Vajaa kaksi vuotta sitten rakas Paavo kissa lähti. Eläinlääkärissä. Olen miettinyt sitä, se oli itselleni yksi traumaattisimmista kokemuksistani, menetys oli niin suuri ja se miten hän lähti, jätti hirveät traumat - tapahtui joku refleksinomainen raivokas hengitysyrityksen tapainen. Yhdelläkään aikaisemmalla kerralla näin ei ole käynyt.
Jotkut ehkä näkivät hetken aikaa esillä olleen muistokirjoituksen, josta varmasti näki, että henkinen pakka oli minulla hetken aikaa pitkin lattiaa. Meni hetki ja toinenkin, ennen kuin sain koottua itseni. Kyseinen kissa näet oli todella läheinen monesta syystä, joita en nyt tässä ala yksityiselämäni tapahtumista kertomaan. Nyt asia on onneksi kunnossa, ikävä ei silti lopu kokonaan koskaan.
Nyt on sitten Paavon "pikkuveljen" vuoro. Niin liian aikaisin. Ehdottomasti sen on tapahduttava kotona, ettei hänen tarvitse pelätä autossa menoa, vieraassa paikassa odottamista, vieraita ihmisiä häärimässä (tätä ei kotonakaan voi tietenkään välttää). Kotona on tutut paikat, tuoksut ja luottoihminen. Olen ajatellut, että jos mahdollista, saisi ainakin nukahtaa sylissäni uneen.
Niin rakkaita voivat pienet eläimet olla. Miten ihmeessä ne voivat kietoa häntänsä ympärille, että menetys tuntuu suuremmalta kuin jopa ihmisten kohdalla (ainakin itselläni). Kuten Jarkko Marttila laulaa laulussa Kiitos kaikesta:
"On aina varhaista, kun luopuu parhaista…
Kiitos kaikesta, ystävä verraton
Kuinka suruisa paikka vielä muistaa on,
miltä tuntui se romahdus todistaa,
auttaa ystävä viime kerran kodistaan.
Sitten valvoa vierellään unta, josta ei herääkään."
Tässä viestissä on kuvia molemmista.
Edit. Jukka -> Jarkko