Tuollainen merkityksettömyyden tunne tuntuu olevan ihmisillä aika yleinen, sen näkee esimerkiksi näillä palstoilla, hyvin moni kirjoittaa samasta aiheesta. Kun nuoruus on eletty ja koulut on käyty ja siirrytään työelämään (tai varmaan joillakin työttömyyteen), elämä muuttuu tietyllä tavalla tasapaksuksi, yllätyksettömäksi ja ennalta-arvattavaksi. Lapsena ja nuorena sitä kasvoi ja kehittyi, jatkuvasti sai uusia kokemuksia ja oppi uusia asioita, koko ajan "tapahtui". Lisäksi pitkälle nuoruuteen elämässä oli tietynlainen polku, jossa lyhyen aikaa tiettyä asiaa ja sitten muutos. Ala-asteelta yläasteelle, yläasteelta lukioon tai ammattikouluun, sieltä korkeakouluopintoihin. Muutaman vuoden välein joku tavoite oli saavutettu, sitä juhlittiin, seuraava muutos oli oven takana. Kaikkiin vaiheisiin liittyi aina jotain uutta ja jännittävää, tapasi jatkuvasti uusia ihmisiä. Ympärillä olevat ihmiset olivat samassa tilanteessa ja nuoruuden optimistisia. Parisuhteet eivät olleen vielä niin vakiintuneet, vispilänkauppaa oli helppo viritellä kiinnostavien henkilöiden kanssa ja pariintumiseen oli mahdollisuuksia.
Sitten kun koulut on käyty, toivottavasti vakituinen työpaikka saatu ja ehkä aika pysyväkin asunto hankittu, elämä asettuu uomiinsa. Jokainen päivä on tietyllä tavalla samanlainen. Työssä varmasti on tavoitteita ja ehkä mahdollista sillä saralla kehittyä ja saada parempia pestejä, mutta kuitenkin elämä on tasaista. Päivät menevät töissä ja illat arki-askareita suorittaessa. Kroppa vanhenee ja liikuntaaki on pakko ehtiä harrastamaan kaiken muun ohella, tai tulee kolotuksia ja mieli voi muutenkin huonosti. Varsinkin ilman parisuhdetta tai perhettä arki on tasapaksua harmaata mössöä, ja tulevaisuudesta voi olla vaikea keksiä mitään, joka sen arjen tulisi muuttamaan. Tätäkö se on elämän loppuun asti. Parin vuoden päästä ei enää olekaan valmistujaisjuhlia, jonka jälkeen painetaan resettiä ja mennään uuuteen kouluun täynnä uusia ihmisiä joihin tutustua.
On helpommin sanottu kuin tehty, mutta pitäisi koittaa löytää niitä iloja arjesta ja tehdä asioita, joista saa nautintoa. Nyt ja heti -elämä internetin ja somen myötä osaltaan hankaloittaa tätä, kun totutaan saamaan dopamiinit nopeasti ja lyhytkestoisesti. Omalla kohdallani liikunta on kyllä kriittisen tärkeä keholle ja mielelle. En toki väitä, että se on kaikilla näin eikä se ratkaise todennäköisesti kaikkia ongelmia, esimerkiksi oikeaa masennusta, mutta suosittelen ainakin yrittämään. Liikunnalla tarkoitan ihan kunnon hikiliikuntaa, pelkkä kävelylenkki ei itselläni riitä. Liikunnan tulisi myös olla monipuolista ja esimerkiksi kuntosaliharjoittelu on istumatyön vastapainona todella tärkeää. Ei sielläkään tarvitse kehonrakennusta harrastaa tai käydä neljästi viikossa, kerta pari viikossa ja maltillisesti lihaskuntoa treenaten tekee ihmeitä. Pallopelit tuovat mukanaan myös sosiaalisen puolen, koska niissä lähtökohtaisesti ollaan aina toisten ihmisten kanssa. Pimeät ja kylmät talvet olisivat todella pimeitä ja pitkiä, jos en useampana iltana viikossa pääsisi ihmisten pariin urheilemaan ja vieläpä kirkkaasti valaistuun halliin. Kyllä herättää mukavasti harmaan arki-illan sohvakoomasta.
Pelkkä sohvalta nousu, tekeminen ja optimistinen ajattelu ei tietysti välttämättä riitä, mikäli taustalla on ihan oikeita ongelmia eikä vain pientä ketutusta. Lievä masennus voi hyvin olla tuollaista
@N1kkel kuvaamaa, eikä sitäkään kannata hävetä tai vähätellä. Voisi olla ihan hyvä jutustella ammattilaisenkin kanssa tilanteesta, jos tuntuu, ettei omilla konsteilla pääse kuopasta ylös. Ihmepilleriä asiaan ei varmasti ole, ei kaupan luontaistuotehyllyllä eikä ammattilaisen sohvalla, mutta ne yhdessä terveellisten elämäntapojen kanssa voisi saada mieltä virkeämmäksi.
