Äkillinen syöpä vei Isän 63 vuotiaana kesällä. Kesäkuun alussa löyty ja kuolema tuli jo heinäkuun lopussa. Täysin terve ja työssä käyvä mies viedään kesken kaiken. Äireen kans oisivat just pääseet eläkkeelle tän vuoden lopussa niin ei saatana. Kauhea katsoa äidin surua täs viel lisäksi, 40 vuotta olleet yhdessä.
Ja miksi nyt kirjoitan, no oltu aina tiivis perhe niin etenkin Joulunaika tuo metallin maun suuhun, tuska ja ikävä on älytön.
Vituttaa kun en huomannu mitään merkkejä vuosia sitten jolloin ois jotain edes voitu tehdä.
Vituttaa että paras juttu ja metsästys kaveri on poissa (kyllä, isän kans oltiin myös todella hyviä kavereita, jotenkin onnistunut lapsuus ja vielä aikuisuudessa muodostunut tiivis ystävyys lisää tuskaa)
En ole koskaan hätkähtäny kuolemista, ukit tai mummot. Mutta helvetti että oman isän äkillinen menetys voi pistellä, tuska on jotain ihan uskomatonta. Masennus ja muu vaivasi koko syksyn, nyt jäljellä ikävä ja katkeruus ja viha syöpää kohtaan.
Tänään aamusta töihin ajaessa suru ja tuska tulvi autoon, juuri kun luullut että alkaa olla asiasta yli jotenkin päässy.
Vituttaa kun on tunttee, vituttaa kun on ollut hyvä lapsuus ja tiivis perhesuhde aina tähän asti, ois helpompi jos ois ollu paskat ja etäiset välit, vittu !