Työmatka vaihtui sellaiseksi, että nopeusrajoitukset seilaavat jatkuvasti ees taas. Ulkomuistista 8 km matkalla: 40-50-40-30-40-30-40-50-40-50-30-50.
Kyllä hämmentää, miten vaikea niitä rajoituskylttejä voi olla lukea. Suurin osa vetelee vähintään 40 km/h tuon ensimmäisen ja toisen 30 km/h alueen, vaikka kummassakin on hidastetöyssy, rajoituksen pituus n. satametriä ja syynä toisessa koulu ja toisessa päiväkoti. Hidasteen jälkeen taas kaasu pohjaan, ja jos joku kehtaa noudattaa nopeusrajoitusta, tullaan perään kiinni ajamaan. Viimeisellä 40 km/h alueella suurin osa jatkaa 50 km/h edellä menevään kiinni, mutta rajoituksen noustessa jää ajamaan 40 km/h.
Viimeinen 30 km/h on miinoitettu neljällä hidastetöyssyllä, joihin näin lumien taas sulettua joutuu todellakin hidastamaan. Turhan monelle se tuntuu tulevan täydellisenä yllätyksenä ja takana hypitään hädissään jarrulle. Kiihdytykset hidasteen jälkeen suoritetaan mahdollisimman hitaasti ja takana tulevaan syntyy yleensä reilu välimatka, mutta joka kerta on pakko takana ajaa ylinopeutta perään kiinni ajelemaan.
Toinen reittivaihtoehto kiertää moottoritien kautta ja siellä on yhtä hauskaa ajella. Liittymiskaistalle laskee todella pitkä ramppi, ja oma nopeuteni on moottoritielukemissa kauan ennen liittymiskaistan alkua. Takana tapahtuu yleensä jompi kumpi kahdesta vaihtoehdosta: joko takana tuleva jää kauas taakse ja ajelee ylinopeutta kiinni, eikä lähde ohi, tai sitten hinkkaa koko liittymisen ajan puskurissa, eikä lähde liittymisen jälkeenkään ohi.
Mikä siinä takapuskurissa niin kovasti kiinnostaa? Eikö pysty ajamaan ilman vetoautoa, vai onko liikenteeseen keskittyminen sillä tasolla, että edessä oleva ajoneuvo on vain jokin este, jonka saavuttaessa pitää hidastaa?