Mitä et enää siedä videopeleissä?

[Junaski]

En siedä nykypeleissä sitä että ne ei pyöri kunnolla meikäläisen peruna pc:llä.

 

[arcane]

En siedä nykypeleissä sitä että ne ei pyöri kunnolla meikäläisen peruna pc:llä.

Tämä häiritsee erityisesti silloin, jos peli ei vaikuta millään tavalla näyttävältä tai olevan mitenkään paremman näköinen kun pelit, jotka pyörii koneellasi. Yhtäkkiä vaan minimivaatimus on vähintään nykyinen näytönohjaimesi tai jopa tehokkaampi, ilman mitään selvää syytä.

 

[Junaski]

Tämä häiritsee erityisesti silloin, jos peli ei vaikuta millään tavalla näyttävältä tai olevan mitenkään paremman näköinen kun pelit, jotka pyörii koneellasi. Yhtäkkiä vaan minimivaatimus on vähintään nykyinen näytönohjaimesi tai jopa tehokkaampi, ilman mitään selvää syytä.

Esimerkkinä tästä Cyberpunk 2077, 1080p high asetuksille suositeltu vaatimus juuri se mitä löytyy koneesta, eikä pyöri edes siedettävästi yli 30fps ilman että tuunaa asetuksia pari tuntia. Low grafiikoilla tuo peli on aivan karsean näköinen. Tulee mieleen että pelaa jotain 15 vuotta vanhaa peliä.

 

[Jurppii]

Eikös se tarkoita, että open world ei oo vaan sun juttu? Ite oon enemmän sitä mieltä, että open world -pelissä pitää nimenomaan olla paljon tekemistä siellä maailmassa tai se olisi sitten parempi tehdä putkijuoksuna.

Mitä tekemistä maailmassa pitäisi olla? Pitäisi olla hyvä peli eli juoni, tehtävät, tavoitteet jne. ja maailma olisi se näyttämö. Mutta nykyisin kaikki on niin täynnä kaikkea mihinkään liittymätöntä, josta vasta jälkikäteen tajuaa ettei olisi alkanut tekemään jos olisi tiennyt.

Vähän kun lähtis tuonne kaupungille ilman mitään asiaa ja yrittäis jokaisesta ovesta sisään, heittäis uber-kyytejä, kävis vähän jokaisessa puistogymissä vääntää, jahtaa hanhia jossain rannalla ja keräilis jotain keikkajulisteita tolpista ja muuntamokopeista ja vittuuntuis kun kaikki ihmiset olis vaan "kulissia" eikä kenenkään kanssa olis uniikkia dialogia...

 

[Xiyng]

En siedä nykypeleissä sitä että ne ei pyöri kunnolla meikäläisen peruna pc:llä.

Tämä ei ole perinteisesti häirinnyt eikä toivottavasti tilanteen palatessa entiselleen (jos palaa), mutta hintataso on kyllä tällä hetkellä sellainen, että tämä kieltämättä häiritsee.

 

[Niska]

Veretön peli on kauhistus, mutta jos pelissä on verta, muttei vahinkomallinnusta tai edes luodinreikiä kehossa, alkaa nopeasti vituttamaan.
Ennen vanhaan lähes jokainen FPS sisälsi mahdollisuuden ampua vihut kilon paloiksi, nykyään se on vaihdettu ragdolliin joka on hiukan realistisempi, mutta alkaa nopeasti tympimään kun siitä kumiukkoa ei saa paloiksi millään. Why?

 

[Babbi]

Tässä asioita, joita en enää siedä videopeleissä:

- FPS-rajoitetut pelit
- Pelit suppeilla grafiikka-asetuksilla
- Pitkät latausajat
- Ylipitkät tutoriaalit
- Ei tutoriaaleja/mitään vinkkejä jne (pitää katsoa 5 min välein wikiä, esim. valheim)
- Liian pitkät välivideot
- ''putkijuoksupelit'' (juokse pakoon ainoaa mahdollista reittiä - > tipu rotkoon (välivideo) -> ota kiinni reunasta (välivideo) -> kiipeä tiettyyn suuntaan valmiiksi päätettyä reittiä -> kädet lipsuu (välivideo) jne)
- Huonosti optimoidut pelit
- Huono äänimaailma
- Liiaallinen väkivalta ainoastaan sen takia, että pelissä olisi väkivaltaa. (tämä koskee myös päihteitä jne peleissä, jos ne eivät vaikuta juoneen järkevällä tavalla)
- Turhien esineiden keräily
- Pelit, joita voisi teoriassa pelata co-oppina, mutta pelinkehittäjä ei tätä jostain syystä salli
Jnejne.

 

[Desgorr]

Esimerkkinä tästä Cyberpunk 2077, 1080p high asetuksille suositeltu vaatimus juuri se mitä löytyy koneesta, eikä pyöri edes siedettävästi yli 30fps ilman että tuunaa asetuksia pari tuntia. Low grafiikoilla tuo peli on aivan karsean näköinen. Tulee mieleen että pelaa jotain 15 vuotta vanhaa peliä.

Cyperbunk 2077 oli itsellä ensimmäinen peli jossa tuli oikeasti käytettyä DLSS:ää, kun ei vaan muuten pyörinyt tarpeeksi hyvin. Koneessa 1440p näyttö, 3700X, 16GB ja RTX 2070.

 

[mlackke]

Tässä asioita, joita en enää siedä videopeleissä:

Tuo listahan karsii pois 95% pois peleistä

 

[mlackke]

Veretön peli on kauhistus, mutta jos pelissä on verta, muttei vahinkomallinnusta tai edes luodinreikiä kehossa, alkaa nopeasti vituttamaan.
Ennen vanhaan lähes jokainen FPS sisälsi mahdollisuuden ampua vihut kilon paloiksi, nykyään se on vaihdettu ragdolliin joka on hiukan realistisempi, mutta alkaa nopeasti tympimään kun siitä kumiukkoa ei saa paloiksi millään. Why?

Samaan sarjaan vois lisätä miksi peleissä jos tapetaan toisia pitää se elämä olla 0-100 healthbar. Ammut 15x pikku varpaaseen (vaikka samaan) niin yhtä sama merkitys kun kerran päähän niin sitä healttia on 1hp jäljellä. ..Pikkusen kyllä vois tekijät joskus skarpata tuonkin suhteen, kun idea varmaan jo 60v vanha.

 

[Zinovi3v]

Battlepassit ja tämä "live service" humpuuki. Voisiko vain saada kokonaisen pelin julkaisussa tiettyyn hintaan kiitos. Ei mitään monivuotisia roadmappeja.

 

[Junaski]

Samaan sarjaan vois lisätä miksi peleissä jos tapetaan toisia pitää se elämä olla 0-100 healthbar. Ammut 15x pikku varpaaseen (vaikka samaan) niin yhtä sama merkitys kun kerran päähän niin sitä healttia on 1hp jäljellä. ..Pikkusen kyllä vois tekijät joskus skarpata tuonkin suhteen, kun idea varmaan jo 60v vanha.

Taisi Far Cry 5 olla että jos ammut vihua jalkaan, niin kaatuu siihen paikkaan pidellen jalkaansa ja voivotellen. siiten jos ammut päähän niin henki pois, ja jos ammut vartaloon niin ukko heiluu niin kauan kuin hp:tä on jäljellä.

 

[perato]

Näköjään sitä, että menee progressiota hukkaan. Nyt Darkest Dungeonia ja Xcom Chimera Squadia pelatessa huomannut, että jos tulee joku teamwipe tms. joka vie peliä taakse päin eli aiheuttaa sen, että menee hukkaan joku 30-60min, nii on reaktiona lähes aina quit to windows. ei se mitää ragea sinällään aiheuta, mutta yleensä sen fiiliksen, että eipä huvita taas hetkeen pelata, varsinki jos sit joutuu niitä samoja juttuja tekemään uudestaan.

Toinen Xcom CS aiheuttama huomio on nämä "quirkyt" hahmot. Kaikkien pitää olla jotain vitsejä heitteleviä mukanokkeluuksia. Olen tainnut tästä aiemminkin kitistä, mutta todella tympäsevää ku ei voi hahmoille tehä mitää muuta luonteenpiirrettä ku läppäkone. Vastapainoksi sit on joku Veijo Vakava joka puhisee ja tuhisee aina ku läppä lentää. Jos tähä onnistutaa vielä yhistää jotain fanserviceä meemien muodossa nii kuuluu hampaiden kirskunta naapuriin asti.

 

[King Im Jo]

Näköjään sitä, että menee progressiota hukkaan. Nyt Darkest Dungeonia ja Xcom Chimera Squadia pelatessa huomannut, että jos tulee joku teamwipe tms. joka vie peliä taakse päin tai aiheuttaa sen, että joutuu ottaan jonku 30-60min taakse päin, nii on reaktiona lähes aina quit to windows. ei se mitää ragea sinällään aiheuta, mutta yleensä sen fiiliksen, että eipä huvita taas hetkeen pelata, varsinki jos sit joutuu niitä samoja juttuja tekemään uudestaan.

Toinen Xcom CS aiheuttama huomio on nämä "quirkyt" hahmot. Kaikkien pitää olla jotain vitsejä heitteleviä mukanokkeluuksia. Olen tainnut tästä aiemminkin kitistä, mutta todella tympäsevää ku ei voi hahmoille tehä mitää muuta luonteenpiirrettä ku läppäkone. Vastapainoksi sit on joku Veijo Vakava joka puhisee ja tuhisee aina ku läppä lentää. Jos tähä onnistutaa vielä yhistää jotain fanserviceä meemien muodossa nii kuuluu hampaiden kirskunta naapuriin asti.

Tiiä tosta Chimera Squadista, mutta muuten vitutti kyllä huolella Xcomissa jos ironmanilla jakso pelata. Se muuten täydellinen runi mutta joku naurettava toisen ryhmän aktivointi jo pyyhkii sun tiimin kun hiekkapaperista tehdylllä paskapaperilla eikä ees pyydä anteeks kun olithan sä sentään ironman. Vittu tota paskaa jaksa.
Darkest dungeon vielä ihan ok, kun vaikka koko setti menee sileeks, niin ei niin pahasti häviä, kunhan ei kaikki voittokamat ole tuhlattu turhuuksiin.

Edittinä vielä se että long war. jos tykkäät että joku hinkkaa sun naamaa hiekkapaperilla niin pelaa tota. Jos ei normipelissä snadit bugit ja älyttömät 95% osumisprossut jotka ei osu vituta, niin long war on sun juttu.

 

[Lacsative]

Joissakin peleissä tuo vakio kuva / grafiikka on kyllä tosi tylsän väristä ja aliterävää mössöä. Jos yhtään haluaa maksimoida visuaalista elämystä, niin alkuperäinen kuva harvoin vastaa toiveita. Tuossa esimerkiksi Shadow Of The Tomb Raiderissa modattuna ReShadella vs alkuperäinen kuva:

Spoileri: SOTR alkuperäinen

Spoileri: SOTR ReShade ON

SOTR:issa terävyys on tosin alunperin hyvä (entistä parempi kiitos AMD Fidelity FX), noissa kuvissa säädöt tehty paljolti värien saturoinnilla, jota saa näytön / telkkarinkin kautta tehtyä, mutta itse en ainakaan jaksa olla jatkuvasti säätämässä TV-sarjoihin, eri peleihin yms. erilaista kuvaa eri softilla tai näytön tönköillä napeilla. Ja pelkkä värien saturointi saa esim. hahmojen ihonvärin näyttämään auringossa palaneelta. ReShade kätevä kun saa pelkästään pelin kuvaan laitettua parannuksia, ja paljon muutakin kuin terävöitystä tai värien saturointia.

Näyttöjen omilla asetuksilla pääsee pitkälle, mutta visuaalisena hifistelijänä johonkin peleihin vähän lisää. Harmi vaan että usein se terävöitys ja yksityiskohtien tarkentaminen ReShadella tulee myös suorituskyky-penaltilla, eli vaatii tarpeeksi tehokkaan näytönohjaimen noihin. Ja semmosen henkilön joka osaa tehdä hyviä asetus-sarjoja esim. Nexus modsiin.

 

[Cereal killah]

Joissakin peleissä tuo vakio kuva / grafiikka on kyllä tosi tylsän väristä ja aliterävää mössöä. Jos yhtään haluaa maksimoida visuaalista elämystä, niin alkuperäinen kuva harvoin vastaa toiveita. Tuossa esimerkiksi Shadow Of The Tomb Raiderissa modattuna ReShadella vs alkuperäinen kuva:

Varmaan kovin makuasioita, itse tykkään tuosta alkuperäiskuvasta enemmän, koska jälkimmäinen on lähinnä "saturaatiot, kontrastit ja kaikki muukin maksimissa". Varmaan ihan hyvä jos on jotain slidereita joilla säätää omaan makuun.

 

[Awelonian]

Varmaan kovin makuasioita, itse tykkään tuosta alkuperäiskuvasta enemmän, koska jälkimmäinen on lähinnä "saturaatiot, kontrastit ja kaikki muukin maksimissa". Varmaan ihan hyvä jos on jotain slidereita joilla säätää omaan makuun.

Juurikin näin. Ero näyttää olevan kontrasti +80% ja saturaatio +50%. Se tekee siitä kovin epärealistisen ja piirrosmaisen, jossa "pastellifiilis" hyppää silmille aika kovasti. Ei oikea maailmakaan näytä tuolta ja Tomb Raider yrittää olla "realistinen" mitä tulee taustoihin ym.

 

[PÌÎUW®[ªøËrhl¾ÇÌ°1¿¼]

Kieltämättä tuo ReShade kuva yllä ainakin OLEDilla katsottuna aika kauhean näköinen ja "karkkimainen". Ehkä toimii jollakin perus average LCD montulla jossa värit on tasaisen harmaat.

 

[Lacsative]

Varmaan kovin makuasioita, itse tykkään tuosta alkuperäiskuvasta enemmän, koska jälkimmäinen on lähinnä "saturaatiot, kontrastit ja kaikki muukin maksimissa". Varmaan ihan hyvä jos on jotain slidereita joilla säätää omaan makuun.

Ehdottomasti makuasioita joo, ja riippuu minkälainen terävyys, kontrasti ja värit omassa näytössä / telkkarissa on. Tuo kuva nyt oli vaan yksi esimerkki, ja osa ReShaden modauksista on alkuperäistä huonompia, joten hieman joutuu yleensä säätämään omaan makuun sopivaksi. Itselläni on IPS-näyttö melko korkealla väritarkkuudella, ja työpöydällä värien elävyys on Netflix yms. oikein hyvää, mutta jostain syystä suurimmassa osassa peleistä kaipaan selvästi lisää saturaatiota. En tiedä vaihtuuko pelitilaan siirtyessä joku näytön / Windowsin ajureissa tms.

 

[David ":DA" Imodium]

"Press A to win"

 

[Lacsative]

Juurikin näin. Ero näyttää olevan kontrasti +80% ja saturaatio +50%. Se tekee siitä kovin epärealistisen ja piirrosmaisen, jossa "pastellifiilis" hyppää silmille aika kovasti. Ei oikea maailmakaan näytä tuolta ja Tomb Raider yrittää olla "realistinen" mitä tulee taustoihin ym.

Kyllä, ja vähän terävyyttä alkuperäisen päälle. Tuolla yhdistelmällä saa varsinkin hämärässä luonnossa yksityiskohtia paremmin esiin, mutta kieltämättä jossain kohtaa ''yksityiskohdat hyppää'' liikaakin silmille. Lähinnä terävyyttä ja yksityiskohtien paremmin näkymistä tykkään säädellä, ja vähän saturointia ja punaisen poistoa alkuperäisen päälle.

 

[Kan Dee Dokata]

En siedä nykypeleissä sitä, kun ne vaativat erikseen julkaisijan omaan systeemiin rekisteröitymisen.

Pahinta paskaa on EA, jonka pelejä Steamissä minulla on muutama, mutta Originiin ei vain saa rekisteröidyttyä millään koneella, tunnuksella tai edes taikavoimilla.

Pelit siis maksettu aikoja sitten ilman kykyä pelata, saatana.

 

[arcane]

Pahinta paskaa on EA, jonka pelejä Steamissä minulla on muutama

Tässä on muuten vielä todella hauska ominaisuus, eli Origin ja EA Desktop. EA Desktop on siis sovellus, joka vaaditaan jotta Xbox Game Passista voi asentaa ja pelata EA:lle kuuluvia pelejä. Hienoin tässä on se, että samalla valmistajalla on kaksi eri sovellusta, eivätkä ne toimi yhteen. Ai miten eivät toimi? Jos olet pelannut Game Passilla jotain mikä avaa EA Desktopin, ja yrität sitten avata vaikka Steamista toisen pelin joka vaatii Originin, niin ruudulle lävähtää pelkkä "EA Origin cannot run while EA Desktop is running".

Helvetin kätevä systeemi.

 

[arcane]

Henkilökohtaisesti en jaksa peleissä enää hiiviskelyä. Lyhyetkin pakolliset hiiviskelyosiot ärsyttävät, varsinaiset hiiviskelypelit jätän muiden pelattavaksi. Hiiviskely ei ole yhtään sen kiinnostavampaa kuin typerän hitaasti kävelevän NPC:n suojaaminen tai Ubisoftin rakastama ikuinen varjostustehtävä, jossa kävelit liian lähelle ja pieleen meni.

Oli sitten kyseessä Prey, Desperados, Thief, Splinter Cell, Skyrim, Amnesia tai Resident Evil 2n Sherryn osio... hiiviskely on lähes poikkeuksetta sitä että kuikuillaan nurkan taakse, odotellaan jossain puskassa hitaasti partioivia NPC:tä, kävellään vielä normaaliakin hitaammin, seurataan kartasta näkökeiluja yms. Koen nämä kaikki ajanhukaksi, eikä missään määrin mielekästä pelattavaa vain odotella, että jotain tapahtuu. Varsinkin kun nämä usein taantuvat suoriksi käytäviksi jonka keskellä on kukkapurkki. Odota että partio on selin, hiivi kukkapurkkiin piiloon, kuuntele jotain satunnaista pissataukokeskustelua, odota että partio kävelee kukkapurkin ohi, hiivi eteenpäin. Toista sama seuraavissa käytävissä. Tai heitä koliseva tölkki, jotta vartija kävelee sivukäytävälle. Tai jos kyseessä on kauhupeli, niin viimeisellä askelmalla ennen ulko-ovea hirviö tarraa olkapäästä ja huutaa PÖÖÖÖ!

Jos jäit kiinni, game over ja sama odottelu alusta. Tai pakenet vaatekaappiin ja odottelet vielä vähän lisää, kunnes vartijoiden alzheimer iskee ja kaikki palaa ennalleen. Tai sitten tyhjennät koko tasoa yksikerrallaan tyyppejä, ja heität ne kaikki samaan lehtilaatikkoon makoilemaan, kunnes jäljellä on vain yksi urpo, joka ei huomaa että ympäriltä on hävinnyt satapäittäin kavereita.

Hoh-hoi-jaa.

 

[Partis]

Tavallaan olen samaa mieltä sillä re2 remaken Sherry osio oli mun mielestä myös ärsyttävä vaikka moni tuosta tuntuu tykkäävän.
Mä yritin sitä vissiin viidesti ja menin suosiolla katsomaan tubesta mihin pitää mennä jotta pääsin jatkamaan tarinaa.
Sitten taas uusi hitman trilogia on mun mielestä erittäin hyvä, koska se perustuu enemmän valeasujen käyttöön ja sulla on muutenkin paljon vapautta tehtävän suorittamisen kanssa.

 

[Hulikopteri]

Hitmanit on kyllä parhaita stealth-pelejä. Vapautta on kyllä todella paljon. Muuten itsekkään en oikein hiiviskelypeleistä välitä. Itseäkin pännii se odottelu ja hitaasti eteneminen. Ja yleensä se teko-äly ei ole monessa pelissä oikein hyvä.

 

[perato]

Nyt tässä Controllia pelatessa tulee vähän fiilinki, että tietynlainen harmaus alkaa olla vähän asia joka vähentää pelistä nauttimista. Eli jos peli ei tarjoa mitään väriä ja kaikki ympäristöt muistuttaa toisiaan. Jotenki ku tässä miettii et mitäs peliä seuraavaksi, nii tulee näi harmaana vuodenaikana oikee hinku pelata jotain väriloistoa.

Ei mua sinällään haittaa jos pimeä peli on pimeä, mutta pidän silti Alien: Isolationin tummasta avaruusasemamaailmasta paljon enemmän ku Controlin brutalismia edustavasta toimistomiljööstä. Jälkimmäisestä ei meinaa oikeen mitää jäädä mieleen. Pelin kenttäsuunnittelu on muutenki kyllä nii menetetty tilaisuus.

 

[Lacsative]

Nyt tässä Controllia pelatessa tulee vähän fiilinki, että tietynlainen harmaus alkaa olla vähän asia joka vähentää pelistä nauttimista. Eli jos peli ei tarjoa mitään väriä ja kaikki ympäristöt muistuttaa toisiaan.

Mulle tuli muuten Controllista ihan täysin samat vibat heti alusta asti. Siinä on peli jonka visuaalinen teema on tosi ankea, tylsä ja harmaa. Ei värikkyyttä, vaan selvästi jotain toimisto-harmaata haettu, eikä uppoa kyllä muhunkaan tuollainen. Kirkkaat eläväiset värit toimii munkin mielestä peleissä paremmin. Kun arki on harmaata, niin ei kai sitä nyt viihteessä halua nähdä.

Mulle ainakin visuaalisella ilmeellä sekä äänimaailmalla luodaan peleissä ja elokuvissa tunnelmaa, ja se on osa sitä että lähteekö se peli vai ei. Varsinkin joku lyömätön musiikki soundtrack pelissä joka mukailee eri tapahtumia, se herättää heti tunteita. Vaikea päästä peliin sisään, jos se ei visuaalisesti ja ääniltään tunnu miltään. Noilla voi saada jopa jonkun verran anteeksi jos mekaniikat tai muu sisältö ei ole aivan 10 tasoista.

Mutta nämä on niitä makuasioita. Varmaan kaikki on jonkun verran audiovisuaalisia ihmisiä ja haluaa että: Iloinen tapahtuma = iloinen musiikki jne. Eli ei sirkus musiikkia jos pelin yksi päähenkilöistä kuolee traagisesti.

 

[perato]

Nyt tässä ollut muutama lattea fiilistely pelejä, joista on aiemmin pitänyt, ja alkaa hiipiä semmonen epäilys puseroon, että harvaa peliä oikeastaan kannattaisi näköjään pelata toista kertaa läpi. Harva uudelleenpeluu jotenki nostaa sitä pelin tasoa, vaan yleensä siitä ne heikkoudet iskee entistä enemmän silmille ja se ensimmäisen kerran "uu aa" on jo muuttunut laimeammaksi. Toki pelejä on joita pelataan uudelleen, mutta varsinki huomaa, että nuo sandboxit on toisella pelikerralla melko usein melko latteita kokemuksia. Ehkä niissäkin voi olla jotain poikkeuksia missä se peli itsessään on niin hauskaa, mutta se maailman "tutkiminen" ja yllätyksellisyys on kyl hyvin himmeää seuraavalla pelikerralla ja sitä huomaa vaan kelailevan jotain tulevaa kohtaa pelissä.

 

[Cereal killah]

Nyt tässä ollut muutama lattea fiilistely pelejä, joista on aiemmin pitänyt, ja alkaa hiipiä semmonen epäilys puseroon, että harvaa peliä oikeastaan kannattaisi näköjään pelata toista kertaa läpi. Harva uudelleenpeluu jotenki nostaa sitä pelin tasoa, vaan yleensä siitä ne heikkoudet iskee entistä enemmän silmille ja se ensimmäisen kerran "uu aa" on jo muuttunut laimeammaksi. Toki pelejä on joita pelataan uudelleen, mutta varsinki huomaa, että nuo sandboxit on toisella pelikerralla melko usein melko latteita kokemuksia. Ehkä niissäkin voi olla jotain poikkeuksia missä se peli itsessään on niin hauskaa, mutta se maailman "tutkiminen" ja yllätyksellisyys on kyl hyvin himmeää seuraavalla pelikerralla ja sitä huomaa vaan kelailevan jotain tulevaa kohtaa pelissä.

Niin no esim. minulla on koko aikuiselämän ollut se, että en pelaa uudestaan edes niitä pelejä jotka on minulle 10/10 ja game of the year. Kyse ei edes sinänsä ole mistään "periaatteesta" vaan noin se vaan menee, kai se on pitkälti sitä että kaikki kulminoituu immersioon ja tyypillisesti myös tarinaan ja mieluusti tarinan yllätyksellisyyteen ja ja ajatus saman setin vetämisestä uudelleen läpi pienillä variaatioilla ei houkuttele niin mitenkään kun vaihtoehto on etsiä joku uusi yhtä hyvä pelikokemus (saattaa edellyttää vaivannäköä tai ajan kulumista).

Poikkeuksia tulee mieleen lähinnä jokin sellainen, että aikaa on kulunut niin paljon että ei enää muista "liikaa" ja yllätyksellisyys palaa. Esim. pelasin Planescape Tormentin ilmestyessään 1999/2000 ja sitten uudestaan joskus tyyliin 2018 ja siinäkin se motivaatio käytännössä edellytti jonkinlaista "enhanced editionia" jossa on resoluutiot yms. laitettu kuntoon ilman omaa säätämistä. Olihan sekin vähän rajoilla, kun vaikka ei muistanut keskusteluita tai yksityiskohtia, niin muisti hahmot ja paikat melko hyvin. Toinen mikä äkkiseltään tulee mieleen on Gabriel Knight 2, siinäkin sellainen 20+ vuotta piti kulua välissä. Loppupeleissä myös minun on pitänyt ihmisenä muuttua siinä välissä, jotta kokemus olisi merkittävästi erilainen.

Toki se on välillä vähän surullista, että ei ole olemassa esim. mitään mikä nousisi jonkun Witcher3:n yläpuolelle sen oman genrensä ja tyylilajinsa pelikokemuksena. En kuitenkaan koe vaihdoehdoksi veivata 150 tuntia sitä samaa.

 

[Raxama]

Nyt tässä ollut muutama lattea fiilistely pelejä, joista on aiemmin pitänyt, ja alkaa hiipiä semmonen epäilys puseroon, että harvaa peliä oikeastaan kannattaisi näköjään pelata toista kertaa läpi. Harva uudelleenpeluu jotenki nostaa sitä pelin tasoa, vaan yleensä siitä ne heikkoudet iskee entistä enemmän silmille ja se ensimmäisen kerran "uu aa" on jo muuttunut laimeammaksi. Toki pelejä on joita pelataan uudelleen, mutta varsinki huomaa, että nuo sandboxit on toisella pelikerralla melko usein melko latteita kokemuksia. Ehkä niissäkin voi olla jotain poikkeuksia missä se peli itsessään on niin hauskaa, mutta se maailman "tutkiminen" ja yllätyksellisyys on kyl hyvin himmeää seuraavalla pelikerralla ja sitä huomaa vaan kelailevan jotain tulevaa kohtaa pelissä.

Ei sitä yleensä jaksakkaan. Harvassa on ne joita tulee laitettua uudelle rundille, ja niissäkin on selkeät piirteet niissä peleissä mitkä tulee hakattua toistamiseen. Sellaset pelit jotka on vahvasti tarinapainotteisia ja se ite pelattavuus ei läpipeluukertojen välillä ole muuttumassa oikeen mihinkään, niin eihän niitä huvita pelailla uudestaan kun oot jo käytännössä kokenut kaiken mitä sillä on sit tarjottavanakaan. Sit toisessa päädyssä on pelit jotka ei paljoa häiritse tarinallaan (tai voit skipata jouhevasti kaiken) ja se pelattavuus onkin sit se pääruoka. Esimerkkinä nyt vaikkapa joku Souls-peleistä joissa saa jokseenkin vapaasti lähteä kehittämään hahmoansa oman pelityylin mukaan. Noi tulee usein julkasun nurkalla pelattua kahdesti eri buildeilla ja pelityyleillä ja ihan hyvin oon kokenut viihtyväni sen kaks pelikertaa nyt ainakin. Sekiroa sit en taas laittanut uudelle kierrokselle, koska siinä ei samanlaista hahmonkehitystä ole ja mikään ei siinä pelikertojen välillä myöskään olennaisesti tai oikeastaan ollenkaan tule muuttumaan. Ekalla pelikerralla näin 95% sisällöstä, eikä mua sen lopun 5% takia kiinnosta pelata sitä koko roskaa alusta alkaen loppuun.

Mut aika vähän tulee laitettua tavaraa uudelle kierrokselle. Pääasiassa sen takia et vaikka ei nyt pitkään aikaan mitään pelejä osteliskaan niin Steamista ja hyllystä löytyis kyllä sen verran pelattavaa et kyllä tässä valehtelematta pari vuotta pärjäis ihan hyvin. Jos vaan siis lähtis pelailemaan, usein tulee kyllä huomattua et kun rupeaa jotain pelaamaan niin nopeasti alkaakin pohtimaan et niin, ei mulla kyllä just nyt fiilistä ole pelata tän tyyppistä peliä. Sit sitä venaillaan useempi vuos et löytyskö se fiilis.

 

[perato]

Ei sitä yleensä jaksakkaan. Harvassa on ne joita tulee laitettua uudelle rundille, ja niissäkin on selkeät piirteet niissä peleissä mitkä tulee hakattua toistamiseen. Sellaset pelit jotka on vahvasti tarinapainotteisia ja se ite pelattavuus ei läpipeluukertojen välillä ole muuttumassa oikeen mihinkään, niin eihän niitä huvita pelailla uudestaan kun oot jo käytännössä kokenut kaiken mitä sillä on sit tarjottavanakaan. Sit toisessa päädyssä on pelit jotka ei paljoa häiritse tarinallaan (tai voit skipata jouhevasti kaiken) ja se pelattavuus onkin sit se pääruoka. Esimerkkinä nyt vaikkapa joku Souls-peleistä joissa saa jokseenkin vapaasti lähteä kehittämään hahmoansa oman pelityylin mukaan. Noi tulee usein julkasun nurkalla pelattua kahdesti eri buildeilla ja pelityyleillä ja ihan hyvin oon kokenut viihtyväni sen kaks pelikertaa nyt ainakin. Sekiroa sit en taas laittanut uudelle kierrokselle, koska siinä ei samanlaista hahmonkehitystä ole ja mikään ei siinä pelikertojen välillä myöskään olennaisesti tai oikeastaan ollenkaan tule muuttumaan. Ekalla pelikerralla näin 95% sisällöstä, eikä mua sen lopun 5% takia kiinnosta pelata sitä koko roskaa alusta alkaen loppuun.

Mut aika vähän tulee laitettua tavaraa uudelle kierrokselle. Pääasiassa sen takia et vaikka ei nyt pitkään aikaan mitään pelejä osteliskaan niin Steamista ja hyllystä löytyis kyllä sen verran pelattavaa et kyllä tässä valehtelematta pari vuotta pärjäis ihan hyvin. Jos vaan siis lähtis pelailemaan, usein tulee kyllä huomattua et kun rupeaa jotain pelaamaan niin nopeasti alkaakin pohtimaan et niin, ei mulla kyllä just nyt fiilistä ole pelata tän tyyppistä peliä. Sit sitä venaillaan useempi vuos et löytyskö se fiilis.

Itellä taas ei riitä mitenkään innostus pelata samaa peliä kahta kertaa peräkkäin, yleensä nyt vähintää vuoden tauko, mutta nyt alkaa tuntua et pitää olla jo viis vuotta että tuntuu freshiltä. Aivan maksimi oli joskus skidinä ku pelasi tietyt pelit joka vuosi, koska pelejä nyt vaan oli vähän tarjolla. Periaatteessa siis itellä on edelleen "himoja" aloitella uudestaan pelejä, mutta sit hyvin nopeaa niihi nykyää kyllästyy siinä missä ennen se oli vähän kuin tapa pelata pelejä uudestaan silloin tällöin. Ehkä tää sinällään kuuluis itellä enemmän tonne "me wanhat ja pelaaminen" keskusteluun, koska tämä ei sinällään liity pelien sisältöön vaan omaan itseensä pelaajana.

 

[Hulikopteri]

Itsellä myös tuo sama homma. En ole koskaan pelannut mitään peliä pariin kertaan läpi, paitsi eka Last of Us kakkosen kynnyksellä. Toki ei sekään ollut mikään mahtava pelikokemus enään mutta kyllä sen väänti toisen kerran läpi jostain ihmeen syystä

 

[miksu8]

Kaikki Half Lifet oon pelannut kahteen kertaan läpi ja HL2:n ehkä kolmannen kerran jos tulee remaster. Witcher 3:n pelaan myös remasteroituna toisen kerran kun ilmestyy. Sen verran surkea pelitilanne että vanhoihin pitää turvautua.

 

[aop]

Vähän jotain:
- Open world pelit, joissa perus gameplay looppi perustuu kartalla näkyvien merkkien perässä juoksemisesta. Näistä puuttuu kokonaan löytämisen ilo.
- Monien kymmenien gigatavujen päivitykset, jotka on pakko ladata, jos haluaa pelata peliä. Aika usein tulee mieleen, että voisi kokeilla peliä X monen kuukauden tauon jälkeen ja homma jää sitten siihen, että peli käynnistymisen sijaan alkaa ladata jotain 60 GB "päivitystä".
- Pelien hidas käynnistyminen, kaikenmaailman palveluihin kirjautuminen jne.
- Pelien tapa kehua pelaajaa koko ajan kaikenmaailman damage indikaattoreilla, ruudulle hyppivinä awardeilla, achievementeillä, +XP jutuilla, unlockeilla jne. Vaikka kuinka paskasti pelaisit, niin peli yrittää koko ajan kertoa sulle, että hyvin menee.
- Peleissä jahdataan usein vain isompia numeroita, lisää leveliä, lisää statseja jne. Muuten sisältö tapaa olla aika ohkaista.
- Microtransactionit, jos ne hyppivät silmille normaalin pelaamisen yhteydessä. Kunnolliset DLC:t, jotka tuovat lisäsisältöä, joka ei ole selvästi tarkoituksella leikattu pelistä pois myöhempää rahastusta varten, ei haittaa.
- Input lagi ja frame pacing ongelmat. Nämä vissiin ns. itsestään selvyyksiä.
- Yleensä ottaen huono pelattavuus. Joku Hell Let Loose tulee ekana mieleen, grafiikat ovat sellaista sotkua, että vihollisia on todella vaikea nähdä ja vielä vaikeampi on osua, kun tuntuu että peli taistelee tähtäämistä vastaan koko ajan. Joku vanha Red Orchestra 2 on tuon puolesta paljon parempi.

Aika pitkä lista taitaisi tulla, jos kaiken listaisi. Ei varmaan mikään ihme, että nykyään tulee pelattua oikeita pelejä niin vähän (tai miksi tällä koneella on pelattu 48650 peliä Miinaharavaa). Ainoa "oikea" peli, jota tänä vuonna on tullut pelailtua pientä kokeilua enemmän on Valheim, joka sekin on valitettavasti mennyt huonompaan suuntaan päivitysten myötä. Viime vuonna tuli pelailtua Control ja se oli aika perinteinen videopeli, joka vältti aika monta kohtaa tuolta listalta.

 

[perato]

Elokuvaohjaaja NPC jonka sivutehtävät on jotain aivan typerää peliin liittymätöntä perseilyä kuten stuntteja tai jotain muuta hölmöilyä. Ohjaaja on aina joku eksentrinen käsienheiluttelija, joka möykkää ja monologisoi jostain visiostaan. Päähahmo vaan lähtee näihin aina mukaan vaikkei näistä näennäisesti mitään hyödy. Juuh, näitä on nähty sata ja on ehkä yks halvimmista kliseisistä tehtävänantajista sandbox peleissä. Tekee jo mieli lyödä nyrkillä näyttöä aina ku tämmönen uusi tulee vastaan ja aina samalla kaavalla luotuna.

 

[perato]

Lare postaili Dying Light 2 threadiin

Tässä pelissä on kyllä niin monta asiaa, joissa ei ole järkeä ja kehittäjät menneet sieltä missä aita on matalin.
- Parissa tehtävässä NPC-hahmoilla tuntui olevan telepaattisia kykyjä, kun tiesivät jo etukäteen, mitä oli tapahtunut, vaikka en ollut kertonut mitään. Todella huonosti käsikirjoitettuja.
- Miten kirjakerhoja ja hautausseremonioita pidetään välillä keskellä zombeja?
- Yhdessä tehtävässä henkilö soitti radiopuhelimella ja pyysi apua hyökkäystä vastaan, mutta olin jo ehtinyt juosta tämän luokse. Cutscenen jälkeen oli kuollut.
- Isossa katedraalissa oli isoja generaattoreita jokaisella sisäparvekkeella. Miten ihmeessä auton kokoiset generaattorit on saatu nostettua sinne?
- Miksi Renegadet puhuvat aina niin kähisten ja miksi kaikilla on sama ääni? Tuohon joukkoon kuuluminen tuskin automaattisesti muokkaa äänihuulia. Entä miksi ne eivät välitä yhtään isoista ns. boss-hirviöistä?
- Yhdessä kohtaa piti salakuunnella renegaden puhelua. Kun salakuuntelu aloitettiin, sanoi renegade välittömästi sen mitä pitikin tietää ja kuuntelu lopetettiin tuon yhden lauseen jälkeen. Aika hyvä ajoitus? Melkein nauratti.
- Miksi ilmanvaihtokoneet puhalsivat täysillä ilmaa ylöspäin, vaikka alueella ei ollut vielä sähköä?
- Yhdessä tehtävässä hakkasin machetella kaksi NPC-hahmoa aivan verille ja luulin tappaneeni ne. Myöhemmin cutscenessä nämä tulevat vahingoittumatta ja rauhoittuneena uudestaan vastaan. Näköjään tarina ei halunnutkaan näiden kuolevan, vaan jäivät henkiin.

Tulee mieleen Ubisoftin pelit. Paljon juoniaukkoja ja pieniä asioita, joihin ei ole jaksettu panostaa.

Tässä hyvin kuvastuu jotenki se, että peliin luodaan sisältöä miettimättä yhtään miten se istuu peliin. Jotenki semmonen horisontaalinen pelikehitys, että peli on nyt tässä tilassa ja nyt siihen voidaan lisätä ihan mitä vain, koska sandbox. Ei tarvi miettiä sopiiko se tarinaan, tai maailmaan tai mitenkään muuten, senku teette jätkät lisää tehtäviä ja kerättävää ja kaikkea muuta kauhtaa ilman mitään laadunvalvontaa. Ja erityisesti tämä, että pelimaailman sisäinen logiikka kusee jatkuvasti, välivideoissa tehdään asioita joita ei sit muuten voi tehdä ja päinvastoin. Ensin ammutaan, välivideossa itketään että ammuttiin yks pahis, sit ammutaan sata headshottia lisää ja kohta välivideossa ammutaan pistoolilla 100 ammusta ohi kolmesta metristä.

Hyvänä esimerkkinä vaikka yleinen loitsu "resurrection", harva peli jaksaa sitä mitenkään oikeasti selittää, muuten kuin että "liikaa vahinkoa ja siks se ei nyt toimi ja itkemme tässä dramaattisesti". Esimerkiksi BG:ssä taas on oikeasti myös pelillisesti se "liikaa vahinkoa" vaihtoehto, eli hahmo voi hajota tuhannen kappaleiksi sopivasta iskusta ja siihen päättyy sen hahmon taru, toki tämä juontaa juurensa tuonne D&D maailmaan, mutta tuo heti jotenki uskottavuutta miksi vaikka Khalidia ei noin vaan resurrectata.

 

[smicke]

Ensin ammutaan, välivideossa itketään että ammuttiin yks pahis, sit ammutaan sata headshottia lisää

Tämä häiritsi suunnattomasti mm. RDR2:ssa. Ensin fiilisteltiin wanhan ajan kunnollista cowboy elämää ja sitten lahdattiin koko naapurikylän miesväki. Ja tämä toistui 100 kertaa.

Samaa vaivaa myös esim. Last of us 2 jossa haettiin jonkinlaista realistista otetta tarinaan mutta sitten taas kymmenittäin jotain random asemiehiä lahtaillaan. Hohhoi, pelinkehittäjien pitäisi näihin tarinankerronnallisiin peleihin keksiä joku muu pelimekaniikka kuin se Doomista otettu.

 

[perato]

Tämä häiritsi suunnattomasti mm. RDR2:ssa. Ensin fiilisteltiin wanhan ajan kunnollista cowboy elämää ja sitten lahdattiin koko naapurikylän miesväki. Ja tämä toistui 100 kertaa.

Samaa vaivaa myös esim. Last of us 2 jossa haettiin jonkinlaista realistista otetta tarinaan mutta sitten taas kymmenittäin jotain random asemiehiä lahtaillaan. Hohhoi, pelinkehittäjien pitäisi näihin tarinankerronnallisiin peleihin keksiä joku muu pelimekaniikka kuin se Doomista otettu.

Mjoo, yllättävän haastavaa tuntuu olla keksiä pelimekaaniikoita jotka ei oo "tapa kaikki vastustajat". Lautapelithän noita on väärällään, mutta jostain syystä tietokonepeleistä suurinosa tuntuu olevan jonkinsortin vihollisen voittamista väkivallalla.

 

[YGrizzly_]

Vähän omaa lista, tästä voisi kyllä kirjoittaa vaikka kuinka pitkän romaanin

-Täälläkin jo monesti esille tulleet open world pelit jotka ovat vain sitä karttamerkkien täyttämää viidakkoa. Iso osa miksi Zelda BOTW uppoaa itselle niin kovaa on juurikin se että peli antaa pelaajan löytää asiat itse ja tutustua näin siihen maailmaan. Huvittavin peli mikä tullut vastaan asian suhteen on AC Odyssey, tässähän voit valita että otatko markkerit vai haluatko itse löytää jutut. Kuitenkin kun pääset tarpeeksi lähelle kohdetta peli "pakottaa" kaivamaan sen taika kotkan takataskusta jolla sitten pitää zoomailla ja paikallistaa se yksi mätä omena sieltä omenapuista.

-Ylipäätään open world pelit, tai kuinka tänäpäivänä tosi monesta pelistä pitää väkisin vääntää se open world. Se järkevän kontentin tekeminen ei näytä olevan niin helppoa kehittäjille, eikä tilannetta ainakaan helpota että pelistä täytyy väkisin ilman mitään pätevää syytä saada taas yksi open world jonka maailma on täynnä markkereita ja tekemistä sadoiksi tunneiksi. Ihan rehellisesti itselle on nykyään tullut jo hieman ikävä niitä tiiviitä 10-15h pelejä jotka jopa jaksoi pelata läpi. Monen pelin mekaniikat eivät kuitenkaan enää kehity tai muutu miksikään tietyn pisteen jälkeen joten se samantahkoaminen alkaa kyllästyttää ja peli jää kesken. Nuo lyhyemmät pelit saivat vielä jätettyä sen pienen nälän että joko tämä tähän loppui, olisihan tätä voinut pelata vielä vähän enemmänkin. Jos tälläisen open world eepoksen jaksaa koluta läpi niin ei todellakaan tee mieli kyllä aloittaa alusta.

-Tutoriaali pop upit. Ei hyvää päivää kuinka näittenkin tekeminen on niin vaikeaa. Kiva että pelit kertoo kuinka mekaniikat toimii, KERRAN. Se että samasta jutusta pitää jokaikinen kerta muistuttaa ei ole enää niin kivaa, varsinkin kun ohje peittää puolet ruudusta. Ja jos menet ja otat tutoriaali popupit pois päältä, peli ei enää kerro sulle niistä uusistakaan mekaniikoista mitään etkä sitten välillä tiedä mitä pitää tehdä tai kuinka tietty asia toimii. Myös ne tutoriaalit jotka pakottavat laittamaan sen paidan päälle ja pitää pelaajaa tuttisuisena vauvana jolle pitää suurinpiirtein kertoa mihinkä päin sitä tattia/hiirtä pitää nyt liikuttaa jotta saat sen paidan laitettua ovat niin ärsyttäviä.

-Animaatiot, tai niihin tukeutuminen. Jälleen täälläkin mainittu RDR2 hyvänä esimerkkinä. Pelit ovat pelejä, niiden pelaamisen pitäisi olla kivaa. Toki hyvät animaatiot ovat tärkeitä, mutta jos peli tuntuu tahmealta tai yksinkertaisiimpaankin asiaan menee sekuntteja koska animaatiot on jossain vikaa. Pahimpia tälläiset animaatiot ovat silloin kun ne tulevat ja haittaavat jo pelin pelaamista. Gow Rägnarök nyt tulee ensimmäisenä mieleen, pelaat kirjaimellisesti jumalalla joka parantaa itsensä välivideoiden aikana, ottaa turpaan vaikka millä mitalla milloin keneltäkin mutta auta armias jos pelaaja ei odota lyöntianimaation loppuun ennenkuin koetat ottaa kilven esiin niin eipä onnistukkaan kun se olisi luonnotonta...

-Multiplayer puolella mentaliteetti että kaikkien pitää saada niitä onnistumisen tunteita jatkuvasti. Pelaamalla ja turpiin ottamalla ne kokeneetkin pelaajat ovat oppineet pelaamaan peliä, eivät minkään sääli mekaniikan avulla.

-Rikkinäiset pelit jotka selvästi olisivat vaatineet lisää kehitysaikaa muttakun pitää saada puskettua ne pihalle tiettynä päivänä. Vaikka ostat pelilevyjä tukevan konsolin ja pelit fyysisinä ajatellen että näitä pystyy sitten pelaamaan tulevaisuudessakin kun serverit sammutetaan tms, ei siitäkään ole mitään hyötyä kun se levyllä oleva versio pelistä on aivan rikki ja vaati jo julkaisupäivänään parinymmen gigan patchin toimiakseen.

-Monesti kuulee puhuttavan nykyisten pelien kovista tuotantokustannuksista ja sen takia ei uskalleta ottaa turhia riskejä. Tämä aiheuttaa ylipäätään sen että pelit ovat sitä samaa puoli valmiiksi pureskeltua tauhkaa mitkä eivät oikein tunnu miltään. Joka pelissä pitää olla se pakotettu hiippailukohtaus vaikka pelin mekaniikkoja ei ole rakennettu näitä varten, sitten pitää olla paljon sivutehtäviä jotka eivät istu peliin mitenkään, vähän ihmissuhde draamaa jne jne.

 

[Hulikopteri]

Itseäkin eniten pännii turhaa pitkitetyt pelit. Juuri nyt menossa peluussa RE2 Remake, joka on oikeasti mukavan virkistävää vaihtelua monen kymmenen tunnin open world peleihin. Kuitenkin pelissä riittää tarpeeksi tutkittavaa.

 

[maaco]

Pelit, joita pitää pelata paljon että pelikokemus muuttuu hyväksi. Sanotaan nyt vaikka Need For Speedit. Et pärjää, ellet grindaa rahaa ja osta parempaa autoa ja rekkakuormaa osia. Heatia tässä pelannut, ja turhautuminen on taattua kun pari poliisia on perässä ja et vaan pääse karkuun.

 

[Eletrix]

Pelit, joita pitää pelata paljon että pelikokemus muuttuu hyväksi. Sanotaan nyt vaikka Need For Speedit. Et pärjää, ellet grindaa rahaa ja osta parempaa autoa ja rekkakuormaa osia. Heatia tässä pelannut, ja turhautuminen on taattua kun pari poliisia on perässä ja et vaan pääse karkuun.

Omasta mielestä taas juuri tuo on noiden pelien suola.
Parasta antia aloittaa paskalla autolla ja edetä siitä eteenpäin.
Jäänyt ne nfs:t pelaamatta missä aloitetaan heti jollain ferrarilla.

 

[perato]

-Ylipäätään open world pelit, tai kuinka tänäpäivänä tosi monesta pelistä pitää väkisin vääntää se open world. Se järkevän kontentin tekeminen ei näytä olevan niin helppoa kehittäjille, eikä tilannetta ainakaan helpota että pelistä täytyy väkisin ilman mitään pätevää syytä saada taas yksi open world jonka maailma on täynnä markkereita ja tekemistä sadoiksi tunneiksi. Ihan rehellisesti itselle on nykyään tullut jo hieman ikävä niitä tiiviitä 10-15h pelejä jotka jopa jaksoi pelata läpi. Monen pelin mekaniikat eivät kuitenkaan enää kehity tai muutu miksikään tietyn pisteen jälkeen joten se samantahkoaminen alkaa kyllästyttää ja peli jää kesken. Nuo lyhyemmät pelit saivat vielä jätettyä sen pienen nälän että joko tämä tähän loppui, olisihan tätä voinut pelata vielä vähän enemmänkin. Jos tälläisen open world eepoksen jaksaa koluta läpi niin ei todellakaan tee mieli kyllä aloittaa alusta.

Kieltämättä ollut jo pitkään vähän samaa fiilistä, mietin että miks tämä Crysis 2 iski muka aikanaan niin kovaa, ja yks syy oli nimenomaan tuo. Tuolloin tykästyin monesta muustakin lyhyemmästä ja napakammasta pelistä ja opin nauttimaan jotenki yksinpeleistä ihan eri tavalla.

-Tutoriaali pop upit. Ei hyvää päivää kuinka näittenkin tekeminen on niin vaikeaa. Kiva että pelit kertoo kuinka mekaniikat toimii, KERRAN. Se että samasta jutusta pitää jokaikinen kerta muistuttaa ei ole enää niin kivaa, varsinkin kun ohje peittää puolet ruudusta. Ja jos menet ja otat tutoriaali popupit pois päältä, peli ei enää kerro sulle niistä uusistakaan mekaniikoista mitään etkä sitten välillä tiedä mitä pitää tehdä tai kuinka tietty asia toimii. Myös ne tutoriaalit jotka pakottavat laittamaan sen paidan päälle ja pitää pelaajaa tuttisuisena vauvana jolle pitää suurinpiirtein kertoa mihinkä päin sitä tattia/hiirtä pitää nyt liikuttaa jotta saat sen paidan laitettua ovat niin ärsyttäviä.

Keinotekoinen interaktio jonka vois hoitaa lyhyellä skriptatulla animaatiolla. Jos pelissä on tasan yksi kohtaus jossa hahmo tippuu reunalle videon saattelemana, niin en välttämättä tarvis sit siihen videon jatkoksi jotain "press M1 to move left hand, press M2 to move right hand, press shift to move feet" tyyppistä kohtaa, vaan se sama video ois voinut hoitaa ton. Eri asia sit jos sulava toiminta loppuu videoon, joka joskus myös ärsyttää.

-Multiplayer puolella mentaliteetti että kaikkien pitää saada niitä onnistumisen tunteita jatkuvasti. Pelaamalla ja turpiin ottamalla ne kokeneetkin pelaajat ovat oppineet pelaamaan peliä, eivät minkään sääli mekaniikan avulla.

Itellä taas jäänyt moninpelit oikeastaan kokonaan ns. matchmakingingien myötä. Ei vaan jaksa sitä, että se arpoo sieltä jonku porukan jota ei oo koskaan tavannut ja sit kaikki pelaa peliä eri asenteella ja taidolla. Jotain Dotaa pelaisin vieläkin jos kaikki pelais aina edes omassa tiimissä samalla letkeällä hengellä ku itekki, vaan ku aina siellä on joku jonka kassit on heti rusetilla jos ei tehä niinku hän tahtoo tai ei pelata niinku internationalissa. Matchmakingilla pyritään kovasti tuota tasotusta luomaan, mutta ei sillä oo meikästä väliä onko tasot aina niin justiinsa jossain ryhmäpelissä kuin se, että kaikilla on hauskaa. Jossain 1v1 pelissä on sit ihan hyvä, ettei koko ajan joudu pelaamaan jotain ammattilaista vastaan, kun niissä tulee monesti ihan fysiikan lait vastaan(en ikinä paina nii paljoa näppäimiä starcraftissa ku nopeimmat, saati opi kaikkia hahmojen erityiskykyjä).

 

[Xiyng]

Samaa vaivaa myös esim. Last of us 2 jossa haettiin jonkinlaista realistista otetta tarinaan mutta sitten taas kymmenittäin jotain random asemiehiä lahtaillaan. Hohhoi, pelinkehittäjien pitäisi näihin tarinankerronnallisiin peleihin keksiä joku muu pelimekaniikka kuin se Doomista otettu.

Sanopa muuta... Viime kädessä aika vähän tulee eri pelejä pelattua, joten ei hirveästi ole muissa peleissä tullut huomattua samaa, mutta eka The Last of Us kärsi omalla kohdallani ennen kaikkea tästä immersion rikkoutumisen kautta, ja kakkosta ei ole edes tehnytkään mieli hankkia ykkösen pettymyksen jälkeen. Asiaa ei auttanut sekään, että taistelu ei pelissä yksinkertaisesti ollut huippuhauskaa, vaikkei siinä tainnut sinänsä mitään vikaakaan olla. Pelin pituus myös osaltaan korosti tätä tappopuolta entisestään. Useimmissa peleissä tämä ei ole minua häirinnyt, mutta useimmat pelit eivät yritäkään käsitellä asioita niin uskottavasti. Toki moni muukin peli voisi kyllä hyötyä siitä, jos tolkuttomalle tappamiselle löytyisi vaihtoehtojakin.

 

[kolistelija]

Pelit, joita pitää pelata paljon että pelikokemus muuttuu hyväksi. Sanotaan nyt vaikka Need For Speedit. Et pärjää, ellet grindaa rahaa ja osta parempaa autoa ja rekkakuormaa osia. Heatia tässä pelannut, ja turhautuminen on taattua kun pari poliisia on perässä ja et vaan pääse karkuun.

Itselläni on mennyt täysin päinvastaiseksi. Peli joka ei palkitse etenemisestä jää ensi testin jälkeen nykyään poikkeuksetta yhteen pelikertaa. Niin kauan kun mekaniikka on kunnossa niin että pelaaminen toimii alun "köyhyydessä", otan kymmenen kertaa kymmenestä mielummin pelin jossa saa nähdä vaivaa ja huomata omien taitojensa ja pelimaailman resurssien paranevan.

Ehkä suurin pettymys koskaan oli Elder Scrolls Online kun se muuttui kaiken tasapäistäväksi roskakasaksi joskus vuosia sitten. Ihan sama mitkä kamat päällä ja missä päin pelimaailmaa huitelet, koskaan ei tule tukkaan ja kehittyessä ainoastaan ruudulla olevat numerot muuttuvat vihujen ollessa silti yhtä helppoja.

 

[venalaine]

Itse olen tässä viimeaikoina pelannut paljon Swithillä, kun sellaisen menin hankkimaan taloon joululahjaksi. On tullut pelattua mm. Metroid Primeä, Mario Kart 8 deluxea ja Donkey Kong Tropical Freezea. Graafisestihan nämä eivät tietenkään vedä vertoja esim. PS5 tai teho PC:n peleille, mutta pelaaminen on hauskaa. Näitä pelejä pystyy pelaamaan hyvin vaikka vartin pikapeleinä tai sitten tunteja putkeen. Kivasti tässä on tavoittanut taas ainakin osan siitä pelaamisen hauskuudesta, mikä oli läsnä lapsena Nintendoa pelattaessa.

 

[CainLucian]

Nuorempana tuli pelattua paljon Mortal Kombat, Tekken 1-3 ja muita mätkintäpelejä. Nyt en siedä niitä yhtään. Yritetty on pelata, mutta ei vaan pysty keskitymään näihin peleihin yhtään.

 

[venalaine]

Itselläni kyllä on tullut mätettyä jonkin verran Street Fighter V:tä (PS4 versio) ja nyt Switchillä harjoitellut Super Smash Bros Ultimatea. Tuota sarjaa en ole ennen pelannut, niin alkuun aika hämmentävää menoa, mutta hauskaa kyllä. Ekat Mortal Kombatithan ne oli ala-asteella kovinta mitä on, mutta nämä sarjan uusimmat osat eivät ole enää napanneet. Myöskään uudet Tekkenit ja Virtua Fighterit eivät ole oikein herättäneet minkäänlaisia tunteita. Lämpimiä muistoja kylllä Virtua Fighterin arcadeversioista, kun penskana kävin hävisin aina lauantaisin vähät markkani koneeseen, kun sellainen yhdessä lähikahvilassa nökötti. Aika hämmentävä paikka tuollaiselle pelille näin jälkikäteen ajateltuna.

 

[Janishell]

Virtua Fighter 2 oli ainoa 3D mätkintä mitä olen jaksanut mätkiä, kaikki muut 3d mätkinnät on ollut paskaa.