelmä rankaisee juuri kaikkia, jotka kuuluvat yli 3000 euroa tienaavaan pröysteilevään aatelistoon. Usein miettii, että miksi edes pyrkiä etenemään urallaan, kun palkkahyppy esim. 4000 eurosta 5000 euroon kuussa ei juuri nosta elintasoa, mutta stressi ja suoritusvaatimukset nousevat toiseen potenssiin. Työt seuraavat kotiin, ja työpuheluita tulee pitkin iltoja ja viikonloppuja niin että vapaa-aikakin kuluu työasioita miettiessä. Käteen jäävässä palkassa näkyvä erotus menee siihen, että joutuu käyttämään enemmän rahaa työstressin nollaamiseen. Käytännössä yksi ulkomaanreissu enemmän, tai pari illanviettoa, ja siihen se erotus sitten menikin. Kyvyt ja taito riittäisivät vielä korkeammalle organisaatiossa, jopa johtotehtäviin asti, mutta se nyt olisi jo sama kuin myisi sielunsa paholaiselle (=elämänsä yritykselle), joten taitaa jäädä väliin jos ei väkisin pakoteta niihin tehtäviin.
Työpanos vs. kompensaatio -mittarilla kaikista paras olisi tehdä jotain perusduunia, jossa ei juuri mikään stressaa ja kaiken voi jättää työpaikalle päivän tullessa täyteen. Palkkaa noista hommista voi helposti saada sen 2500-3000 euroa jolloin verottajakaan ei juuri rankaise. Vapaaherrat ja diskoilijat toki saavat lähes saman tekemättä mitään, mutta ainakin toistaiseksi itse haluan olla osa yhteiskuntaa enkä vain siipeilijä. Tekee hyvää myös mielenterveydelle, kun kokee olevansa tarpeellinen osa jotain suurempaa.
Mutta miten tulla alas keskijohdosta alemmaksi toimihenkilöksi joutumatta työttömyyskierteeseen? Miten yhtäkkiä sovittaa menot ja elämäntyylinsä alempaan palkkaluokkaan? Ainakin itse työnantajana katsoisin hieman kieroon tyyppiä, joka vapaaehtoisesti jättää "keskiluokkaisen unelman" päästäkseen suorittavaan portaaseen.
Pahoittelut pitkästä quotesta ja pitkästä viestistä. Tähän sen verran päivitystä, että vaikka tavoitteena oli vähentää vastuita, koska keskijohdon hommat stressaa liikaa, on lopputulos ollut vaan kovempi vauhti oravanpyörässä.
Tulin erittäin kilpailluille työmarkkinoille pahimmassa lamassa tuoreena maisterina, mikä tarkoitti, että alimman tason toimihenkilönkin tehtävään tuli tuhansia hakemuksia. Onnen kaupalla sain kuitenkin jalan oven väliin sellaiseen perus 2500 eur/kk duuniin ja pääsin näyttämään kykyni, ja siitä sitä on sitten tullut tahkottua ylennyksiä ylennysten perään erinäisissä business development -rooleissa, välillä firmaakin vaihtaen (esim. kun on headhuntattu). Toki kaikenlaisia jatkokoulutuksia ja sertifikaattejakin on tullut aktiivisesti suoritettua, ja itse asiassa nykyiset tehtävät ovat erittäin kaukana siitä alasta, jota tuli alunperin opiskeltua, joten koulutuksella ei sinänsä ole väliä vaan pelkästään omalla osaamisella.
Downshiftaaminen ei vaan tunnu onnistuvan. Uraputki tuntuu vievän mennessään koko ajan korkeammalle, vaativista asiantuntijatehtävistä enemmän kohti muiden asiantuntijoiden johtamista. Peruspalkka ilman bonuksia kolkuttelee viimeisten käänteiden jälkeen sadan tonnin rajaa, ja tällä tasolla organisaatiossa bonuksetkin on sitten kymmeniä tuhansia jos tekee työnsä hyvin. Ja edelleen tuntuu, että palkka laahaa jäljessä vastuita.
Perusongelmana on se, että teen työni liian hyvin eli tuotan firmalle miljoonia kun vien haastavia projekteja maaliin --> ylemmät johtajat antavat enemmän vastuuta puoliväkisin (usein jo edellisten päälle) esim. lisää johdettavia alaisia ja suurempia projekteja --> palkka alkaa laahata jäljessä vastuita --> pyydä ja saa lisää liksaa --> (vaikka verottaja vie puolet palkankorotuksesta) vähemmän vapaa-aikaa, enemmän rahaa käytettävissä.
Stressi tulee siitä, että muutamalla virheellä voi aiheuttaa miljoonien kustannukset, ei niinkään siitä, että pelkäisi jonkun alaisen vaikka menettävän sormensa. Se pelkkä miljoonankin menetys yritykselle raapaisee syvältä, kuin omaa rahaa menettäisi, mikä taas johtuu omasta tunnollisuudesta ja vastuuntunnosta.
Elämän perustarkoitus alkaa vähän hämärtyä. Hienommat PC:t, hifi, telkkarit ja muut vimpaimet jaksavat innostaa sen 15 sekuntia. Uusi työsuhdeauto, vaikka olisikin esim. 50 000 euron hintainen, jaksaa hymyilyttää sen pari viikkoa. Kertaluokkaa kalliimpi ehkä viikon pidempään? Kaikki PK-seudun huippuravintolat on koluttu, ei niistä saa enää sen 200 euron sijoituksen vastineeksi kuin hetken mielihyvän ja toki sen täyden vatsan. Kaikki itseäni kiinnostaneet matkakohteetkin on jo nähty, parhaimmiksi koettuihin voisi ehkä palata, mutta se taas tuntuu usein rahantuhlaukselta jos matkustaa jo nähtyyn paikkaan vain rentoutumaan. Muiden kateellisuus ei motivoi, kun ei ole tarvetta näyttää kenellekään ja aina löytyy joku jolla on asiat paremmin. Tämä taas on johtanut siihen, että osakkeisiin ja rahastoihin pystyy laittaan vähintään 1000 euroa kuukaudessa, usein reilusti enemmän, kun rahan kuluttaminen on yhtä tyhjän kanssa ja asuntolainaa ei kannata näillä korkotasoilla lyhennellä yhtään ylimääräistä.
Toki lapseen/lapsiin saa varmasti uppoamaan pienen omaisuuden jos niin haluaisi, mutta ollaan sen verran pihejä että kaikki yritetään etsiä käytettynä. Todennäköisesti jään eläkkeelle ennen keski-ikää tai vaihdan rentoon osa-aikaduuniin, jos ei ihmeitä tapahdu. Vaimokin on hyvätuloinen ja uraputkessa niin häntä ei tarvitse elättää, vaikka äitiyslomalla tulotaso hetkellisesti notkahtaisikin.
Olkaa siis onnellisia, jos olette löytäneet duunin, joka ei seuraa kotiin, ja josta saatavilla palkkatuloilla pystytte elämään. Itsekin kaipaan niitä aikoja, kun tein sitä perus 2500 eur/kk paperinpyörittelyä toimistotyöaikojen puitteissa.
Eli rapsakat 130e lisää kuukausitasolla kaiken paskan määrän kasvusta eksponentiaalisesti, vastuuta on, noh nyt sitä on, ennen ei ollut, ja puhelin soi esimerkiksi joulupäivänä, koska se on aasiassa tavallinen maanantai.
